maanantai 30. elokuuta 2021

Antti Tuomainen pistää vielä hauskemmaksi Jäniskertoimen jatko-osassa Hirvikaava


 

Antti Tuomainen: Hirvikaava. 303 sivua, Otava.

Antti Tuomainen on tehnyt suomalaiselle rikoskirjailijalle vielä harvinaisen kansainvälisen läpimurron jo aikaa sitten. Nyt edessä voi olla siirtyminen megasarjaan, kun viime vuonna ilmestyneestä Jäniskertoimesta suunnitellaan tosimielellä Hollywood-elokuvaa.

Vuonna 2016 ilmestyneestä romaanista Mies joka kuoli on puolestaan kuvattu tv-sarjaa Elisa viihteelle tänä kesänä Haminassa. Silläkin on aikanaan hyvät mahdollisuudet kansainväliseen myyntiin, onhan Tuomainen The Times -lehden mukaan "Euroopan hauskin kirjoittaja".

Tuomaisen humoristisissa jännityskirjoissa noustaan vielä korkeammalle asteelle elokuussa ilmestyneessä Jäniskertoimen jatko-osassa Hirvikaava. Kun jo Jäniskerroin oli täysosuma, niin miksi pitäisi kutsua Hirvikaavaa, joka on vielä hauskempi, vauhdikkaampi ja jännittävämpi?

Jäniskertoimessa ääritunnollinen ja tylsä vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen peri seikkailupuiston ja massiivisen määrän ongelmia elämään suurpiirteisesti suhtautuneelta veljeltään Juhanilta. Hirvikaavan alussa selviää, ettei Juhani olekaan kuollut, vaan oli tehnyt katoamistempun paetakseen kovaotteisia velkojiaan. 

Juhanin paluu ei ole kaikilta osin mieluisa yllätys SunMunFun -seikkailupuiston asiat juuri kuntoon saaneelle Henrille, koska veli osoittaa sinnikästä pyrkimystä takaisin sen johtotehtäviin.

Päänvaivaa aiheuttaa myös se, että tavarantoimittaja Suomen Leikin johto on vaihtunut. Uusi johto ei suostu myymään SunMunFunille sen kipeästi tarvitsemaa Hirvihyppy-nimistä laitetta, mutta yrittää pakkomyydä kohtuuttomaan ylihintaan täysin kelvottoman Krokotiilijuoksun.

Henri Koskinen joutuu nyt kolmen rintaman taisteluun. Yhtäällä ovat Suomen Leikkiä pyörittävät roistot, toisaalla puiston työntekijät, joiden päät Juhani on puhunut pyörryksiin suurilla lupauksillaan. Kolmas pyörä on yhtiökumppaniksi pyrkivä pääomasijoittaja Kuisma Lohi, jonka alaisuudessa puistoa ei johdettaisi samanlaisella antaumuksella ja lämmöllä kuin Henrin.

Vaikeasta yhtälöstä ei selvitä ilman uusia vaivalloisesti hävitettäviä ruumiita, mikä tuo paikalle vielä taidetta ihailevan Pentti Osmalan Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden ja talousrikostutkintayksikön välisestä yhteistoimintajaostosta.

Pehmentävänä tekijänä Henri Koskisen elämässä suhde Laura Helantoon syvenee suhteen virallistamisen asteelle. Lauran ehdotukseen avoliitosta Henri vastaa näin:

"Sen perusteella mitä tiedän ja tunnen tällä hetkellä, voin heti sanoa että suhtaudun hankkeeseen äärimmäisen myönteisesti. Varsinaisen tarkemman aikataulun laatiminen ja päätöksestä ilmoittaminen on toinen asia. Olen kuitenkin valmis esittämään karkean arvion vaikka ihan välittömästi, jos näemme sen molemminpuolisesti hyödylliseksi."

Henri Koskinen on siis erittäin hykerryttävä hahmo Tuomaisen muutenkin muista poikkeavissa suomidekkareissa. Kirjailijan kerronta on ollut esikoisesta Tappaja, toivoakseni (2006) lähtien äkkiväärää ja yllättäville poluille johtavaa. Hirvikaavassa lause on hiottu viimeiseen asti tuottamaan nauruntyrskähdyksiä ja sydämen tykytyksiä, sillä Henrille ei voi toivoa kuin hyvää.

Lopussa langat solmitaan huipputyylikkäästi, mutta uusia pilvä on kasaantumassa taivaalle. Ensi vuonna ilmestyvässä trilogian päätöksessä luvassa on seikkailupuistosota. Aiemmin vain yksittäisiä romaaneja kirjoittanut Tuomainen on äitynyt ensimmäisessä jatko-osassaan sellaiseen lentoon, että jos meno paranee edelleen samaa tahtia, kurkotetaan huipennuksesa jo tähtiä.

torstai 26. elokuuta 2021

Jens Lapiduksen paluu rikospaikalle ennakoi hyytävästi aina vain syvempiä jakoja ruotsalaiseen yhteiskuntaan



 Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City). Suomentaneet Sirje Niitepôld ja Petri Stenman. 448 sivua, Like.

Asianajaja Jens Lapidus toi aivan uuden elementin jo maineikkaaseen ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Rahalla saa ja sen kahdella jatko-osalla. Hän kuvasi uskottavasti Ruotsissa nousussa olevia ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä, niiden yhteyttä kokaiinia nuuskaaviin uusrikkaisiin kantaruotsalaisiin ja rikollisen elämän houkutuksia näköalattomissa lähiöissä. Komisarioita ja poliisiyhteisöjä trilogiassa ei ole ollenkaan.

Samat kuviot toistuivat myös sitä seuranneessa Top Dog -trilogiassa. Kuudessa romaanissaan Lapidus tavallaan ennusti sen, mitä Ruotsissa nyt tapahtuu. Puheet No go -alueista lienevät liioiteltuja, mutta joka tapauksessa Tukholmassa on alueita, joissa eletään varjoyhteiskunnan omilla säännöillä. Rikollisklaanit selvittelevät välejään ampuma-aseilla kaduilla kuin 1930-luvun Chicagossa.

On siis erittäin kiinnostavaa, mitä Lapidus kirjoittaa neljän vuoden tauon jälkeen lähitulevaisuuden Ruotsista juuri ilmestyneessä kirjassaan Paratiisikaupunki. Nimi on ironinen. Siinä sovelletaan vuonna 2025 säädettyä lakia erillisalueista, jotka on ympäröity viihtyisyysaidaksi kutsutuilla muureilla. Erillisalueiksi on määritelty alueet, joiden asukkaista yli puolet on muista kuin länsimaista tulleita maahanmuuttajia ja joiden asukkaista suuri osa ei ole työn tai koulutuksen piirissä ja rikoksista tuomittuja on erityisen paljon.

Tulevaisuuskuvitelmasta Lapiduksen kirja eroaa siinä, että lain esikuva on jo olemassa erittäin tiukan maahanmuuttopolitiikan Tanskassa, jossa sitä kutsutaan gettolainsäädännöksi.

Tällainen erillisalue Paratiisikaupungissa on Tukholman Järva, jossa vaalitilaisuutta pitävä sisäministeri Eva Basarto Henriksson siepataan kesken puheen. Syntyvässä kaaoksessa sääntöjä pilkun tarkasti noudattava henkilösuojausyksikön ryhmänjohtaja Fredrika epäröi liian kauan ampumista ja ministeri on kadonnut jäljettömiin.

Turvallisuuspoliisi lähettää jengirikolliseksi määritellyn Emirin etsimään ministeriä Järvasta. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. ETJ-merkinnän takia Emiriin voidaan soveltaa kovennettuja rangaistuksia ja evätä sairausvakuutus. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi itse maksaa elämää ylläpitävät dialyysihoidot tai kuolla. Yhteistyö viranomaisten kanssa on ainoa keino pysyä hengissä ainakin vähän aikaa.

Pääjuoni ei ole mitenkään häikäisevä eikä omaperäinen. Samanlainen esiintyy esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Pako New Yorkista vuodelta 1981.

Toisessa juonilinjassa koko elämänsä tuotteistanut somevaikuttaja Nova saa haltuunsa muistitikun, joka pitää sisällään tietoa ruotsalaisista korkean tason uusnatseista.

Lopussa sukulaisuussuhteet aukevat ja juonilinjat yhtyvät melko tavanomaisessa loppurymistelyssä ja viime hetken pelastuksissa.

Lapiduksen kuumeinen kirjoitustyyli takaa jännityksen ja tässä ja nyt -tunteen, mutta oleellisempaa Paratiisikaupungissa on hänen näkemyksensä mahdollisesta tulevaisuudesta. Ruotsi vajoaa yhä enemmän keskenään taistelevien ryhmien väkivallan alle. Yhtäällä ovat pyhää rotusotaa tavoittelevat natsit, toisaalla Järvassa toimii vaikutusvaltainen Muslimiveljeskunta, joka harjoittaa sosiaalista toimintaa siellä, mistä yhteiskunta on vetäytynyt.

 Kolmas voimatekijä on kaupunkisissijoukko Liike, jonka terrorismi kohdistuu "vain suuryrityksiin, ilmastopettureihin ja niihin poliitikkoihin, jotka eivät suostu toimimaan paremman maailman puolesta".

Väkivallan vastapainoksi on myös toisenlaisia paratiisikaupunkeja, kuntia jotka vaativat asukkaitaan esittämään lojaliteettitodistuksen. Kunnan palveluita saavat vain asukkaat, joilla on todistus vähintään kolmen sukupolven moitteettomuudesta.

Osa Lapiduksen dystopiasta on Ruotsin mahdollista tulevaisuutta, osa totta jo nyt. Laki erillisalueista noudattaa siis jo olemassa olevaa tanskalaista lakia. Konkreettisia viihtyisyysaitoja Ruotsissa ei vielä ole, mutta henkisiä kylläkin, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.8.2021. Lienee myös kasvavaa todellisuutta, että ruotsalaiset elävät ryhmissä, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa.

Paratiisikaupunki on Jens Lapidukselta hieno paluu ruotsalaisen rikoskirjallisuuden eturivin mieheksi kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu todella. Hänen ensimmäisestä romaanistaan on jo 15 vuotta, mutta melko yksin Lapidus on ruotsalaisen nykyrikollisuuden kuvaajana. Vaikka Ruotissa ilmestyy edelleen paljon aivan erinomaisia dekkareita, ovat rikokset niissä medelsvenssonien tekemiä ja niitä tutkivat toiset samanlaiset. Mausteena voi olla ulkomaalaistaustaisia nimiä, mutta periaatteessa ruotsalaiset dekkarit ovat aivan samanlaisia kuin maailmanlaajuiseen maineeseen noustessaan 1990-luvulla vaikka rikollisuuden kuva on täysin toinen.

Jens Lapidus uudisti ruotsalaisen dekkarin jo kerran ja tekee sen nyt yhtä väkevästi uudestaan.

torstai 19. elokuuta 2021

Tapani Baggen värisarjan kuudennessa osassa Keltainen Cadillac painutaan viihteelle kaasu pohjassa



 Tapani Bagge: Keltainen Cadillac. 270 sivua, CrimeTime.

Tapani Baggen värisarjassa on edetty vuoteen 1948 sen uusimmassa osassa Keltainen Cadillac. Poliittisesti elettiin taas jännittävää vaihetta, kun Valtiollinen poliisi Valpo oli punainen ja kommunistien huhuttiin suunnittelevan vallankaappausta, "Tshekkoslovakian tietä" Suomelle ja lakkoliikehdintä oli kiihkeää.

Valposta pois jäänyt Väinö Mujunen on pitkästynyt rooliinsa avovaimonsa ravintolan vahtimestarina, joten kansatieteilijä ja Urho Kekkosen luottomiehen Kustaa Vilkunan tarjous osuu maaliinsa. Joku kiristää Kekkosta arkaluontoisella valokuvalla. Mujusen olisi hoidettava lunnaiden maksu, ja jos mahdollista, saatettava kiristäjä käpälälautaan.

Kirjan alku vihjaa poliittisesta jännäristä, mutta sellaista Bagge ei ole kirjoittanut. Keltainen Cadillac on hypervauhdikas rikostarina. Viihteellä mennään ja lujaa. Samalla kun Mujunen selvittää tätä ja sitä seuraavaa kiristystapausta, karussa oleva sotilas Raino Ruuti pyytää häntä etsimään kadonneen Selman, jonka kanssa kerittiin styylata pari viikkoa ennen armeijaan astumista.

Mujunen ottaa tämänkin homman vastaan ja katuviisas ja naisiin menevä Rane auttaa häntä toisen tapauksen tutkinnassa. Paukkuraudat soivat ja nyrkit heiluvat rivakassa rikostarinassa tavalla, joka paikoin tuo mieleen Baggen kirjoittamat Jerry Cottonit - ne legendaarisen kioskisarjan viimeiset hyvät tarinat.

Politiikkaa Keltaisessa Cadillacissa ei ole, mutta vuoden 1948 kuohuvaa tunnelmaa Bagge annostelee mallikelpoisesti. Yhteiskunnallisen jännitteen lisäksi sitä sävyttävät amerikanraudat, joista osa kulkee jo bensiinillä, kun autoliikenne vielä pääosin liikkui häkäpönttöjen varassa. Kahvia ja paakelsia on saatavilla rajoitetusti paremmissa piireissä. Pikantti yksityiskohta on, että elokuvateattereiden esirippuja varastettiin iltapukujen kankaiksi. Pula-aikaa elettiin vielä.

Baggen teksti on nautittavan lennokasta ja juonenpunonta kekseliästä. Kekkosen kiristyskirjeestä lähtee liikkeelle monitahoinen rikosjuoni, joka pitää lisäksi sisällään valehenkilöllisyyksiä, murhia, valokuvista löytyviä johtolankoja, ja myös ullakolle kätkettyjä aseita ehkä juuri sitten sitä vallankaappausta varten.

Sarjan edellinen osa Sinimusta kyyti oli valtava pettymys. Nyt Bagge on jälleen siinä elementissään, mistä hänen kymmet dekkarinsa tunnetaan. 

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Psykedeelistä murhatutkintaa merkillisessä dekkarissa Sateenkaarimurhat



Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat. 288 sivua, CrimeTime.

Sateenkaarimurhat on erikoisin lukemani suomalainen dekkari. Vielä on sulateltavaa siinä, onko kyseessä oikeasti hyvä dekkariavaus Janne Toivoniemeltä vai vain kummallinen kuriositeetti.

Trendikkäillä Kallion kaduilla sykkivässä dekkarissa mainostoimiston menestyvä copywriter Kimi Kataja ja varakkaan perheensä rahoilla kapitalismin ja nykyajan kritiikkiä harjoittava pyylevä ja lyhytkasvuinen Benny Serlin perustavat filosofisen etsivätoimiston. Sen tarkoitus on selvittää heidän ystävänsä murha, josta epäillään toista ystävää. Murha on tapahtunut homobaarissa vietetyn drag queen -illan jälkeen ja siitä epäillään uhrin miesystävää.

Kyllähän Sateenkaarimurhissa rikostakin tutkitaan ja etsiväntointa harjoitetaan, mutta enemmän se on romaani nykyajan ilmiöistä. Mukana on menestyvä iloisista veronmaksajistaan tunnettu peliyhtiö, äärioikeistolainen katupartio, sosiaalisen median ilmiöitä, Kallion kapakat ja vieläpä haistatteleva esseisti, jolla taitaa olla yhtymäkohtia todellisuuteen.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ilman muuta psykedeelisen empirismin kehittänyt filosofi Benny Serlin. Tajuntaa laajennetaan ahkerasti psykedeeleillä, kannabiksella ja kokaiinilla. Jostain sieltä kautta rikoksenkin pitäisi ratketa Bennyn filosofian mukaan.

Täysin eriparisen elitistisen Kimin ja väärin ymmärretyn filosofi Bennyn pitkään jatkunut ystävyys selitetään järkeen käyvästi.

Taustatukea Kimi ja Benny saavat kovapintaiselta ja pitkäpinnaiselta poliisilta Anne Seppäseltä, joka on kirjan sekopäisessä henkilögalleriassa melkein normaali tapaus.

Bennyn filosofia on hauskaa luettavaa, mutta sitä on vähän liikaa. Muuten Toivoniemen juttu kulkee rennosti ja vaivattomasti. Dialogi on aitoa.

Rikosjuttukin paketoidaan näppärästi. Sateenkaarimurhat voisi olla vieläkin hulvattomampi, mutta tällaisenakin se on aika ällistyttävä tapaus. Ei ole mitään, mihin suomalainen dekkari ei taipuisi vuonna 2021.

tiistai 17. elokuuta 2021

Kristian Kososen viides sotaromaani vahvistaa hänen asemaansa alansa nykypolven kärkimiehenä


 

Kristian Kosonen: Verinen tie Tyrjään. 381 sivua, Bazar.

Jatkosodan alussa taistelu maanteiden tärkeästä risteyspaikasta Tyrjästä kesti toista kuukautta. Suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Parikkalan kuntaan kuuluneesta Tyrjästä 30.6.1941 ja taistelu päättyi suomalaisten voittoon vasta 4.8. Taisteluissa kaatui satoja venäläisiä. Suomalaisia kuoli 326 ja yli 1500 haavoittui. Jalkaväkirykmentti 7 sai taisteluista kutsumanimen Tyrjän rykmentti.

Suunnilleen noin lakonisesti jatkosodan kuuluisan taistelun tapahtumat esitellään Wikipediassa. Mitä se merkitsi inhimilliseltä kannalta, sitä kuvaa Kristian Kosonen viidennessä sotaromaanissaan Verinen tie Tyrjään. Pelkoa, nälkää, janoa ja brutaaleja kuolemia sekä haavoittumisiahan se merkitsi. Jo tuttuun ja varmaotteiseen tyyliinsä Kosonen kulkee Väinö Linnan jalanjäljissä siinä, että hän riisuu sodalta kaiken kunnian, mutta antaa sen niille miehille, jotka tämän kurjuuden joutuivat kokemaan. Joukossa olivat hänen molemmat ukkinsa.

Jo heti ensimmäisillä sivuilla Kosonen luo näkymän sodan mielettömästä ristiriidasta. On sellainen helteinen heinäkuun alun päivä, joita kesällä 2021 riitti ennätyspitkään. Kesä parhaimmillaan. Ahomansikoita ja metsän äänet täynnä kesän harmoniaa. Metsän laitaan maastoutunut miesjoukko ei niistä pysty iloitsemaan, sillä kohta heidän on hyökättävä aukealle niitylle valtaamaan edessä olevaa mäkeä neuvostoliittolaisilta. On juostava ilman suojaa pian alkavaan luotisateeseen. Varmaa on, että moni on muutaman minuutin kuluttua sankarivainaja.

Ja se on vasta alkua. Taistelut huipentuvat kuukautta myöhemmin Munakukkulan valtaukseen, josta avautuu tie koko päivän kestävään veriseen taisteluun itse Tyrjästä.

Kosonen on mestari kuvaamaan sodan kurjuutta ja sen kitaan joutuneiden inhimillistä kärsimystä. Verinen tie Tyrjään on jälleen vavahduttava romaani, ja tekisi mieli sanoa, että myös varoitus siitä, että ei koskaan enää. Hän luo kirjassaan sotilaista pienin piirroin kokonaisia persoonia ja poistaa heitä sitten pelistä yhtä sattumanvaraisesti kuin luotien iskiessä sodassa vieruskaveriin, mutta jättäessä toisia henkiin. Luoti ei katso, osuuko se sympaattisena vai veemäisenä kuvattuun henkilöön.

Kososen sotakirjoissa on tähän asti kerrottu sodan laajemmista päämääristä tietämättömiä rivimiehiä, jotka kiroavat osaansa ja maailmanhistoriaa tekevät suurmiehet. Jotkut ovat silti valiotaistelijoita, toiset murtuvat henkisen paineen alla mahdottomassa tilanteessa.

Rivimiehiä riittää myös uusimmassa romaanissa, mutta kiinnostavasti Kosonen nostaa tällä kertaa etualalle kapteeni Aarne Mäenpään, joka on Tuntemattoman Lammio-tyyppinen muodollisuuksista niuhottaja, mutta ilman tämän rohkeutta ja sotataitoja. Kovan ja vaativan isänsä kasvattama Mäenpää tavoittelee sodasta kunniaa, mutta kyvyt joukkojen johtamiseen eivät riitä ja epävarma Mäenpää tietää itsekin sen. Epilogissa tavataan Mäenpää, joka on selvinnyt sodasta hengissä, mutta sota on silti pilannut hänenkin elämänsä.

Kososen vuoden välein ilmestyneet viisi sotaromaania ovat samalla kertaa huipputöitä ja järkyttäviä teoksia koska niissä sodan todellisuus ilmenee niin aitona kuin sen kirjallisin keinoin voi ilmaista. Kirjoja ei tarvitse yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen, niin tasalaatuisia ne ovat jo täräyttävästä esikoisesta Taistelu Vasikkasaaresta lähtien.

Kirjailijana Kristian Kosonen on silti mennyt koko ajan eteenpäin ja kirjallisilta ansioiltaan Verinen tie Tyrjään on loikka eteenpäin. Edelliset neljä kirjaa ovat yhtä tulimyrskyä ja taistelun melskettä ilman isompia taukoja. Nyt Kosonen annostelee toimintaa ja suvantokohtia tarkemmin. Sodan todellisuutta ovat myös tapahtumat etulinjan takana uutta hyökkäystä odottaessa sekä haavoittuneiden evakuoinnit ja kuljetukset kurjassa kunnossa olevia teitä pitkin ja vihollispartioiden muodostaman uhan alla.

Ei panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta Verinen tie Tyrjään on jotenkin vielä täyteläisempi kuin Kososen aiemmat. Sen tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen. Sankarihautausmaita katselee taas uusin silmin, sillä niissä vaatimattoman kiven alla he lepäävät syyttöminä suurten johtajien suuriin suunnitelmiin.

Romaanin jälkeen tekee mieli kuunnella Suonna Konosen Folkswagen-yhtýeen kappaleet Lemetti ja Syvärin jouluyö, jotka kertovat musiikin keinoin samaa humaania sanomaa kuin Kristian Kosonen kirjoissaan.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

JP Koskinen taituroi kiitetyn Tulisiiven jatko-osassa lännen mailla



JP Koskinen: Haukansilmä. 467 sivua, Like.

JP Koskisen toissa vuonna ilmestynyt Tulisiipi oli arvostelu- ja palkintomenestys. Romaani kertoo amerikansuomalaisen Kuuran perheen vaiheista 1930-luvun Neuvosto-Karjalassa Stalinin vainojen alla. Se ilmestyi samoihin aikoihin kuin Ossi Kamppisen samaa aihetta käsittelevä tietokirja Palkkana pelko ja kuolema , ja tavallaan elävöitti sitä.

Haukansilmä on Tulisiiven esiosa. Siinä Kuurat jättävät Suomen 1860-luvulla ja matkaavat Amerikkaan paremman elämän perässä. Romaanin keskushenkilö Yrjö on Tulisiiven Kaarlen isoisä, mutta tämän romaanin alkaessa laivan saapuessa New Yorkiin vasta pikkupoika. Tai Nyy Joorkiin, niin kuin Kuurat kaupunkia kutsuvat.

Tulisiivessä Kaarle löysi lennoillaan kaukana maan päältä jonkinlaisen vapauden absurdissa stalinistisessa yhteiskunnassa. Haukansilmän Yrjöstä tulee preerioiden yksinäinen kulkija ja vapauden etsijä romaanin päästyä vauhtiin. Sitä ennen Kuurat muuttavat nimensä Frostiksi ja lähtevät uudisraivaajiksi länteen. Kunnolla tarina käynnistyy, kun intiaanit sieppaavat Yrjön ja hänestä, George Frostista, tulee monien nimien mies: Ska-Nupa, Mies Jota Hevoset Kuuntelevat ja ilmiömäisen näkökykynsä ansiosta lopulta Haukansilmä.

Koskinen kuljettaa upeassa romaanissaan Yrjön läpi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisten vaiheiden sotimisesta tarpeeksi saavaksi ukkomieheksi. Hän on vuosia intiaanien vankina ja muuttuu lähes intiaaniksi itsekin. Haukansilmässä kerrotaan, miten hän ystävystyi Tulisiiven alussa esiintyvän Kolmen Arven kanssa. Välillä Yrjö vaeltaa New Yorkissa sirkuksessa tapaamansa mestariampuja Diana Knoxin kanssa, metsästelee sitten yksin, tapaa intiaaniystäviään reservaatissa ja toimii armeijan tiedustelijana sekä hevosten hoitajana viimeisissä intiaanisodissa.

Vaitelias mies todistaa intiaanien vääjäämättömän tappion, kun vieraat vievät heidän maansa ja elinmahdollisuutensa. Lurjusmaiset intiaaniasiamiehet täydentävät tuhoa myymällä omaan laskuunsa heille tarkoitettuja elintarvikkeita ja tavaroita.

"Uusi aika on uusi aika, etkä voi sille mitään", Kolme Arpea sanoo Geronimolle tämän antautuessa syksyllä 1886.

Apassijohtajaja Geronimo, armeijan tiedustelija Al Sieber, useat oikeilla nimillään romaanissa esiintyvät kenraalit ja Little Big Hornin kaltaiset taistelut lisäävät romaanin aitouden tunnetta.

Haukansilmä on suuri surumielinen lukuromaani. Yrjön / Georgen / Haukansilmän loputtomassa ja levottomassa vaelluksessa on tasankojen autiuden ja avaruuden tuntua. Aivan kuin tuleva lapsenlapsensakin, hän etsii vapautta sieltä, missä vallitsevat tyhjyys ja yksinäisyys. Surumielisyyden tuntua tuo, että romaani etenee kohti yhden aikakauden loppua, mutta ehkä myös lukijalla jo oleva tieto Yrjön jälkeläisten kohtalosta.

Mikään realistinen siirtolaisromaani Haukansilmä ei ole. Koskinen ei kerro mitään siitä, mistä tilanteesta Kuurat lähtevät Suomesta ja asettuminen uuteen maahan onnistuu ilman erityisempää ponnistelua. Ei mene aikaakaan, kun Yrjö tulee jo täysin toimeen englannin kielellä. Olisin odottanut, että henkilöt puhuisivat edes jonkin verran suomen ja englannin sekoitusta fingelskaa, mutta sen korvaavat vain ilmaisut kuten viftiin sent, gaaddämmit ja läntloordi.

Suuri eeppinen lukuromaani, kyllä. Mutta lisäksi Haukansilmä on mannaa meille, jotka olemme nuorina ahmineet poikien seikkailukirjoja. Sillä huima seikkailuhan tässä on kyseessä. Viisaasti ja mukaansa tempaavasti kerrottuna. 

Haukansilmä ja Tulisiipi ovat täyteläinen pari. Väliin mahtuisi kolmaskin teos siitä, mitä tapahtui niiden välissä.

tiistai 10. elokuuta 2021

Bo Svernströmin kakkonen tarjoilee nautittavan mysteerin


 

Bo Svernström: Ken leikkiin ryhtyy (Lekarna). Suomentanut Pekka Marjamäki. 496 sivua, WSOY.

Vuosi sitten olin suorastaan tuohtunut Bo Svernströmin esikoisdekkarista Uhri ja pyöveli. Kidutusmurhilla menestykseen noussut Svernström liittyi osaksi trendiä, jossa uudet ruotsalaiset kirjoittavat pyrkivät erottautumaan muista lisäämällä raakuuksia ja väkivaltaa kirjoihinsa.

Uusi dekkari Ken leikkiin ryhtyy on siksi mieluisa yllätys. Svernström ei panekaan vielä pahemmaksi, vaan on kirjoittanut yllätyksiä ja käänteitä täynnä olevan täyteläisen mysteerin.

Ken leikkiin ryhtyy -dekkarissa kohtaavat lapsenmurha ja 28 vuotta sitten tapahtunut samanlainen tapaus. Edellisestä kirjasta tutut Carl Edson ja Jodie Söderberg tutkivat kalliosyvennyksestä löytyvän Olindan murhaa. 

Samaan aikaan määrätietoinen toimittaja Lexa Andersson alkaa kirjoittaa kirjaa 11-vuotiaana murhatun Maxin tapauksesta 28 vuotta sitten. Murhasta syyllisenä pidetään hänen silloista leikkitoveriaan Robert Lindströmiä ja niin eristäytynyttä elämää viettävä Robert itsekin uskoo. Kokemus on ollut niin traumaattinen, ettei hän muista tapauksesta mitään.

Carl Edson ja Jodie Söderberg tutkivat uutta murhaa, ja sitten useampia. Lexa Andersson Robertin kanssa käy läpi aiempaa, jonka esitutkinta herättää vähintäänkin kysymyksiä. Ennen pitkää päädytään esittämään samoja kysymyksiä samoille ihmisille.

Svernström panostaa nyt raakuuksilla hätkähdyttämisen sijaan nautittavan kihelmöivään tunnelmaan ja yllätyskäänteisiin. Kun Robert Lindström kertoo itsestään ja surkeasta elämästään, lukijan myötätunto on hänen puolellaan. Mutta onko Robert viaton ressukka vai häikäilemätön manipuloija ja lapsen tappaja, joka autiolla tontilla 28 vuotta sitten vahingoitti hämäyksenä itseäänkin?

Joku ainakin haluaa estää tapauksen penkomisen, sillä Lexa saa uhkauskirjeitä ja pahempaakin, jotta lopettaisi tutkimukset.

Ken leikkiin ryhtyy pitää otteessaan alusta loppuun. Se kutkuttaa mieltä ja jännittää sopivassa suhteessa. Henkilöhahmot on rakennettu hyvin ja jutun ratkaisu looginen. Edellinen kirja oli kaiken muun lisäksi liian pitkä. Tämän tarina kantaa hyvin 500 sivuaan. Bo Svernströmissä on ainekset ruotsalaisen dekkarin seuraavaksi suurnimeksi.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Katse kääntyy sisäänpäin Saija Kuuselan pohjoiseen sijoittuvassa esikoisdekkarissa



 Saija Kuusela: Katse. 352 sivua, Tammi.

Ensimmäisenä Saija Kuuselan esikoisdekkarissa huomio ei kiinny purosta löytyvään silmittömään ruumiiseen vaan luontokuvaukseen. Biologi Kuusela kirjoittaa vedestä, että "se juoksi yli kivien silkkisenä mattona, tihkui sammalen peittämistä pinnoista". Metsä on "kudelma", kuuset kehräävät auringonvalosta kirkasta lankaa,

Ollaan Pohjois-Norjassa. Runollinen ja jylhä vaihtelevat Kuuselan kielessä maiseman mukaan. Katse ei ole aivan tavallinen dekkari. Kirjallisesti se on hyvin kunnianhimoinen tapaus.

Kirja sijoittuu nimettömään kylään, johon saamelaistaustainen ylikonstaapeli Nea Guttorm on hakeutunut, vaikka hän on ollut menestyvä profiloija keskusrikospoliisissa Oslossa. Syy on kariutunut parisuhde ja myös jonkinlainen juurien etsiminen. Nean saamelainen äiti on jättänyt perheen syistä, joita dekkarisarjan aloittavassa Katseessa ei sen enempää avata.

Katseen runko rakentuu purosta löytyneen miehen arvoituksesta ja hänen murhansa selvittämisen ympärille, mutta enemmän kyseessä on romaani ihmissuhteiden vaikeudesta kuin varsinainen dekkari. Kirjan nykyaikaa rikkovissa väliosissa joku, ilmeisesti juuri Nea, purkaa Oslossa katkerasti kariutunutta suhdettaan. Kun murhatun miehen henkilöllisyys ja tausta selviävät, paljastuu sieltäkin vaikea rakkaussuhde.

Nean erityisominaisuus on, että hän on jonkinlainen näkijä. Jumissa oleva murhatutkinta saa vauhtia, kun hän "näkee" jo kuolleen miehen nuoren tunnistettavissa olevan naisen seurassa rähjäisessä kuppilassa. Yliluonnollisen puolelle kurkottaminen varmasti jakaa dekkarikansan mielipiteet. Itselleni se merkitsi kiehtovasti alkaneen tarinan latistumisen alkua. Epäuskottavuutta lisää se, että murhatun miehen taustalle on vain yksi avaintodistaja, mutta hänen kuulustelullaan ei pidetä mitään kiirettä.

Pikkupaikkakunnalla on ihmeen suuri poliisilaitos ja mielenkiintoisia tyyppejä, joiden tarkemman kuvauksen Kuusela pääosin ohittaa sarjan ensimmäisessä osassa. Kuka on Nean paras kaveri, turkkilaissyntyinen poliisi Tanya ja miten hänkin on päätynyt kylään Pohjois-Norjassa? Porukan pomo Robert eli Bobby liikauttaa jotain ihmissuhteissaan pettyneen ja varautuneen Nean sisällä. Romanssia pukkaa jatko-osissa?

Katse huipentuu Nean pitkään, vastuuttomaan ja hengenvaaralliseen vaellukseen jäätiköllä murhan todistajan tai omien näkyjensä perässä. Yksinäisen eloonjäämiskamppailun kuvaus on jälleen komeaa. Niin komeaa, että herää kysymys, mihin tässä koko murhajuttua edes tarvittiin. Toimisiko Nea Guttormin tarina paremmin, jos siitä ei olisi ängetty dekkaria vaan ihan vain romaanina.

Kustantaja suunnittelee joka tapauksessa Nea Guttorm -sarjasta merkkituotetta. Vuoden kuluttua ilmestyvän kakkososan kansi ja nimi julkistetaan jo esikoisessa. Itselleni Katse jätti sen verran haalean olon, että se saattaa jäädä lukematta. Tuntuu, että kustantajalla on ollut tarve nimenomaan uudelle nimenomaan naisille markkinoitavalle dekkarisarjalle, joten en kuulu kohderyhmäänkään.

sunnuntai 1. elokuuta 2021

Ewert Grensin ja Piet Hoffmannin rankin juttu


 

Anders Roslund: Levon hetki nyt lyö (Sovsågott). Suomentanut Annemari Typpö. 405 sivua, WSOY.

Vuosi sitten olin vähän tuohduksissani siitä, että Anders Roslund jatkaa Börge Hellströmin kanssa luomaansa dekkarisarjaa yksin Hellströmin kuoleman jälkeen. Sä kasvoit neito kaunoinen oli hyvien hahmojen varaan kirjoitettua ammattitaitoista, mutta sielutonta ja mekaanista jännitystä.

Nyt pitää vetää sanoja takaisin. Sarjaa jatkava Levon hetki nyt lyö on niin häikäisevä - ja myös häiritsevä - teos, että se voi olla koko joukon paras. Ja nyt puhutaan sarjasta, joka parhaimmillaan on ollut ehkä kaikkien aikojen parasta, mitä Ruotsissa on koskaan rikoksista kirjoitettu, ainakin fiktion puolella.

Sarjan keskushahmot komisario Ewert Grens ja rikollispiireihin soluttautuva Piet Hoffmann kohtaavat jälleen, vaikka Grens pyhästi lupasi viime jutun jälkeen, että ei koskaan enää. Että Hoffmann saa viimeinkin omistautua perheelleen ja tavalliseen elämään. Sarjan lukeneet tietävät, että ihmissuhdetaidoiltaan täysin kyvyttömän Grensin lupaukset on tehty rikottaviksi, niin nytkin.

Levon hetki nyt lyö kertoo rikoksista iljettävimmistä, kansainvälisestä pedofiiliringistä ja sen uhreista. Grens tuntuu saavan elämälleen tarkoituksen, kun hän saa vihjeen ringin sieppaamasta ruotsalaistytöstä, joka voi olla hengissä ja löydettävissä. Itse kenttätyöhön tarvitaan taas Hoffmannia.

Roslund ja Hellström kirjoittivat tiukkoja ja äärimmäisen jännittäviä trillereitä, joita voisi kutsua sosiaalidekkareiksi. Aiheina olivat muun muassa katulapset, jengirikollisuus jo paljon ennen kuin se ryöpsähti Ruotsissa nykyisiin mittasuhteisiinsa sekä kuolemanrangaistuksen oikeutus. Hellströmin kuoleman jälkeen Roslund on ollut yksin jotenkin hukassa. Muoto on hallussa, mutta sisältö on ontunut.

Ei onnu enää. Uusimmassa toimii kaikki. Se on kamala kuvaus pedofiilirinkien toimintatavoista ja pedofiilien kieroutuneesta ajatusmaailmasta samaan tyyliin kuin talvella ilmestyneessä Anneli Aunolan ja Kauko Röyhkän teoksessa Liian lempeä mies. Suomalainen versio aiheesta oli realistinen ja aiheeseen liittyvästä välinpitämättömyydestä huolestunut poliisiromaani. Ruotsalaisessa jännitys kiristyy äärimmilleen ja kello tikittää aikaa pois, mikä on yksi Roslundin tavaramerkki.

Muodollisestikin Levon hetki nyt lyö on henkeäsalpaava huipputyö, kuin kirjallinen kohtalonsinfonia. Roslund on jakanut sen moneen rytmiltään vaihtelevaan osaan. Musiikkitermein teoksesta löytyvät ainakin adagio (hitaasti) sen alkaessa kohtaamisesta hautausmaalla, crescendo (voimistaen) operaation käynnistyessä ja forte fortissimo eli räjähtävä loppuhuipennus, joka tulee yllättäen paljon ennen kirjan loppua. Siellä odottaa useampi coda (loppusoitto), joissa kohdataan vielä monta yllätystä. 

Kokonaisuutena teoksen tyylilaji on lacrimoso (itkien), sillä kaikkea siinä kuvailtavaa tapahtuu koko ajan.

Anders Roslund on palannut voimalla pohjoismaisten dekkarien huipulle. Svenska Dagbladetin kriitikko on ollut täysin oikeassa: Levon hetki nyt lyö on huimaavan jännittävä eikä sitä voi jättää kesken. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan, sillä kirja on aihepiirinsä takia myös hyvin raskasta ja mieltä kääntävää luettavaa.