Tove Alsterdalin suku- ja murharomaani on pakahduttavan hyvä

 Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa (I tystnaden begravd). Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus 2013.

Olen viime vuosina enemmän haukkunut kuin kehunut niin maineikkaita ruotsalaisia dekkareita. Syitä on kaksi. Uudet tekijät ovat korvanneet omaperäisyyden aina vain raaemmalla väkivallalla ja ruotsalaisissa dekkareissa on jo liikaa sarjatuotannon makua.

Tyhmä minä, kun olen samaan aikaan jättänyt lukematta aivan laadukkaimpia ruotsalaisia dekkareita. Tämän hetken suosikkiruotsalaiseni on Tove Alsterdal, jonka loistavan Eira Sjödin -sarjan kolmatta osaa odotetaan kuumeisesti.

Mutta pakahduttavan loistelias on myös kymmenen vuotta sitten suomennettu Haudattu hiljaisuudessa, jonka tajusin lainata kirjastosta vasta nyt. Teoksessa on samoja elementtejä kuin Alsterdalin uudessa sarjassa. Se sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja rikoksen lisäksi mukana on täyteläistä alueen, sen ominaispiirteiden ja historian kuvausta. Tärkein ominaispiirre on Suomi-yhteys.

Työtön tomittaja Katrine Hedstrand saa tietää, että hänen suvullaan on autioksi jäänyt talo Kivikankaan kylässä Tornionjokilaaksossa. Yllättäen talolle olisi ostaja, joka maksaisi siitä valtavan summan rahaa. Samaan aikaan samassa kylässä murhataan erakoitunut hiihtäjälegenda Lapp-Erik Svanberg. Ja edelleen samaan aikaan Pietarissa murhataan rikollispomo.

Kivikankaalla Katrine tutustuu itselleen täysin vieraaseen elämänpiiriin ja -tapaan. On kaksi sääntöä: älä koskaan kieltäydy kahvitarjouksesta ja osaa vastata, kun kysytään, kenen sinä olet. Ei kysytä, kuka olet vaan kenen jälkeläinen olet.

Matkasta Kivikankaalle tulee matka Katrinen omaan historiaan. Hän ei ole tiennyt juuri mitään nyt dementoituneen äitinsä menneisyydestä. Kivikankaalla Katrinelle avautuu kylän menneisyys, jota värittivät 1930-luvulla tiukka uskonnollisuus ja toisaalta kommunismi. En tiennyt, että Ruotsistakin lähdettiin rakentamaan työläisten valtiota 1930-luvulla, mutta ei loikkareina vaan siirtolaisina, joista osalle maksettiin jopa matkat. 

Sama kohtalo heillä silti oli kuin suomalaisilla kommunisteilla ja muilla Karjalan sosialistisen neuvostotasavallan rakentajilla. Romaanissa on jakso, jossa Katrine pääsee tutustumaan arkistoihin Petroskoissa. Samalla matkalla hän vierailee Krasnyi borin metsässä, jossa siirtolaisia ammuttiin joukkohautoihin Stalinin vainojen aikaan.

Romaani ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012, mutta siinä on jo aavistus aikojen muuttumisesta ja Venäjän käänteestä autoritaarisempaan suuntaan.

Haudattu hiljaisuudessa on ensisijaisesti mahtava sukuromaani, mutta kyllä se on myös täysverinen murhatarina. Tove Alsterdalin kerronta on silkkaa nautintoa, samoin hänen kykynsä liittää eri elementtejä yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Lukuromaani ja vaikuttava dekkari samoissa kansissa, niin kai tätä teosta voisi parhaiten luonnehtia.

Poliisiveteraani esittää raskaita syytöksiä omasta alastaan vakoilutrillerissä, jossa Venäjä sabotoi Olkiluodon ydinvoimalan valmistumista

 Petri Kangas: Harhautus. 295 sivua, Atena.

Vuonna 1963 syntynyt ylikomisario Petri Kangas on työskennellyt muun muassa hälytyspartiossa, rikostiedustelussa ja vastannut ydinvoimala-alueen turvallisuudesta. Monipuolinen kokemus näkyy hänen ensimmäisessä dekkarissaan Harhautus. Mutta niin näkyy myös kokemattomuus kaunokirjallisen tekstin parissa. Teoksessa on paljon kiinnostavaa, mutta jännityskirjana se ei oikein toimi. Kangas vyöryttää tapahtumia sellaista kyytiä, että mitään kunnon jännitettä ja jännitystä ei synny.

Harhautus sijoittuu viime vuosikymmenelle ja kytkeytyy ainakin jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Venäjän tiedustelupalvelu on turhautunut Pyhäjoelle suunnitellun ydinvoimalan lupaprosessin hitauteen ja vauhdittaa sitä salaisella operaatiolla. Olkiluotoon rakenteilla olevan ydinvoimalan valmistumisen hidastaminen aiheuttaisi Suomessa sähköpulaa ja saisi viranomaiset katsomaan läpi sormien Pyhäjoen hankkeen ongelmia.

Teoksessa sivutaan myös vuoden 2018 eri viranomaisten yhteisoperaatiota kiinteistöyhtiö Airiston helmeen.

Sabotööriksi värvätään Turun poliisin rikoskomisario Ville Rush, jolla on kunnianhimoa saada itselleen nimeä ja ylennyksiä. Sen sijaan viitseliäisyyttä laadukkaaseen poliisityöhön häneltä puuttuu. Turussa vaikuttava Niko Jansson nimeä käyttävä venäläisagentti järjestää rikoksia ja terroriuhkia, jotka suomalaisenglantilainen Rush saa selvittää ja tie tähtiin on valmis. Mutta niin on koukkukin hänen kidassaan. Rush tosin luulee ensin työskentelevänsä Britannian tiedustelupalvelulle ennen kuin totuus valkenee.

Niko Jansson eli Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n upseeri Nikita Janajev on aiemmin toiminut Britanniassa, missä hänet on etsintäkuulutettu. Kun tieto Rushin ja "Janssonin" yhteisistä liikkeistä Lontoossa saavuttaa brittiviranomaiset, käynnistyy Suomessa MI5:n ja MI6:n mittava yhteisoperaatio. 

Rushin värväyksen ja brittitiedustelun operaatioiden kuvaukset ovat Kankaan jännärin parasta antia. Niissä on sitä jännitettä ja jännitettävää, joka Harhautuksesta kokonaisuutena puuttuu.

Ville Rush on mätänä poliisina epäuskottava hahmo. Hän välttelee työtehtäviä ja toisaalta järjestää omin päin tiedotustilaisuuksia venäläisten avulla selvittämistään jutuista ja jopa keskeneräisistä tutkinnoista, joille niistä on haittaa. Silti hänen leväperäinen toimintansa saa jatkua.

Ja nyt tullaan otsikossa mainittuihin Kankaan esittämiin raskaisiin syytöksiin. Paikallinen poliisijohto suosii Rushia, järjestää hänelle ylennyksiä ja opintomatkoja vaikka muut tutkinnanjohtajat protestoivat ja ihmettelevät tämän saamia resursseja esimerkiksi tavalliseen varkausjuttuun. On häiritsevä ajatus, jos tämä perustuu Petri Kankaan omiin kokemuksiin poliisina. Voiko poliisijohto todella olla näin sokea ja supliikkimiehen vietävissä?

Toisena raskaana syytöksenä pidän sitä, että suojelupoliisi pääsee Rushin jäljille ja tietää hänen olleen sabotoimassa Olkiluodon hanketta. Silti Rushia ei panna viralta saati syytteeseen, vaan hänelle järjestetään uusia tehtäviä rikosten ennalta ehkäisemisessä.

Eräät viime vuosien parhaat kotimaiset dekkarit ovat poliisien kirjoittamia. Niko Rantsi ja Kale Puonti nousivat kärkijoukkoon heti esikoisteoksillaan. Petri Kangasta en tähän joukkoon nostaisi. Harhautuksessa on hyviä aineksia, mutta kuten sanottu, myös liikaa epäuskottavuuksia, että se nousisi huipputasolle. Niistä mainittakoon vielä se, että Ville Rushin avopuoliso Tiina Mäki on poliisilaitoksen hallintopäällikkönä junailemassa Rushin etenemistä urallaan.

Tai sitten sen voi tulkita Kankaan kolmanneksi raskaaksi syytökseksi siitä, millaista meno on poliisin kulissien takana.

Valtteri Mörttisen agenttiparodiassa on asiaa ja mahtavaa viihdettä

 

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa. 416 sivua, CrimeTime.

Parin viime vuoden aikana Suomessa on ilmestynyt kaikkien aikojen paras rypäs esikoisdekkareita. Osa tuoreista tulokkaista on julkaissut jo toisenkin teoksen. Kaikki eivät ole saavuttaneet niille asetettuja toiveita, mutta Valtteri Mörttinen pistää vielä paljon paremmaksi, vaikka jo Mutta suurin niistä on raha sai hihkumaan innostuksesta. Ellei sade lakkaa on esikoista suoraviivaisempi agenttiromaanin parodia, joka saa välillä naurahtelemaan ääneen.

Vertasin jo esikoisteoksen arviossa Mörttistä kansainvälisen läpimurron tehneeseen Antti Tuomaiseen. Kakkosessa yhtäläisyydet ovat vielä selvemmät. Mörttinen kirjoittaa korkean luokan lennokasta huumoridekkaria, jossa tarina kulkee kepeästi, ruumiita syntyy läjittäin ja henkilöt ovat erittäin eksentrisiä.

Mutta hupailun ohella Valtteri Mörttisellä on myös painavaa asiaa. 

Ellei sade lakkaa lähtee liikkeelle vasemmistoliiton kansanedustajan Ville Vilosen kuolemasta. Vilonen kuoli huumepäissään, mutta suojelupoliisin etsivä Oiva Touhunen ei usko yliannostukseen. SKDL-taustainen veteraanietsivä on varma rikoksesta ja salaliitosta, sillä Vilonen tutki ennen kuolemaansa Suomen Puolue -nimistä nousevaa äärioikeisto- ja sekopääryhmää, jonka on määrä pian julkistaa uusi puheenjohtajansa. Suomen Puolueen tavoitteena ovat ensi vuoden eurovaalit, joiden jälkeen voisi saada sisarpuolueidensa kanssa virallisen Venäjä-mielisen kapuloita EU:n rattaisiin laittavan puolueryhmän aseman europarlamentissa.

Avukseen Touhunen saa anarkistisen rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin, joka oli Mörttisen esikoisen päähenkilö. Kakkosessa hän jää hieman sivurooliin etualalle nousevien Touhusen touhuilun ja freelance toimittaja Manne Särjen takia. Touhunen kytkee Särjen mukaan juttuun, koska tämä oli kyhännyt nopeasti kokoon Hämy-lehden erikoisnumeron Ville Vilosesta. Lehden kannessa puhuttiin "synkästä salaliitosta" ilman, että sisällöstä löytyy katetta otsikolle.

"Toimituspäällikkö lisäsi sen, jotta lehden olisi ostanut joku", Manne selittää Oivalle journalismin logiikkaa. Hankkeissaan epäonnistuneen Manne Särjen kautta Mörttisen kirjassa on huikeinta mediakritiikkiä sitten Arto Salmisen Paskateorian. 

Muita Mörttisen sivuamia ajankohtaisia aiheita ovat tutkijoiden maalittaminen, salaliittomediat, demokratialle vaaralliset poliittiset liikkeet ja myrkytyskuolemat. Ellei sade lakkaa on omistettu Aleksei Navalnyille, "joka teoksen valmistuessa saattaa olla jo marttyyri".

Ellei sade lakkaa on vastustamaton yhdistelmä aitoa poliittista jännityskirjallisuutta, sekopäistä toimintaa ja uskomattomia käänteitä. Mörttinen osoitti osaamisensa heti esikoisessa, mutta nyt tuntuu kuin tulppa olisi irronnut kokonaan ja tarina vyöryy kuin vesimassat Kahovkan padosta. 

Mitään näin hauskaa ei ole ilmestynyt sitten Antti Tuomaisen Majavateorian, ja voi olla, ettei sekään ollut näin hykerryttävä. Mörttinen yhdistelee suomalaisittain ainutlaatuisesti asiallisia teemoja asiattomiin henkilöhahmoihin ja tekee sen pirun viihdyttävästi.