Taavi Soininvaaran uusin on kuuma kuin heinäkuinen hellekupoli

 Taavi Soininvaara: Sokea oraakkeli. 379 sivua, Otava.

Vuonna 2000 trilleriuransa aloittaneella Taavi Soininvaaralla on ihmeellinen kyky aistia uutta kirjaa aloittaessaan, mikä asia on pinnalla sen ilmestyessä seuraavana kesänä. Viime vuonna ilmestyneen Tsaarin ruoskan alkuasetelma oli kuin aiemmin samana vuonna paljastuneesta suuresta katiska-huumejutusta.

Kesän 2021 trilleri Sokea oraakkeli ilmestyi heinäkuussa samaan aikaan, kun Suomessa seurattiin uuden helleputkiennätyksen syntymistä ja muualla maailmassa hirmuhelteitä, maastopaloja ja tuhotulvia. Ilmastonmuutos - ilmastokatastrofi - on täällä todellisuutta ja siitä ponnistaa myös Soininvaara uusimmassaan.

Aiemmissa ilmastotuhoissa kaikkensa menettäneet yrittävät hälyttää maailman Oraakkeliksi kutsutun johtajan suunnitelman avulla. Siihen kuuluu heidän mielestään kolmen suurimman ilmastorikollisen salamurhat ja niiden jälkeen julkaistava manifesti. Ryhmä käyttää nimeä Action for Earth.

Tappamisessa amatöörien iskut menevät enemmän tai vähemmän pieleen ja suunnitelma paljastuu ennen aikojaan. Tapahtumat ulottuvat tuttuun tapaan Suomeen, ja sarjan aiemmista osista tutut Supon Arto Ratamo ja KRP:n Elina Linden joutuvat taas murhaajajahtiin.

Tyypillistä trillerikuvastoa on, että alussa esitetty ilmastorikollisten murhasuunnitelma on vain alkua. Tapahtumien taustalla vaikuttavat väkevämmät ja viakkaammat voimat, joiden peliin naiivit ilmastosoturit temmataan. Pelissä on taas kerran koko maailman tulevaisuus.

Kuulostaa kliseiseltä ja niistähän nämä trillerit yleensä myös koostuvat. Soininvaara rakentaa silti taas kerran tarinaa niin taitavasti, että ei se siltä tunnu. Monista muista kirjoittajista hän poikkeaa siinä, että sankarit eivät ole elämää suurempia vaan juuri sen kokoisia. Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa tapahtuvassa kilpajuoksussa suurtuhon kanssa on tiettyä arkista maanläheisyyttä. Ratamo on kirjasarjan edetessä vanhentunut 20 vuotta ja se näkyy ja tuntuu niin kropassa kuin elämänpiirissäkin.

Sokea oraakkeli kuuluu Tsaarin ruoskan tavoin Soininvaaran jo pitkän uran parhaimmistoon. Trillerimäisiä ylilyöntejä, takaa-ajoja ja taisteluita on vähän. Viime kädessä maailma pelastuu älyn, ei räiskeen ja asearsenaalin avulla.

Taavi Soininvaaran Ratamo-sarjasta kannattaisi pitää isompaakin meteliä. Vuonna 2000 ilmestyneestä Ebola Helsingistä lähtien hän on ollut tiukasti ajan hermolla ja kirjat ovat myös raivanneet tietä suomalaisten dekkarien kansainväliselle menestykselle. Siihen nähden uusi Soininvaara tulee aina markkinoille kummallisen hipi hiljaa.

Kuolleen poliitikon ruma salaisuus paljastuu laadukkaan Wisting-sarjan uusimmassa osassa

 

Jørn Lier Horst: Korpimaja (Det innerste rommet). Suomentanut Päivi Kivelä. 382 sivua, Otava.

Jørn Lier Horstin luomaa rikostutkija Wistingiä ei syyttä kutsuta Norjan Wallanderiksi. Poliisina Larvikissa työskennellyt Horst on kirjoittanut Wallander-fanelle tutun oloisia rikosromaaneja vuodesta 2004. Wisting johtaa murhatutkimuksia tekevää poliisiryhmää Larvikissa. Rikosten ohella hänen yksityiselämänsä tulee tutuksi.

Wistingit ovat olleet laadukkaita perusdekkareita, mutta eivät kovin omaperäisiä, koska samanlaisia Pohjoismaissa on kirjoitettu ainakin 1960-luvun puolivälistä asti.

Horst ei ole kuitenkaan jäänyt pyörittämään samaa levyä. Viime vuonna ilmestynyt Koodi merkitsi käännettä peruskerronnasta ja vuoden 2021 suomennoksessa Korpimaja sitä saadaan lisää.

Suoraan asiaan menevässä tarinassa Wisting saa valtakunnansyyttäjältä erikoistehtävän. Työväenpuolueen entinen johtava poliitikko Bernhard Clausen on kuollut yllättäen. Kuolemaan ei liity mitään epäselvää, mutta hänen mökistään on löytynyt pahvilaatikoita täynnä rahaa, puntia, dollareita ja euroja kymmenien miljoonien kruunujen arvosta. Wistingin on koottava salassa toimiva tutkijaryhmä selvittämään, mistä on kysymys, sillä Clausen toimi politiikassa puolustusministerinä ja puolustuvaliokunnan keskeisenä henkilönä. Rahakasaan voi liittyä ulkovaltojen toimintaa.

Horst on kehittänyt hienon mysteerin poliitikosta, jolla oli salaisuuksia. Wistingin ryhmä kuorii sitä auki kerros kerrokselta kuin sipulia.

Pian osoittautuu, että rahoissa ei ole kysymys ainakaan vakoilusta. Aivan kuin Koodissa vuosi sitten, rikostutkijoiden on palattava vanhaan selvittämättömään rikokseen. Oikeastaan useampaan.

Korpimaja on tutkijoille ennen kaikkea älyllinen haaste. Jännitystä kirjassa on vain vähän. Siitä vastaa Wisting-arvioissani moittimani poliisin tytär Line, jonka sotkeutuminen rikostutkintaan on tällä kertaa perusteltua. Toimittajana hän selvittää Clausenin taustaa journalistisin keinoin salaisen ryhmän jäsenenä.

Vuonna 1970 syntynyt ja rikosromaaneja vuodesta 2004 kirjoittanut Horst todistaa, että vanhakin koira oppii uusia temppuja. Wisting-sarja on herännyt uudella tavalla eloon viimeisimmissä osissaan.

Toinenkin Fitzek-suomennos on vauhdikas ja kiero

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23 (Passagier 23). Suomentanut Sanna van Leeuwen. 426 sivua, Bazar.

Kyllä on mainio löytö ja lisä Suomen dekkarimarkkinoille tämä saksalainen menestyskirjailija Sebastian Fitzek. Monty Pythonin sanoin "ja nyt jotain täysin erilaista" meille, jotka luemme enimmäkseen pohjoismaisia synkkiä ja vakavia dekkareita. 

Keväällä julkaistu ensimmäinen suomennos Potilas oli pulpia, kauhua ja väkivaltaa yhdessä paketissa. Mies soluttautui vankimielisairaalan suljetulle osastolle selvittääkseen poikansa murhan.

Matkustaja 23 menee suoraan toimintaan, kun peitetoiminnassa kunnostautunut poliisi Martin Schwartz houkutellaan Sultan of the Seas -loistoristeilijälle vihjeellä uusista tiedoista poikansa kuolemasta. Viisi vuotta aiemmin Schwartzin vaimo teki itsemurhan samalla risteilijällä ja murhasi myös heidän poikansa. Ruumiita ei koskaan löydetty.

Tallinnan- ja Ruotsin-laivat eivät ole mitään loistoristeilijöitä, mutta Matkustaja 23:n luettuaan ei kyllä astu enää koskaan laivaan entisin silmin. Fitzek on kehittänyt jälleen hurjan ja makaaberin suljetun tilan juonen. Kauhujen laivalla on korean kulissin takana katoamisia, kidutusta, piinaa ja kaikkea mahdollista kieroa menoa.

Schwartz saa panna kaiken taitonsa peliin säntäillessään sinne tänne laivan lääkärin Elena Beckin kanssa pelastaakseen itsemurhakandidaatteja, kidutettuja ja kuolemanvaarassa olevia näkymätöntä vastustajaa vastaan. Matkustaja 23 on vähän kuin Die Hard valtamerilaivalla.

Potilaan lopussa Fitzek tarjoili aimo yllätyksen, Matkustaja 23:ssa niitä tulee laskutavasta riippuen kaksi tai jopa kolme. Kirjoittajan laadun jo tuntien kyseessä ei ole mikään tavallinen jännäri, vaan asetelmaa myllätään lopussa perusteellisesti. Ja hänen kiitossanojensa jälkeen vielä kerran, kun kauhuromaanin aloitusta muistuttavaa prologia seuraa vihoviimeisillä sivuilla sen selittävä epilogi.

Matkustaja 23 muistuttaa jossain määrin vanhojen trillerien ykkösnimien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn teoksia siinä, että päähenkilö on kaiken kestävä huippuammattilainen mahdottomassa tilanteessa ja toimintaa on nonstoppina. 1970-luvun suuruudet olivat kuitenkin sovinnaisia ja puisevia Fitzekiin verrattuna. Hänen kuvaamiaan perversioita ei olisi 1970-luvulla edes suostuttu julkaisemaan.

Matkustaja 23:ssa on sen verran totta, että risteilijöiltä todella katoaa vuosittain joitain kymmeniä ihmisiä jäljettömiin. Se on kuitenkin vain mauste. Matkustaja 23 on mahtavaa kesäviihdettä, ja syksyllä meno ehkä kovenee entisestään, kun vuoden kolmas Fitzek-suomennos Ikkunapaikka 7A ilmestyy. Silloin siirrytään mereltä yläilmoihin.

Anu Ojalan veret seisauttava Jääsilkkitie taitaa olla vuoden paras esikoisdekkari

 

Anu Ojala: Jääsilkkitie. 302 sivua, Like.

Huumehelvetti Lapissa. Siinä juristi-kirjailija Anu Ojalan dekkariavauksen ainekset. Jääsilkkitie on niin veret seisauttava kuvaus huumeisiin liittyvistä koukuista, petoksista ja väkivallasta, että ei tule mieleen mitään vastaavaa aiemmin Suomesta.

Ronja Jetzsch työtovereineen Lapin poliisista kohtaa äkkiä murhia, yliannostuskuolemia ja muuta väkivaltaa kokonaisena aaltona. Suomen ja Ruotsin rajalla on lasteittain aiemmin tuntemattomia synteettisiä huumeita, jotka kylvävät kauhua ja kuolemaa.

Samaan aikaan väkivaltaisessa avioliitossa elävä tullimies Kristian saa sattumalta haltuunsa repun, jonka sisältö voisi muuttaa hänen ja pienen tyttärensä Lauran elämän. Mutta vaarana on, että tunnollinen Kristian sotkeentuisi liian vaaralliseen peliin.

Anu Ojalan teksti on poikkeuksellisen voimakasta ja kylmäävää. Hän näyttää tuntevan maailman, josta kirjoittaa. Huumeriippuvuus ja ahneus ovat yhdistelmä, jossa kaikki vanhat ystävyydet ja lojaalisuudet saavat väistyä. Kuvaamansa poliisit hän heittää kohti vertaansa vailla olevaa painajaista, ja tekee sen uskottavasti ja hyvin. Jääsilkkitie on poliisiromaaninakin täyttä rautaa.

Koko ajan umpiväsynyt Ronja Jetzsch hoitaa vuoroin veljensä kanssa muistisairasta äitiään eikä halua kuulla puhuttavankaan mistään hoitolaitoksesta. Ronjasta Ojala luo kokonaisen ihmisen. Muut poliisit jäävät hieman hahmottomiksi, kun teos on niin toiminnantäyteinen. Tässä tapauksessa se ei haittaa, koska kerronta on niin tiukkaa, että välillä huomaa pidättelevänsä hengitystä jännityksestä.

Ojala myös perustelee hyvin, miksi tullimies Kristian antaa vaimonsa, sosiaalityöntekijä Lindan piinata itseään ja lastaan. Linda on psykopaatti ilman selityksiä.

Ainoa aukkopaikka Jääsilkkitiessä on huumekuvioon liittyvä laajempi kehys. Miksi suojelupoliisi on ottamassa tutkintaa haluunsa ja miksi poliiseja kielletään korkeammalta taholta "häiritsemästä" Ruotsin puolella Haaparannassa sijaitsevan klinikan toimintaa?

Jääsilkkitie on joka tapauksessa niin vahva yhteiskunnallinen dekkari, että sille uskaltaa odottaa ja toivoa menestystä, kun vuoden parhaita palkitaan. Anu Ojala tuo taas jotain uutta kulta-aikaansa elävään suomalaiseen rikoskirjallisuuteen.

Pelontekijät on tavallista tanakampi Takamäki ja Jarkko Sipilän paras dekkari

Jarkko Sipilä: Pelontekijät. 329 sivua, CrimeTime.

Olen ollut aika tyly Jarkko Sipilän Takamäki-sarjalle. Sipilän dekkareissa ei ole oikeastaan ollenkaan henkilökuvausta ja poliisitoiminnan kuvauksen realistisuutta taas on liikaakin. Kirjat eivät hengitä, kerronnassa ei ole imua.

Ilo onkin suuri, kun pääsee sanomaan, että 21. Takamäki-dekkari Pelontekijät on huipputyö, poliisiromaanin valioyksilö.

Sarjan paremmille osille on yhteistä se, että ne ovat lähinnä ataripoliisi Suhosen soolojuttuja. Tämä pätee myös Pelontekijöihin. Suhonen sotketaan peliin, jossa isommat ja pienemmät konnat jäljittävät arvokasta muistitikkua. Sen sisältö aukeaa vasta romaanin lopussa.

Jo Pelontekijöiden alku on tyrmäävä. Elämäntaparikollinen Paavo Ojala antaa koulukiusatulle pojalleen Tepolle havainto-opetusta elämänohjeestaan: kohtele kaikkia niin kuin he ansaitsevat ja asiat on hoidettava itse. Oppitunti vie Paavon viideksitoista vuodeksi vankilaan.

15 vuotta myöhemmin Teppo ja kaverinsa Brutsku ovat pikkukonnia, jotka perivät velkoja ja tekevät sen tarvittaessa pelkoa levittäen. Nyt muistitikkua jäljittävä keikka menee pieleen, mikä johtaa vaikeuksiin toimeksiantajan kanssa. Tämän pomo taas vaikuttaa jossain taustalla.

Saman tikun perässä on myös monista Takamäki-kirjoista tuttu venkula Salmela, Suhosen lapsuudenystävä ja vinkkimies.

Tämän Takamäki-dekkarin juoni on punottu jumalaisen taitavasti. Pieleen mennyt keikka aiheuttaa ketjureaktion, jossa jokainen joutuu miettimään oman nahkansa pelastamista jopa vasikoimalla sopivasti.

Säheltävät ja pelkäävät pikkukonnat ja toisaalta väliportaan rikolliset saavat täyteläisen hahmotuksen. Alamaailman hierarkia tulee jäntevästi esiin.

Suhonen puolestaan joutuu pohtimaan vanhan kaverinsa lojaalisuutta ja toisaalta tasapainoilemaan oman luotettavuutensa kanssa poliisilaitoksen sisällä, koska peitetoiminnan mies ei aina voi noudattaa pilkulleen sääntöjä.

Komeassa loppunäytöksessä vankilasta vapautunut Paavo Ojala astuu näyttämölle kuin koston enkeli. Hänen oppeihinsa kuuluu myös se, että vasikoida ei saa missään tilanteessa.

Pelontekijät on kolmas kevätkauden 2021 merkittävä kotimainen poliisiromaani. Ehkä poliiseista rikoskirjailijoiksi ryhtyneet Kale Puonti ja Niko Rantsi ovat erinomaisilla dekkareillaan kirittäneet Sipilää löytämään sävyjä ilmaisuunsa.

Johanna Mon perusdekkari Yölaulaja yksinkertaisesti toimii

Johanna Mo: Yölaulaja (Nattsångaren). Suomentanut Kristiina Vaara. 396 sivua, Like.

Onkohan Ruotsissa vielä paikkakuntaa, joka ei olisi murhanäyttämö dekkaritodellisuudessa? Johanna Mo sijoittaa uuden sarjansa ensimmäisen osan Öölantiin, joka ei ole tullutkaan vastaan lukemissani sadoissa ruotsalaisdekkareissa. Yölaulaja voisi tosin tapahtua missä tahansa Ruotsissa. Paikallisväriä siinä on vain vähän.

Johanna Mo on toiminut kääntäjänä, kirjoittanut kaksi romaania ja viisi dekkaria ennen uuden sarjan avausta Yölaulajaa. Hänen aiempaa tuotantoaan ei ole suomennettu.

Yölaulaja on ruotsalainen perusdekkari, jossa poliisiryhmä tutkii murhaa ja yksi heistä on päähenkilö. Mon päähenkilö on Tukholmasta Öölantiin palaava rikostutkija Hanna Duncker, jolla on menneisyys. Hanna isä on tuomittu vuosia aiemmin murhasta, eivätkä kaikki katso hyvällä tyttären paluuta kotisaarelleen.

Menneisyys tulee Hannaa vastaan toisellakin tavalla heti ensimmäisenä työpäivänä. Hän joutuu tutkimaan teinipojan murhaa. Pojan äiti Rebecka oli Hannan lukioaikojen bestis.

Alkuasetelmat ennakoivat tavanomaista ruotsalaisdekkaria, mutta Mo on liian taitava kirjoittaja, että Yölaulaja jäisi sellaiseksi. Romaanihenkilöiden kätketyt salaisuudet pakottavat lukemaan vielä vähän, vaikka oikeastaan pitäisi mennä jo nukkumaan.

Kuolleena löydetyn Joelin viimeistä päivää seurataan takaumissa. Hänellä oli oma kipeä salaisuutensa, samoin Rebecka-äidillä. Isäpuoli Petri on koko ajan töissä, eikä läsnä perhearjessa. Pikkusisko Mollylle herkkä ja taiteellinen Joel oli tuki ja turva.

Murhan selvittelyn ohella Johanna Mo tutkii dekkarissaan sitä, miten väkivaltainen kuolema vaikuttaa uhrin lähipiiriin.

Hanna Duncker on sopivan ärsyttävä päähenkilö. Hän on umpimielinen ja suorastaan tyly uusille työtovereilleen. Hannaa riivaava salaisuus on perheen hajoaminen isän alkoholismiin ja äidin lähtöön. Välit veljeen ovat jäätävät.

Yölaulajassa ei lopulta ole mitään kovin ihmeellistä, mutta silti se toimii. Rikosjuoni on hyvin ja koukuttavasti rakennettu yllätykselliseen loppuun asti. Poliisilaitoksen sivuhenkilöistä Mo kuorii esiin pienin piirroin kiinnostavia persoonia, jotka varmasti syvenevät jatko-osissa.

Rikosjuonen ohella Yölaulaja toimii myös nuorisokuvauksena. ”Erilaisen” Joelin kasvava ahdistus koulussa, paras ystävä itsetuhoinen Nadine, huumeet ja koulun kovisjengi ovat monen nuoren tätä päivää, joka aikuisilta jää huomaamatta.

Lopussa saadaan viitteitä siitä, että seuraavaksi Hanna ryhtyy penkomaan isänsä tapausta. Menikö se sittenkään niin, että tämä poltti kännipäissään talon ja tulipalossa kuoli nainen.