Alex Ansamaan hirmuisessa Sakaali-trillerissä ennakoidaan lähitulevaisuuden autonomisia tappokoneita samalla, kun maailmanjärjestys murenee

 Alex Ansamaa: Sakaali. 418 sivua, Docendo 2026.

Ohjelmistoasiantuntija Alex Ansamaan Pelintekijä oli viime vuoden omaperäisin suomalainen jännityskirja. Esikoisteoksessa oli hylätty miltei kaikki trillerien ja dekkarien vakiintuneet kaavat. Siinä mullistavia uudenlaisia aseita kehittävän yhtiön ohjelmistoasiantuntija Marko Karhu pakotettiin mukaan tosielämän pakohuonepeliin, jonka panoksena oli terrori-iskujen estäminen. Haasteet olivat älyllä ratkaistavissa.

Jatko-osa Sakaali on perinteisempi trilleri. Marko Karhu vedetään taas mukaan kuolettavaan peliin, joka vie hänet Brysselin kautta Hizbollahin vangiksi Libanoniin ja Kyprokselta Viron kautta loppupeliin Uttiin. Tai pikemminkin erävoittoon, sillä Karhua piinaava Shakkimestari on edelleen elossa. Marko Karhu ei tiedä, miksi juuri hänet on valittu, mutta uusia juonia on luvassa.

Perinteisemmällä tarkoitan sitä, että Sakaalissa älyllinen ongelmanratkaisu pitkälti väistyy hurjan toiminnan ja epäuskottavien pelastumisten tieltä. Marko Karhu ei esimerkiksi ole koskaan lentänyt helikopteria, mutta onnistuu silti kovassa myrskyssä laskeutumaan sillä turvaan yhdessä teoksen käännekohdassa. 

Mutta ei valiteta siitä. Tietty yliampuvuus on rakennettu sisään koko lajityyppiin, kirjojen lisäksi elokuviin. Alan aloittelijana Ansamaalla on perusteet hyvin hallinnassa. Sakaalissa on niin paljon adrenaliinia, että jos se olisi konkreettista ainetta, sormet olisivat adrenaliinista tahmeat kirjan lukemisen jälkeen. Joltain tältä tuntui Ilkka Remeksen ensimmäisten kirjojen lukeminen kauan sitten.

Sakaali ei ole jännitystä vain jännityksen vuoksi. Niin kuin moni muu, hän kirjoittaa tekoälyn ja aivan uudenlaisten asejärjestelmien mahdollisuuksista ja niiden muodostamista uhkakuvista. Niistä suurin on kysymys itsenäiseen päätöksentekoon pystyvistä tappokoneista, joita Ansamaan mukaan on jo koekäytössä Ukrainassa.

"Olemme ihmiskuntana vakavien moraalisten kysymysten äärellä. Annammeko tulevaisuudessa koneille vallan päättää elämästä ja kuolemasta?" hän kysyy Sakaalin jälkisanoissa. Ansamaa pitää todennäköisenä, että niin tulee käymään.

Niinpä. Jos jokin tuhokone on olemassa, sitä myös käytetään ennen pitkää. Sellainen on ihminen.

Ennen kuin itsenäiseen toimintaan pystyviä aseita käytetään Utissa, Ansamaa vie lukijan dystooppiselle, mutta samalla fantastiselle matkalle. Se lähtee liikkeelle syyskuusta 2024, jolloin Israel tappoi useita terroristijärjestö Hizbollahin johtajia ja haavoitti tuhansia räjäyttämällä heidän käyttämiään hakulaitteita. Liikaa juonia paljastamatta voi sanoa, että Marko Karhua syytetään yllättäen yhteydestä iskuun, ja sitten paljastuu, että vastaavanlaisia murhia voisi tehdä käytännössä jokaisessa eurooppalaisessa kodissa.

Tämä tieto vie Karhun Brysseliin Natoon, jolta matkalta hänet siepataan ja Sakaali kääntyy toimintaromaaniksi. Hizbollahin vankina hän tapaa Sakaaliksi kutsutun brittiagentin, jolla lienee rooli myös tulevissa osissa.

Tulevaisuuden, todennäköisesti hyvin lähitulevaisuuden, aseiden lisäksi Alex Ansamaa kirjoittaa maailmaa epävakauttavasta "konsortiosta", joka kuulostaa ensin salaliittoteorialta. Mutta kun ajatellaan pelkästään Donald Trumpin MAGA-hallintoa, Ansamaa voi olla pelottavan lähellä sitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Pelintekijä lupasi paljon. Sakaalilla Alex Ansamaa astuu siihen Suomen parhaiden ajankohtaistrilleristien joukkoon, johon kuuluvat Helena Immonen ja Aamos Honka unohtamatta vanhoja konkareita Ilkka Remestä ja Taavi Soininvaaraa. Seikkailu, teknologian tuntemus ja asiantunteva tulevaisuuden, osin jo nykyisyyden, hahmottaminen tekevät valtavan vaikutuksen, kun ne yhdistyvät osaavissa käsissä.

Satu Rämö yltää uransa parhaaseen suoritukseen Hildur-sarjan kuudennessa osassa Dísa

 Satu Rämö: Dísa. 440 sivua, WSOY 2026.

Aina enemmän ei ole enemmän, mutta nyt on. Satu Rämön Hildur-sarja on ollut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lumoavaa luettavaa, mutta kuudes osa Dísa on vielä enemmän. Aiempia osia suurempi sivumäärä on mahdollistanut tavallista rikkaammat ja mutkikkaammat juonikuviot, niiden perinpohjaisen yhteiskunnallisen taustoittamisen sekä hyvät henkilökuvat.

Alussa Dísa tuntuu enemmän kauhuromaanilta kuin dekkarilta. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Isafjördurista sijaitsee pieni Flateyrin kylä, jonka kirjakaupan yhteydessä olevaan Airbnb-majoitukseen asettuu suomalainen liikemies Veli K. Lehto. Sitä pitävä Barbara Jónsdóttir, jota kaikki kutsuvat nimellä Satavuotias-Barbara, ei sittenkään haluaisi Lehdon nukkuvan varaamassaan huoneessa. On täysikuun aika, ja silloin talossa kummittelee.

Veli ei usko naisen höpinöitä. Kun Satavuotias-Barbara menee seuraavan kerran hänen huoneeseensa, siellä on verta kuin teurastamossa. Miestä itseään ei ole missään.

Islantilainen talvinen perinnejuhla keskeytyy, kun poliisipäälliköksi noussut Jakob huomaa notkuvilla tarjoiluvadeilla jotain outoa. Nyyttikesteille on tuotu vadillinen ihmisen suolistoa ja sisäelimiä.

Kadonneen Veli K. Lehdon tapausta selvitellessään poliisit Hildur, Jakob ja Einar tapaavat Flateyrissä kolme srilankalaista naista, jotka kutovat ahtaassa loukossa turistien himoitsemia aitoja islantilaisia villapaitoja. He kehuvat silti olojaan, onhan asunto ilmainen ja palkkaakin maksetaan. Jokin heissä jää silti vaivaamaan Hilduria.

Yhdeltä osin Dísa on taitava rikosromaani globalisaatiosta ja työperäisestä hyväksikäytöstä, mikä on meilläkin tuttua etenkin rakennusalalla.

Sitten on teoksen nimihenkilön Dísan juonihaara. Huumeiden salakuljetuksesta kiinni jäänyt yksikätinen nainen toimii nyt poliisin tiedonantajana. Poliisin tähtäimessä on Árni Emilssonin ja María Magnúsdóttirin johtama rikollisliiga, jota on sivuttu sarjan aiemmissa osissa ja joiden takia Hildurin sisar Björk istuu vankilassa, josta on pian vapautumassa.

Lisäksi Dísa käy vapaaehtoisena keskustelemassa turvakodin asukkaiden kanssa. Kun poliisi ja yhteiskunta eivät pysty suojelemaan puolisoidensa väkivallan kohteena olevia naisia, Dísa ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Kolmannella tasolla Rämö mutkistaa sarjan päähenkilöiden elämäntilannetta. Suomesta Islantiin tullut Jakob on nyt avoliitossa lentoemäntä Gudrúnin kanssa. He odottavat kaksosia, mutta sitten Jakob mokaa. Työtoveri Einar puolestaan tarjoaisi Hildurille turvallista parisuhdetta, mutta Hildur on siihen liian sitoutumiskammoinen.

Dísan eri osaset kulkevat hyvässä tasapainossa, ja nimenomaan kulkevat. Teoksen sivumäärä antaa tilaa edetä kiirehtimättä kaikilla osa-alueilla, mutta ei Rämö myöskään viivyttele turhaan. Näin hyvin rakennettua, hyvin mietittyä, täysipainoista ja pintaa syvemmälle menevää rikosromaania on miellyttävää lukea. Uusia islantilaisuuden erityispiirteitäkin on taas mukana.

Satu Rämö on ottanut kertojana harppauksen eteenpäin. Dísa nousee jo muutenkin hyvän sarjan parhaaksi osaksi. 

Arvoitus, jännitys ja tavallinen arki sulautuvat yhdeksi Nilla Kjellsdotterin taitavassa, ahdistavassakin, dekkarissa Unipoika

 Nilla Kjellsdotter: Unipoika (Drömmaren). Suomentanut Anna Heroja. 366 sivua, Gummerus 2026.

Psykologisen dekkarin huippuosaaja Nilla Kjellsdotter jatkaa vakuuttavaa työtä Murhia Pohjanmaalla -sarjassaan. Sen viides osa Unipoika tarjoaa kutkuttavia arvoituksia heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tintin Nyblom pakkaa treenikassiinsa seksikkäät alusvaatteet, mutta sanoo miehelleen lähtevänsä salille. Siitä edetään murhaan, jonka motiivia Kjellsdotter avaa vähitellen jo tutuksi tulleeseen tapaan Silloin-takaumissa. Lopulta tässä tunteisiin voimakkaasti käyvässä tarinassa on tärisyttävää jännitystä.

Murhattu on syyttäjä Björn Friberg, jonka piti seuraavana päivänä toimia Vaasan käräjäoikeudessa moottoripyöräjengin johtajaa Jyrki Salorantaa vastaan. Jälki on sellaista, että murhaaja on toiminut raivon vallassa. 

Epäilykset kohdistuvat tietysti The Silent Preachers -nimiseen jengiin. Dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että syyllinen ei löydy sieltä, mistä ensikatsomalla näyttää. Siksi tällaisen juonipaljastuksen voi tehdä, koska se on niin itsestään selvä.

Kjellsdotterin kirjoissa kuvataan Vaasan poliisin rikososastoa kollektiivina, mutta heistä etualalla on nyt vanhempainvapaalla oleva ja sillä pitkästyvä Mija Wadö. Hän tekee parin vuoden takaisesta itsemurhasta havainnon, että se ei ehkä mennytkään niin kuin luultiin. Pieni tyttövauva kainalossa ja koira hihnassa Mija alkaa tehdä omia tutkimuksia asian suhteen.

Kjellsdotter on aiemmissa kirjoissaan yhdistänyt suurenmoisesti arvoituksen, poliisiensa tavallisen arjen, koskettavat henkilökuvat ja jännityksen. Unipoika on sellainen, että kaikki tämä toimii taas saumattomasti. Hän rakentaa henkilökuvia, jotka saavat tuntemaan myötätuntoa ja nostattavat suuttumusta heikomman sortajaa kohtaan. Unipoika on psykologisesti loppuun asti mietitty traaginen tarina ihmisistä, joiden ainoa "vika" on herkkyys, ja mihin se voi johtaa.

Unipojan päätarina on Björn Fribergin murha, jonka tutkinnassa on mukana Mijan puoliso Ronnie. Hänenkin kohdalleen Kjellsdotter virittää salaisuuden heti kirjan alussa. 

Sivutarina on Mijan tutkinta itsemurhaan liittyvistä outouksista. Niiden rinnalla seurataan ravintolassa tiskaajana työskentelevää Sashaa, jolla on yhteys The Silent Preachers -nimiseen rikollisjengiin. Sen kautta Kjellsdotter laittaa liikkeelle arvoituksen, jota hyödyntää tulevissa jatko-osissa.

Edelleen dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että Mijan omat tutkimukset yhdistyvät jollain lailla rikospoliisien tutkimiin murhiin, sillä Björn Friberg ei jää ainoaksi uhriksi.

Suomalainen Nilla Kjellsdotter teki läpimurron Ruotsin kautta. Nyt hänen kirjojaan julkaistaan Pohjoismaiden lisäksi Virossa. Murhia Pohjanmaalla -sarja nousi nopeasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Kjellsdotter rakentaa tavallista syvällisemmät tarinat niin, että murhaajaa ei arvaa millään ennen kuin hän itse kertoo, kuka sen teki. Tämä pätee myös Unipoikaan.

Blix ja Ramm -dekkarisarjan uusin osa Uhri on oudon junnaava, mutta juoni taas laatutyötä

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Uhri (Offer). Suomentanut Jaana Palanterä. 416 sivua, Otava 2026.

Hypertuotteliaan kirjailija Jörn Lier Horstin ja toimittaja Thomas Engerin Blix ja Ramm -sarjan suomennokset etenevät Uhri-nimisellä teoksella osaan viisi. Huomasin sarjan vasta kesällä ja ihastuin Polttomerkkiin todella paljon. Sen jälkeen olen lukenut aiemmatkin osat, jotka ovat vahvistaneet mielikuvaa pohjoismaisesta laatusarjasta.

Odotukset Uhrin suhteen olivat siis tapissa. Ehkä pettymys tuntuu sen takia suuremmalta kuin olisi tarpeen. Uhri on edellisten osien tapaan todella hyvin mietitty ja rakennettu monikerroksinen jännitystarina. Se vain junnaa harmillisen pitkään ennen kuin lähtee kunnolla liikkeelle.

Blix ja Ramm ovat epätavanomainen sankaripari dekkareissa. Alexander Blix oli sarjan alussa rikostutkija, joka tutustui verkkolehden toimittajaan Emma Rammiin ja ryhtyi antamaan hänelle vihjeitä meneillään olevasta murhatutkinnasta. Syyksi paljastui, että Blix oli nuorena poliisina ampunut Rammin isän vaarallisessa pidätystilanteessa.

Jatko-osissa Blixin tytär on murhattu ja Blix istui vankilassa murhaajan tappamisesta. Nyt hän on vapautunut tuomiostaan. Ramm taas on jättänyt toimittajan työt. Kummankin tulevaisuus on auki, mutta Uhrin lopussa sille löytyy uusi suunta.

Uhrissa menneisyys tekee paluun - useammalla tapaa. Maastosta löytyy ylös kaivettu ja löydettäväksi tarkoituksella jätetty murhattu nainen, jonka katoamisen tutkintaa Blix oli poliisina johtanut. Blix alkaa saada vihjeitä murhaajalta. Hänet on vedetty peliin, jonka sääntöjä entinen tutkinnanjohtaja ei ymmärrä.

Emma Rammia taas pyydetään tutkimaan tulipaloa ja mahdollista murhaa. Uhria ei tosin ole löydetty, mutta teinityttö Carmenin isäpuoli on vangittu epäiltynä murhasta. Carmen on vakuuttunut isäpuolen syyttömyydestä.

Paitsi että Uhrin alku on hidas, se on myös sekava kahden rinnakkain kulkevan jutun takia. Siitäkin huolimatta, että Blix ja Ramm sekaantuvat toistensa tutkimuksiin.

Menneisyydestä on kyse myös isossa kuvassa. Murhaaja kostaa lapsena kokemiaan vääryyksiä. Kenelle, sitä ei voi tässä kertoa, koska se paljastaisi saman tien jutun juonen, joka oikeasti avautuu vasta yli 200 sivun jälkeen. Siinä yhteydessä Blix joutuu tapaamaan hoivakodissa asuvan isänsä, johon ei ole pitänyt yhteyttä kymmeniin vuosiin.

Blix ja Ramm -sarjan vahvuuksia ovat etevien juonten lisäksi vahvat henkilökuvat. Uhrissa Alexander Blix saa lisää syvyyttä, mutta Emma Ramm jää hieman ulkokehälle. Valotetuksi tulee myös perheiden monimutkainen ja joskus hyvin raskas dynamiikka. Se on taustalla kummassakin murhajutussa.

Horst ja Enger ovat vakiohahmoistaan huolimatta yrittäneet kirjoittaa jokaisesta yhteisdekkaristaan erilaisen. Eikä se ole jäänyt mitenkään yritykseksi, vaan kirjojen tempo ja tyylilajikin ovat vaihdelleet kiitettävällä tavalla. Uhrissa palataan sarjan aloittaneen Lähtölaskennan sarjamurhaajajännitykseen, mutta se tehdään nyt eri tavalla. Ehkä se selittää, miksi Uhri tuntuu hitaalta ja junnaavalta, sillä Lähtölaskennassa murhaajan jäljitys on kuumeista ja kiihkeää.

Kari Wikholmin romaani Korpraalin tie kertoo hänen isästään sotakirjallisuudessa vähän kuvatuissa taisteluissa Hangon rintamalla jatkosodan alussa

 

Kari Wikholm: Korpraalin tie: Hanko 1941. 269 sivua, Docendo 2026.

Vieläkö Suomeen mahtuu uusia sotakirjailijoita? Erkki Palolampi aloitti nykymuotoiset sotaromaanit talvisotakuvauksella Kollaa kestää, joka ilmestyi vuonna 1940. 86 vuodessa jo useampi kirjailijapolvi on käynyt läpi samat talvi- ja jatkosodan taistelut romaanisarjoissaan. Pelkästään talvisodasta ilmestyi 90 romaania ennen kuin ne kiellettiin marraskuussa 1940 - siis vain puolessa vuodessa sodan päättymisestä.

Raaseporilaisen Kari Wikholmin ensimmäinen sotaromaani, jatkosodan alkukuukausiin sijoittuva Korpraalin tie mahtuu hyvin mukaan useammasta syystä. 

Ensimmäinen on se, että kirja kertoo hänen isänsä Kay Wikholmin tarinaa. Se pohjautuu laajan arkistomateriaalin lisäksi kirjailijan isän ja muiden asiasta perillä olevien haastatteluihin. Kay Wikholm esiintyy kirjassa nimellä Sven Wiklund.

Toiseksi Korpraalin tie ei kuvaa korpisotaa Itä-Karjalassa eikä Kannaksella niin kuin melkein kaikki sotaromaanit, vaan jatkosodan ensimmäisen kesän ja syksyn taisteluita Hangon rintamalla, jota kautta puna-armeijan oli määrä edetä Helsinkiin. Taistelut saarissa ja vaikeakulkuisessa saaristossa ovat tuore näkökulma sotaan. Se vaati erikoistaitoja, joita oli vedet ja karikot tuntevilla kalastajilla ja entisillä pirtun salakuljettajilla. Sellaisen Wikholm on tehnyt Svenistäkin. Oikeasti salakuljetuksessa oli mukana Kari Wikholmin isoisän veli.

Varsinaiset sotatoimet olivat yhtä raakaa teurastusta kuin muillakin rintamilla.

Ja vielä kolmas syy: Kari Wikholm luo kokonaiskuvaa jatkosodan ensi kuukausista Suomen eteläkärjessä, ei pelkästään pistä tannerta ryskymään. 

Näkökulmahenkilöitä romaanissa on useita. Yksi on lotta Iiris Borgström, jonka kanssa Sven seurustelee vaihtelevalla intensiteetillä. Toinen on sukellusvenetaisteluiden saksalainen erikoismies Heinrich von Papenberg, joka osallistuu taisteluihin Suomenlahdella ja jonka mielenmaisemaa Wikholm yrittää luodata. Kolmas keskeinen henkilö on neuvostojoukkoja Hangon rintamalla johtava koomisen turhamainen kenraalimajuri Sergei Kabanov ja neljäs Svenin veli Walter, joka on mukana panssarilaiva Ilmarisen tuhossa syyskuussa 1941.

Saaristotaisteluita on sotakirjallisuudessa kuvattu vain vähän, vaikka Suomen itsenäisyys oli siitä suunnasta yhtä uhattu kuin idästä käsin. Kari Wikholm onnistuu tässä. Suomi oli joutunut vuokraamaan Hangon niemimaan talvisodan jälkeen. Vastakkain oli 30000 neuvostosotilasta ja 22000 suomalaista puolustajaa.

Yhtä vähän on kuvattu sitä, mitä sotavainajille tapahtui ennen kuin heidät haudattiin kotiseurakunnan multiin. Lotat pesivät pojat ennen kuin heidät laitettiin arkkuihin. Kolkoimmin tästä kertoo Kalle Päätalo romaanissa Juoksuhautojen jälkeen. Talvisodassa jäätyneet ruumiit sulatettiin öiseen aikaan saunassa. Hiljalleen sulaminen sai ruumiit liikkumaan tavalla, joka näytti kuin kuolleet ryömisivät. Lotta Iiris Borgströmin tehtävä ei ole yhtä kammottava Korpraalin tiessä, mutta toisaalta hän joutui laittamaan tuttuja poikia hautauskuntoon.

Kari Wikholmin pieni sotaromaani täyttää paikkansa kertomalla tosipohjaisista vähän tunnetuista tapahtumista ihmisen tasalta. Svenin ja Iiriksen toiveet ovat kuin kaksi lastua maailmanpolitiikan myrskyssä. 

Wikholm on kaupan ja liikkeenjohdon ammattilainen, kirjailijana amatööri, mutta se ei haittaa lukemista, vaikka näkyy tekstissä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt romaani Pirtun tie, rutt 96, joka kertoo pirtun salakuljetuksesta kieltolain aikana.

Hanko säilyi Suomella, kun neuvostojoukot vetäytyivät viimeistään joulukuun alussa, ja vuokrasopimus raukesi. Svenin seuraava osoite oli Aunus, joten jatkoa seurannee.

Annina Holmberg kirjoitti Kaj Chydeniuksesta elämäkerran, jossa työ ja ihminen nivoutuvat yhteen

Annina Holmberg: Kalliolle kukkulalle - Kaj Chydeniuksen elämän nuotit. 410 sivua, Otava 2026.

Talvella vuonna 2009 saatoin itseni liemeen. 1970-luvun poliittisen laululiikkeen maineikkain säveltäjä Kaj Chydenius julkaisi muistelmansa Muistin juuri. Menin haastattelemaan häntä Kansan Uutisten viikkolehteen uteliaana juuri siitä 1970-luvusta. Sen sijaan hänen valtavasta ja monipuolisesta tuotannostaan sen jälkeen en tiennyt mitään, eikä silloin ollut suoratoistopalveluita, joista siihen olisi voinut tutustua. 

Tilanne oli nolo, koska Chydenius teki selväksi, että ei halua politiikasta, poliittisesta musiikistaan eikä etenkään taistolaisuudesta. On pelkästään hänen ansiotaan, että jutusta tuli kuitenkin ihan hyvä. Chydenius intoutui puhumaan häntä innoittaneista runoista ja yhteistyöstään uusien runoilijoiden kanssa.

Hankala tilanne muistui mieleen, kun luin Annina Holmbergin kirjoittamaa Kaj Chydeniuksen elämäkertaa Kalliolle kukkulalle. Säveltäjän tuotteliaisuus ja monipuolisuus hakevat vertaistaan. Sävellyksiä syntyi tuhansia, studioalbumeita 29 vuosien 1966 ja 2017 välillä. Siellä on voimaiskelmää, laulelmia, lastenlauluja, oratorioita, oopperaa ja teatterimusiikkia - ja tietysti myös ne suurimmat poliittisen laulun klassikot. 

Eniten elämään ovat jääneet uran alkuvaiheen rakkauslaulut. Niiden ansiosta Chydenius on yksi toivotuimmista säveltäjistä Ylen huippusuositussa Elämäni biisi -ohjelmassa.

Annina Holmbergkin sivuuttaa Chydeniuksen aktiivisen taistolaisajan nopeasti kirjassaan, ja antaa siitä puheenvuoron miehelle itselleen hänen omista muistelmistaan: "En ole muuttanut maailmankatsomustani 60-luvusta. Olen reilusti sama mies edelleen."

Ikuiseksi arvoitukseksi on jäämässä, miksi 1960-luvun raikkaan vasemmistolaisuuden edelläkävijöistä tuli 1970-luvun totisia ja dogmaattisia kommunisteja, koska muistelija toisensa jälkeen on vaiennut asiasta.

Annina Holmberg on etsinyt ihminen Kaj Chydeniusta, ja löytänyt. Kiitettävän tiiviisti hän käsittelee uran alkuajat Lapualaisoopperoineen ja kabareineen. Ne ovat yleisessä tiedossa, käsitelty lukemattomissa kirjoissa ja lehtijutuissa.

Hypertuotteliaasta säveltäjästä paljastuu koko inhimillisen elämän kirjo. Hän vähätteli omia tekemisiään, mutta oli äärimmäisen pettynyt, kun Suomen säveltäjien liitto hylkäsi jäsenanomuksensa. Itsekriittisyydestään huolimatta hän ei sietänyt itseensä kohdistunutta pilaa eikä arvostelua. 

Chydeniuksen huumori tuntuu lukijasta todella tylyltä, ja poikiaan hän varoi kehumasta, mutta yleisöön suhde oli lämmin ja mutkaton. 80-vuotisjuhlakonsertissaan Finlandia-talolla hän ei välittänyt pönöttää paikalla olleiden presidenttien Tarja Halosen ja Sauli Niinistön kanssa, vaan seurusteli tavisyleisön kanssa ja myi halukkaille levyjään.

Omaa työtään hän ei halunnut kohottaa. Chydenius vertasi tekevänsä lauluja siinä kuin leipuri pullaa.

Kaj Chydenius kuului Kom-teatteriin perustajiin. Sieltä alkaneet ystävyyssuhteet kantoivat loppuun asti. Heihin kuuluivat Annina Holmbergin vanhemmat Ritva ja Kalle Holmberg, vaikka Chydenius jossain vaiheessa kokikin Kallen hylänneen itsensä ryhtyessään ohjaamaan oopperoita. Omia muistojaan Kaj Chydeniuksesta Annina Holmberg olisi voinut kertoa enemmän.

Yksi, mutta vain yksi, Holmbergin kirjan parhaita puolia on vuosikymmeniä kestäneen taiteilijayhteisön kuvaus. Moniin pitkäaikaisiin yhteistyökumppaneihinsa Chydenius tutustui jo 1960-luvun alkupuolella ennen Ylioppilasteatteria opiskellessaan Kauppakorkeakoulussa ja toimiessaan kriitikkona ensin Kauppalehdessä, sitten Hufvudstadsbladetissa.

Tuttujen kanssa pidettiin yhtä kesämökeillä ja Chydeniuksen ja tämän Jaana-vaimon kodissa säännöllisesti järjestetyillä illallisilla, joihin pukeuduttiin paremmin. Porukkaa yhdistävillä pikkujouluilla oli tarkka koreografia. Kuvauksista tulee mieleen Tuusulanjärven taiteilijayhteisö sata vuotta aiemmin.

Kaj Chydeniuksen ensimmäinen sävellys on Eino Leinon runo Lemminkäisen äidin kehtolaulu vuodelta 1964. Viimeinen levy Kaj Chydenius 80 vuotta ilmestyi vuonna 2020. 

Mutta kenen runoja hän sävelsi eniten? On melkoinen yllätys, että hän ei ollut Aulikki Oksanen, ei Marja-Leena Mikkola eikä edes Eino Leino, vaan Aunimarjut Kari 412 sävellyksellä. Kaksikon tiet olivat kohdanneet, kun Chydenius etsi pohjoissuomalaista runoilijaa.

"Kaj oli äärimmäisen tasaveroinen runoilijan kanssa. Hän ei koskaan asettunut kenenkään yläpuolelle, eikä hänessä ollut häivähdystäkään narsismia", Kari kertoo Kalliolle kukkulalle -kirjassa.

Aunimarjut Kari on vuonna 1967 syntynyt Raahessa asuva runoilija ja opettaja.

Vuonna 1964 alkaneen Chydeniuksen sävellysuran viimeiseksi jäänyt teos on vielä julkaisematta. Aunimarjut Karin Sydänpolo -niminen runo ilmestyy näinä aikoina levyllä, jossa hänen musiikkiaan tulkitsevat pojat Kalle ja Jussi Chydenius sekä Oona Airola.

Kaj Chydenius kuoli 84-vuotiaana huhtikuussa 2024. Hän eli äärimmäisen työteliään elämän, sävelsi ja esiintyi niin pitkään kuin se oli mahdollista. Elämää rikastuttivat lähipiiri, iso ystäväjoukko ja lukuisat matkat, joista Berliini oli rakkain kohde. 

Annina Holmberg kertoo miehestä, joka oli tarkka siitä, että sanat lauletaan jämptisti ja oikein niitä venyttämättä, mutta toisaalta hän oli ehtymätön kielellä leikkijä. Hän löysi lauluilleen aina uusia tulkitsijoita ja rohkaisi kirjoittajia. Itselleen tuntemattomat harrastajat lähettivät Chydeniukselle runojaan, joista syntyi lauluiltoja ja levyjä. 

Alussa mainitussa haastattelussani Kaj Chydenius sanoi pitävänsä hyvänä, että on ei-akateeminen ruohonjuuritaso, joka laittaa mielipiteensä runoihinsa. Omana tehtävänään hän piti heidän rohkaisemista ja itsetuntonsa kasvattamista.

Kansan mies viihtyi kansan parissa ja puki kansan tuntoja laulujen muotoon, jossa ne yleensä saavuttavat suuremman yleisön kuin runokokoelmien sivuilla. Annina Holmbergin taitavissa käsissä Kaj Chydeniuksesta on syntynyt muotokuva, joka kertoo suuresta taiteilijasta ja ihmisestä kaikkine puolineen.

Järisyttävä Islanti-dekkari Kalastajan kuolema yllättää vielä viimeisellä sivulla

 Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Kalastajan kuolema (Fiskarens död). Suomentanut Kristiina Vaara. 416 sivua, Otava 2026.

Rikosromaani Kalastajan kuolema alkaa kolkolla tavalla. Lopussa seisoo käänteen tekevä yllätys. Välissä on 400 sivua täyteläistä kerrontaa, hyvää Islanti-kuvausta, monipolvinen juoni ja paljon tavallista onnistuneempia henkilökuvia. Enempää dekkarilta ei oikein voi vaatia.

Vopnafjördur on Itä-Islannissa sijaitseva 500 asukkaan kylä, joka elää kalastuksesta ja kalastusteollisuudesta. Sitä yksinvaltaisesti hallitseva Vopni-yhtiön perustaja ja toimitusjohtaja, jonka islantilaista nimeä en osaa näillä näppäimillä kirjoittaa, herää autonsa takakontista sidottuna ja suu teipattuna. Vieressä on vaimo samalla tavalla. Moottori ottaa kierroksia ja syöksyy satama-altaaseen. Vopnafjördurin valtias kokee vaimoineen kauhean kuoleman.

Ruotsalaisen Michael Hjorthin ja islantilaisen Bjarni Thorssonin ensimmäinen yhteinen dekkari Väkivallan saari ilmestyi suomeksi huhtikuussa. Vähän latteana alkanut teos kehittyi pirullisen jännittäväksi ja ajankohtaiseksi sarjamurhaajajännäriksi. Sen lopussa tämän Helga & Bjarki -sarjan päähenkilöt olivat mukana epätoivoisessa takaa-ajossa Islannin aavalla keskiylängöllä.

Vopnafjördurin satamaan murhatun kaksikon tapaus tuo uudelleen yhteen rikospoliisi Helga Jónsdóttirin ja rikospoliisia avustavan järkälemäisen liikennepoliisi Bjarki Gudmundssonin. Sekä muut rikostutkijat Reykjavikista. Heihin kuuluu myös tekninen tutkija Yvette, jolla on seksisuhde Bjarkin kanssa. Myös Helga on ihastunut Bjarkiin, mikä mutkistaa asioita.

Murhatapa on niin raju, että siinä on jotain henkilökohtaista, poliisit päättelevät. Epäiltyjen piiri ei ole suuri. Uhrien poika ja tytär puolisoineen, potkut saanut yhtiön laivan kapteeni ja hänen rakastajattarensa, joka toimii palvelijana uhrien talossa. Tai sitten joku kyläläinen, joka on saanut tarpeekseen yhden perheen kaiken kattavasta vallasta.

Isän ja pojan välit ovat olleet riitaisat. Kiista on koskenut yhtiön toimintaa ja tulevaisuutta. Sisarusten välit eivät ole hyvät, mutta ilmiriidaksi ne muuttuvat, kun testamentti avataan ja selviää, kenelle Vopni-yhtiön hallinta siirtyy.

Suomesta käsin on vaikea ymmärtää kalastuksen merkitystä Islannin taloudelle. Se kattaa vain noin neljä prosenttia maan kansantuotteesta, mutta tuo 40 prosenttia vientituloista ja rannikkokylissä se on suurin työllistäjä. Saaliin arvo nousi, kun Islannissa otettiin 1980-luvulla käyttöön kalastuskiintiöt, mutta ne ovat muutaman ison yhtiön hallussa. Se luo katkeruutta, mikä voisi selittää murhat.

Hjorthin ja Thorssonin käsissä juoni ja henkilösuhteet etenevät hyvässä tasapainossa. Alussa hieman häiritsee Bjarkin, Helgan ja Yvetten kolmiodraaman saippuaoopperamaisuus, mutta sitten kirjoittajat siirtävät sen taka-alalle. Yksin parhaiten viihtyvän Bjarkin ja huoltajuusriidan keskellä olevan Helgan henkilökuvat syvenevät.

Kalastajan kuoleman puolivälissä Hjorth ja Thorsson tuovat mukaan ruotsalaisen yhteyden. Alkaa selvitä, mitä on murhien takana. Tarina tihentyy. Jännitys nousee, mutta vielä on pitkä matka loppuun, kun Helga tekee omin päin luvattomia tutkimuksiaan Ruotsissa ja muut jatkavat Islannissa.

Pääpahiksen kirjoittajakaksikko on rakentanut erityisen taitavasti. Hän ei ole noussut rahamaailman huipulle niinkään taidoillaan vaan siksi, että osaa siihen vaadittavat pelin säännöt. Ihmisiä murhauttava pelimies on kotona rakastava isä, jonka pasmat menevät sekaisin, kun hänen 11-vuotias poikansa kertoo moraalia käsittelevästä kouluaineestaan.

Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat luoneet Kalastajan kuolemaan kokonaisen uskottavan pienoisuniversumin, joka iskee sekä tunteisiin että jännityksen kaipuuseen, mutta sisältää myös vähitellen aukeavia mysteerejä. Rikos ratkeaa - tavallaan, mutta loppuratkaisut vavahduttavat. Ja vasta sitten tulee se alussa mainittu iso yllätys, jota et olisi osannut arvata.

Paljon loistavia pohjoismaisia käännösdekkareita on tänäkin vuonna ilmestynyt, mutta Kalastajan kuolema tuntuu siinä sarjassa erityisen vaikuttavalta. Väkivallan saari oli hyvä alku, mutta vasta Kalastajan kuolemassa ruotsalais-islantilainen kirjoittajakaksikko iskee todella lujaa.

Kolkkoja murhia ja tosi mukavia poliiseja Jukka-Pekka Palviaisen raumalaisessa kotiseutudekkarissa

 Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario. 261 sivua, CrimeTime.

Raumalaisen Jukka-Pekka Palviaisen kolmas dekkari Lumiakvaario alkaa todella kolkosti. Varhain vappuaamuna kaksi hahmoa kuljettaa kolmatta veneellä meren rannalla sijaitsevan ökytalon rantaan. Se kolmas on nippusiteillä sidottu nainen, joka tietää kuolevansa pian. Niin myös käy. Hahmot hukuttavat naisen ja poistuvat takaisin merelle.

Vastarannalla Simo Sukkula on kiikaroinut ja kuvannut ökytalossa pidettyjä vappujuhlia. Häntä ei sellaisiin kutsuta koskaan. Simo tulee kuvanneeksi laadukkaalla kalustollaan myös murhan, mutta ei ilmoita siitä poliisille.

Palviaisen poliisiromaanit erottuvat muista kahdella tekijällä. Hänen kuvauksensa suorastaan hyväilevät Raumaa, joten kotiseuturakkauden on oltava aitoa. Lisäksi rikosylikonstaapeli Teemu Taikkosen johtama Rauman murharyhmä on näissä kuvioissa ainutlaatuisen mukava.

Taikkosen ja vanhemman rikoskonstaapeli Nelli Nurmisen lempeä naljailu käynnistyy jo murhapaikalta pois ajettaessa. Sitä riittää myös ryhmän muiden jäsenten kesken pitkin matkaa. Sanailu on nasevaa ja oikeasti hauskaa. Realismin vankina kysyn itseltäni, voivatko poliisit noin vain heittää sanalliselle viihteelle raakojen rikosten keskellä. Voivat, vastaan. Lumiakvaario on dekkari, rikosviihdettä, ei dokumentti.

Murhatun naisen taustojen selvittely vie poliisien ajatukset huumerikollisuuteen. Mutta miksi hänet hukutettiin juuri liikemies Pauli Häkösen ja tämän vaimon Olivian luksustalon rannassa?

Mukavien poliisien lisäksi Lumiakvaarion henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään. Rikkaat ovat kovasydämisiä ja häikäilemättömiä, yhteiskunnan varjopuolelle joutuneet surullisia tapauksia, joita Häkösten kaltaiset halveksivat.

Jälkimmäisiin kuuluu autistinen tai jollain muulla tavalla ihmissuhteisiin kykenemätön Simo Sukkula, joka voisi tehdä kuvillaan ison tilin. Simon ainoa lämmin "ihmissuhde" on tekoälyn avulla kommunikoiva seksinukke. Palviainen ei kerro Simon sairauden laatua eikä sitä, miten tällä on varaa kalliiseen kamerakalustoon ja tuhansia euroja maksavaan nukkeen.

Poliisien jatkuvaa hyvää tuulta lukuun ottamatta Lumiakvaario etenee niin kuin tuhannet muut poliisiromaanit. Todisteita kasataan, välillä mennään harhaan kunnes päästään ratkaisun äärelle. Ei siis mitään uutta tältä osin, mutta Palviaisen tekstissä on väkisin mukaansa tempaava viihdyttävä imu.

Huumerikollisuudesta Lumiakvaariossa on tosiaan isossa kuvassa kysymys, mutta Palviainen näyttää, miten pienestä ihmishenki voi joskus olla kiinni, kun onnen orpolapsen päässä naksahtaa. Kolmeen murhaan johtavan tapahtumasarjan alkusyy on mitätön.

Teemu Taikkonen on Palviaisen poliiseista edelleen ainoa, jolla on oikeaakin elämää. Hänen psykiatrisessa sairaalassa hoidossa ollut Taija-tyttärensä voi jo paremmin. Elämää mutkistaa edelleen paikallaan polkeva rakastuminen tai ainakin ihastuminen paljon poissa olevan merikapteenivaimon sisareen, joka myös tuntee poltetta Taikkoseen.

Jukka-Pekka Palviaisen kaksi aiempaa dekkaria ja nyt Lumiakvaario muodostavat helposti luettavan, ammattitaitoisen sujuvan ja todella rattoisan kokonaisuuden. Ei tämä ole läheskään vuoden paras kotimainen dekkari, mutta omassa cosy crimea hipovan poliisiromaanin sarjassaan se toimii jokseenkin täydellisesti.

Inkeriläiset natsimiehittäjien armoilla - Anni Reuter avaa isoisänsä muistiinpanojen kautta vaiettua historiaa

 

Anni Reuter: Maa joka katosi. Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä. 271 sivua, SKS Kirjat 2026.

Inkeriläisistä muistetaan lähinnä heidän kovat kohtalonsa neuvostovallan alla 1930-luvulla sekä Suomeen jatkosodan aikana paenneiden inkeriläisten pakkopaluu Neuvostoliittoon sodan jälkeen. Moni palasi vapaaehtoisestikin, koska luuli pääsevänsä takaisin kotiseudulleen. Kukaan ei päässyt. Stalin piti inkeriläisiä epäluotettavina. Heidät siirrettiin Suomesta Keski-Venäjälle.

Sitä ennen inkeriläiset kokivat natsimiehityksen, kun Hitlerin joukot etenivät nopeasti heidän alueelleen vuoden 1941 salamasodassa. Jotkut saattoivat luulla vainojen loppuvan, kun komennon ottivat suomalaisten aseveljet. Sen sijaan stalinilainen pakkovalta vain vaihtui hitleriläiseen pakkovaltaan.

Inkeriläisistä saksalaismiehityksen alla kertoo tohtori Anni Reuterin uusi tietokirja Maa joka katosi. Sen alaotsikko kertoo, että Inkerin asia on Reuterille läheinen henkilökohtaisesti. Hänen isoisänsä Juhani Jääskeläinen toimi inkeriläisten ainoana pappina jatkosodan aikana. Teos pohjautuu suurelta osin Jääskeläiseltä jälkeen jääneisiin päiväkirjoihin ja muihin muistiinpanoihin sekä hänen ottamiinsa ainutlaatuisiin valokuviin.

Kirjan alaotsikossa mainittu salainen tehtävä tapahtui sitä ennen. Se alkoi tammikuussa 1942. Jääskeläinen kuului tutkimuskomissioon, joka tutki inkeriläisten oloja ja yritti selvittää heidän lukumääräänsä. Se ei ollut helppoa, sillä suuri osa inkeriläisistä oli karkotettu neuvostovallan aikana Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Niin myös Inkerin Keltossa syntyneen Juhani Jääskeläisen omaiset. 

Hänet itse oli lähetetty Suomeen opiskelemaan papiksi.

Salaisen selvityksen taustalla oli ajatus inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Vaivihkaa kuulosteltiin myös heidän omia mielialojaan mahdolliseen evakuointiin liittyen. Suomen viranomaisilla oli jo tässä vaiheessa tieto saksalaisten toimeenpanemista juutalaisten ja kommunistien joukkomurhista miehittämissään Baltian maissa ja Inkerinmaalla.

Talvella ja keväällä 1942 tutkimuskomissio pääsi todistamaan suomalaisten nälkäkuolemia, tauteja ja saksalaisten pitämää kovaa kuria Inkerinmaalla. Niistä tiedettiin myös Suomessa, mutta ulkoministeri Rolf Witting piti tietoja inkeriläispakolaisten liioitteluna. Anni Reuter kirjoittaa Suomen hallituksen halunneen pitää inkeriläiset ja heidän hätänsä Suomenlahden toisella puolella.

Komission työ ei tässä vaiheessa johtanutkaan käytännön toimenpiteisiin.

Reuter pohtii kirjassaan, pitäisikö Inkerinmaalla nälkään kuolleet lukea mukaan Saksassa jo toukokuussa 1941 ennen operaatio Barbarossaa päätettyyn  nälkäsuunnitelmaan. Idästä vallatuilta alueilta varastettiin ruokaa saksalaisille ja aiheutettiin tietoisesti nälänhätä. Sen tavoitteena oli tappaa nälkään 31-45 miljoonaa saksalaisten turhaksi katsomaa ihmistä.

Inkeriläiset olivat suomalaisia, mutta heiltäkin vietiin ruokaa ja kotieläimiä. Pienimuotoisen ruoka-avun piiriin pääsivät vain työssä käyvät. Vankileireillä nälkään näännytettäviin päätyi myös inkerinsuomalaisia miehiä.

Toisen kerran Juhani Jääskeläinen saapui Viron kautta Inkerinmaalle elokuussa 1942, nyt sotilaspastoriksi. Jälleen hän joutui todistamaan, etteivät natsimiehittäjät kohdelleet inkerinsuomalaisia sen lempeämmin kuin muita valloittamiaan kansoja. Suomalaisnaisia painostettiin ja todennäköisesti pakotettiinkin saksalaisten bordelleihin. Nälkä, pelko, tappaminen ja sukulaisten katoamiset jatkuivat.

"Valtio vaihtui Neuvostoliitosta Saksaan, mutta väkivalta, pakkovalta ja alistaminen jäivät", Anni Reuter kiteyttää.

Vuoden 1943 alussa ponnistelut alkoivat tuottaa tulosta. Suomi ja Saksa sopivat 12000 inkeriläisen siirtämisestä Suomeen. Aluksi otettiin vastaan 850 orpolasta. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin Viron kautta 63000 inkeriläistä, inkerikkoa ja vatjalaista joista nopeasti sodan jälkeen 55000 palasi tai pakkopalautettiin Neuvostoliittoon. Tuhannet pakenivat sitä ennen Ruotsiin.

Seurasi vuosikymmeniä kestänyt hiljaisuus. Inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan ei sopinut puhua kirkossa, lehdistössä eikä kirjallisuudessa. Aiemmin kirjoitettuja Inkeriä käsitteleviä kirjoja sensuroitiin. Vaikeneminen jatkui pitkälle 1980-luvulle ennen kuin Mihail Gorbatsovin perestroika-politiikka aloitti avoimemmat ajat.

Hiljaa piti olla Neuvostoliitossakin.

"Me emme puhu näistä asioista" Juhani Jääskeläinen sai kuulla, kun hän tapasi Petroskoissa sisaruksiaan ja muuta sukuaan, ja otti puheeksi suvun karkotushistorian.

Anni Reuterin mukaan vaikeneminen jatkuu edelleenkin siinä mielessä, ettei inkerinsuomalaisten historiasta kerrota suomalaisissa oppikirjoissa. Hän pitää suomalaista historiankirjoitusta varsin nationalistisena ja vähemmistöt sivuuttavana.

"Samalla on ruokittu myyttiä yhtenäisestä, homogeenisesta suomalaisuudesta. Tämän myytin voi katsoa toimivan rasismin polttoaineena", hän kirjoittaa.

Kolme vuotta sitten Anni Reuterilta ilmestyi erinomainen tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka kertoo Neuvostoliiton inkeriläisiin kohdistamista vainoista 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Muistitietoon, omiin tutkimusmatkoihin ja laajaan arkistoaineistoon pohjautuva kirjakaksikko on raikkaan elämyksellisesti kirjoitettu tähän asti kattavin kuvaus Pietarin ympäristössä käytännössä nykyisen Leningradin alueella eläneiden suomalaisten traagisista vaiheista.

Viktor Kärppä tekee yllätyspaluun Matti Röngän varmoissa käsissä

Matti Rönkä: Ikkunasta pudonnut mies. 233 sivua, Gummerus 2026.

 Toimittaja-kirjailija Matti Rönkä ilmoitti laittavansa viimeisen pisteen Viktor Kärppä -sarjalleen vuonna 2013 ilmestyneessä Levantin kyyssä. Se on Tappajan näköisellä miehellä 2002 käynnistyneen sarjan seitsemäs osa. Ei laittanut. 2019 ilmestyi Uskottu mies, ja nyt syksyllä 2026 Viktor Kärppä tekee yllätyspaluun teoksessa Ikkunasta pudonnut mies. Mikään ei jää sen tarinassa auki, mutta on jotenkin vaikea uskoa, että tämä yhdeksäskään osa olisi sarjan loppu. Eikä siihen ole mitään tarvettakaan. Juttu luistaa vanhaan malliin, ja suomalais-venäläistä elämänmenoa Rönkä tarkastelee totutun tarkkanäköisesti.

Paljon on tapahtunut sitten Uskotun miehen. Venäjä jatkaa sotaansa Ukrainassa ja Suomen raja itään on kiinni. Paitsi malmijunilta, jota Rönkä hyödyntää uuden teoksensa juonessa. Sarjan alkuaikojen neukkunostalgia on vaihtunut pettymykseen Venäjän paluusta diktatuuriin ja autoritaarisuuteen.

Venäjän ilmapiiriä Rönkä kuvaa nyt toisaalta vainoharhaiseksi, mutta toisaalta myös muutokseen varautuvaksi. Se tarkoittaa, että kaikki ovat epäiltyjä, mutta kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät myös varmistamaan asemansa siltä varalta, että uusi tsaari astuu kuvaan.

Ikkunasta putoavat miehet ovat olennainen osa Putinin Venäjän menoa. Heti kirjan alussa paljastetaan, ettei epäsuosioon joutunut erikoiskoulutettu upseeri Mihail Lomonosov, Akademik, oikeasti ole pudonnut ikkunasta. Pian hän ilmestyy Helsinkiin pyytämään apua armeija-aikansa parhaalta ystävältä Viktor Kärpältä. Se sopii yhtiönsä johdosta sivuun jääneelle miehelle, jonka päivät kuluvat tekopuuhastellen ja omaa vanhenemista ihmetellen.

Kontaktit Pietariin ja Karjalaan ovat tallella. Ihmiset rajan toisella puolella ovat ristiriitaisesti äärettömän sydämellisiä, mutta kannattavat sotaa ja Putinia, ja surkuttelevat, miten Viktor pärjää siellä fasistien Suomessa. Seikkailujakin koetaan ennen kuin päästään palaamaan kotiin.

Ikkunasta pudonnut mies jatkaa sarjan letkeää ja hiljaisen humoristista linjaa. Rönkä kirjoittaa upeasti, saa Suomen venäläisten murteelliseen puheeseen juuri oikean nuotin. 

Saarnaamatta, mutta kantansa selväksi tehden, hän kirjoittaa Venäjän aloittaman sodan järjettömyydestä ja sen rikollisuudesta. "Olen helvetissä. Pirun apulaisena. Meno on perkeleellistä", everstiksi edennyt vanha ystävä Andrei valittaa puhelimessa. "Laitan poikia kuolemaan. Satamäärin. Turhaan. Semmoinen sota", jatkaa Andrei, jolla on ukrainalainen mummo.

Suomessa venäläistaustaiset kokevat rasismia. Niin myös Viktor Kärpän sihteerin Oksanan poika, vaikka nimi on Teppo Pelkonen. Mutta taas tulee ristiriitaa: "Ukrainalaiset outoa porukkaa. Että on siinä niiden omaakin syytä", Oksana purkaa mieltään esimiehelleen.

Viktorin adoptoima Erkkikin mielii kadettikouluun, mutta epäilee mahdollisuuksiaan: "Kun oon ryssä. Kaksoiskansalainen. Niin ei oo asiaa mihinkään erikoisjuttuihin tai upseeriksi."

Matti Rönkä on Viktor Kärppä -kirjoissaan pohtinut ystävyyttä ja lojaalisuutta. Ikkunasta pudonneessa miehessä hänen ympärillään pyörii monenlaista tekijää sekä Suomen turvallisuuskoneistosta että Venäjän epämääräisemmistä piireistä. Luottamus hyvä, kontrolli parempi on venäläinen sanonta, joka soveltaen pätee edelleen tähänkin tarinaan.

Dekkarin ja kaunokirjallisuuden välimaastossa operoiva Ikkunasta pudonnut mies on kooltaan pieni, mutta teemoiltaan suuri ajankohtaiskuvaus suomalaisten ja venäläisten muuttuneista suhteista ja maiden välisistä jännitteistä. Sen Rönkä on sanonut syyksikin Viktor Kärpän yllättävälle paluulle: "Venäjän sodan ja ihmisten kohtalon seuraaminen on surullista ja vastenmielistä, mutta siitä oli pakko kirjoittaa."

Aamos Hongan kolmas geopoliittinen trilleri Viimeinen vyöhyke varoittaa tekoälystä ja Yhdysvaltain kristillisestä äärioikeistosta

 

Aamos Honka: Viimeinen vyöhyke. 508 sivua, Gummerus 2026.

Nimimerkki Aamos Honka on ajankohtaisuuden ytimessä myös kolmannessa trillerissään Viimeinen vyöhyke. Sen aiheina ovat Yhdysvaltain Grönlantiin kohdistama uhka ja käsistä karkaavan tekoälyn vaarat. 

Asemansa takia nimimerkillä kirjoittava Honka debytoi viime vuonna kahdella erinomaisella jännityskirjalla, jotka tuntuivat valitettavan ja häiritsevänkin tosilta. Eihän se mikään ihme ole, koska hän työskentelee itse tiedustelualalla eikä siksi kirjoita oikealla nimellään.

Ensimmäisissä trillereissään Honka kuvasi Kiinan ja Venäjän aiheuttamia uhkakuvia. Maailma on nyt sellainen, että Suomen tärkein liittolainen Yhdysvallat on samalla lailla arvaamaton ja vaarallinen. Konkreettisimmin vaara on kohdistunut Grönlantiin ja sitä kautta Naton uskottavuuteen. 

Suurimmalta osalta Grönlantiin sijoittuu myös Viimeinen vyöhyke. Suomalainen startup-yhtiö IceCore AI tutkii Grönlannissa sijaitsevasta tukikohdastaan käsin arktisen alueen tapahtumia ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia mullistavan tekoälyn avulla. Alue kiinnostaa kaikkia suurvaltoja sen geopoliittisen merkityksen ja jään alla piilevien harvinaisten metallien takia. 

Kun kaksi IceCoren suomalaista johtajaa kuolee tukikohdassa oudolla tavalla, asiaa tutkimaan lähetetään edellisistä osista tutut sotilastiedustelun Janne Peura ja suojelupoliisin Laura Vesterinen, jotka ovat myös toistensa rakastavaiset.

Viimeisen vyöhykkeen alussa on turhan perusteellista tietoteknistä jargonia, mutta kunnolla käyntiin päästessään siitä sukeutuu klaustrofobinen trilleri Alistair MacLeanin Jääasema Zebran hengessä. Mieleen tulee myös Ridley Scottin klassinen kauhuelokuva Alien ja sen mainoslause "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ei kuule Grönlannin jäätikön myrskyssäkään.

Noissa mainituissa teoksissa tappavia olivat toiset ihmiset ja avaruusötökkä. Viimeisessä vyöhykkeessä uhka on vaikeammin hahmotettava itseään puolustava tekoäly. Enää se ei ole scifiä niin kuin tässäkin kirjassa mainituissa Terminator-elokuvissa. Ei ole monta viikkoa siitä, kun suurten tekoäly-yhtiöiden johtajat varoittivat, että ihmistä älykkäämmäksi kehittyvä tekoäly voi karata hallinnasta. Tekoäly-yhtiö Anthropicin entinen johtava tutkija Jacob Coxon varoitti vain muutama viikko sitten siitä, että tekoäly voi tappaa koko ihmiskunnan kymmenen vuoden sisällä.

Aamos Hongan kirjassaan esittämä skenaario on hurja, mutta alan sisältä tulee jo hurjempia. Ajan riento on sellainen, että todellisuus tuppaa ohittamaan mielikuvituksessaan kauheita kuvittelevan kirjailijan oivallukset.

Honka on Viimeisessä vyöhykkeessä samoilla jäljillä kuin kollega Helena Immonen elokuussa ilmestyneessä Pronssiyössä. Suurvallat käyvät kamppailua arktiksesta, mutta Yhdysvallat on suorin uhka Grönlannille. Kirjojen ilmestymisten välissä Yhdysvallat ja Tanska tekivät diilin, jonka pitäisi rauhoittaa tilanne. Viimeisen vyöhykkeen teho ei siitä himmene. Yhdysvaltain umpihullu presidentti voi milloin tahansa saada mitä tahansa päähänsä.

Hongalla on tämän lisäksi yksi jokerikortti, joka Immoselta puuttuu: amerikkalaisten äärikristittyjen vaikutus maan politiikkaan. Jälkisanoissaan Aamos Honka kirjoittaa, että kirjassa mainittu NAR-liike eli New Apostolic Reformation on todellinen. Sen tavoitteena on rakentaa maan päälle Yhdysvaltoihin jumalan valtakunta. Tässä tarkoituksessa sen jäsenet ottavat haltuunsa avainpaikat maan politiikassa, koulutuksessa, mediassa, liike-elämässä ja niin edelleen.

Ehkä tämä todellinen liike on Viimeisen vyöhykkeen pelottavinta antia. Se myös selittäisi sitä, miksi Yhdysvaltain on niin vaikea painostaa Venäjää lopettamaan sotansa Ukrainassa. Venäjän ortodoksisen kirkon konservatiiviset arvot ovat samoja kuin amerikkalaisilla äärikristityillä, jotka ovat jo johtavassa asemassa maassaan.

Kun ankkuroi trillerin näin hyvin todellisuuteen, ja lisäksi luo tutkimusaseman sisälle monikansallisen joukon keskuuteen koko ajan tiivistyvän jännitteisen tilanteen kahden edellisen osan tapaan, niin ei voi sanoa muuta kuin että Aamos Honka on nyt pysyvä tähti Suomen trilleritaivaalla. Tällä viittaan siihen, että esikoisesta sanoin hänessä syttyneen uuden tähden. Silloinhan ei voinut vielä tietää, minkä tasoista jatkoa Punainen verkko saa.

Kaikki muu Aamos Hongalla on hallussa, mutta henkilökuvausta olisi varaa parantaa rutkasti. Sitä hänellä ei ole oikeastaan ollenkaan. Janne ja Laura ovat olemassa vain vaarallisten tehtäviensä toimijoina, mutta inhimillistä kosketuspintaa heistä ei löydy. 

Hillityssä vakoiluromaanissa Geneven mies pelataan Suomen kohtalolla Kansainliitossa talvisodan alkaessa

Ilkka Rentola: Geneven mies. 320 sivua, Docendo 2026.

Eri puolilla maailmaa diplomaattina toiminut Ilkka Rentola kirjoittaa kiehtovasta aikakaudesta ensimmäisessä romaanissaan Geneven mies. Se alkaa 30.11.1939 eli talvisodan syttymispäivänä ja jatkuu siitä muutaman viikon eteenpäin. Näyttämö on Geneve, jossa sijaitsi YK:n edeltäjä Kansainliitto.

Suomi yrittää saada Kansainliiton tuomitsemaan Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta vastustaa monien maiden pyrkimystä erottaa hyökkääjä järjestöstä. Näin siksi, että Suomi haluaa Kansainliiton välittäjäksi alkaneessa sodassa. Neuvostoliitto kuitenkin erotettiin Kansainliitosta jo joulukuun puolivälissä.

Suomen Geneven lähetystöä johtaa vanha ja äreä entinen ulkoministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan tehtyään pilaa Adolf Hitleristä. Geneven mies romaanissa on kuitenkin lähetystösihteeri Kaius Narvanmaa, jolle sota on henkilökohtainenkin asia. Hänen kaksoisveljensä on rintamalla ja jää myöhemmin hyökkääjän sotavangiksi.

Rentolan kuvaamana diplomatia koostuu rituaaleista, joissa lähetystöjen väki tapaa toisiaan vastaanotoilla, lounailla, päivällisillä ja konserteissa tarkan protokollan mukaan. Kaius Narvanmaa on näissä ympyröissä kuin kala vedessä. Vaaraa tuo suhde Turkin suurlähettilään vaimoon Aidaan, jota hänen miehensä pahoinpitelee mustelmille.

Kansainliiton pääsihteerin lähin avustaja Bruno on värvännyt kunnianhimoisen, mutta rutiinitöihin juuttuneen ja kyllästyneen Kaiuksen natsi-Saksan asiamieheksi. Hän palvelee kahta herraa, mutta kaksoisveljen joutuminen vangiksi antaa vipuvarren kolmannellekin.

Ilkka Rentola kirjoittaa sellaista vakavasti otettavaa vakoiluromaania, jossa toimintaa ei juuri ole. Jännite, jos sellaista syntyy, tulee henkilöistä ja diplomatiasta, jossa hienoissa kulisseissa päätetään kansojen kohtaloista. Tai ainakin pitäisi päättää. Kansainliitto on kuitenkin joulukuussa 1939 yhtä halvaantunut kuin YK nykyisten sotien aikakaudella.

Suomi saa asiansa Kansainliiton käsittelyyn. Eri maat lupaavat myös konkreettista apua itsenäisyydestään taistelevalle Suomelle. Kuten hyvin tiedetään, Kansainliitto oli voimaton ja eurooppalaisten suurvaltojen lupaama apu jäi puheiden asteelle.

Rentolan käsittelyssä vakoiluromaaniin kuuluva jännite jää matalaksi. Suurimpaan vaaraan Kaius Narvanmaa joutuu Aida-suhteensa takia. Toinen tärkeä nainen romaanissa on puolalainen pianisti Maria, jonka yliluonnollisilla kyvyillä Kaius yrittää saada yhteyden veljeensä.

Tyylikäs, mutta vähän liiankin hillitty Geneven mies tiivistyy vasta lopussa, kun paine Kaiusta kohtaan kasvaa. Tärkeän kontaktin katoaminen johtaa hänetkin Sveitsin poliisin kuulusteluihin.

Historiallisesti pätevän Geneven miehen lukeminen on alijännitteestä huolimatta antoisaa. Syksy 1939 diplomatian huipulta katsottuna näyttää ikävän samanlaiselta kuin alkusyksy 2026. Jo mainitun Kansainliiton ja YK:n voimattomuuden lisäksi pääsemme todistamaan isojen valtioiden öykkäröintiä ja kansainvälisen yhteisön näköalattomuutta, joka johti myöhemmin suursotaan. Suurin ero on siinä, että nyt hyökkäyksen kohteena olevalle Ukrainalle löytyy oikeaa apua.

Nostalginen Geneven mies kertoo ystävyydestä, petoksista ja maanpetturuuteen johtavasta kunnianhimosta loistokkaissa kulisseissa. Se on myös hieno ajan ja tapainkuvaus menneestä maailmasta, jonka pitkän linjan diplomaatti tavoittaa uskottavasti. 

Erityisen tyylikästä on teoksen vihjaileva dialogi sen loppuvaiheissa.

Rehdit suomalaiset natsiarmeijassa - Kristian Kososen kymmenes sotaromaani valkopesee SS-vapaaehtoisia

 

Kristian Kosonen: Kohti Kaukasusta. 351 sivua, Bazar 2026.

Sotakirjailija Kristian Kososen jo kymmenes romaani Kohti Kaukasusta on ensimmäinen, jota en halua kehua. Kososen kuvaus suomalaisista vapaaehtoisista SS-sotilaista toisessa maailmansodassa on sinänsä yhtä pätevä sotaromaani kuin hänen yhdeksän edellistäkin. Nyt se ei vaan riitä. Suomalaiset taistelivat natsi-Saksan eliittijoukoissa. Vuonna 2026 julkaistavassa romaanissa asiaa pitäisi käsitellä laajemmin, kriittisemmin, kuin vain yksittäisten taistelujen kautta.

Suomalaiset olivat osa monikansallista Wiking Nordland -SS-divisioonaa. Kososen kuvaaman rykmentin tavoitteena olivat Kaukasuksen öljykentät kaukana idässä. Suomalaisia näissä 1941-1943 toimineissa joukoissa oli yhteensä 1408.

Kohti Kaukasusta -romaanissa suomalaiset ovat samanlaisia ihannesotilaita kuin sotakirjoissa yleensäkin. Vähäpuheisia, jopa yrmeitä, mutta rehtejä ja sotatyössä päteviä. Juuri sellainen on Pohjanmaalta lähtenyt Antti Ketola, talvisodan veteraani, joka on lähtenyt tekemään lopullisesti selvää Neuvostoliitosta. Mutta mitä enemmän sota etenee, sitä enemmän häntä kuvottaa saksalaisten meininki ja raakuudet.

Teoksen muutkin suomalaiset ovat jaloja ja toisistaan huolta pitäviä. Jos jollain onkin viehtymystä kansallissosialismiin, se karisee Ukrainan tappotantereiden järjettömissä hyökkäyksissä, joihin saksalaisupseerit lähettävät miehiä tienatakseen itselleen mitaleita.

Kososen sotakuvaus on totutun vaikuttavaa ja koskettavaa, siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että tässä romaanissa Saksan barbaarimaisen hyökkäyssodan raakuuksista ei puhuta ollenkaan. Ketola kyllä rekisteröi neuvostoliittolaisten sotavankien teloitukset ja siviilien hädän, mutta muuten sota on tässä romaanissa tavanomaista sotaa.

Näinhän ei todellakaan ollut. SS-joukot syyllistyivät mittaamattomiin raakuuksiin edetessään Neuvostoliiton alueella sijaitseviin kyliin ja kaupunkeihin. Siviilejä, etenkin juutalaisia, murhattiin silmittömästi jo paljon ennen kuin tuhoaminen sai teollisen mittakaavan. 

Kososen romaanissa SS-miehet eivät näe tästä häivääkään. Kohti Kaukasusta on kirjoitettu Mauno Jokipiin 1960-lukuisen Panttipataljoonan hengessä, jossa suomalaiset olivat poliittisesti neutraaleja eliittisotilaita.

André Swanström kumosi tämän tulkinnan vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Hakaristin ritarit. Se ja myöhempi tutkimus ovat osoittaneet vapaaehtoisissa olleen huomattava joukko äärioikeistolaisia, ja suomalaisten SS-miesten osallistuneen hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen.

Kohti Kaukasusta on tietenkin romaani, ei tieteeseen pohjautuva kirja. Sitä ei voi syyttää historian vääristelystä. Mutta jos suomalaisista SS-miehistä haluaa kirjoittaa, uusimman tutkimuksen pitäisi näkyä sisällössä, kun kyseessä on tällainen aihe. Nyt holokausti tulee esiin vasta teoksen epilogissa Antti Ketolan hirvittävässä syyllisyyden tunteessa. "...mutta maailma oli silloin hyvin erilainen ja Suomen valtion valtuuttamanahan sinne oli lähdetty", asiaa selitetään.

Valitettavasti Kohti Kaukasusta -teos valkopesee suomalaisia, jotka osallistuivat rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Talvi- ja jatkosodasta voi ehkä puhtain sydämin kirjoittaa vain yksilöiden kokemuksen ja taistelujen kautta. Suomen osallistuminen natsiarmeijaan vaatii laajemman näkökulman.

Päivi Alasalmen historiallisessa Tampere-dekkarissa Enkelinkiharassa sarjamurhaaja iskee köyhien Kyttälässä, mutta se ei tunnu miltään

Päivi Alasalmi: Enkelinkihara. 363 sivua, Gummerus 2026.

Pitkän ja monipuolisen kirjallisen uran tehneen Päivi Alasalmen tuotannosta löytyy sekä dekkareita että historiallisia romaaneja. Enkelinkihara on yritys yhdistää ne. Valitettavasti tulos on torso. Tampereen Kyttälän kaupunginosaan pääsiäisviikolla 1899 sijoittuvan Enkelinkiharan murhajuoni jättää kylmäksi. Tampereen historiasta Alasalmi nostaa esiin mielenkiintoisia, mutta vain hajanaisia yksityiskohtia.

Tietyn ikäisille rock-musiikin harrastajille Kyttälä oli 1970- ja 1980-luvulla elämää suurempi paikka, koska siellä sijaitsi Epe Heleniuksen Epe´s levykauppa. Se oli tunnettu kautta maan postimyynnistään ja Soundi-lehden mainoksista. Niissä luetteloitiin satoja LP-levyjä, joita olisi tehnyt mieli, mutta joihin ei ollut varaa.

1800-luvun lopulla Kyttälä oli köyhien, prostituoitujen ja varkaiden kaupunginosa. Tammerkoski erotti kaksi maailmaa toisistaan melkein kuin Berliinin muuri vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän opin Enkelinkiharasta.

Kirja sijoittuu Kyttälän Matkailijakotiin, joka oli oikeasti olemassa tuohon aikaan. Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta. Mieliä kuohutti Helmikuun manifesti, jolla tsaari kiristi otettaan Suomesta. Matkailijakodissa suomalaiset ja venäläiset vakiasukkaat tulivat kuitenkin hyvin toimeen - silloinkin, kun siellä illanviettona esitettiin isänmaallista musiikkia ja runoja.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Matkailijakodin rappusille oli jätetty vauva. Matkailijakodin omistaja Natalie Still ja keittäjä Kaarina Suokko ottivat pojan omakseen. Enkelinkiharan aikaan Aleksi Still on rehti ja monitaitoinen nuori mies, joka auttaa äitejään ja harrastaa vapaa-aikanaan veistoa. Aleksi on niin taitava, että hänelle avautuu tilaisuus veistää pian rakennettavaan Kauppahalliin myyntikojujen koristeellisia päätyjä.

Matkailijakodin rauha järkkyy, kun ensin yksi sen vakituinen asukas murhataan, sitten toinen, ja siellä sekä lähialueella tulee lisää ruumiita. Kyttäläläisiä halveksiva poliisimestari Martti Rieponen kuittaa ne kaikki itsemurhiksi, kunnes murhaajan uhriksi joutuu myös yläluokkainen mies.

Englannin Viiltäjä-Jack on tuoreessa muistissa. Aleksi on varma, että joku samankaltainen murhaa ihmisiä köyhien kaupunginosassa. Kukaan poliisissa ei piittaa hänen mielipiteestään.

Sarjamurhaaja iskee pienellä alueella, mutta Alasalmi ei saa alavireiseen teokseensa jännityksen eikä vaaran tuntua. Ei dekkarinkaan, sillä kukaan ei varsinaisesti yritä selvittää murha-aaltoa. Takannessa puhutaan historiallisesta trilleristä, kauhuelementeistä ja niiden punoutumisesta poliittiseen myllerrykseen. Itse en löytänyt Enkelinkiharasta mitään näistä. Poliittinen myllerryskin jää sille tasolle, että muutamassa kohtauksessa miehet vannovat Suomen mielisyyttä ja itsenäisyystahtoa manifestin jälkitilanteessa.

Hieman teoksen mielenkiintoa lisää se, että Alasalmi on sommitellut jokaiselle uhrille häntä kuvaavan runon. Se tuo murhaballadin tuntua kirjaan.

Enkelinkiharassa on vähän Tampereen historiaa ja sosiaaliluokkien jyrkkää eroa riippuen siitä, kummalla puolella koskea asuu. Se on teoksen parasta antia, kun murhajuttu selviää kuin ohimennen ja murhaajan tausta jää ilmaan, vaikka motiivi tuleekin kerrotuksi. En parhaalla tahdolla ja yritykselläkään löydä pointtia, mitä Päivi Alasalmi on tällä kirjalla hakenut.

Itse jään odottamaan jatkoa Alasalmen loistavan raastavaan Hallavainen-sarjaan. Enkelinkihara aloittaa uuden trilogian, jonka jatko-osat taitavat jäädä minulta lukematta.

Kale Puonti kuvaa poliisin tietolähdetoimintaa Ilmiantajassa tavalla, josta välittyy kitkeryys Jari Aarnion tapauksen jälkeen uusittuja sääntöjä kohtaan

 

Kale Puonti: Ilmiantaja. 333 sivua, Bazar 2026.

Jo monta vuotta on totuttu siihen, että uuden kotimaisen dekkarivuoden aloittaa entisen huumepoliisin Kale Puontin Pasilan myrkky -sarjan uusin osa. Nyt eletään alkusyksyä, kun Puontilta ilmestyi yhdeksäs kirja. Ilmiantaja ei kuulu Pasilan myrkkyyn, vaan on itsenäinen teos.

Ilmiantajan alussa Puonti kirjoittaa tarinan olevan fiktiivinen. "Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa." 

Tätä on vaikea uskoa. Ilmiantaja vaikuttaa dokumentaariselta romaanilta poliisin tietolähdetoiminnasta ja sen muuttumisesta Helsingin entisen huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapauksen jälkeen. Puonti esittää siinä sen verran kovaa kritiikkiä toiminnan byrokratisoitumisesta ja uusien pomojen aikaan saamista mokista, ettei voi välttyä lisäksi ajatukselta, että kyseessä on turhautuneen miehen terapiakirja.

Ylivilkas Esko Lehman opiskelee koulun sijaan ammattirikolliseksi jo alle 15-vuotiaana. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän myy ammatikseen huumeita Helsingin menomestoissa. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan, vaikka rahaa tulee hyvin. Yöelämä alkaa kyllästyttää, ja hän hengaa yhä useammin Tuusulassa sijaitsevan moottoripyöräkerhon baarissa. Saman ikäinen Janne tutustuttaa hänet jengin kuvioihin. 

Siitä se lähtee. Puonti kuvaa jengielämän houkutuksia. On tarkat säännöt ja välittäviä ihmisiä. Menehtyneitä jäseniä kunnioitetaan hienolla tavalla.

Todellisuudessa jokainen välittää vain itsestään. On monenlaista sekoilua. Huumekaupasta suurimman hyödyn korjaa vain jengin ylin johto.

Esko saadaan houkuteltua poliisin tiedottajaksi. Nyt tullaan siihen dokumentaarisuuteen. Kale Puonti kuvaa poliisin ja tiedottajan välistä yhteistyötä tavalla josta voi päätellä hänen kuvaavan omaakin entistä työtään. Tiedottaja asettaa itsensä suureen vaaraan, koska paljastumisesta seuraisi nappi otsaan. Vinkkipalkkiot ovat niukempia kuin Esko odottaa. Ne jäävät kokonaan saamatta, jos poliisi ei reagoi riittävän nopeasti annettuun vihjeeseen ja takavarikko menee sivu suun. Niin käy Ilmiantajassa monta kertaa.

Ohjaajilleen Esko kertoo kymmeniä alamaailman juttuja siihen tapaan, että ne tuskin ovat pelkkää Puontin mielikuvituksen tuotetta.

Puonti tuntuu katsovan kaihoisasti aikaa ennen Aarnion tapauksen paljastumista. Meno poliisin ja rosvojen välillä oli jotenkin selkeämpää ja reilumpaa. Ymmärrettiin, että lakipykäliä pitää joskus venyttää, että saadaan tuloksia aikaan.

Oli myös molemminpuolista kunnioitusta. "Kentällä työtä tekevät pollarit ovat reilua sakkia, ja ainakin ne, jotka minä tapasin, tekivät duuniansa sydämellä, vaikka välillä oltiinkin hieman harmaalla alueella", Esko tilittää Ilmiantajan jälkisanoissa.

Katujengiläiset ja ulkomaalaistaustaisten rikollisryhmittymien jäsenet eivät sen sijaan kunnioita poliisia tippaakaan. Järjestäytynyt rikollisuus on yhä enemmän niiden johtamaa. Siinä yksi Puontin kuvaama muutos.

Toinen tämän kirjan kannalta olennaisempi on tietolähdetoiminta, joka pantiin uusiksi Aarnion tapauksen jälkeen. Lomakkeet piti täyttää prikulleen oikein, keksittiin uusia sääntöjä, jotka vaikeuttivat kenttäpoliisien toimintaa. Vanhat tietolähteet, joihin oli rakennettu luottamukselliset suhteet, piti siirtää uuden ryhmän hoidettavaksi.

Eskoa ohjaa aluksi huumepoliisi Koponen, Pasilan myrkky -sarjan pääpoliisin Kalle Pesosen kaltainen vanha sotaratsu. He olivat "tottuneet asioimaan rosvojen kanssa ilman krumeluureja". 

Koponen ihmettelee, että tietolähteen pitäisi kaiken lisäksi rekisteröityä rekisteriin, mikä lisäsi paljastumisen vaaraa. "Koposelle tietoa antaneet vanhat venkulat eivät koskaan suostuisi mihinkään rekisteriin", Puonti kirjoittaa.

Vanha sotaratsu Puonti ei edes yritä piilottaa tuohtumustaan uuteen aikaan, jossa vinkkitoimintaan tuli tiukat säännöt, ja poliisin toimintaa alettiin johtaa etäältä ilman kosketusta rosvoihin. Se ja ylimääräinen byrokratia johtavat Ilmiantajassa monen jutun kuivumiseen, vaikka paljon tulostakin tulee Eskon vinkeillä.

Ilmiantaja ei tunnu dekkarilta. Siitä puuttuu draama ja jännitys. Tämä ei ole moite. Pitäisin Ilmiantajaa jonain romaaniksi puetun tietokirjan ja pamfletin välimaastoon kuuluvana. Siinä kuvataan tarkasti liivijengien toimintaa kansainvälisine yhteyksineen, mikä viittaa tietokirjaan. Pamflettia taas ovat ärsyyntyneen Puontin kannanotot siitä, miten poliisin työtä on hänen näkökulmastaan vaikeutettu.

Puonti raottaa kirjoissaan sitä todellisuutta, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Pasilan myrkyssä yhdistyvät tietoaines ja dekkarillinen vetävyys esimerkillisellä tavalla. Ilmiantajassa on valtavasti tietoa, mutta se on jossain määrin itseään toistava ja ylipitkä. Paras iskevyys puuttuu.

Juonen juhlaa Talven sotureilla säväyttäneen Olivier Norekin ensimmäisessä suomennetussa rikosromaanissa Syvyyden vartijat

 

Olivier Norek: Syvyyden vartijat (Surface). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 351 sivua, Otava 2026.

Ranskalaisen Olivier Norekin talvisota-romaani Talven soturit oli viime vuoden käännöskirjatapaus. Norek kuvasi uskomattomalla ilmaisuvoimalla talvea, jäistä korpimetsää ja suomalaisten puolustustaistelua sen syleilyssä Kollaanjoella.

Entisen poliisin Norekin varsinainen leipälaji on kuitenkin dekkari. Niitä hän on kirjoittanut seitsemän vuodesta 2013. Talven soturien menestyksen jälkeen niistä päästään nyt nauttimaan Suomessakin. Ensimmäinen suomennos Syvyyden vartijat on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2019.

Nauttimisesta voi tosiaan puhua. Norekin kirjalliset lahjat tulivat selviksi jo Talven sotureissa. Nyt päästään todistamaan tyylin lisäksi nerokasta juonen sommittelua ja sen kuljetusta.

Pariisin huumepoliisin ryhmänjohtaja Noémie Chastain haavoittuu hengenvaarallisesti huumediilerin kämpän ratsiassa. Henki säilyy, mutta kasvoihin jää rumat arvet. Kollega ja rakastettu Adriel hylkää Noémien. Poliisin johto haluaa hänestä eroon, koska runneltuine kasvoineen hän olisi muille poliiseille ainainen muistutus ammatin vaarallisuudesta. Noémie lähetetään kuukaudeksi pois jaloista Ranskan maaseudulle Decazevilleen tekemään arviota siitä, kannattaisiko sen kuuden kunnan alueella toimiva poliisilaitos sulkea.

Noémie asettuu Avalonen kylään. Sähäkkään toimintaan tottuneella pariisilaispoliisilla on aluksi sopeutumisvaikeuksia maaseudun verkkaiseen elämään ja tapahtumattomuuteen. Paikalliset poliisit pitävät pariisilaisen sankaripoliisin tuloa vahvistuksena laitokselleen. Noémie ei kerro, että on itse asiassa lakkauttamassa sitä.

Juuri kun kuukauden määräaika alkaa olla täynnä ja Noémie tekee lähtöä, järvestä löytyy tynnyri ja tynnyristä 25 vuotta aiemmin kadonneen lapsen jäännökset.

Avalonen kylän menneisyys herää henkiin. Järvi on tekojärvi, joka peittää alkuperäisen Avalonen kylän. Pato rakennettiin sähköntuotannon tarpeisiin, kylä siirrettiin sen viereen. Padon valmistuessa kylästä katosi kolme lasta. Syyllisenä pidetään Fortin-nimistä kausityöläistä, joka katosi samaan aikaan. Kansantarinoitakin muisteltiin katoamisten aikana.

Yhden lapsen ruumiin löytyminen johtaa muidenkin etsintään järven pohjasta. Noémie itse joutuu vaaraan tutkinnan edetessä. Katoamisiin liittyy salaisuuksia, joiden joku tai jotkut haluavat myös jäävän sellaisiksi.

Olivier Norek hallitsee kekseliästä juontaan kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari. Hän on rakentanut Syvyyden vartijoihin moninkertaisen arvoitusten verkon, joista jokaisen avautuminen vaikuttaa pommin lailla. 

Noémie on mahtava kerronnan edetessä kehittyvä päähenkilö. Itseinho menetetyn ulkonäön takia muuttuu varmuudeksi, yrmeyteen tulee säröjä. Sympaattinen työympäristö vaikuttaa, rakkauttakin on ilmassa.

Kerronta soljuu Norekilta vaivattoman tuntuisesti. Tiukan jännityksen sijaan Syvyyden vartijoita voisi luonnehtia kutkuttavaksi ja arvoitukselliseksi kuka sen teki -dekkariksi. Rikostarina on synkkä, mutta Norek pehmentää sitä elegantin kepeillä huumorin pilkahduksilla.

Syvyyden vartijat on loistava rikosromaani ja tervetullut lisä pohjoismaiden sekä anglosaksisten maiden hallitsemaan käännösdekkareiden valikoimaan. Minkähänlaisia eurooppalaisia helmiä jääkään niiden katveeseen?

Tuomas Lius iskee tuutin täydeltä jännitystä, seikkailua ja huumoria, mutta Routaan kaadetuissa on myös vakava huoli kännyköihinsä katoavista nuorista

Tuomas Lius: Routaan kaadetut. 664 sivua, CrimeTime 2026.

Tuomas Lius, Liperin Rabelais, on ollut uusimmissa jännitysromaaneissaan vakavoitumaan päin. Kahdeksas Etsivätoimisto Haka Routaan kaadetut on johdonmukaista jatkoa sille linjalle. Hatkanuorista liikkeelle lähtevässä pitkästi yli 600-sivuisessa järkäleessä Lius kirjoittaa teineistä ja sitäkin nuoremmista niin viiltävästi, että tällaista kahden sen ikäluokan lapsen vaarin sydäntä kylmää.

Lius on vuosi vuodelta paksunevissa jännäreissään viljellyt (tahallisen?) huonoa huumoria ja yliampuvuuksia liittyen etenkin toisen päähenkilönsä yksityisetsivä Marko Pippurisen käytökseen. Viimeistään Routaan kaadetuissa remellyksen takaa paljastuu sellainen humanismi, jota 1400 ja 1500 -luvulla elänyt kirjailija Francois Rabelais edusti. Rabelaisiin Liuksen yhdistää myös ilmeikäs tyyli ja lennokas mielikuvitus.

Marko Pippurisen ja Julia Noussairin etsivätoimisto Haka on edellisen osan Rikottu rintama jälkeen liitetty jollain tavalla KRP:n alaisuuteen. Uusi tapaus vie heidät Lieksaan kuntouttavaa sijaishuoltoa tarjoavaan Metsälinnaan, josta kaksi tyttöä on lähtenyt niin sanotusti hatkaan. Toinen löytyi huonossa kunnossa joensuulaisesta huumekämpästä, toinen on edelleen kateissa.

Lieksaan lähdettäessä Julia Noussair on ollut huolissaan 13-vuotiaasta pojastaan Alekista. Ennen valoisaa varhaisteiniä painaa jokin.

Routaan kaadettujen yhdellä tasolla Lius vie lukijan sellaiseen maailmaan, jota ei oikein uskaltaisi edes ajatella. Hän kirjoittaa siitä, miten nopeasti internetin kulttuuri nykyään valuu lasten identiteettiin asti. On suljettuja ryhmiä, niissä haasteita ja nuoria, jotka viettävät enemmän aikaa sisältövirtojen kuin oikeiden ihmisten kanssa.

"Hän sanoi nähneensä viimeisten parin vuoden aikana enemmän tunne-elämältään turtuneita nuoria kuin koko uransa aikana yhteensä", Lius panee yhden romaaninsa avainlauseen erään opettajan suuhun.

Eikä kyse ole mistään viattomista some-haasteista, hän kirjoittaa. "Se alkoi luottamuksen kalastamisesta ja päättyi kiristykseen." 

Sitten raja siirtyi. "Mitä rankempi ja paskamaisempi tehtävä, sitä enemmän sai pisteitä." Pisteillä sai enemmän kunnioitusta nimimerkeiltä, joita kukaan ei koskaan tavannut kasvotusten. Epäröiviä muistutettiin, että heistä tiedetään jo kaikki, ja yhdellä napin painalluksella se kaikki oli levitettävissä tuhansille ja taas tuhansille.

Julia Noussairin pojan Alekin kautta Lius kertoo siitä hätkähdyttävästä virtuaalitodellisuuden ja todellisuuden yhdistelmästä, jossa tuhannet nuoret elävät tänäänkin algoritmien armoilla, ja josta heidän vanhempansa ovat täysin pihalla.

Tiedon julkistamista populaarikulttuurin muodossa. Humanismia ja empatiaa. Sitä on Routaan kaadetut painavimmillaan.

Mutta jäljellä on myös se taso, josta Tuomas Lius parhaiten tunnetaan. Routaan kaadetut on verraton seikkailu- ja jännitysromaani. Lieksan erämaasta löytyy ruumiin osia, luontofanaatikoiden kultti, persuhenkinen rautarouva ja lisää kadonneita henkilöitä. Noussair, Pippurinen ja sarjan uusi henkilö mahtava punavihreästi tiedostava Valda tempautuvat sarjan aiemmista osista tuttuihin äärimmäisiin seikkailuihin marraskuun hytisyttäessä mieltä ja kroppaa.

Kun Lius kirjoittaa hukassa olevista nuorista, kurkkua kuristaa. Kun Lius heittää huumorivaihteelle, se pistää nauramaan ääneen. Ja kun Lius kiristää jännitystä, sydän tykyttää ylikierroksille kuin Pippurisen paranneltu Lada. Routaan kaadetut on hämmästyttävä eri tyylilajien ristisiitos, jossa jokainen osa asettuu tiukasti paikalleen kuin legopalikka.

Etsivätoimisto Hakat tunnetaan myös näyttävistä loppurymistelyistään. Routaan kaadetuissa sekin on pitkä ja vuolas, niin kuin koko kirja, mutta on se myös tavattoman nerokkaasti ajateltu viimeistä harhautusta myöten.

Kyselin vuosi sitten Rikotun rintaman kohdalla, joko Lius alkaisi herättää suurempaa huomiota ja saisi palkintoraatienkin suosiota. Nyt kysyn uudelleen samaa. Routaan kaadetut on taas Liuksen paras kirja. Siinä on remellystä niin kuin hänen kohdallaan pitääkin olla, mutta tämä kirja yllättää syvällisyydellään. Kaikki elementit ovat tasapainossa. Mikään ei syö toista. Se herättää tunteita äärestä toiseen. 

Routaan kaadetut todistaa suomalaisen jännityskirjallisuuden korkeasta tasosta, laajasta kirjosta ja mielikuvituksen lennosta sekä mahdollisuudesta käsitellä vakavia teemoja viihteen siivellä. Meneillään on taas kovatasoinen kotimainen dekkarivuosi. Tuomas Lius ja Routaan kaadetut kuuluu sen eliittiin.

Pyhittääkö tarkoitus keinot, kysyy vuosien tauolta palannut Samuel Davidkin mies joka tiesi liikaa -trillerissä Hippokrateen vala

 

Samuel Davidkin: Hippokrateen vala. 301 sivua, Johnny Kniga 2026.

Helsinkiläiseltä Samuel Davidkinilta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolmen dekkarin sarja, jossa yhdistyivät rikostarinat ja juutalainen mystiikka. Sitten tuli vuosien tauko. 

Loppukesällä Davidkin teki paluun Hippokrateen valalla. Edellisistä dekkareista jäljellä ovat poikkeuksellisen tyylikäs kerronta, tietty mystisyys, viittaukset taidehistoriaan ja Helsingin kantakaupunki tapahtuma-areenana, jopa yhtenä tarinan päähenkilönä. Juutalaisen perinteen sijaan uuden teoksen aiheena on geenitutkimus ja geenien muokkaaminen lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Helsingin yliopiston kriminologi Marcus Engel auttaa silloin tällöin poliisia. Hänen ystävänsä rikosylikonstaapeli Anton Kurki pyytää Engeliä vilkaisemaan tapausta, joka näyttää selvältä itsemurhalta. 35-vuotias Kaisa Purola on ajanut moottoritieltä ulos kallioon ja kuollut rysäyksessä. Jokin tapauksessa kuitenkin vaivaa Kurkea.

Hippokrateen valan idea selviää oikeastaan heti ensimmäisestä luvusta ja takakannen tekstistä. Tohtori Vesa Rossi on suuren läpimurron kynnyksellä. Geenejä muokkaamalla on mahdollisuus parantaa sairauksia, joihin ei nykyisellään ole hoitoa. Kokeet ovat lupaavia, mutta tulee myös takaiskuja. Kehitteillä oleva lääke tuottaa oheisvahinkoja, jotka on raivattava pois tieltä suuremman päämäärän hyväksi.

Marcus Engel löytää todellakin epäselvyyksiä Kaisa Purolan kuolemasta. Sitten tulee toinen itsemurha tai sellaiselta ainakin näyttävä tapaus. Kumpaakin kuollutta naista yhdistää sama sairaus.

Davidkin paljastaa kortit heti kirjan alussa. Lukija tietää sen, missä Marcus Engel vasta hapuilee. Siis kuka sen teki ja miksi. Se ei vähennä Hippokrateen valan kiehtovuutta eikä jännitystäkään. Engelin tekemä etsintä ja mystiseksi jäävä persoona nousevat kihelmöiväksi mies joka tiesi liikaa -tyylin trilleriksi. Engel lähestyy totuutta, mutta varjoissa on hänen jokaista askeltaan seuraava katse.

Ulkopuolisuus tekee Marcus Engelistä kiinnostavan nyt alkavan sarjan päähenkilön. Davidkin kertoo hänestä vain niukasti. Entinen lakimies, joka pettyi ammattiinsa, koska ei voinutkaan tehdä siinä hyvää. Asuu yksin Helsingin ydinkeskustassa. Etäiset välit veljeen ja äitiin. Himokuntoilija. Ei pidä yhteyttä vanhoihin tuttuihinsa paitsi sen, mitä tämä tarina vaatii.

Hippokrateen vala todistaa Samuel Davidkinin syvällisestä perehtymisestä geeneihin, samoin niihin liittyään puutteelliseen tietoon. Vaikea asia tulee selitetyksi ymmärrettävällä tavalla, ja saattaa johtaa haluun ottaa asiasta enemmänkin selvää. Sanoma tuntuu olevan se, sairauksien syyt eivät ole jäljitettävissä vain yksittäiseen geenivirheeseen, vaikka niiden tutkimukseen pannaan paljon paukkuja.

Lopulta Davidkin kysyy, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko "oheisvahingot" vain siedettävä, koska ilman niitä lääketieteellisiä tutkimuksia ei voisi tehdä, kuten yksi teoksen henkilöistä perustelee tekojaan.

Melkein kokonaan Helsingin kantakaupungin ydinalueelle sijoittuva Hippokrateen vala on enemmän kuin tervetullut paluu Samuel Davidkinilta älykkään rikosromaanin kirjoittajaksi.

Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen avaa sukunsa tarinan kautta ikkunan siihen, miksi venäläiset eivät vastusta sotaa eivätkä Putinia

 

Julia Kuokkanen: Kremlin kasvattama. 320 sivua, Bazar 2026.

Haluavatko venäläiset sotaa, kysyttiin 1970-luvun laulussa. Ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan, kuului vastaus runoilija Jevgeni Jevjutshenkon sanoin.

Nyt Venäjä käy viidettä vuotta raakaa sotaa Ukrainaa vastaan, ja monet venäläiset toivovat ja kannattavatkin sitä. 

Kansan alistumista Vladimir Putinin valtaan ja sotaretkeen on selitetty milloin kansanluonteella, milloin demokratian perinteen puuttumisella. 

Suomessa parikymmentä vuotta lastensuojelun parissa työskennellyt sosiaalipsykologin koulutuksen saanut Julia Kuokkanen avaa oman kehityskertomuksensa ja perheensä kautta näkymän venäläiseen ajatteluun puhuttelevassa kirjassaan Kremlin kasvattama. Neuvostoliitossa syntynyt Julia tyttönimeltään Matjuhina muutti perheensä mukana Suomeen neljävuotiaana vuonna 1987. Suomessa vietetyistä vuosikymmenistä huolimatta hän pysyi jollain lailla uskollisena venäläiselle maailmankuvalle siihen asti kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Vasta sitten silmät avautuivat.

Hänen Suomessa pitkään asuneet, mutta takaisin Venäjälle muuttaneet vanhempansa kannattavat sotaa, ja enemmänkin: tämä ei ole julmuutta, vaan välttämättömyys, Venäjältä soittaneet sukulaiset selittivät.

Julia Kuokkanen luuli, että pitkä Suomessa asuminen olisi avartanut hänen vanhempiensa näkemyksiä. Turhaan.

"Mutta vastassani ei ollut empatiaa, vaan ylimielisyyttä, aggressiota ja kylmäävää välinpitämättömyyttä. Heille hyökkäys ei ollut hirmuteko, se oli vanhurskas ristiretki vapauden puolesta, uhraus suuremman hyvän eteen", hän kirjoittaa.

Venäläistä yhteiskuntaa muovaa ajatus globalistien pahan salaliitosta Venäjän tuhoamiseksi. Venäläinen imperialismi ja venäläisen kansakunnan ylivertaisuus ovat täysin oikeutettuja taistelussa tuota salaliittoa vastaan.

Sukulaisten mukaan Nato olisi muuten hyökännyt Venäjälle, ja Ukraina kuuluu slaavilaisten kansojen veljeskuntaan yhdessä Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Jos he eivät liity siihen vapaaehtoisesti, heitä autetaan sitten väkisin.

Julia Matjuhina syntyi neuvostoliittolaiseen eliittiperheeseen. Isovanhemmissa oli NKVD:n ja KGB:n upseereja. Isoisä toimi Neuvosto-Ukrainan maatalousministerinä. Kesiä vietettiin isovanhempien datshalla, missä mustaa kaviaaria kauhottiin leivän päälle suoraan purkista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Julia lomaili veljensä kanssa kesät maaseudulla Moskovan lähellä.

Vuonna 1987 Julian perhe muutti Suomeen, koska isä palkattiin öljy-yhtiö Teboiliin. Hän kävi aluksi suurlähetystön venäläistä koulua ja sai venäläisen kasvatuksen. Siihen kuului totteleminen, ei kyseenalaistaminen. Uskollisuus, hyödyllisyys ja yhdenmukaisuus, ei itsenäinen ajattelu.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hänen isänsä toimi bisneksessä, jossa öljyä tuotiin Venäjältä Suomeen. Sitten muissa liiketoimissa. Epäonnistuneet liiketoimet ajoivat perheen kuitenkin takaisin kotiin Venäjälle. Isä lähti vuonna 2001, äiti kymmenen vuotta myöhemmin.

Julia Kuokkasen mukaan venäläiset uskovat pohjimmiltaan samaan kertomukseen, joka opetettiin jo Neuvostoliitossa: länsi on paha. Se haluaa pyyhkiä Venäjän pois maailmankartalta. Demokratia on heikkoutta. Naiset eivät sovellu politiikkaan. Ihmisoikeudet ja ylipäänsä liberaalit arvot ajavat Euroopan tuhoon.

Niiden vastapaino on monarkia ja ortodoksinen usko.

Venäläinen identiteetti periytyy neuvostovallan luomasta homo sovieticusin ihanteesta. Se varautuu aina pahimpaan, on ehdollistunut selviytymään ankarissa olosuhteissa, on kuuliainen auktoriteeteille ja halveksuu niitä, jotka uskaltavat haastaa vallitsevia sosiaalisia normeja.

Lisäksi venäläistä ihmiskuvaa ovat muovanneet sodat, nälänhädät, teloitukset ja poliittiset vainot. Tiliä maan väkivaltaisesta menneisyydestä ei ole tehty. "Menneisyyden käsittelyä" pidetään 1990-luvun teemana, johon yhdistyy käsitys lännen yrityksistä heikentää Venäjää.

Julia Kuokkanen kirjoittaa:

"On olemassa sanonta, että Venäjällä jokainen on joko uhri tai vasara. Historia tuntuu olevan samaa mieltä. Sukupolvi toisensa jälkeen toiset ovat käyttäneet valtaa pyöveleinä ja toiset kantaneet sen taakan teloitettavina. Ei kovin mairitteleva kuva, mutta tämä perintö ohjaa usein anteeksiantamattomasti seuraavien sukupolvien moraalista kompassia."

Auktoriteettiusko ja väkivallan normalisoituminen ovat sekä opittuja että historiallisesti periytyneitä asioita. Siinä Kuokkasen mukaan syy, miksi kansa ei noussut laajamittaisesti Putinin aloittamaa sotaa vastaan. Ja miksi Putinin Venäjällä militaristinen kasvatus aloitetaan jo päiväkodeissa.

Kremlin kasvattama on silmiä avaava henkilökohtainen kasvukertomus, sukutarina ja analyysi venäläiseen ajatteluun vaikuttavista tekijöistä samassa paketissa. Julia Kuokkanen laittaa todella itsensä peliin, sillä teos voi katkaista lopullisesti välit sukuun.

Miksi hän tekee sen?

"Tässä mielessä minulla on vastuu, velvollisuus kertoa seuraavalle sukupolvelle vakaumuksella, että asioiden ei tarvitse kulkea samaa vanhaa rataa. Että se tie voi päättyä tähän. Vaikenemalla otan riskin, että tulen osasyylliseksi juuri niihin rikoksiin, joihin Venäjä tänä päivänä syyllistyy."

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen valtti on monimutkainen yllätyksellinen juoni, mutta henkilöhahmoissa ei ole eloa

 Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen. 429 sivua, Lind & co 2026.

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen liikkeelle lähdössä ei viivytellä. Tukholmaan sijoittuvassa prologissa kuusikymppinen hijabiin pukeutunut nainen kokee olevansa uhattu. Ensimmäisessä luvussa hänet on löydetty puistonpenkiltä ammuttuna. Pitkältä vanhempainvapaalta töihin palannut rikosetsivä Annmari Akselsson saa lentävän lähdön uuteen arkeensa.

Hunnutettu nainen on neljäs osa Melentjeffin Nordsa-sarjassa. Nordsa on ilmeisesti kuvitteellinen yhteispohjoismainen poliisiorganisaatio. Hunnutetun naisen murha on alkusoittoa kiivaalle ruotsalais-suomalaiselle tutkinnalle, jossa lopulta etsitään jihadistista pommimiestä ennen kuin tämä tekee ison terrori-iskun täyteen kansoitetussa paikassa.

En ole lukenut sarjan aiempia osia. Hunnutettuun naiseen oli aluksi vaikea päästä sisälle katkonaisen kerronnan ja taustatietojen puutteen takia. Melentjeff luottaa liikaa siihen, että lukija tuntisi sarjan aiemmat tapahtuvat. Henkilöt jäävät uudelle lukijalle epämääräisiksi, samoin aiempien osien tähän kirjaan vaikuttavat tapahtumat. 

Annmari Akselsson on ilmeisesti saanut edellisessä osassa tietää. että Ruotsin keskusrikospoliisin NOAn erikoisryhmää johtava Håkan Holmström on hänen isänsä ja pienten kaksostensa isoisä. Nyt heidän välinsä ovat lämpimät.

Vaikeinta on ymmärtää Nordsan operatiivista toimintaa johtavan Kalle Nordinin tyttäreen kohdistuvaa uhkaa, jonka tämä ratkaisee melko yliampuvin keinoin, kun Hunnutetun naisen tyylilaji on kuitenkin realismiin ja ajankohtaisuuteen pyrkivä.

Lisäksi olisi ollut hyvä, jos takaumat olisi merkitty takaumiksi. Olin välillä pudota kärryiltä, että mitä aikaa teoksessa nyt kuvataan.

Alkuhankaluuksien jälkeen Hunnutettu nainen alkaa vetää hyvin. Se osoittautuu todella ajatelluksi mutkikkaaksi rikostarinaksi, jossa käsitellään jihadismin lisäksi maahanmuuttopolitiikan epäkohtia. Erään Suomeen jo juurtuneen perheen käännytys toimii tapahtumien laukaisijana. Melentjeffin edellinen dekkari, toiseen sarjaan kuuluva Venäläinen peli nousi tavanomaista korkeammalle tasolle juuri moraalipohdintojensa takia. Hyviä kysymyksiä hän esittää myös Hunnutetussa naisessa.

Pommi-iskua suunnittelee itseään Opettajaksi kutsuva mies. Erityisen eleganttia on, miten Melentjeff pistää arabian kielen tutkijan Aleksi Brohusin tulkitsemaan epäillyltä löytyneitä runollisia viestejä. Niissä puhutaan "kahden kaupungin yhtäaikaisista häistä", siitä "kun kevät kohtaa aamunkoiton raudan" sekä "raudan ja tulen kohtaamisesta" ja "valkoisen kukan kuolemasta".

Hunnutettu nainen on kaikkea muuta kuin suoraviivainen rikostarina. Melentjeff vie viitseliäästi sivupoluille ja väärille jäljille, nostaa esiin henkilöiden yllättäviä yhteyksiä ja yllättää lopussa perusteellisesti. Itämerellä tapahtuva loppuhuipennus on tosin jännittävän ja dramaattisen sijaan enemmänkin vaisu, jopa lässähdys.

Todella monipolvinen ja monta kertaa yllättävä juoni kannattelee Hunnutettua naista niin, että Melentjeffillä olisi todennäköisesti paljon enemmän lukijoita, jos hänestä tiedettäisiin. Tämän dekkarin on kustantanut Suomessa hyvin näkymätön ruotsalaisyhtiö.

Kehujen vastapainoksi on sanottava, että kirjan henkilöt eivät elä vaan ovat luonnosmaisia. Pätee myös Annmari Akselssoniin. Hänen uusi parinsa Suomesta Ruotsiin lainattu Christo Hanninen erottuu tasapaksusta joukosta kirjasitaateillaan.