maanantai 31. elokuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 8: Kallen ensimmäinen uittotili



Alkuperäinen julkaisu 12.10.2012.

Tammetun virran viimeiset sata sivua esittelevät ne Kalle Päätalon kirjojen kaksi puolta, joiden vuorovaikutus johtivat hänen ilmiömäiseen suosioonsa. Ensin koittaa suuri ilo ensimmäisestä tukinuitosta, omasta polkupyörästä ja mukavasta uittotilistä. Heti perään alkaa isä Herkon sairaus ja tunnelma kääntyy päinvastaiseksi.

Kalle pääsi Isosyötteen maisemaan Naamanganjoen uittoon keväällä 1931. Siellä tuli selväksi, että yleismaailmallinen pula-aika on ehtinyt Selkoseen asti. Uittoa ja vesien sulamista vonkailemaan on kerääntynyt jo hyvissä ajoin joukko  miehiä, joilla on hätä saada nimi kirjaan. Eväät, hartsut, ovat loppuneet eikä kottia ole luvassa ilman tietoa työhönpääsystä. Oikea nälkä kurnii suolissa.

Nämä ovat vielä työnjohtajana toimivan Herkon murheita. 10-vuotiaalle Kallelle uitto on enimmäkseen suurta seikkailua. Sen aikana puolittain isän, puolittain omalla luvalla hän saa ensimmäisen polkupyöränsä, Viktoria Verken. Hinta oli 300 markkaa.

Juuret Hirvaskosken törmässä

Uittojakso on tavallista merkityksellisempi itsellenikin. Sen päättyessä Kalle käy soutamassa Hirvaskoskella, jossa ovat osittain omat juureni, kuten sukunimestäkin voi päätellä. Tarkemmin sanottuna Hirvaskosken kartanossa, jonka olen kerran nähnyt ulkoapäin. Syntyisin olen etelän veteliä.

Siitä ei ole tietoa, miksi esi-isälle tuli juuri näihin samoihin aikoihin lähtö Hirvaskosken kartanosta. Onneksi en kuitenkaan ole kartanonperijä. Kyseessä näyttää olevan pikemminkin iso pohjalaistalo kuin se, mikä sanasta kartano ensimmäisenä tulee mieleen. Lämmitys- ja ylläpitokustannusten täytyy olla hirmuiset.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin Hirvaskosken kartano on näköjään remontoitu ja se toimii matkailukäytössä. Ehkä seuraavilla Päätalo-päivillä pitää käydä sisälläkin.

Työhullun hermoromahdus

Sen verran Kalle oli nahitettuna työnkin laitaan useamman viikon uittoreissulla, että hän sai sen loputtua yli 600 markan tilin, ensimmäisensä metsämiehenä. Oliko se paljon vai vähän, selviää lukijalle heti uittojakson perään.

Syksyllä Päätalon kattilakunta kohtaa dramaattisen käänteen. Raumayhtiöltä loppuvat työt kokonaan ja Herkkokin lähetetään kotiin odottamaan tietoa mahdollisista talvisavotoista. Työhullu mies vouhkaantuu täysin. Vielä enemmän kuin töiden loppuminen häntä rassaa se, että kuukausipalkkalaisena hänelle kuitenkin palkka juoksee koko ajan, tosin 300 markalla alennettuna. Herkon alkuperäinen palkka oli 1800 markkaa kuukaudessa eli Kallen uittotili oli kolmannes työnjohtajan palkasta.

Herkon töiden loppuminen osuu hyvään aikaan, sillä käynnistymässä on juuri mökin laajennus. Herkko ei halua nähdä tätä niin. Joskus puoliksi kerjäämään joutuneena hän kokee nyt saavansa yhtiöltä almuja. Hermot alkavat toden teolla pettää. Hän kävelee vähintään kaksi kertaa viikossa kirkonkylään soittamaan piiripäällikkö Virralle, että eikö töitä ole vieläkään näkyvissä. Matkaa edestakaisin oli aina 40 kilometriä.

Loppujen lopuksi Herkon työttömyyttä ja ”ilmaista rahaa” ei kestänyt kuin kuusi viikkoa. Sitten hänet lähetettiin Latvajärvelle talvisavottaa valmistelemaan. Mies riehui jäätyvissä vesissä ja sairastui keuhkokuumeeseen. Siitä hän selvisi hengissä, mutta jälkitautina tullut henkinen sairaus kesti yli neljä vuotta ja johti perheen köyhyyteen ja jopa kerjuulle.

Nyt myös kuullaan ensimmäisen kerran ”kessäytyneestä särjestä”, joka Kallen mukaan esti suoranaiset nälkäkuolemat 1930-luvun Selkosessa. Se tarkoitti ”raskaitten painokivien alla suolaantuneita, kovettuneita ja hapantuneita kaloja”. Vieraspaikkakuntalaisten kulkijoiden mielestä kettujakin myrkytettiin lievemmillä tuoksuilla kuin mitä kessäytyneestä särjestä lähti, mutta jokijärveläisille se kuuluu olleen pottuvoin kanssa herkkuruokaa. 

torstai 27. elokuuta 2020

Matti Huutola kolmen SAK:n puheenjohtajan aisaparina


Vesa Somppi: Matti Huutola – Heikomman puolella. 197 sivua, Otava.

Entinen vasemmistoliiton kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Matti Huutola aloitti SAK:n hallituksen varapuheenjohtajana 1.5.2004. Tänään julkaistussa Vesa Sompin kirjoittamassa kirjassa Matti Huutola – Heikomman puolella vedetään yhteen Huutolan koko henkilöhistoria, ja siis myös menneet 16 vuotta SAK:ssa.

Huutolan seuraajaksi valittiin tiistaina hänen kanssaan samaan aikaan vasemmistoliiton kansanedustajana toiminut Katja Syvärinen.

Eläkkeelle jäävä Huutola toimi kolmen SAK:n puheenjohtajan aisaparina. Hänen kirjassa kertomansa luonnehdinnat kolmesta puheenjohtajasta avaavat myös kulissien takaa sitä, miten keskusjärjestö on muuttunut, avartunut, puoluepolitiikan hallitsemasta linnakkeesta nykyaikaiseksi vaikuttajaksi.

Huutolan aloittaessa SAK:ta johti Lauri Ihalainen, keskusjärjestön pitkäaikaisin puheenjohtaja. Hän johti järjestöä 1990–2009 – liian pitkään, kirjasta voi päätellä.

Huutolan edeltäjä Pekka Ahmavaara oli jo edennyt pitkälle SAK:n demarien ja vasemmistoliittolaisten yhteistyön edistämisessä ja hän toivoi, ettei railoa enää revitä auki.
Kirjassa kerrotaan, että tästä huolimatta SAK:n sisällä demarileiri epäili valintansa aikaan vielä vasemmistoliiton varapuheenjohtajana toimineen Huutolan tekevän SAK:ssa vain vasemmistoliiton politiikkaa.

Demareilla oli oma sisäpiirinsä, johon hallituksen varapuheenjohtajalla ei ollut aluksi asiaa. Siihen kuuluivat Eero Heinäluoma, ekonomisti Pertti Parmanne ja järjestöosastoa johtanut Matti Tukiainen, joka oikein korosti puoluesidonnaisuuttaan.

Jäsenkirjan merkitys vähentynyt

Huutola johti viime vuodet SAK:ssa punakoneeksikin kutsuttua järjestöosastoa. Sen voimannäyttöjä olivat viime hallituskauden toimintapäivät Juha Sipilän hallituksen hankkeita vastaan. Lauri Ihalaisen aikana ajatus siitä, että joku muu kuin sosiaalidemokraatti johtaisi järjestöorganisaatiota, oli kirjan mukaan mahdoton.
Ihalaisen aikana muiden kuin demarien oli vaikea päästä edes töihin SAK:hon. Loppuaikoina valinnoissa alettiin kuitenkin painottaa enemmän asiantuntemusta kuin jäsenkirjaa.

Huutola kuvaa Ihalaista todelliseksi herrasmieheksi, mutta kirjassa esiintyy myös arvostelua. Liian pitkä kausi johti siihen, että organisaatio ei uskaltanut tehdä omia päätöksiä ilman ”Isä Aurinkoisen” siunausta.

Lylyn kanssa mutkatonta

Ihalaisen seuraajan Lauri Lylyn kanssa yhteistyö oli mutkatonta jo senkin takia, että heillä oli sama rytmi. Aamuvirkkuina he olivat usein ensimmäiset työpaikalla ja saivat käydä rauhassa läpi päivän asiat.

Lylyn kaudella SAK:sta poistettiin päällekkäisiä tehtäviä, vähennettiin johtajia ja henkilöstöä. Huutolasta tuli järjestöosaston johtaja.

Vaalityöhön osallistumiselle laadittiin säännöt. Siihen tai muuhun vapaaehtoistyöhön sai käyttää kolme työpäivää vuodessa. Mahdollisuutta ei rajattu vain vasemmistopuolueisiin eikä ylipäänsä puolueisiin.

”Lylyn aikana yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin pyrittiin höllentämään entisestään ja jäsenkirjan merkitystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa pyrittiin välttämään. Suuri osa hakijoista on siitä huolimatta edelleen ollut vasemmistolaisia, koska muita puolueita kannattavat eivät hae tehtäviä”, kirjassa kerrotaan.

SAK:n ilmapiirin kuvataan vapautuneen Lylyn kaudella. Eri mieltä sai olla ilman leimautumisen pelkoa.

Eloranta ei provosoidu kritiikistä

Kesäkuussa 2016 aloitti SAK:n nykyinen puheenjohtaja Jarkko Eloranta. Huutolan tulkinnan mukaan hän antoi heti alussa SAK:n väelle selvän viestin: kenenkään on turha tulla kuiskuttelemaan omien esimiestensä ohi edistääkseen omia asioitaan. Työhuoneen ovi on aina auki, mutta ennen puheenjohtajan puheille tuloa on keskusteltava oman osaston esimiehen kanssa.

Ilmapiiri vapautui entisestään.

”Esitykset Eloranta tekee niin, että hallituksen jäsenille jää tilaa kertoa oma mielipiteensä. Kritiikkiin hän suhtautuu kylmän viileästi, eikä provosoidu siitä. Jos hän huomaa, ettei esitys mene läpi, hän ei lähde runnomaan sitä päätökseen. Huutolan on vaikea kuvitella tilannetta, jossa Eloranta korottaisi ääntään”, kirjassa kuvataan nykymenoa SAK:ssa.

Muutos vuodesta 2004 on suuri.

”Iso harppaus avoimempaan toimintamalliin tapahtui, kun asioista alettiin jakaa avoimemmin tietoa organisaation sisällä. Ennen tietoja jaettiin vain tipoittain, mikä oli keino pönkittää omaa asemaa.”

Henkilökunnan työkalenterit ovat nyt kaikkien käytössä.

”Aiemmin omaa asemaa saattoi korostaa panttaamalla tietoa siitä, keitä tapaa päivän mittaan ja antamalla ymmärtää olevansa jonkin merkittävän asian päällä. Puheenjohtajien kalenterit olivat aiemmin tiukasti sihteerin hyppysissä, eikä niitä hevin avattu muille työntekijöille”, kuvataan kirjassa.

Aina sattuu ja tapahtuu

Heikomman puolella on elämäkerrallinen teos, jossa Huutola myös ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Tiukan asian vastapainona kerrotaan monista hupaisista sattumuksista, sillä Matti Huutola on toden teolla mies, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – niin työssä kuin vapaa-ajalla.

Kansanedustajana Huutola sai kerran kiihkeänä iltana puoluetoverinsa Jorma Vokkolaisen nyrkistä, joka oli tarkoitettu valtiovarainministeri Sauli Niinistölle.

Huutolan vauhdikasta luonnetta ja riuskaa asioihin tarttumista kuvaa tapaus, jossa perhe oli lähdössä lomamatkalle Kroatiaan. Se tapahtui pian muuton jälkeen ja edellisen asunnon parkkihallin avain piti vielä luovuttaa ennen matkaa. Kiireen takia Huutola pudotti avainkortin postilaatikkoon.

Ruokakaupassa hän huomasi, että postilaatikkoon olikin mennyt pankkikortti, kun yritti maksaa ostoksia avainkortillaan.

”Huutola jätti ostokset kaupan kassalle ja kaasutti vauhdilla takaisin postilaatikolle. Postilaatikon hän kiskaisi voimalla irti seinästä ja ympärilleen vilkuillen karisteli sisällön kadulle. Viimeinen kuori, joka laatikosta tipahti ulos, näytti tutulta. Huutola nappasi pankkikortin pois kuoresta ja sujautti parkkikortin tilalle. Sitten hän tyrkkäsi postilaatikon nopeasti takaisin seinään.”

tiistai 25. elokuuta 2020

Tapani Bagge kirjoittaa 1930-luvun monihaaraisesta äärioikeistosta jähmeäksi jäävässä dekkarissa


Tapani Bagge: Sinimusta kyyti. 307 sivua, CrimeTime.

Suomidekkarin urakkamies Tapani Bagge kirjoittaa lomittain montaa sarjaa. Sinimusta kyyti palauttaa muutaman vuoden tauon jälkeen päärooliin Valtiollisen poliisin osastopäällikön Väinö Mujusen. Viidennen Mujusen alussa eletään vuotta 1946 ja punaisen Valpon aikaa. Mujunen on siirtynyt yksityisetsiväksi ja ottaa selvitettäväkseen, mitä lokakuussa 1930 muilutetulle savolaiselle kunnallispoliitikolle tapahtui. Hän katosi jäljettömiin.

Pääosa romaanista sijoittuu kuitenkin vuosiin 1930 ja 1932, lapualaisten voimavuosiin, jolloin Mujunen työskenteli Etsivässä Keskuspoliisissa.

Korkean profiilin juttuja oli silloin kaksi. Niistä erityisen kuohuttava oli presidentti K.J. Ståhlbergin ja tämän vaimon Esterin muilutus Joensuuhun. Siellä piti olla jatkokyyti - mihin, sitä ei tiedetä. Jatkokyyti ei ilmaantunut paikalle ja Ståhlbergit vapautettiin, ja luvattiin jopa kuljettaa takaisin Helsinkiin.

Ståhlbergit palasivat kuitenkin junalla Helsinkiin, missä heitä oli vastaanottamassa tuhatpäinen ihmisjoukko. Se oli isku lapualaisten imagolle, mutta ei nujertanut liikettä. Oikeastaan kyydityksen järjesti Suomen Lukko -niminen järjestö, joka oli Lapuan liikkeen varhainen järjestäytymismuoto. Vihtori Kosola sitäkin johti.

1932 Mujunen tutkii salaperäisen Minna Craucherin murhaa. Hän oli Helsingissä kirjallista salonkia pitänyt seikkailijatar, joka oli keksinyt itselleen jännittävän menneisyyden ja vietti jonkin aikaa suureellista elämää. Craucher toimi lapualaisten varainhankkijana ja toimitti samaan aikaan liikkeestä tietoja Suomen Sosiaalidemokraatin toimittajalle Kalle Lehmukselle. Craucheriin pätevät sanat "hän tiesi liikaa".

Molemmat jutut selvitettiin aikanaan, mutta Ståhlbergien muilutuksen varsinaista tilaajaa ei tiedetä.

Bagge on nivonut jutut yhteen hieman vaivalloisen tuntuisesti vuonna 1946 tapahtuvalla rikostutkinnalla. Normaalisti hän on erityisen lennokas ja viihdyttävä kirjoittaja, mutta Sinimusta kyyti on jähmeää luettavaa. Vaikutelmaksi jää, että Wikipedia-artikkeleiden ympärille on kehitelty dramatisoituja kohtauksia.

1930-luvun äärioikeisto ymmärretään yleensä Lapuan liikkeksi. Se oli paljon monihaaraisempi. Jo edellä mainitun Suomen Lukon lisäksi äärioikeistoa toimi sisällissodan valkoisen osapuolen Rintamamiehissä sekä vielä radikaalimmassa Kenttäharmaissa ja tietysti eduskunnassakin vaikuttaneessa IKL:ssä.

lauantai 22. elokuuta 2020

"Ihmismuotonsa menettäneet isänmaanpetturit" itseään tuomitsemassa.



Antero Uitto - Ossi Kamppinen: Stalinin lavastukset. Näytösoikeudenkäynnit 1938-1938. 414 sivua, Docendo.

Neuvostoliitossa tuomittiin kuolemaan kymmeniä lokakuun vallankumouksen sankareita ja korkeissa viroissa olleita johtajia kolmessa Stalinin orkestroimassa näytösoikeudenkäynnissä 1936-1938.

Toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin välissä yhden päivän salaisen pikaoikeudenkäynnin jälkeen teloitettiin marsalkka Mihail Tuhatsevski ja seitsemän kenraalia. Kaikkien teloitettujen puna-armeijan upseerien lukumäärää ei ole julkaistu, mutta 178000:sta pidätettiin 35000. Kenraalikunnasta teloitettiin tiettävästi kaksi kolmasosaa.

Tapahtumat ovat olleet kaiken aikaa tiedossa, mutta oikeudenkäyntien asiakirjoja on julkaistu suomeksi vain suppeasti. Tilanteen korjaa Antero Uiton ja Ossi Kamppisen toimittama dokumenttikokoelma Stalinin lavastukset.

Näytösoikeudenkäynneissä paino oli sanalla näytös. Niiden oli tarkoitus olla mahdollisimman julkisia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille oppositiohenkisille tai sellaisiksi määritellyille. Oikeastaan tuomiolla oli Lev Trotski, mutta koska hän oli vuoteen 1940 NKVD:n saavuttamattomissa, teloitusryhmän eteen joutui trotskisteiksi määriteltyjä henkilöitä. Lisämääreitä keksittiin Stalinin kulloistenkin tarpeiden mukaan.

Kimmokkeen puhdistuksille antoi Leningradin suositun puoluejohtajan Sergei Kirovin murha 1.12.1934. Todisteita ei ole löytynyt, että se olisi tehty Stalinin määräyksestä, mutta hän ainakin hyödynsi tilanteen.

Alkoi puhdistusten ja näytösoikeudenkäyntien sarja. Niistä ensimmäisessä elokuussa 1936 pääsyytetyt olivat Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev, jotka olivat muodostaneet neuvostovaltion johtotroikan Leninin sairauden aikana 1920-luvulla. Nyt heitä syytettiin trotskilais-zinovjevilaisen blokin muodostamisesta. Se oli salaliittokeskus, jonka tarkoituksena oli murhata lisää neuvostojohtajia ja kaapata valta.

Seuraavissa oikeudenkäynneissä syytelistalle nostettiin yhteistyö Saksan salaisen poliisin Gestapon ja Japanin hallituksen kanssa tarkoituksena palauttaa kapitalismi Venäjälle ja myydä vihollisille suuria maa-alueita sekä tuotantolaitoksia.

Suurin osa syytetyistä ammuttiin oikeuden päätöksellä.

NKVD oli käsitellyt syytetyt perusteellisesti ennen oikeuden istuntoja. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki myönsivät syyllisyytensä inhottaviin rikoksiin ja kuvailivat laajasti salaliittoja, joita ei koskaan ollut olemassa. Ne harvat, jotka poikkesivat käsikirjoituksesta "muistivat" asiat paremmin seuraavana päivänä NKVD:n sellissä vietetyn yön jälkeen.

Neuvostolehdistö kiihotti kansaa. "Ei ollut sellaista rikosta, jota nämä kaiken ihmismuotonsa menettäneet isänmaanpetturit eivät olleet suorittaneet", totesi Pravda kolmannen oikeudenkäynnin alkaessa maaliskuussa 1938. Suomeksi Pravdan kirjoituksia julkaisi Punainen Karjala -lehti.

Se myös toimi. Neuvostolehdistössä kerrottiin suurista työläisten joukkokouksista, joissa vaadittiin kerta toisensa jälkeen korkeinta mahdollista tuomiota pettureille.

Uiton ja Kamppisen kirjassa on oikeudenkäynnin asiakirjojen lisäksi laaja katsaus ajan suomalaiseen kirjoitteluun, etenkin Helsingin Sanomien ja Suomen Sosiaalidemokraatin uutisiin ja analyyseihin. Suomessa oltiin hyvin perillä siitä, mitä Neuvostoliitossa tapahtui ja miksi. Hyvin ohjatun teatterin luonne ei jäänyt epäselväksi.

Myös Trotski osallistui aktiivisesti kansainväliseen lehdistökeskusteluun. Hän sanoi, ettei edes tuntenut kaikkia, joille oli muka antanut määräyksiä salamurhista. Yhden syytetyn väitettiin tavanneen Trotskin kööpenhaminalaisessa hotellissa, joka oli purettu vuosia aiemmin. Toinen oli lentänyt Norjaan saamaan Trotskilta ohjeita, mutta norjalaislehtien mukaan kyseiselle lentokentälle ei sinä päivänä laskeutunut yhtään konetta.

Stalin viha ja epäluulo eivät säästäneet ketään. Ensimmäistä oikeudenkäyntiä valvonut NKVD:n päällikkö Genrih Jagoda oli itse syytettyjen penkillä kolmannessa. Loppulausunnossaan hän halusi kertoa, "mitenkä ihminen oltuaan 30 vuotta puolueessa, työskenneltyään paljon, horjahti, putosi ja joutui vakoilijoiden ja provokaattorien riveihin".

Kertomansa  mukaan Stalinin kätyri olikin ollut vihollisen riveissä vuodesta 1929.

Jagodan seuraaja Nikolai Jezov tuomittiin vakoilusta ja Stalinin salamurhan suunnittelusta helmikuussa 1940.

Stalinin lavastukset ei kerro varsinaisesti mitään uutta, mutta se on tärkeä kirja näinä aikoina, kun Venäjällä vääristellään historiaa ja on palautettu Stalinin mainetta kunniaan. Meillä on naapuri, jossa uskotellaan omalle kansalle, että puheet hirmuvaltiaasta ovat liioiteltuja.

NKVD:n toimintakeinoihin kuului myös vastustajien myrkyttäminen. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut Putinin Venäjällä, mitä nyt turvallisuuspalvelun nimi on muutaman kerran vaihtunut.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 7: Kalle oppii politiikkaa



Alkuperäinen julkaisu 9.10.2012.

Erikoisinta Iijoki-sarjassa on mielestäni se, ettei selkosessa Kallen todistuksen perusteella harrastettu ollenkaan politiikkaa. Kovien metsätyömaiden alueella ei näytä olleen edes ammattiyhdistysliikkettä, mikä kyllä ihmetyttää.

Kalle Päätalo -seuran julkaiseman Päätalo-Sanomat -lehden vuoden 2012 numerossa julkaistiin Kallen haastattelu vuodelta 1975, missä tätäkin asiaa sivuttiin. Aaro Salmelan tekemässä haastattelussa Kalle selittää, että Koillismaalla asui kaksi vierasta – nälkä ja pakkanen.

”Sen ajan naisen ja miehen kunnian mitta oli tulla omillaan toimeen eikä ajatuksia liiennyt haihatteluille.”

Kalle jatkaa, että savotoilla kuultiin agiteeraustakin. Kun ulkona kuitenkin odottivat talvi ja pakkanen,  sana ”kilstosi korpikansasta kuin kalso kirves jäisestä puusta”.

Halu tulla omillaan toimeen on tietysti ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Tai oli: ajautuminen huutolaiseksi, mistä Kallen lähipiirilläkin oli riittävästi karvaita kokemuksia. Riitu ja Kallen enot oli kaupattu vuonna 1902. Enot muistelivat tapausta vesissä silmin 30 vuotta myöhemmin esittelemällä Kallelle entisen kotitalonsa Latvalan uiton yhteydessä.

Omista kokemuksista jäi varma vakaumus: kun kerran omilleni pääsen, niin minä en kerjää.

1930-luvun alussa sanomalehti kannettiin Jokijärvelle kolme kertaa viikossa. Lisäksi luettiin Hakkapeliittaa ja Suomen Kuvalehteä vaikka Siionin lähestyslehti taisi olla se seuratuin. Suuren maailman tapahtumat tulivat siis tietoon, vaikkakin jälkijunassa.

Sarkapuku, kivääri ja lihasoppaa

Kalle kertoo Tammetun virran puolimaissa kuulleensa ennenkin kommunisteista ja suojeluskuntalaisista, mutta tajunneensa vasta nyt, että ne liittyvät politiikkaan. Varsinkin se,  että porvaritkin olivat politiikkaa, kummastutti häntä suuresti. Hänelle porvari oli Lehon Porvari eli kauppias Karvonen kirkonkylän yhdestä kauppakartanosta, jonka rakennus paloi muutama vuosi sitten.

Konkreettisemmin politiikka tuli Kallen tietoon sillä, että yhä useamman talon seinälle roikkumaan ilmestyi suojeluskuntakivääri. Hiltu-Jakki taas käytti parhaat taitonsa suojeluskuntalaisten pilkkaamiseen.

Edellä mainitussa haastattelussa Kalle kertoo, ettei mökin mies liittynyt Suojeluskuntaan välttämättä aatteellisesta innosta, vaan siksi, että sai kerrankin kunnollisen sarkapuvun, hyvän kiväärin ja harjoituspäivillä vahvaa lihasoppaa syödäkseen.

Heinäkuun 1930 talonpoikaismarssia Jokijärvellä seurattiin lehdistä ja siitä keskusteltiin vilkkaasti. Enemmän se, että kuka marssi ja miksi, puhutti ihmettely, että ”helevetin laillako ne Lappuan miehet joutaa parraana konnuntekoaikana marssia rotkuttelemaan pitkin Helsingin katuja”. Suhde suuriin poliittisiin tapahtumiin oli maanläheinen.

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Taasko se alkaa, kysyy Anna Soudakova mestarillisessa Neuvostoliitto / Venäjä -romaanissaan Mitä männyt näkevät



Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. 244 sivua, Atena.

Tämän romaanin ilmestymisen hetki ei voisi täydellisempi olla. 22.7. petroskoilainen tuomioistuin langetti Juri Dmitrijeville 3,5 vuoden vankeustuomion oikeudenkäynnissä, joka muistutti Stalinin näytösoikeudenkäyntejä. Syyte koski lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta Dmitrijevin varsinainen rikos oli se, että hän löysi ja teki tunnetuksiVenäjällä Karhumäen lähellä sijaitsevan Sandarmohin metsän, jossa 1930-luvuilla teloitettiin tuhansia ihmisiä tekaistujen syytteiden perusteella.

Anna Soudakovan kouraiseva esikoisromaani Mitä männyt näkevät päättyy kahden sukupolven muistokäyntiin samaisessa Sandarmohissa. Sinne ammuttiin vuonna 1937 Tatjanan vanhemmat, Marian ja Aleksein isoisovanhemmat. On elokuu 2013 ja Venäjällä eletään vielä toisenlaista aikaa. Sandarmohissa järjestetään virallinen muistotilaisuus. Petroskoin hallinnon edustajat pitävät puheita, lehtiväki raportoi.

Dmitrijevin tuomio Soudakovan romaaniin ei tietenkään ole ehtinyt, mutta käänne on. Syksyllä 2018  silmiin osuu uutinen. Sandarmohissa suoritetaan kaivauksia. Venäjä yrittää todistaa, että joukkohaudoissa lepääkin suomalaisten jatkosodassa teloittamia sotavankeja. Historia on heittänyt kuperkeikkaa. Suomalaissukuiset joutuivat Karjalan sosialistisessa neuvostotasavallassa kansanmurhan uhreiksi 1930-luvulla, mutta nyt historian väärennöksessä syytettyinä ovatkin suomalaiset.

Taasko se alkaa? Tätä kysytään Pietarissa syntyneen ja Suomeen 8-vuotiaana muuttaneen Soudakovan romaanissa.

Jos todisteita suomalaisten sotarikoksista Sandarmohissa löytyy, "se osoittaa, että Stalinin vainoista ja teloituksista kirjoitetut asiat ovatkin mahdollisesti olleet valetta", romaanissa sanotaan syyksi kaivauksille, joita Venäjän viranomaiset ovat parin viime vuoden aikana käynnistäneet.

Kuinka kaukana ollaan siitä, että jonkin NKVD:n kaltaiset mustat korpit koputtavat taas öisin oviin niin kuin Mitä männyt näkevät -romaanin alussa vuonna 1936. Silloin vietiin romaanin pääkertojan isä kotoaan ja vähän myöhemmin hänen äitinsä työpaikaltaan koulusta. Viisivuotiaasta Jurista ja hänen isosiskostaan Mariasta tuli "isänmaan vihollisten jälkeläisiä". Se oli leima, joka määritti tulevaisuuden vielä vuosia Stalinin kuoleman jälkeenkin.

Soudakovan upea romaani kuvaa Jurin ja hänen jälkeläistensä elämänmenoa vuodesta 1936 lähes nykypäivään. Neuvostoelämän ankeus, sosialismin harmaus ovat täydellisessä ristiriidassa aatteen ihanteiden kanssa. Soudakovan hieno runollinen kieli saa ristiriidan tuntumaan vielä rujommalta.

Jurilla on kuitenkin suomalaistaustainen vaimo Tatjana. Rakkaustarinan kuvaus on kaunista, elämä ulkoisista puitteista huolimatta anteliasta.

1990-luvun alussa Juri ja Tatjana muuttavat tyttärensä Sonjan perheen perässä Suomeen, Turkuun. Presidentti Mauno Koivisto on sen tehnyt mahdolliseksi. Kirjeessä kommunismiin uskonsa pitäneelle Borikselle Suomi ja Turku ovat maanpäällinen paratiisi.

Opettajana työskentelevä Anna Soudakova on kirjoittanut pakahduttavan hienon kuuden sukupolven romaanin. Jo kuvaus elämästä Neuvostoliitossa on väkevää, mutta lopullisesti teos lunastaa paikkansa vahvana puheenvuorona historian väärentämistä vastaan.

Suomessa on käynnissä pienimuotoinen buumi Stalinin hirmutöiden uudelleen muistamisessa. Sen aloitti A.J.Annilan elokuva Ikitie vuonna 2017. Viime vuonna ilmestyi Ossi Kamppisen tietokirja Palkkana pelko ja kuolema - Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat ja J-P Koskisen erinomainen romaani Tulisiipi. Ja nyt siis Anna Soudakovan romaani, jota voi suositella kaikille, mutta erityisesti niille, jotka näkevät Vladimir Putinin komennossa jotain hyvää.

Mitä männyt näkevät menee pitkälle, kun tämän vuoden parhaita romaaneja palkitaan. Se on sisällöllisesti ja kielellisesti hämmästyttävän taitava esikoinen.

torstai 13. elokuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 6: Korttipirun kelkassa


Alkuperäinen julkaisu 7.10.2012

Luin ensimmäisen Päätaloni Huonemiehen pojan kesä-heinäkuun vaihteessa 2010. Joulunpyhinä pääsin koko sarjan loppuun.

Uudelleen tartuin Huonemiehen poikaan kesäkuussa 2011. Oli tarkoitus vain vähän selailla ja imeytyä tunnelmaan, koska heinäkuussa oli lähtö ensi kerran Päätalo-päiville. Tarkoitus ei toteutunut, koska eihän tätä voi jättää kesken. Valmista tuli tällä kertaa huhti-toukokuun vaihteessa 2012. Perään luin koko Koillismaa-sarjan ja Ihmisiä telineillä.

Päätin, että nyt saa Päätalo riittää vähäksi aikaa.

Jo loppukesällä alkoivat poltteet ja tässä sitä nyt mennään, Tammetun virran ensimmäisissä luvuissa.

Olen ahminut kirjoja ennenkin Viisikoista Väinö Linnan kautta Henning Mankelliin ja Ilkka Remekseen. Tällaista tunnesidettä mihinkään kirjaan en ole aiemmin kokenut. Ensimmäisellä kerralla piti varata kirjastosta seuraava osa jo hyvissä ajoin, koska parinkin päivän katko lukemiseen tuntui ylivoimaiselta. Nyt koko sarja on tietenkin omassa hyllyssä ja muutama vielä Kallen nimikirjoituksella varustettuna aarteena.

Ensimmäisellä kierroksella oudoksutti se, miten uusi kirja alkaa täsmälleen siitä, mihin vuotta aiemmin ilmestynyt päättyi. Enää ei, koska Juuret Iijoen törmässä ei oikeastaan ole kirjasarja, vaan yksi romaani, jolle kätevämpi käyttöliittymä on kuitenkin 26 nidettä kuin yksi.

Unia ja entiijan pelluuta

Tammetun virran alku on Kallen elämän valoisinta aikaa. Riitun ja Herkon sovut ovat poikkeuksellisen hyvät ja Herkko raatailee antaumuksella kokemuksistaan. Kalle oikein imee hyvien raatimiesten tarinoita ja nauttii kodin poikkeuksellisen sopuisasta tunnelmasta.

Kirjasarjan tärkeimpiin henkilöihin kuuluva Kummun Kalle, Herkon veli, tulee nyt kunnolla mukaan. Kummun Kalle, Herkon sanassa Patruuna, oli veljessarjan vähätöisin mies. Isokumpu, Kumpu, sijaitsee Jokijärven ja Taivalkosken puolivälissä ja se oli aikanaan suosittu levähdyspaikka matkalaisille. Tämä oli Kallelle mannaa, koska puhuminen oli hänen lempihommaansa.

Kallen ominaispiirteisiin kuului entiijan pelluu eli soutaminen ja huopaaminen päätösten kanssa sekä uniensa selvittely, mikä erityisesti raivostutti veli-Hermannia. Päätalonsa lukeneet tietävät kuitenkin, että Kallen unet toteutuivat ainakin jatkosodan aikana.

Kummun Kalle oli tämän meidän Kallemme elämän varsitien tärkeimpiä henkilöitä. Patruuna peri torppansa mukana laajat hyvät metsät ja niiden hakkuissa pienempi Kallekin tienasi markan poikineen. Niiden aikana hän myös asui pitkät ajat Kummussa. 1950-luvulla Kalle lainasi kaimalleen suuren summan rahaa. Sovut särkyivät, kun hän peri velkaa jo rakennusmestariksi noussutta Kallea loukkaavalla tavalla. Mutta nuoruusvuosinaan Kalle nautti suunnattomasti setänsä tavasta värittää kertomuksiaan.

Myös Kallelle toinen tärkeä aikuinen, romakka Hiltu-Jakki, saa tässä kirjassa persoonansa valloilleen.

Varas, nuljus, huono

Tammetun virran alkupuolen valoisaa jaksoa varjostaa Kallen joutuminen korttipirun kelkkaan. Hän häviää järkiään vähät markkansa ventin peluussa, pelaa velaksi, häviää lisää ja joutuu sitten velkojensa kanssa suuriin tunnontuskiin ja käytännön vaikeuksiinkin. Vastarannalle asuvien poikien luo ei ole menemistä, kun lupaukset nopeasta maksusta on rikottu.

Korttipiru saa Kallen varastamaan ensin isältään ja sitten äidin talousrahoista. Velat ovat huomattavia, jopa metsätyöläisen päiväpalkan verran rahaa. Varastamisen lisäksi niistä selviäminen vaatii muutakin kieroilua ja valehtelua.

Iijoki-sarjan läpäisevä teema on Kallen tunne siitä, että hän on huonompi kuin muut. Huonon itsetunnon siemeniä kylvettiin jo toisena kouluvuotena. Kalle pyrkii isompien poikien joukkoon matelemalla, mielistelemällä ja toisista kantelemalla, mutta saa usein vastaukseksi naureskelua ärräviastaan. Tyttöjen seuraan pyrkimistä haittaa lisäksi kieroon katsova silmä, tai niin Kallesta ainakin tuntuu. Luonteeltaan hän oli nuljus.

Elämä poikajoukossa Jokijärven kansakoulussa oli Kallen todistuksen mukaan kovaa ja liiankin armotonta herkälle luonteelle. Kalle ei kuulunut suosituimpiin poikiin, minkä hän sai karvaasti kokea elämänsä ensimmäisessä kuusijuhlassa vuonna 1930. Lahjoina oppilaat lähettivät toisilleen joulukortteja eikä Kalle saanut yhtään. Tästä jäi sieluun sellainen viilto, joka johti entistä suurempaan vetäytymiseen yksinäisyyteen ja jota Kalle ei tainnut ikinä unohtaa.

Toisaalta poikavuosista periytyy myös Kallen voimavara, itseään säälimätön työnteko. Paras lääke paksuja ajatuksia vastaan oli rääkätä ruumiinsa väsyksiin asti. Sitä ohjetta Kalle noudatti yli nelikymppiseksi ja ehkä sen takia hän sai ensimmäisen sydänkohtauksensa jo siinä iässä.

Kun blogin ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin, oliko Kalle koskaan onnellinen, niin nyt luulen tietäväni vastauksen. Oli. Äärimmäisen työsuorituksen jälkeen ainakin. Ehkä tietysti monesti muulloinkin, mistä me voimme hänen sisimpiä tuntojaan tietää.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Entisen huumepoliisin vaikuttava dekkariavaus


Kale Puonti: Manni. Bazar, 270 sivua.

Yli 30 vuotta poliisina työskennelleen Kale Puontin esikoisdekkarilla on tavallista kiinnostavampi tausta. Huumepoliisissa hänen esimiehensä oli Jari Aarnio. Manni on syntynyt petetyksi tulon tunteista ja halusta palauttaa huumepoliisin maine.

Tulos on hyvä, mutta ei erinomainen.

Puonti viittaa kirjassaan nimeä mainitsematta Aarnion tapaukseen ja sen aiheuttamiin muutoksiin poliisin toiminnassa. Kitkerästi hän antaa ymmärtää, että turhaa byrokratiaa on tullut lisää ja korkeat esimiehet eivät juuri poliisitoiminnasta ymmärrä. Viittaukset sopivat hyvin tarinan poliisitoiminnan kuvaukseen, mutta Puonti ei onneksi juutu märehtimään tapausta.

Manni on yövartija, joka eräänä yönä näkee työpaikkansa viereisellä parkkipaikalla jotain outoa. Uteliaisuus vie hänet tutkimaan paikkaa lähemmin. Läheisestä metsiköstä löytyy iso amfetamiinikätkö. Sympaattisena kuvattu Manni päättää ratkaista raha-ongelmansa ja saattaa alkoholisoituneen äitinsä hoitoon ryhtymällä huumekauppiaaksi.

Puonti on kirjoittanut Mannille omaperäisen tavan tehdä huumebisnestä, lieneekö todellisuudesta napattu? Äärimmäisen varovainen Manni ei tapaa asiakkaitaan henkilökohtaisesti ollenkaan, vaan kauppaa käydään prepaid-kännyköillä ja kätköillä.

Mannin käsiinsä saama huumelasti oli kuitenkin jonkun tilaama ja jossain on taho, joka odottaa saavansa siitä maksun. Virolainen rikollisjärjestö perii rahoja Yhdistyneeltä Veljeskunnalta, joka ei tiedä asiasta mitään, koska asiakas oli siihen kuulunut pois päiviltä laitettu yksityisyrittäjä.

Kale Puoni tuo esiin huumekaupan toimintatavan, kansainväliset kytkökset ja raa`an todellisuuden. Voiko enää epälojaalimpaa "veljeskuntaa" olla olemassakaan?

Huumepoliisia, "Pasilan myrkkyä", kokenut poliisimies kuvaa luonnollisesti asiantuntevasti ja vivahteikkaasti. Pienin piirroin joukosta erottuu kiinnostavia inhimillisiä persoonallisuuksia, joille vangittujen pyykin peseminen ja venkuloiden perheasioiden hoitaminen ei ole vierasta. Poliisin toiminnan kuvaus on realistista, mutta Puonti ei tukahduta hyvää tarinaa liiallisilla tutkintateknisillä yksityiskohdilla.

Miten Mannin käy? Se kannattaa itse lukea, sillä Manni on omaperäinen, liukkaasti lyhyin luvuin etenevä koukuttava tarina. Sitä vertaa väkisinkin keväällä debytoineen keskusrikospoliisin ylikonstaapelin Niko Rantsin esikoisdekkariin Sinun edestäsi vuodatettu . Rantsi meni hyvinkin syvälle yhden poliisimiehen psyykeen, Puonti kuvaa poliiseja ryhmänä ja rikosta tarkkaan suunniteltuna operaationa.

Yleensä moitin, että kirjassa on liikaa sivuja. Mannin kohdalla niitä on liian vähän. Teos etenee liiankin sutjakkaasti pisteestä a pisteeseen b ja niin edelleen. Manni joutuu rosvojen ja poliisien takaa-ajamaksi, mutta Puonti ei oikein saa jännitystä kehiteltyä tästä herkullisesta asetelmasta.

Tästä huolimatta: kotimaisesta dekkarivuodesta on tulossa ehkä kaikkien aikojen paras ja Kalevi Puontilla on siinä tärkeä osa.

tiistai 11. elokuuta 2020

Sekavaa sotaa Vienan Karjalassa


Esa Sirèn: Sissiosasto Hirvelä. 329 sivua, Gummerus.

Esa Sirèniltä on tullut uusi sotakirja joka vuosi vuodesta 2005. Neljän Lauri Törni -kirjan jälkeen hän on palannut sissien sodasta kertoviin tosipohjaisiin romaaneihin. Sissiosasto Hirvelä on myös syyskauden 2020 sotakirjojen avaus.

Sirénin vakiolukijat ovat varmasti tavallista paremmin perillä sotahistoriasta, yksittäisistä taisteluista ja niiden paikasta suuremmassa kuvassa. Kun sitä ei niin paljon ole, romaani on sekava kuvaus jatkosodan ensimmäisistä kuukausista, jossa miehet menevät taistelusta toiseen ja aina osa putoaa lopullisesti pelistä pois.

Ensin vänrikki Väinö Hirvelän osasto tekee väijytyksen Uhtuan tiellä. Kohta ollaan jo Kiestingin rintamalla vaarallisissa vesistöylityksissä Tuoppajärvellä ja Pääjärvellä. Sotilaat ovat vain sukunimiä. Vain parille Sirén on nähnyt vaivaa luonnostella edes parilla lauseella taustaa. Toiminta on jatkuvaa.

Kirjaan tulee ryhtiä vasta puolen välin tienoilla, kun armeija valtaa Vienan Karjalan kyliä toisensa jälkeen. Lähes pelkkää taistelukuvausta teksti on silloinkin, mutta jotenkin jäsentyneempää.

Käänne tulee lokakuussa 1941. Niskan kylän valtaus epäonnistuu, kun miehet joutuvat kovassa tulituksessa paniikkiin. Seuraa paluu Kiestinkiin. Kirjan liitteenä on otteita kuulustelupöytäkirjasta, jossa upseerit ja aliupseerit selittävät miehistön joukkopaon syitä.

Kiestingissä jatkuva sotiminen jatkuu marraskuuhun asti. Sitten siirrytään puolustusasemiin ja asemasota alkaa.

Olen lukenut useimmat Esa Sirénin kirjat ja pitänyt monista. Sissiosasto Hirvelästä en saanut mitään otetta. Sirén taustoittaa tapahtumia niukasti ja ylimalkaisesti. Voi se olla tehokeinokin. Eivät rivisotilaatkaan tienneet kokonaistilanteesta mitään. Kiestingin taisteluista kiinnostuneille parempaa luettavaa kuitenkin löytyy esimerkiksi Eino Pietolan kirjoista ja tietenkin Kalle Päätalon kirjasta Liekkejä laulumailla, jossa ollaan elokuuhun 1941 asti samalla rintamalla.

En yhdy kustantajan mainoslauseeseen, että Esa Sirén on sukupolvensa paras sotakirjailija. Hänen teoksissaan on paljon hyvää realismia, mutta häntä paremmilla on inhimillinen ja humaani ote kuvattaviin henkilöihin toisin kuin jatkuvaa toimintaa kuvaavalla Sirénillä. En voi täysin välttyä vaikutelmalta, että Sirén tekee sodasta viihdettä.

Parasta Sissiosasto Hirvelässä ovat dokumentteihin ja veteraaien kertomuksiin perustuvat tarinat erikoisista sattumista rintamalla. Yksi motti laukaistiin aseiden sijaan näkkileivällä ja kerran venäläissotilas ilmestyi yön pimeydestä suomalaisten tulille tupakalle ja lämmittelemään. Sitten hän palasi omalle puolelleen.

torstai 6. elokuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 5: Huonemiehen poika on klassinen lapsuuskuvaus


Kalle Päätalo: Huonemiehen poika. Gummerus 1971. 544 sivua.
Alkuperäinen julkaisu 4.10.2012.

Kalle Päätalo oli yksitoista romaania kirjoittanut ammattikirjailija vuonna 1971. Viidenkymmenen ikävuoden rajapyyykki oli jo ohitettu, kun hän aloitti suururakkansa Juuret Iijoen törmässä -sarjan.

Kalle oli kuvannut lapsuutensa, nuoruutensa ja sota-ajan kotiseutuaan jo viisiosaisessa Koillismaa-sarjassa. Sen viimeinen osa Mustan lumen talvi ilmestyi vuonna 1969 ja käsitteli ilmestymisaikansa ilmiöitä, kuten suomalaisten muuttoa Ruotsiin, keskioluen vapautumista, uusien tuulien saapumista syrjäisimpäänkin mökkiin television välityksellä sekä ajankohdan radikalismia.

Nyt mieli paloi kuvaamaan Koillismaata aiempaa tarkemmin. Piti kirjoittaa talteen sen mennyt elämäntapa ja värikäs kieli. Oli kuvattava, miten säälimätöntä köyhien ihmisten kohtelu oli ollut. Halutti myös osoittaa partaradikaaleille, millaisten vaiheiden kautta asiat Suomessa olivat nyt 1970-luvun alussa muuttuneet todella paljon paremmiksi.

Huonemiehen pojassa eletään 1920-luku Kallen silmin. Kyseessä on mitä klassisin lapsuuskuvaus, jossa pienet kokemukset saavat suuren merkityksen. Paha maailma on niin kaukana, ettei sitä edes tiedä olevankaan. Kallen elämänpiiri rajoittuu Iijoen rannalla sijaitsevaan Kallioniemeen ja sen lähiympäristöön.

Nykyisin nopeiden liikenneyhteyksien, tietoverkkojen ja television ansiosta maailma on pieni. Kallen lapsuudessa se vasta pieni olikin, mutta aivan toisessa merkityksessä. Koko vuosikymmenen aikana hän kävi kirjansa perusteella yhden kerran Taivalkosken keskustaajamassa eikä juuri muutenkaan kotikylän Jokijärven ulkopuolella. Ainoa mahdollinen tulevaisuus oli siirtyä isän jalanjäljissä metsätöihin.

Kotiin sidottu Riitu

Traagisemmalta tuntuu sen tajuaminen, ettei Kallen äiti Riitu poistu Kallioniemen mökin valmistumisen jälkeen kertaakaan Jokijärveltä.

Tietenkin voi olla, että jokin matka on jäänyt Kallelta kirjaamatta, mutta oikeastaan se on aika epätodennäköistä. Riitu oli tiukasti sidottu kotiinsa. Hän oli käytännössä yksinhuoltaja, sillä aviomies Hermanni oli savotoissa viikkokausia, jopa kuukausia yhteen menoon. Onhan Riitun täytynyt käydä joen vastarannalla Hiltu-Iikan kaupassa ja henkiystävien kanssa porinoimassa, mutta oliko matkustaminen sitä edemmäs edes mahdollista, kun kotona odottivat pienten lasten lisäksi aamuin ja illoin lypsettävät lehmät?

Herkko kävi talvisavotoitten aikana harvoin kotona paidan vaihetuksella. Silloinkin hän hiihti kilometrien päästä kuusipäiväisen työviikon päätteeksi lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä oli pahnostettava takaisin markan perrään. Talvisin aviopari piti yhteyttä kirjeitse eikä niissä hempeilty, vaan Herkko antoi käytännön ohjeita ja muistutti olemaan markalle nuuka.

Suomen talibanistan?

Maalaiskylän nuoren naisen elämä oli hirvittävän näköalaton Kallen kuvaamana aikana. Nuoruus tansseineen oli ohikiitävä hetki kunnes edessä oli nappiutuminen todennäköisesti oman kylän poikaan. Sen jälkeen elämä oli raatamista ja kerran vuodessa tapahtuvia synnytyksiä. Luultavasti myös jokunen oma lapsi oli saatettava hautaan, sillä Suomihan oli kehitysmaan asteella ja terveydelliset olot sen mukaiset.

Houkuttaa verrata Jokijärven naisia ääri-islamististen kylien naisiin. Molempien elämää säätelivät tiukat uskonnolliset ja ikiaikaisesta perinteestä huokuvat tavat, joiden rajoja ei voinut ylittää. Jokijärven naiset saivat sentään liikkua ilman miespuolista saattajaa, mutta mihin se olisivat lapsilauman kanssa menneet?

Selkoseen vangittu nero

Nuoren naisen näköalattomuutta ja vapauden kaipuuta Kalle kuvaa parhaiten toisessa romaanissaan Koillismaa. Iijkoki-sarjan traagisin henkilö on ”selkoseen vangittu nero” Kalle Loukusa, Hoikkalan Kalle, Päätalon Kallen paras kaveri.

 Hoikkalan Kalle oli synnynnäinen lahjakkuus ja kova lukumies. Toisiin oloihin syntyneenä hän olisi voinut tehdä merkittävän uran tieteen parissa. Pääkön isänsä vuoksi hän ei saanut käydä edes kansakoulua loppuun, vaikka jopa koulun johtokunta kävi isä-Lassia tähän taivuttelemassa.
Hoikkalan Kalle hautautui talon töihin, rantteelle hakkaamaan havuja tunkioon. Armeijassa ollessaan hän teki itsemurhan Mikkelissä.

Huonemiehen poika oli hieno avaus pitkälle sarjalle, mutta jokin sen lukemisessa tuntuu yhä työläältä. Vihdoin keksin, mikä.

Kirjassa on heti kymmeniä henkilöitä, joilla on lukematon määrä ”puherooleja”. Henkilöiden perässä on vaikea pysyä, koska heillä on niin monta nimeä. On ristimänimi, jota ei kuitenkaan koskaan käytetä, vaan jokaisella on yleensä useampia korkonimiä. Toisia käytetään edessä- toisia takanapäin. Korkonimi taas määräytyy joskus asuinpaikan, toisinaan jonkin luonteenpiirteen perusteella, tai ulkomuodon. Oikeastaan mitään logiikkaa ei ole.
Tämä on pieni haitta. Huonemiehen poika on Päätaloa parhaimmillaan ja koukuttavimillaan.

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 4: Riitun kuppaukset ja velhonkonstit.

Alkuperäinen julkaisu 28.9.2012.
https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/riitun-kuppaukset-ja-velhonkonstit/

Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut sairauksia. Miten maaseudulla ja eritoten syrjäkylissä hoidettiin niitä silloin kun lääkäreitä oli korkeintaan maalikylissä eikä välttämättä sielläkään? Taivalkoskella oli 1930-luvun alussa sairaanhoitaja ja apteekki, josta sai tippoja ja pulvereita. Lääkäriä pitäjässä ei ollut.

Päätalon Kallen lapsuudessa yleislääke kaikkiin vaivoihin oli kuppaus. Kallen äiti Riitu oli ainakin Jokijärven, ehkä pitäjänkin käytetyin kuppari. Kuppaus perustui, ja perustuu kai vieläkin, ajatukselle, että sairaudet ja vaivat johtuvat pintaverien särkymisestä. Mustan maksoittuneen veren poistaminen auttaa.

Hammassäryn hoidossa kuppauksen logiikkaa on vaikea ymmärtää, sillä sen katsottiin johtuvan hammastoukasta. Yhtä kaikki hammasmato kaijotettiin imaisemalla kuppaussarvet leuankärkeen, molempiin leukaperiin, niskaan ja jalkapohjiin. Riitun hoidettavaksi tullut Louku-Jussi laitatti jalkapohjiin oikein tuplasarvet, että säikähtää pakottajainen kerralla.

Kuppajaisen harjakaisiksi juotiin äykeät kahvit. Siinä juodessa Louku-Jussi hoksaa äkkiä, että särky on poissa. ”Kato kuvatusta kun otti taas ihteesä heti kun kupattiin”.

Sauna lämmitä ja sarvet likkoon. Tätä voi pitää melkeinpä Riitun tunnuslauseena.

Hammastoukan lisäksi kuppauksella karkotettiin Kallen muistikuvien mukaan huimaus, päänkivistys, reumatismi, jäsenien repijäiset ja ajokset.

Muista vaivoista Huonemiehen pojassa mainitaan Kallen saama syyhy. Sen hoitamisessa piti odottaa kevättä. Yhtenä kevätpäivänä Kalle sitten riisuttiin apposilleen ja vietiin ojan varteen.  Riitu tarrasi kysymysmerkkinä olleeseen poikaan ja upotti hänet sammakonkutua täynnä olevaan ojaan. Syyhy parani sammakonkudulla pesemällä.

Myöhemmin kirjassa Loimujen aikaan Riitu nostaa Kurttilan emännän korvat tukkineen vaikun kynttilän avulla. Tosikkomaisuuteen taipuvaiset skeptikot ovat todistaneet, ettei kynttilähoito toimi, mutta Kallen todistuksen mukaan vaikkua nousi peräti runsaan tulitikun mittainen pötkö.

Tammetussa virrassa Riitu hoitaa Kallen Arvi-sedän pitkällistä sairautta velhonkonsteilla, kun tipat, pulverit, virolainen pirtu ja kijantalainen pontikka eivät tehoa. Ainakin tervasta, kahvista, kamferista, mikstuurasta, tärpätistä ja pirtusta sekoitettu koktail saa liikettä Arvin mahaan. Tunkiolta hän tulee kauhuissaan sisään: nyt menivät suolet.

Vadillinen lapamatoja sai tarpeekseen Riitun konstista, mutta vilustajainen ei Arvista hellittänyt.

maanantai 3. elokuuta 2020

Oxen: Vuosisatojen salaliitto tanskalaisittain



Jens Henrik Jensen: Oxen - Jäätyneet liekit. Suomentanut Sanna Manninen. 525 sivua, WSOY.

Jens Henrik Jenseniltä ilmestyi toissa vuonna jäntevä toimintaromaani Hirtetyt koirat, joka esitteli henkisesti romun entisen erikoisjoukkojen sotilaan Niels Oxenin. Metsässä koiransa kanssa asustanut Oxen törmäsi sattumalta erikoiseen murhajuttuun, jossa joutui itse epäillyksi.

Viime vuonna ilmestyneessä kakkososassa Pimeän miehet Oxen sekä tiedustelupalvelun johtaja Axel Mossman ja sen työntekijä Margrethe Franck pääsivät suuren salaliiton jäljille. Murha liittyi Danehof-verkostoon, jossa mahtimiehet ovat demokratian verhojen takana ohjailleet Tanskan suuntaa vuosisatojen ajan.

Toiminta- ja seikkailukirjojen klassisten pelisääntöjen mukaan sankarit joutuvat ahdinkoon toisessa osassa. Danehofin murhaajat olivat Oxenin perässä, Mossman ja Franck savustettiin työpaikastaan. Kolmannessa osassa on vastaiskun ja hyvityksen vuoro. Jäätyneet liekit päättää trilogian. Entisinä puhtoisempina aikoina oikeus olisi voittanut, tässä kyynisessä ajassa loppuratkaisu on moniselitteisempi.

Jensenin kirjasarjassa on totuuspohjaa sen verran, että Danehof oli Tanskan kuninkaan valtaa rajoittanut valtioelin vuosina 1250-1413. Mikään oikea parlamentti se ei ollut, mutta sellaisen varhainen esiaste kylläkin. Nyborgin linnassa kokoontunut Danehof koostui aatelisista ja muista ajan mahtimiehistä.

Tästä Jensen on näppärästi kehittänyt idean, jossa Danehofin tarina on jatkunut näihin päiviin asti. Sillä on kolme johtajaa, joista Danehof itä on johtajien johtaja. Kun salaisuudet uhkaavat paljastua, Danehofin johtajat käyvät sivistyneen keskustelun ennen kuin langettavat "lopullisen ratkaisun".

Danehofin työkalu on ajatushautomo Consilium, jonka kautta se syöttää ideoitaan julkiseen keskusteluun. Muuta Jensen ei verkoston vaikutuksesta tanskalaiseen politiikkaan ole keksinyt. Tässä mielessä hänen kehitelmänsä jäävät hieman puolitiehen.

Jäätyneiden liekkien alussa Danehof on tuhonnut Oxenin, Mossmanin ja Franckin elämän. Nyt he hakeutuvat yhteen ja lähtevät kolmen muskettisoturin lailla jäljittämään Danehofin ylintä johtajaa tuhotakseen verkoston. Tarjolla on laatuluokan jännitystä ja toimintaa, joka tehoaisi paremmin, jos kirjassa ei olisi turhaa tahallisen pitkittämisen makua. Yli 500 sivussa on paljon toiminnan alustamista ja muuta tyhjäkäyntiä, joka katkaisee mielenkiinnon tuon tuosta.

Kun salaliitosta on kyse, myös jahtaajat ovat jahdattuja ja monenlaiset petokset mahdollisia. Jensen pitää taidokkaasti lukijaa epävarmuudessa loppuun asti siitä, mitä peliä kukin pelaa.

Oxen-trilogia on toimivaa jännitysviihdettä, jos lähtee leikkiin mukaan ja hyväksyy ajatuksen satoja vuosia toimivasta varjohallituksesta. Mutta niinhän moni uskoo oikeastikin, että demokratia on vain kulissi, jonka taustalla illuminatit vetelevät naruista. Tässä mielessä kirjasarja heijastaa aikaa hyvin.

Se myös muistuttaa, että Nato-maa Tanskassa sotaveteraanit eivät ole keski-iältään yhdeksänkymppisiä kunniavanhuksia, vaan miehiä parhaassa iässään.