Kristian Kososen viides sotaromaani vahvistaa hänen asemaansa alansa nykypolven kärkimiehenä

 

Kristian Kosonen: Verinen tie Tyrjään. 381 sivua, Bazar.

Jatkosodan alussa taistelu maanteiden tärkeästä risteyspaikasta Tyrjästä kesti toista kuukautta. Suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Parikkalan kuntaan kuuluneesta Tyrjästä 30.6.1941 ja taistelu päättyi suomalaisten voittoon vasta 4.8. Taisteluissa kaatui satoja venäläisiä. Suomalaisia kuoli 326 ja yli 1500 haavoittui. Jalkaväkirykmentti 7 sai taisteluista kutsumanimen Tyrjän rykmentti.

Suunnilleen noin lakonisesti jatkosodan kuuluisan taistelun tapahtumat esitellään Wikipediassa. Mitä se merkitsi inhimilliseltä kannalta, sitä kuvaa Kristian Kosonen viidennessä sotaromaanissaan Verinen tie Tyrjään. Pelkoa, nälkää, janoa ja brutaaleja kuolemia sekä haavoittumisiahan se merkitsi. Jo tuttuun ja varmaotteiseen tyyliinsä Kosonen kulkee Väinö Linnan jalanjäljissä siinä, että hän riisuu sodalta kaiken kunnian, mutta antaa sen niille miehille, jotka tämän kurjuuden joutuivat kokemaan. Joukossa olivat hänen molemmat ukkinsa.

Jo heti ensimmäisillä sivuilla Kosonen luo näkymän sodan mielettömästä ristiriidasta. On sellainen helteinen heinäkuun alun päivä, joita kesällä 2021 riitti ennätyspitkään. Kesä parhaimmillaan. Ahomansikoita ja metsän äänet täynnä kesän harmoniaa. Metsän laitaan maastoutunut miesjoukko ei niistä pysty iloitsemaan, sillä kohta heidän on hyökättävä aukealle niitylle valtaamaan edessä olevaa mäkeä neuvostoliittolaisilta. On juostava ilman suojaa pian alkavaan luotisateeseen. Varmaa on, että moni on muutaman minuutin kuluttua sankarivainaja.

Ja se on vasta alkua. Taistelut huipentuvat kuukautta myöhemmin Munakukkulan valtaukseen, josta avautuu tie koko päivän kestävään veriseen taisteluun itse Tyrjästä.

Kosonen on mestari kuvaamaan sodan kurjuutta ja sen kitaan joutuneiden inhimillistä kärsimystä. Verinen tie Tyrjään on jälleen vavahduttava romaani, ja tekisi mieli sanoa, että myös varoitus siitä, että ei koskaan enää. Hän luo kirjassaan sotilaista pienin piirroin kokonaisia persoonia ja poistaa heitä sitten pelistä yhtä sattumanvaraisesti kuin luotien iskiessä sodassa vieruskaveriin, mutta jättäessä toisia henkiin. Luoti ei katso, osuuko se sympaattisena vai veemäisenä kuvattuun henkilöön.

Kososen sotakirjoissa on tähän asti kerrottu sodan laajemmista päämääristä tietämättömiä rivimiehiä, jotka kiroavat osaansa ja maailmanhistoriaa tekevät suurmiehet. Jotkut ovat silti valiotaistelijoita, toiset murtuvat henkisen paineen alla mahdottomassa tilanteessa.

Rivimiehiä riittää myös uusimmassa romaanissa, mutta kiinnostavasti Kosonen nostaa tällä kertaa etualalle kapteeni Aarne Mäenpään, joka on Tuntemattoman Lammio-tyyppinen muodollisuuksista niuhottaja, mutta ilman tämän rohkeutta ja sotataitoja. Kovan ja vaativan isänsä kasvattama Mäenpää tavoittelee sodasta kunniaa, mutta kyvyt joukkojen johtamiseen eivät riitä ja epävarma Mäenpää tietää itsekin sen. Epilogissa tavataan Mäenpää, joka on selvinnyt sodasta hengissä, mutta sota on silti pilannut hänenkin elämänsä.

Kososen vuoden välein ilmestyneet viisi sotaromaania ovat samalla kertaa huipputöitä ja järkyttäviä teoksia koska niissä sodan todellisuus ilmenee niin aitona kuin sen kirjallisin keinoin voi ilmaista. Kirjoja ei tarvitse yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen, niin tasalaatuisia ne ovat jo täräyttävästä esikoisesta Taistelu Vasikkasaaresta lähtien.

Kirjailijana Kristian Kosonen on silti mennyt koko ajan eteenpäin ja kirjallisilta ansioiltaan Verinen tie Tyrjään on loikka eteenpäin. Edelliset neljä kirjaa ovat yhtä tulimyrskyä ja taistelun melskettä ilman isompia taukoja. Nyt Kosonen annostelee toimintaa ja suvantokohtia tarkemmin. Sodan todellisuutta ovat myös tapahtumat etulinjan takana uutta hyökkäystä odottaessa sekä haavoittuneiden evakuoinnit ja kuljetukset kurjassa kunnossa olevia teitä pitkin ja vihollispartioiden muodostaman uhan alla.

Ei panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta Verinen tie Tyrjään on jotenkin vielä täyteläisempi kuin Kososen aiemmat. Sen tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen. Sankarihautausmaita katselee taas uusin silmin, sillä niissä vaatimattoman kiven alla he lepäävät syyttöminä suurten johtajien suuriin suunnitelmiin.

Romaanin jälkeen tekee mieli kuunnella Suonna Konosen Folkswagen-yhtýeen kappaleet Lemetti ja Syvärin jouluyö, jotka kertovat musiikin keinoin samaa humaania sanomaa kuin Kristian Kosonen kirjoissaan.

Hyvä sotakirja on parasta rauhankasvatusta

Kristian Kosonen: Petäjäsaaren jäinen helvetti. Bazar 2018. 333 sivua.
Kristian Kosonen: Taistelu Vasikkasaaresta. Bazar 2017. 320 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.1.2019.

”Ihmisen pääkoppa on ihmeellinen vekotin. Se kerää sisäänsä tietoa ja kokemuksia, vaikka ihminen ei välttämättä sitä itse tiedostaisi. Ja nämä mitä me täällä olemme nähneet ja kokeneet, ovat kaikkein pahinta mitä kukaan voi koskaan kokea. Sielu pitää olla terästäkin vahvempaa, jos toisen ihmisen tappaminen ei jätä säröjä. Henkilökohtaisesti jokainen tappamani venäläinen repii omaa sieluani pikkuhiljaa riekaleiksi.”

On maaliskuu 1940. Suomalaiset ovat saartaneet hyökkäävät venäläiset Kitilän suurmottiin, jolle ainoa huoltoreitti kulkee jäätynyttä Laatokkaa pitkin. Suomalaiset iskevät huoltokolonniin miehittämistään saarista käsin. Satakunta suomalaissotilasta on sijoitettu Petäjäsaareen.

Iskut puolin ja toisin ovat raakoja ja verisiä. Jutun alussa pahasti järkyttynyt vänrikki Johannes Saarikoski tilittää tuntojaan taas yhden kranaatti-iskun jälkeen Kristian Kososen romaanissa Petäjäsaaren jäinen helvetti.

Saarikosken esikuva, Kososen isoisä, oli yksi niistä kuudesta suomalaisesta, joka selvisi hengissä Petäjäsaaren viimeisestä taistelusta 6. 3. 1940 venäläisten vallatessa saaren murskaavalla ylivoimallaan, jossa omienkaan henkiä ei säästelty.

Suomalaiset olivat pyytäneet edellisenä päivänä saaren evakuointia, mutta kenraali Voldemar Hägglund antoi käskyn, että saari on pidettävä ”viimeiseen mieheen”. Pelkona oli, että motin lauetessa venäläisille avautuu tie Kannaksella olevien joukkojen selustaan.

Sotaa ilman sankareita

Kosonen kuvaa Petäjäsaaren taistelua raadollisena teurastuksena. Sankareita ei ole, on vain teräsmyrsky, tuskanhuutoja, kärsimystä ja kaiken ymmärryksen ylittävää pahuutta. Kirjoittaja kuvaa syvästi kunnioittaen maailmanhistorian kitaan joutuneita omia ja vihollisia, noita onnettomia, jotka jauhettiin murskaksi suurvaltajohtajien oikkujen takia.

Kristian Kosonen iski itsensä uuden suomalaisen sotakirjallisuuden kärkinimeksi jo esikoisessaan Taistelu Vasikkasaaresta. Se kertoo yhdestä heinäkuun päivästä Vuosalmen taisteluissa vuonna 1944 yhtä varmoin ottein kuin syksyllä ilmestynyt Petäjäsaaren jäinen helvetti.

Kosonen ei kahdessa kirjassaan piirrä laajoja sotahistoriallisia kaaria eikä tee yhteenvetoja. Hän päinvastoin keskittyy kerrallaan yhteen hetkeen, jossa sodan järjettömyys ja hirvittävyys tihentyvät.

Talvi- ja jatkosodan taisteluita on kuvattu sadoissa romaaneissa, mutta Kosonen nousee jo kahdella ensimmäisellä kirjallaan lajityypin kärkeen. Hänen sotakuvauksensa iskevät niin todentuntuisina tajuntaan, myllertävät sitä, että tätä parempaa rauhankasvatusta ei ole. Joka näitä kuvauksia lukee, ei voi koskaan ihannoida sotaa saati havitella sitä.

Kunpa mahdollisimman moni äärioikeistotunnuksia liehuttava pikkunatsi lukisi nämä kirjat. Saattaisivat oppia jotain.

Kristian Kosonen on rauhantahtoinen sotakirjailija

Julkaistu Kansan Uutisissa 11.10.2019.

Kymmenvuotias Kristian Kosonen kuuli kesälomalla mummolassa ukkinsa ampuneen sodassa miehen.

Kai Hirvasnoro

Ensimmäinen avainkokemus sille, että Kristian Kososesta tuli sotakirjailija tapahtui mummolassa hänen ollessaan 10-vuotias. Ukki näytti valokuvan, jossa oli kuollut mies. Hän kertoi ampuneensa kuvan venäläissotilaan lähitaistelussa jatkosodassa.

– Ukki istui keinutuolissa pitkät saappaat jalassa, sarkahousuissa ja flanellipaidassa odottamassa ruokaa pöytään. Siinä hän sanoi tappaneensa tuon miehen. Minulle se ei mennyt ollenkaan jakeluun. Miten ukki on voinut tappaa jonkun ihmisen? Ollaan kesälomalla mummolassa, Kosonen muistaa.

Toinen ukki kuoli ennen kirjailijan syntymää. Hän oli yhden henkilön esikuva Kososen esikoisromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta. Oikeassa elämässä ukki jäi vangiksi tuossa jatkosodan infernaalisessa taistelussa. Hän vaikeni kokemuksistaan, kunnes vähän ennen kuolemaansa kertoi niistä Kososen sedälle.

– Arvet olivat syvällä ja työnteko kaikki kaikessa. Hyvin hiljainen mies, Kosonen on kuullut sukulaisestaan.

Sota on pelkkää kurjuutta

”Saksalaiskonekiväärin suihkut halkoivat ilmaa kaikkialla. Kiuru kirosi mielessään suurta sekasortoa maailmaan aiheuttaneet maailmanjohtajat: Saatanan Stalin ja Hitler. Kusipäät! Täällä me maataan mudassa ja päästään hengestämme teidän mielitekojenne tähden. Perkele!”

Ne ovat vänrikki Onni Kiurun viimeiset ajatukset Kososen uusimmassa romaanissa Isku Tornioon. Seuraavassa hetkessä luoti läsähtää hänen ohimoonsa. Haaveet sodanjälkeisestä elämästä ja kauppiasurasta Nurmijärvellä muuttuvat ikuiseksi pimeydeksi Lapin sodan ensi päivinä.

Kosonen vankistaa kolmannella romaanillaan asemaansa yhtenä Suomen kaikkien aikojen parhaana sodan julman todellisuuden kuvaajana. Sota on pelkoa, vihaa, nälkää, vilua, ripulia, verta ja muita eritteitä. Inhimillisen kurjuuden huipentuma, käsityskyvyn ylittävää kärsimystä. Kosonen kuvaa sitä mieltä myllertävällä tavalla.

Mies rajujen kuvausten takana on entinen SM-tason painija ja nykyinen liikuntahallin tiimiesimies. Työpaikka Töölön kisahalli on hänelle tuttu pikkupojasta lähtien.

Kamppailulajit ja sotakirjat ovat kuuluneet häneen elämäänsä ”aina”, samoin haave kirjoittaa itse sodasta.

– Halusin enemmän sodanvastaisuutta, kuvata sotaa kärsimysnäytelmänä. Olen yrittänyt luoda oman tyylin enkä mennä massan mukana, Kosonen kertoo lähtökohdistaan.

Hän tavoittelee sokeeraavaa vaikutusta. Tapahtumien pitää räjähtää lukijan silmille. Vähän toivoa saa pilkahtaa, mutta lukijalle ei pidä jäädä seesteistä oloa.

– Sotimisen pitäisi aina olla viimeinen asia, mihin kannattaa ryhtyä, hän sanoo.

Suomi oli sodassa viisi vuotta, mutta vuonna 1972 syntyneen Kososen teorian mukaan niiden vaikutukset ulottuivat vielä hänenkin sukupolveensa. Vasta omat lapset ovat niistä vapaita.

Helvetti tiivistyy yhteen taisteluun

Kososen kirjoissa sota ja sen kauheus tihentyvät yhteen tai enintään muutamaan päivään. Sen verran hän paljastaa tulevasta, että näin tulee olemaan myös seuraavassa kirjassa, joka sijoittuu kesäkuuhun 1944.

Sotakirjallisuuden harrastajat ovat erityisen tarkkoja siitä, että faktojen pitää olla oikein fiktiossakin. Kosonen haluaa käyttää kirjailijan vapautta ja käyttää oikoteitä, jos se palvelee paremmin tarinan kaarta. Hän ei tutki arkistoja eikä sotapäiväkirjoja. Kriittisille lukijoille hän vastaa kirjoittavansa tarinoita, ei faktaa.

Ukkiaan lukuun ottamatta Kososen kirjojen henkilöillä ei ole todellisia esikuvia.

– Otan henkilökuviin lähipiiristä sellaisia henkilöitä, jotka koen mielenkiintoisiksi ja liitän heidät sodan olosuhteisiin. Kamppailupiireissä on aika värikkäitä persoonia. Se helpottaa luonteen kuvaamista. Yritän saada jokaiseen särmää, että he eivät ole vain kasvottomia sotilaita.

Kososesta tuli kirjailija vasta yli nelikymppisenä ilman sen kummempaa kirjoittajataustaa. Kirjoittaminen oli kuitenkin mielessä parikymppisestä. Pöytälaatikkoon syntyi leireillä ja kisamatkoilla runojakin. Romaanin kirjoittamisen käynnisti avioero. Vaihtoehdot olivat kirjoittaminen tai ryyppääminen, hän myöntää.

– Jotkut sanovat, että olen sotahullu, kun kirjoitan tällaisia kirjoja. Minähän haluaisin juuri päinvastaisen vaikutuksen.

Sodista on kertomatta vielä monta tarinaa. Kososen unelma on, että voisi joskus kirjoittaa niitä vapaana kirjailijana.

Kristian Kosonen vaihtaa näkökulmaa sodan melskeestä vankileirin kurjuuteen seitsemännessä romaanissaan

Kristian Kosonen: Vuosalmen sotavangit. 351 sivua, Bazar.

Teräs on myrskynnyt, mielet murtuneet ja viikatemies korjannut satoaan Kristian Kososen kuudessa pätevässä sotaromaanissa, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin talvi- ja jatkosodassa. Jokainen on nykyaikaisen sotakirjallisuuden parhaimmistoa, mutta viime vuonna arvostelin, että kiihkeät taistelukuvaukset alkavat jo puuduttaa ja Kososelta kaipaisi uusiutumista. Sodan ryske on aina suunnilleen samanlaista, kuvataan mitä taistelua tahansa.

Syyskuussa ilmestynyt Vuosalmen sotavangit onkin uudenlaista Kososta. Hänestä on muuhunkin kuin rajun taistelutoiminnan kuvaajaksi. Sotavankileirin mikrokosmoksesta Kosonen löytää hyviä tyyppejä, aitoa aseveljeyttä ja petoksen kavaluutta.

Mutta ennen kuin suomalaiset sotilaat ovat päätyneet Tserepovetsin vankileirille loppukesällä vuonna 1944, käydään rajua taistelua suurhyökkäystä tekevää vihollista vastaan Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Neuvostojoukot ovat keskittäneet hirvittävän tulivoiman murtamaan suomalaisten puolustus.

Äyräpäässä käytyä taistelua kuvatessaan Kosonen on ilmaisuvoimaisimmillaan. Sotilaiden pakokauhu, epätoivo, väsymys ja jostain löytyvä rohkeus keskellä maanpäällistä helvettiä ovat jälleen kerran raastavaa luettavaa.

"Märkää hiekkaa puski Peitsaron suuhun. Hän käänsi päänsä sivulle ja sylkäisi suurimmat hiekat ulos. Simät pysyivät kiinni. Lankunpätkä putosi alaselän päälle, ja hirvittävä meteli koski korviin, aivan kuin joku olisi käännellyt terävää rautapiikkiä korvakäytävissä", Kosonen kirjoittaa.

Alikersantti Mikko Peitsaro on yksi vangiksi jäävistä sotilaista teoksessa, joka pohjautuu ainakin joltain osin Kristian Kososen ukin kokemuksiin. Ne olivat pohjalla myös Kososen ensimmäisessä sotaromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta, jolle Vuosalmen sotavangit on jatkoa.

Sotavankien asema ei ollut sen parempi kuin taistelijoidenkaan. Väkivaltaisen äkkikuoleman sijaan uhkana olivat taudit, joihin ei ollut hoitoa, ainakaan kunnollista, saatavilla. Nälkä, jano ja ripuli vaivasivat pitkillä kuljetuksilla. Ne ammuttiin, jotka eivät jaksaneet kulkea omin jaloin, Kosonen kuvaa. Tulitaistelun tilalle oli astunut taistelu eloon jäämisestä.

Peitsaro saa jostain voimaa, sillä hänellä on tehtävä. Hän on luvannut lapualaiselle kersantille viedä tämän vihkisormuksen kotiin sodan jälkeen. Lapualaiskersantti on varma, ettei selviä sodan kurimuksesta hengissä.

Vankileirikuvauksessa etualalle nousee hurjaluontoinen ja suustaan äkkiväärä sotilas Alatalo, joka ottaa Peitsaron ja toisen papparaiseksi kutsumansa miehen Raatikaisen suojelukseensa. Kiihkeästi Alatalo vihaa muuatta suomalaista miestä, joka on vastapuolelle loikannut vihollisen urkkija.

Kuolo korjaa vankileirillä satoaan. Käydään henkien taistelua vankien ja vartijoiden välillä, mutta jälkimmäisistä löytyy myös inhimillisiä tyyppejä. Tapetaan aikaa. Kuullaan huhuja sotatoimien päättymisestä, mutta uskaltaako kaiken kurjuuden keskellä päästää toivoa valloilleen kotiin pääsystä? 

Niin kuin aina, yhtään ei voi tietää, kuka Kososen tutuksi tekemistä päähenkilöistä selviää ja kuka ei. Hänen kerrontansa on nyt kuitenkin aiempaa sävykkäämpää, nousee jollain lailla uudelle tasolle. Vuosalmen sotavangit on merkittävä uudenlainen avaus yhdeltä tämän hetken parhaalta sotakirjailijalta.

Kristian Kososen kahdeksas sotaromaani on samanlainen kuin aiemmat, mutta silti kouraiseva ja tarpeellinen

Kristian Kosonen: Ilomantsin voitto. 367 sivua, Bazar.

Kannaksen torjuntavoiton jälkeen Puna-armeija teki vielä yhden yrityksen valloittaa Suomi. Heinä-elokuussa 1944 taistelut raivosivat kolmisen viikkoa Ilomantsissa, josta olisi ollut yhteys Etelä-Suomen kaupunkeihin. Suomalaiset onnistuivat motittamaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa. Tuloksena oli Ilomantsin voitto, johon jatkosodan taistelut myös päättyivät.

Kristian Kosonen kertoo näistä taisteluista kahdeksannessa sotaromaanissaan Ilomantsin voitto. Alussa Korkeavaaran tienristeyksen puolustaminen nielee suunnattomasti verta, hikeä ja kyyneliä kummallakin puolella. Lopussa sotamiehet ennakoivat osuvasti, että venäläisten menettämästä kalustosta maksetaan vielä kova hinta, niin kuin maksettiinkin sotakorvauksina. Epilogissa ollaan Kouvolassa vuonna 1952 seuraamassa viimeisen sotakorvausjunan matkaa itään.

Kosonen on nykyisten sotakirjailijoiden parhaimmistoa, mutta ei voi mitään sille, että sodan kuvaus on aina suunnilleen samanlaista. Sen takia toivoin häneltä uusiutumista kuudennen kirjan Summan teräsmyrsky arviossa. Sitä saatiin viime vuoden sotavankikuvauksessa Vuosalmen sotavangit. Nyt Kosonen kuitenkin palaa teräsmyrskyjen pariin.

Ehkä on sittenkin hyvä, että palasi, sillä tässä hän on omimmillaan. Kaikki nämä taistelukuvaukset ja henkilögalleria ovat tuttuja Kososen aiemmista kirjoista, mutta silti Ilomantsin voitto on kuin hypnoosia. Kun on antautunut sen vietäväksi, on se menoa. Loppuun asti väsyneiden miesten kärsimys, jota Ilomantsissa ryydittivät helle ja sen myötä nälän lisäksi piinannut jano, tulevat iholle. Mikä hirveä kohtalo näillä miehillä oli.

Taisteluiden lisäksi Kosonen on taitava henkilökuvaaja. Henkilötyypit ovat tosin tuttuja kaikista aiemmista sotaromaaneista Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. On paskantärkeitä upseereita, joista toiset ovat kuitenkin hyviä sotilaita, toiset pelkästään riesa kaikille. On purnaavia, mutta osaavia rivimiehiä, hiljaisia edestä johtavia esimiehiä ja sitten niitä, joille sota on kertakaikkiaan liikaa. Kauhu halvaannuttaa tai saa karkaamaan linjasta. Ja sitten on niitä sotilaita, jotka hoitavat hommansa niin eleettömästi, ettei heiltä muista edes nimeä.

Jatkosodan viimeisistä taisteluista tuli äsken kuluneeksi 80 vuotta. Enää rippeet Suomea puolustaneista on enää hengissä ja Suomen Sotaveteraaniliitto on lakkauttamassa itsensä. Asiasta syyskuussa kertoneen uutisen mukaan veteraaneja on elossa enää noin 1500.

Toistan itseäni: Kristian Kososen ja muiden nykypolven sotakirjailijoiden työ on tärkeää perinnetyötä. Veteraanit väistyvät, mutta heidän tekonsa elävät. Kun laatii näin vahvan muistomerkin kuin Kosonen Ilomantsin voitossa, ei työ ole turhaa vaikka siinä ei sinänsä mitään uutta olekaan.

Kristian Kosonen vavahduttaa nyt sotaromaanilla Viipurin taistelusta kesällä 1944

Kristian Kosonen: Viipurin menetys. 347 sivua, Bazar.

Uuden sukupolven sotakirjailijoiden ykköskaartiin lukeutuva Kristian Kosonen ei petä. Neljäs romaani Viipurin menetys on jälleen historiallisiin tosiasioihin perustuva kouraiseva huipputyö. Alun pohjustuksen jälkeen se kertoo 20.6.1944 tapahtuneesta Viipurin taistelusta, joka oli ohi vain noin viidessä tunnissa. Suomalaisten puolustus luhistui täysin ylivoimaisen vihollisen rynniessä päälle.

Vuonna 2007 ilmestyneessä Eeva Tammen tutkimuksessa Viipuri 1944 väitetään, ettei Viipuria ollut tarkoituskaan puolustaa. Kosonen ei kirjoita sodan suurista linjoista vaan rivimiesten yksilökokemuksesta äärimmäisessä helvetissä. Tulkitsen hänen kuitenkin olevan ainakin lievästi Tammen kannalla, sillä kirjan alussa hän kuvaa puolustuslinjojen heikkoa tilaa Viipurin itäpuolella. Pitkän asemasodan aikana tulevaan hyökkäykseen olisi kyllä ehditty varautua, mutta se laiminlyötiin.

Jos väite on tosi, niin sotilaita tapatettiin turhaan. Viipurissa kuoli tuona päivänä 23 suomalaista sotilasta.

Kososen tavaramerkki on yhteen tai enintään muutamaan hetkeen tihentyvä äärimmäinen taistelukokemus kaikkeen siihen sisältyvine elementteineen: kauhu, uupumus, nälkä, jano, kylmyys, märkyys, näkymät, jotka ovat kerta kaikkiaan liikaa ihmismielelle. Näin myös Viipurin menetyksessä. Kontrastia luovat juhannuskesän kauneus ja vielä silloin Suomen toiseksi suurimman kaupungin miljöö arvorakennuksineen ja puistoineen.

Romaanin keskushenkilö on ylikersantti Arvo Liekoski, mutta isossa henkilökaartissa nousee esille erilaisia tapoja pärjätä sodan äärimmäisessä julmuudessa. Yksi kestää, toinen murtuu ja kolmas kohtaa mieluummin kuoleman kuin häpeän tappiosta. Kososella on ainutlaatuiselta tuntuva kosketus tulituksen keskellä olevan miehen mieleen. Se nostaa hänen teoksensa sotakirjallisuuden pitkän historian kärkijoukkoon.

Viipurin menetys on siitä poikkeava sotaromaani, että korpisodan sijaan nyt käydään kaupunkisotaa. Kosonen kuvaa muutaman miesjoukon pakoa kortteli korttelilta kohti Linnansiltaa ja pelastusta. Rintamalinjoja ei ole. Vihollisen panssarivaunu voi olla minkä tahansa kulman takana. Kaupunkisota on vielä enemmän sekavaa kaaosta kuin korpisota.

Taistelu Vasikkasaaresta, Petäjäsaaren jäinen helvetti ja Isku Tornioon saavat Viipurin menetyksessä arvoisensa seuraajan. Jos nyrpistät nenääsi sotakirjoille, jos kuvittelet niiden olevan suur-Suomi- tai sankarihehkutusta, jos ajattelet niiden kaikkien olevan aina samanlaisia, niin ylitä ennakkoluulosi ja kokeile jotain näistä neljästä. Ja muista, että nuo nuoret miehet eivät valinneet osaansa. Heille ei annettu muuta vaihtoehtoa kuin taistele tai kuole - ja kuole ehkä sittenkin.

Kristian Kososen kuudeskin sotakirja on pätevä ja koskettava, mutta samanlaisina toistuvat taistelukohtaukset alkavat jo puuduttaa

 

Kristian Kosonen: Summan teräsmyrsky. 364 sivua, Bazar.

Kuinka monella tavalla talvi- ja jatkosodan suurtaisteluita ja sotilaiden kurjuutta voi kuvata? Ei oikeastaan kovinkaan monella. Teräsmyrskyt jauhavat ihmisiä kappaleiksi, juoksuhaudoissa vallitsee kaaos, kaatuneita on kaikkialla, rättiväsyneet miehet löytävät vielä jostain voimankipenen uuteen hyökkäykseen tai puolustustaisteluun, vallitsevin tunne sotaa kohtaan on synkkä viha. Samanlaista se on ollut Kollaalla, Äyräpäässä, Tali-Ihantalassa, joka paikassa, myös Summassa.

Kristian Kosonen on muokannut näistä aineksista viisi loistavaa sotakirjaa ja Summan teräsmyrsky on kuudes. 

Ensimmäisen kerran en ole täysin haltioissani uudesta Kososesta. Summan teräsmyrsky on yhtä kouraiseva ja koskettava, perimmiltään rauhanaatetta ajava teos kuin edellisetkin, mutta myös liian samanlainen. Siitä, että kirja kertoo juuri Summan suurtaisteluista helmikuussa 1940 muistuttavat vain jotkin paikan nimet. Muuten tämän kirjan taistelukuvaus voisi kertoa mistä tahansa talvisodan, jatkosodankin talviaikaan, koettelemuksesta. "Teräsmyrsky" taas on sotakirjallisuuden kuluneimpia ilmauksia.

Neuvostoliiton 1. helmikuuta 1940 alkaneessa Summan suurhyökkäyksessä suomalaiset pitivät puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes puolustuslinja murtui 11. helmikuuta. Päivät toistuivat uuvuttavan samankaltaisina. Venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen lähes kellontarkasti aina aamulla. Päivät tapettiin toisiaan, yöllä saatiin maahan kaivetuissa korsuissa jonkunlaista lepoa. Alussa vaivana oli lisäksi tulipalopakkanen ja koko ajan sotamiehen ikuiset seuralaiset nälkä, pelko, uupumus ja syöpäläiset.

Kuuluisaa talvisodan henkeä Kososen uusimmassa symboloivat parhaat ystävät Tuomas Hietarinne ja Olavi Mukkula, molemmat lähtöisin Valkeakosken seudulta. Antti Rokka -tyyppinen rämäpää Hietarinne on siviilissä suurtilallisen "herraspoika", Mukkula vasemmistolainen paperitehtaan työmies. Sodassa erilaiset lähtökohdat erottuvat vain jatkuvana hyväntahtoisena naljailuna. Sanat lahtari ja punikki ovat ahkerassa käytössä.

Muistakin tämänkertaisista sotilaistaan Kosonen luo taas hyviä uskottavia henkilökuvia ja sodan järjettömyys ei jää lukijalle epäselväksi. Silti Kososelta kaipaisi jatkossa jotain uudistumista. Nämä kiihkeät taistelukuvaukset on vähäksi aikaa nähty.

Summasta ja muista vuosien 1939-1944 suurista taisteluista on kirjoitettu kymmeniä tietokirjoja ja romaaneja. Tarvitaanko näitä ollenkaan lisää? Mielestäni tarvitaan, siitä ei ole kysymys. Kuljeskelen mielelläni sankarihautausmailla, ja näen Kososen kirjat tärkeänä perinteen jatkajana, jotta emme unohtaisi sitä aivan tavallisten ihmisten massiivista kärsimystä, jolla Suomen itsenäisyys ja vapaus turvattiin. 

Lisää kaikupohjaa antaa Venäjän Ukrainassa nyt käymä sota. Kosonen on mestari kuvaamaan sodan todellisuutta, mutta seuraavaksi pitäisi löytää muitakin sävyjä.

Kaksi tapaa selviytyä sodassa Kristian Kososen viiltävässä sotaromaanissa Veljet Raatteen tiellä

Kristian Kosonen: Veljet Raatteen tiellä. 332 sivua, Bazar 2025.

Elokuun lopulla ilmestyi suomeksi ranskalaisen Olivier Norekin talvisotaromaani Talven soturit. Loistava teos sijoittuu talvisodan ehkä kuuluisimmalle rintamalle Kollaalle. Kokeneen kotimaisen sotakirjailijan Kristian Kososen yhdeksäs kirja Veljet Raatteen tiellä kertoo samoihin aikoihin käydyistä taisteluista yhtä kuuluisissa maisemissa.

Norekin kirja kertoo oikeista Simo Häyhästä ja Aarno Juutilaisesta.

Kososen teoksen veljekset Timo ja Väinö Eerikkilä ovat fiktiivisiä, mutta tapahtumat tosia. Varsinaiset Raatteen tien taistelut käytiin 1.-7. tammikuuta 1940. Voitto oli tärkeä suomalaisten sotamielialankin kannalta. Kollaan ja Raatteen taistelut loivat uskoa, että Suomi selviää vaikka vihollinen on lukumääräisesti ylivoimainen. Lisäksi sotasaalista tuli valtavasti avittamaan tulevia taisteluita.

Erinomaisten sotaromaanien kirjoittaja Kristian Kosonen tarkastelee uusimmassaan kahta erilaista mielen kestävyyttä sodan kaltaisessa ääritilanteessa. 

Kersantti Timo Eerikkilä on saanut jo muutaman sotaviikon aikana kotipuoleen asti yltävää mainetta sotasankarina. Pikkuveli Väinö ehtii sairastumisensa takia rintamalle jälkijoukoissa jouluna 1939.

Joukkueenjohtajaksi nousevan Timon tuskainen sielu on paatunut kaikesta siitä epäinhimillisestä, jota sodassa joutuu kokemaan. Jo alkujaan herkempi Väinö tapaa etulinjassa miehen, jota ei ole tunnistaa veljekseen. Tämä on kova, ärtynyt ja tyly. Hän hiihtää aina taisteluun joukon kärjessä ja kokee ahdistusta, jos joutuu luottamaan myös muiden tekemisiin. Ahdistuksensa hän käsittelee taistelun jälkeen yksin tyhjää tuijotellessaan. Sota on polttomerkinnyt Timon synkällä ja raa´alla tavalla.

Väinö on alusta asti epävarma siitä, kestääkö hän sodan paineen. Mielessään kaukana rintamasta hän on uhonnut ja lyönyt nyrkkiä pöytään siitä, miten kova sotilas on. Tosi tilanteessa pelkkä ajatus kuoleman läheisyydestä ja luotien vinkunasta pistää värisemään. Väinö joutuu miettimään, olisiko minusta samaan kuin isoveli. Isoveljen tylyys, jossa mukana on myös suojelua, ei helpota tilannetta.

Kosonen on käsitellyt aiemmissakin teoksissaan sotilaan psyykkeen kestokykyä alituisen tulituksen, räjähdysten, äärimmäisen kylmyyden, väsymyksen ja nälän kalvaessa sekä ruumista että mieltä. Veljet Raatteen tiellä -sotaromaanin kaksoisvalotus pureutuu tässä entistä syvemmälle. Hän on ihmismielen tarkka rekisteröijä, jolla on koko ikänsä rauhan oloissa eläneeksi ihmeellisen hyvä kyky eläytyä korpisodan tulihelvetin kaltaisiin oloihin.

Sotaromaanina Veljet Raatteen tiellä on hieman erilaista Kososta. Monissa aiemmissa teoksissaan hän on keskittänyt katseensa jonkin yksittäisen taistelun ääri-intensiiviseen kuvaukseen. Tuloksena on sarja romaaneja, jotka iskevät ilmat pihalle lukijasta, nostavat silmien eteen kaiken sen kauhun, mitä sota on, niin tehokkaasti kuin sen kaunokirjallisessa muodossa voi tehdä.

Veljet Raatteen tiellä edustaa sotaromaanien pitkää perinnettä, jossa otetaan lähitarkasteluun joukkue ja sen erilaiset persoonat, ja pidempi siivu sodasta. Kahden veljeksen lisäksi teoksessa erottuvat sotaromaanien arkkityypit, ainakin ulkoisesti kovat taistelijat, huumorimiehet, pelkääjät ja sekä miehiä ymmärtävät että paskantärkeät upseerit.

Kososen ilmaisu on vuoroin havainnollista ja iskevää, vuoroin inhimillistä ja sodan kurimukseen joutuneita kohtaan myötätuntoista. Vihollista ei käsitellä uhomielellä vaan heidän yhtäläisen kurjuutensa tiedostaen.

Veljet Raatteen tiellä on sotaromaani parhaasta päästä - niin kuin Kososella melkein aina. Hän on osannut uudistaa ilmaisuaan, kun kirjat alkoivat muistuttaa liikaa toisiaan.