maanantai 20. joulukuuta 2021

Varjolistani huippuvuoden 2021 parhaaksi kotimaiseksi dekkariksi




Suomalaisia dekkareita ilmestyi tänä vuonna ainakin 106. Määrä ilmenee Suomen dekkariseuran tiedotteesta, jossa julkistettiin kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon saajaksi.

Dekkaribuumi siis vain paisuu. Kun itse olin raadissa valitsemassa voittajaa vuosina 2015 ja 2016, luimme kumpanakin noin 80 suomalaista dekkaria – koko vuoden tarjonnan.

Myös laatu on noussut huimasti muutamassa vuodessa. Vuoden 2015 parhaaksi dekkariksi ehdolla oli oikeastaan ainoana Pauliina Suden Takaikkuna. Keskinkertaisuus ja keskeneräisyys kuvaavat parhaiten viime vuonna ilmestyneitä kotimaisia dekkareita, arvioin ensimmäisen vuoden urakan päätteeksi.

Vuoden 2016 johtolangan sai Mikko Porvali suutari Erik Mätön muilutuksesta vuonna 1930 kertovasta rikosromaanistaan Veri ei vaikene. Silloin kolmihenkinen raatimme joutui äänestämään päätöksestä eli laatua oli vähän enemmän kuin edellisenä vuotena. Silti kokonaisarvio kuului, että Suomi on Pohjolan dekkarikääpiö nukkavieruilla teoksillaan.

Nyt kaikki on toisin. Olen lukenut tänä vuonna 33 kotimaista dekkaria, enkä enää haluaisi olla päättämässä palkinnoista, sillä taso on kova. Ei ole Suomi enää dekkarikääpiö, vaan Pohjolan kiinnostavin dekkarimaa.

ILMOITUS

Vientipääkin on saatu auki. Vuoden 2016 parhaasta esikoisesta palkitsemamme Max Seeck on päässyt New York Timesin bestseller-listoille ja Antti Tuomaisen Jäniskertoimesta tehdään Hollywood-elokuvaa. Suomalaisia dekkareita käännetään nyt monille kielille ja arvostelut ovat mairittelevia.

Oman kuuden dekkarin varjolistan laatiminen on vaikea tehtävä, sillä jollain lailla ”vuoden parhaita” löytyisi helposti kymmenenkin. Leveästä kärjestä kertoo sekin, että omalla listallani on vain yksi sama teos kuin johtolanka-raadilla.

Tässä ovat omat ehdokkaani.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)

Ruumis Tampereen Pyhäjärvessä vie komisariokaksikko Berglundin ja Ruokokosken 1970-luvun terroristijärjestö Punaisen armeijakunnan viimeisten salaisuuksien jäljille. Historiaa, politiikkaa ja nautittavaa kerrontaa.

”Vihinen tuntuu dekkarissaan pääsevän hyvin kiinni terroristien sisäiseen maailmaan. Kuvitteellisen Helga Conradina esiintyneen Alina Herzogin eli Punaisen prinsessan kautta hän miettii, millä terroristit oikeuttivat itselleen sivullisten tappamisen ja tunsivatko he katumusta yön pimeinä hetkinä”, kirjoitin teoksesta maaliskuussa.

Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)

Omalla listallani on melkein pelkästään esikoisdekkareita. Sellainen oli Punainen prinsessa ja niin on myös hienojen henkilöhahmojen ja osuvan mediakritiikin sisältävä Uhanalaiset, jossa sarjamurhaaja vaanii haavoittuvaisia yhteiskunnan marginaalissa eläviä ihmisiä.

”Uhanalaiset on todella hallittu kokonaisuus. Hyvä rikosjuoni ja henkilöt ovat tasapainossa. Tommi Laiholla on sanottavaa ja taito kirjoittaa elävästi rauhallisia, painavia lauseita. Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä”, arvioin helmikuussa.

Ari Wahlsten: Ikiuni (CrimeTime)

Ikiunessa on menneiden vuosikymmenten fiktiivisen Los Angelesin henkeä Helsinkiin siirrettynä, mutta tarina uusnatseista ja poliittisesta salaliitosta on tätä päivää. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta toimii komeasti”, kuului arvio helmikuussa.

Ari Wahlstenin Kit Karisma -dekkarit edustavat Suomessa harvinaiseksi käynyttä yksityisetsivägenreä perinnetietoisesti, mutta eivät perinteeseen juuttuneina. Päähenkilö on hieno hahmo, dialogi lakonista ja näppärää.

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)

KRP:n rikosylikonstaapeli debytoi vakuuttavasti jo viime vuonna. Kuka viereesi jää jatkaa sen tarinaa, mutta uudella kulmalla.

”Niko Rantsin tapauksessa on selvää, että poliisiromaanin realismi on kaikilta osin korkealla tasolla, puhutaan sitten henkilöistä tai itse tutkinnasta. Rantsin vahvuus on niiden tasapaino tarinassa.Kumpikaan ei syö toista, eikä kumpaakaan ole liikaa.”

Vaativaa rikostutkintaa, ja poliisi sen ja yksityiselämän ristipaineissa vakuuttavasti kuvattuna.

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)

Veret seisauttava huumekuvaus Lapista kahden maan rajalta ja jälleen erinomaisen kokonaisia henkilöhahmoja työn ja yksityiselämän puristuksessa.

”Anu Ojalan teksti on poikkeuksellisen voimakasta ja kylmäävää. Hän näyttää tuntevan maailman, josta kirjoittaa. Huumeriippuvuus ja ahneus ovat yhdistelmä, jossa kaikki vanhat ystävyydet ja lojaalisuudet saavat väistyä. Kuvaamansa poliisit hän heittää kohti vertaansa vailla olevaa painajaista, ja tekee sen uskottavasti ja hyvin. Jääsilkkitie on poliisiromaaninakin täyttä rautaa”, arvioin heinäkuussa.

Joonas Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

Vielä yksi loistelias esikoinen. Huumekaupasta kertoo myös Tottelemattomat, mutta se ei ole poliisiromaani. Tavalliset jäbät heittäytyvät bisnekseen ison ja helpon rahan toivossa ja onnistuvat. Mutta se on vasta alkua. Keskitalo näyttää järjestäytyneen rikollisuuden armottomuuden ja helposti tulleen menestyksen todellisen hinnan.

”Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan”, oli marraskuussa ilmestyneen arvion hehkutusta.

Listan ulkopuolelle jäi loistavia dekkareita, joista jokainen voisi olla jonain toisena vuonna ”vuoden paras”. Max Seeckin KaunaElina Backmanin Kun jäljet katoavat ja Arttu Tuomisen Vaiettu jäivät nyt pois listalta kirvelevin mielin.

keskiviikko 15. joulukuuta 2021

Dekkarikuningatar Camilla Läckberg epäonnistuu totaalisesti uudessa avauksessaan mentalisti Fexeuksen kanssa


 

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Mentalisti (Box). Suomentanut Kirsi Kokkonen. 619 sivua, Otava.

Idea on paperilla hyvä. Valtavan suosittu viihdedekkarien kuningatar Camilla Läckberg hakee taas uutta suuntaa ja yhdistää voimansa ystävänsä, Ruotsissa hyvin tunnetun mentalistin Henrik Fexeuksen kanssa. Tavoite lienee puhkikuluneen sarjamurhaajatrillerin uudistaminen tuomalla poliisin erikoisryhmään mentalisti.

Käytännön toteutus on kammottavan huono. Yli 600-sivuinen Mentalisti on puuduttava, ärsyttävä ja tylsä. Jännitystä siinä sitä vastoin ei ole ollenkaan.

Mentalistissa jahdataan taas yhtä neroa sarjamurhaajaa, joka jättää vihjeitä poliisien pureskeltaviksi. Murhaaja tappaa uhrinsa erilaisiin illuusioihin käytettävissä taikalaatikoissa. Koodi on uhreihin viillelty järjestysnumero sekä kello, joka on pysähtynyt oletettavasti murhan tekohetkellä.

Murhattuja on kolme ja kello tikittää. Ehtivätkö poliisit estää neljännen murhan?

Mentalisti epäonnistuu ensinnäkin siksi, että sen henkilöt ovat ärsyttäviä kopioita nordic noirin perushahmoista. Päähenkilö on bakteerikammoinen ja sosiaalisesti lievästi kömpelö etsivä Mina Dabiri. Kevytmuunnelma Sillan Saga Norenista ilman tämän karismaa. 

Hän houkuttelee tutkijaryhmään neuroottisen julkkismentalisti Vincent Walderin taikuuden ja ihmismielen asiantuntijana. Kliseiset henkilöhahmot täydentää poliisi Ruben, joka suhtautuu seksistisesti naisiin ja halveksivasti Vincentiin.

Toiseksi teos on tuskallista luettavaa, koska päätarina ei etene. Murhaaja iskee yli sadan sivun välein ja tutkinta on pääasiassa kokoushuoneessa istumista. Kun väistämätön ja ääritavanomainen loppuhuipennus viimein tulee, ei Minan ja Vincentin puolesta jännitä tippaakaan, koska takakannessa kerrotaan tarinan jatkuvan vielä kahdessa kirjassa.

Murhatutkinnan sijaan suuren osan kirjasta haukkaa sen päähenkilöiden yksityiselämä. Henkilöhamojen syventäminen onkin monien valiodekkarien varsinainen juju, mutta sekään ei nyt onnistu Läckbergiltä ja Fexeukselta. Minan elämä on lähinnä lian välttämistä. Vincentin sotkuinen perhe-elämä on luku sinänsä. Hänen häiriintyneeltä vaikuttava vaimonsa on ex-vaimon sisar ja siis täti kahdelle perheen kolmesta lapsesta.

Jo alkusivuilla käy selväksi, ettei Mentalisti ole mikään jännärisensaatio, vaan pitkäpiimäinen epäonnistuminen. Jaksoin loppuun vain, koska se oli vuoden viimeinen uutuusdekkari listallani. Se oli myös yksi huonoimmista tänä vuonna luetusta 56 jännäristä.

torstai 9. joulukuuta 2021

Mielisairaalan ja loistoristeilijän jälkeen Sebastian Fizek vie jännityksen yläilmoihin



 Sebastian Fitzek: Ikkunapaikka 7A (Flugangst 7A). Suomentanut Heli Naski. 412 sivua, Bazar.

Ikkkunapaikka 7A on jo kolmas Sebastian Fitzek -suomennos tänä vuonna. Epätavallinen on hänen kirjoitustahtinsakin. 19 psykotrilleriä vuodesta 2006 alkaen. Määritelmä on Fitzekin oma ja vastaa erinomaisen hyvin hänen tuotantoaan. Päähenkilöt ahtavat itsensä, tai tässä tapauksessa joutuvat, mahdottomaan tilanteeseen suljetussa tilassa.

Fitzekin kirjoissa on samanlaista jatkuvan toiminnan ja jännityksen lumoa kuin parhaissa toimintaelokuvissa, vaikkapa Die Hardissa.

Ikkunapaikka 7A:ssa uskomattomaan piinaan joutuu lentopelkoinen psykiatri Mats Krüger lennolla Buenos Airesista Berliiniin. Sille hän on pakottanut itsensä tyttärensä Nelen lähestyvän synnytyksen takia. Tavoite on korjata rikkoutuneita perhesiteitä.

Fitzek syöksyy suoraan toimintaan, jota riittää kirjan viimeisille sivuille. Sekopäinen vegaani kaappaa Nelen tehdäkseen hänestä esimerkin maidontuotannon epäeettisyydestä. Krügerille annetaan vaihtoehdot: aiheutat koneen syöksyn mereen ja tapat itsesi lisäksi yli 600 matkustajaa tai Nele ja vauva kuolee.

Hermoa raastavaa jännitystä riittää sekä lentokoneen sisällä että Itä-Berliinissä sijaitsevassa hylätyssä suurnavetassa, jossa Nele kokee synnytyspolttojen tuskan ja kaappaajan suunnitelman tuoman kauhun. Ja mikä on kiristäjän suunnitelma? Se aukeaa vähä vähältä tässä yllätyksellisen jännityksen mestariteoksessa.

Lisäksi lukija saa jännittää sitä, miten Fitzek kirjoittaa itsensä ulos luomastaan asetelmasta. Siitä ei kannata huolestua. Potilaasta ja Matkustaja 23:sta tutuksi tulleella taidolla Fitzek rakentaa trilleritodellisuudessa riittävän uskottavan ratkaisun.

Lisää Fitzekiä on tulossa taas keväällä. Antaa tulla vaan. Vuoden uusista käännösdekkareista Fitzekin kirjat ovat ylivetoja erilaisuudessaan, kekseliäissä juonenkäänteissään ja tyylipuhtaassa jännityksessään.

torstai 2. joulukuuta 2021

Rento komisario Laurenti tuo valoa pimeyteen



 Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla (Tod auf der Warteliste). Suomentanut Anne Kilpi. 414 sivua, Kustantamo Huippu.

Tässäpä dekkari, joka on kuin vastakohta synkälle nordic noirille. Tosin Veit Heinichenin kolmas Proteo Laurenti -dekkari ilmestyikin alunperin vuonna 2003, jolloin pohjoisen ikuisesta marraskuusta ei vielä fiktiossa tiedetty mitään. Lajityypin kantaäiti, tanskalainen Rikos-tv.-sarja alkoi vasta vuonna 2007.

Heinichen käsittelee synkkiä aiheita, kuten köyhyyttä, ihmiskauppaa ja köyhyyden aiheuttamaa elinkauppaa, mutta rennolla ja mehukkaalla otteella. Sen takaa ennen kaikkea hänen päähenkilönsä komisario Proteo Laurenti Italian Triestessä. 

Hänkin on vastakohta myöhempien aikojen ahdistuneille fiktiokomisarioille. Laurenti nauttii estoitta hulppeasta talostaan, kauniista vaimostaan, kroatialaisesta rakastajattajattarestaa ja hyvästä ruuasta. Laurenti on Donna Leonin Guido Brunettin sukulaissielu. Sarjan kolmannessa osassa hän tykästyy vielä eläkkeelle jääneeseen poliisikoiraankin.

Veit Heinichen yhdistää yhteiskunnallisen draaman päähenkilönsä kepeään elämänasenteeseen tinkimättä tippaakaan kunnioituksesta sen epätasa-arvoisuuden uhreja kohtaan, jotka romaanissa huijataan triesteläiselle kauneusklinikalle myymään munuaisensa jonkun rikkaan tarpeisiin. Bisnes on kylmää ja ihminen pelkkää kauppatavaraa, kun varaosiksi ryöstetään muitakin elimiä.

Ja kyllä Laurentista löytyy toinenkin vaihde, kun sontatunkion löyhkä yltyy sietämättömäksi. 

Heinichenin eloisassa kerronnassa tarinan molemmat sävyt ovat hyvin tasapainossa. Suomentaja Anne Kilpi on tehnyt hienoa työtä tavoittaessaan kirjailijan nykykatsannossa raikkaan ominaislaadun.

Kuolema odotuslistalla käy myös Triesten matkailumainoksesta, niin rakastunut saksalaissyntyinen, mutta Triestessä asuva Heinichen tuntuu olevan kotikaupunkiinsa. Monien kulttuurien risteyksessä sijaitsevan Triesten naapureita ovat Kroatia ja Slovenia.

Vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassa kuvataan hyvin myös Italian ja Triesten poliittista ilmapiiriä äärioikeiston vahvistettua otettaan. Maan pääministerinä toimi tuolloin Silvio Berlusconi.

Valoisuudessaan Kuolema odotuslistalla on mitä parhainta dekkariluettavaa vuoden pimeimpiin viikkoihin.