torstai 19. joulukuuta 2019

Kansa taisteli, miehet alkoivat heti kertoa


Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma, Jukka Kukkonen: 1939. WSOY, 208 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 30.11.2019.

Talvisodan alkamisesta on tänään kulunut 80 vuotta. Kuten historioitsija Kai Häggman toteaa teoksessa 1939, sitä on tutkittu ja dokumentoitu ylenpalttisesti. Uusia lähteitä ja näkökulmia on vaikea löytää.

1939-teoksessa uutta edustavat lähinnä erikoistutkija Jukka Kukkosen valitsemat harvoin, jos koskaan julkisuudessa nähdyt valokuvat. Ne kertovat pahaa aavistamattoman kansan kesästä 1939, Kannaksen linnoitustöistä sekä rintamasta ja kotirintamasta.

Teemu Keskisarja luo yleiskatsauksen talvisotaan, Markku Kuisma tarkastelee sitä talouselämän näkökulmasta.

Kiinnostavimmaksi kirjassa nousee kuitenkin Häggmanin artikkeli kirjailijoiden talvisodasta. Sotaan osallistuneilla oli vimma purkaa kokemuksensa heti paperille. Ensimmäiset talvisotaa käsittelevät kirjat ehtivät ilmestyä ennen kuin se 13.3.1940 oli edes loppunut.

Loppu tuli marraskuussa 1940. Ulkoministeriö kielsi Kremlin käskystä talvisotaa käsittelevien kirjojen julkaisemisen. Runsaassa puolessa vuodessa niitä ehti ilmestyä yli 90.

Ja niitä myös luettiin. Painosmäärät kasvoivat ennätyksellisesti, vaikka osa kirjoista oli Häggmanin arvion mukaan pelkkää roskaa. Niin suuri oli tarve elää talvisota uudelleen.

Häggmanin lähemmässä tarkastelussa on kaksi teosta, Mika Waltarin Antero ei enää palaa, joka ilmestyi jo maaliskuussa 1940 sekä Erkki Palolammen dokumentaarinen Kollaa kestää. Waltarin teosta Häggman pitää propagandistisuudessaan ja mustavalkoisuudessaan tekijänsä heikoimpana.

Reportaasi sodan alusta loppuun

Kollaa kestää on oikeastaan journalistinen reportaasi murtumattoman Kollaanjoen taisteluista, mutta se on myös suomalaisen sotaromaanin prototyyppi. Elokuussa 1940 ilmestynyt valistusupseeri Erkki Palolammen teos antaa kunnian niille, joille se kuului. Talvisodan omalla lohkollaan alusta loppuun kuvannut Palolampi kertoo rivimiesten ja reserviupseerien tinkimättömästä puolustustahdosta. Vaikka teos on dokumentaarinen, siinä näkyy se tavallisten sotilaiden ja aktiiviupseerien välinen juopa, jonka Väinö Linna teki sitten tunnetuksi Tuntemattomassa sotilaassa.

Palolampi myös kuvaa sotaa sellaisena kuin se on. Kirja ei ole pelkkää sankarimyytin pystyttämistä. Siinä kuvataan sotilaiden pelkoa ja taistelutilanteen kaaosmaisuutta. Arvoa annetaan myös vihollisen rohkeudelle.

Talvisotakuvauksille oli hurja kysyntä. Kollaa kestää myi nopeasti 70 000 kappaletta ja se käännettiin monille kielille.

Erkki Palolampi rikastui kirjallaan hetkeksi. Hän ansaitsi seitsemässä kuukaudessa lähes puoli miljoonaa markkaa. Vuoden kuluttua valtio kuitenkin sääti henkilökohtaisen suhdanneveron, jolla otettiin ”sota- ja keinotteluvoitot” valtiolle. Myös kirjailijat laskettiin ”sotajobbareiden” kastiin, ja Palolammenkin veroprosentti nousi lähelle sataa.

Kremlissä syytettiin suomalaisia sodanlietsonnasta ja Moskovan-lähettiläs J.K. Paasikivikin oli sitä mieltä, että rummutus on ulkopoliittisesti huolestuttavaa. ”Uusi Runeberg ehtii aikanaan ilmaantua”, Helsinkiin varoituksen sanan toimittanut lähettiläs hillitsi tunnelmia.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin 13.11.1940 annetulla asetuksella. Moni joulumarkkinoille suunniteltu kirja jäi ilmestymättä. Niistä jotka ehtivät ilmestyä, moni oli Häggmanin mukaan sotilaan tai upseerin puolidokumentaarinen kuvaus, jossa asioista ja henkilöistä ei uskallettu kertoa oikeilla nimillä. Useimmat olivat heikkotasoisia muistelman ja seikkailukirjan risteytyksiä.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Kristian Kosonen on rauhantahtoinen sotakirjailija

Julkaistu Kansan Uutisissa 11.10.2019.

Kymmenvuotias Kristian Kosonen kuuli kesälomalla mummolassa ukkinsa ampuneen sodassa miehen.

Kai Hirvasnoro

Ensimmäinen avainkokemus sille, että Kristian Kososesta tuli sotakirjailija tapahtui mummolassa hänen ollessaan 10-vuotias. Ukki näytti valokuvan, jossa oli kuollut mies. Hän kertoi ampuneensa kuvan venäläissotilaan lähitaistelussa jatkosodassa.

– Ukki istui keinutuolissa pitkät saappaat jalassa, sarkahousuissa ja flanellipaidassa odottamassa ruokaa pöytään. Siinä hän sanoi tappaneensa tuon miehen. Minulle se ei mennyt ollenkaan jakeluun. Miten ukki on voinut tappaa jonkun ihmisen? Ollaan kesälomalla mummolassa, Kosonen muistaa.

Toinen ukki kuoli ennen kirjailijan syntymää. Hän oli yhden henkilön esikuva Kososen esikoisromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta. Oikeassa elämässä ukki jäi vangiksi tuossa jatkosodan infernaalisessa taistelussa. Hän vaikeni kokemuksistaan, kunnes vähän ennen kuolemaansa kertoi niistä Kososen sedälle.

– Arvet olivat syvällä ja työnteko kaikki kaikessa. Hyvin hiljainen mies, Kosonen on kuullut sukulaisestaan.

Sota on pelkkää kurjuutta

”Saksalaiskonekiväärin suihkut halkoivat ilmaa kaikkialla. Kiuru kirosi mielessään suurta sekasortoa maailmaan aiheuttaneet maailmanjohtajat: Saatanan Stalin ja Hitler. Kusipäät! Täällä me maataan mudassa ja päästään hengestämme teidän mielitekojenne tähden. Perkele!”

Ne ovat vänrikki Onni Kiurun viimeiset ajatukset Kososen uusimmassa romaanissa Isku Tornioon. Seuraavassa hetkessä luoti läsähtää hänen ohimoonsa. Haaveet sodanjälkeisestä elämästä ja kauppiasurasta Nurmijärvellä muuttuvat ikuiseksi pimeydeksi Lapin sodan ensi päivinä.

Kosonen vankistaa kolmannella romaanillaan asemaansa yhtenä Suomen kaikkien aikojen parhaana sodan julman todellisuuden kuvaajana. Sota on pelkoa, vihaa, nälkää, vilua, ripulia, verta ja muita eritteitä. Inhimillisen kurjuuden huipentuma, käsityskyvyn ylittävää kärsimystä. Kosonen kuvaa sitä mieltä myllertävällä tavalla.

Mies rajujen kuvausten takana on entinen SM-tason painija ja nykyinen liikuntahallin tiimiesimies. Työpaikka Töölön kisahalli on hänelle tuttu pikkupojasta lähtien.

Kamppailulajit ja sotakirjat ovat kuuluneet häneen elämäänsä ”aina”, samoin haave kirjoittaa itse sodasta.

– Halusin enemmän sodanvastaisuutta, kuvata sotaa kärsimysnäytelmänä. Olen yrittänyt luoda oman tyylin enkä mennä massan mukana, Kosonen kertoo lähtökohdistaan.

Hän tavoittelee sokeeraavaa vaikutusta. Tapahtumien pitää räjähtää lukijan silmille. Vähän toivoa saa pilkahtaa, mutta lukijalle ei pidä jäädä seesteistä oloa.

– Sotimisen pitäisi aina olla viimeinen asia, mihin kannattaa ryhtyä, hän sanoo.

Suomi oli sodassa viisi vuotta, mutta vuonna 1972 syntyneen Kososen teorian mukaan niiden vaikutukset ulottuivat vielä hänenkin sukupolveensa. Vasta omat lapset ovat niistä vapaita.

Helvetti tiivistyy yhteen taisteluun

Kososen kirjoissa sota ja sen kauheus tihentyvät yhteen tai enintään muutamaan päivään. Sen verran hän paljastaa tulevasta, että näin tulee olemaan myös seuraavassa kirjassa, joka sijoittuu kesäkuuhun 1944.

Sotakirjallisuuden harrastajat ovat erityisen tarkkoja siitä, että faktojen pitää olla oikein fiktiossakin. Kosonen haluaa käyttää kirjailijan vapautta ja käyttää oikoteitä, jos se palvelee paremmin tarinan kaarta. Hän ei tutki arkistoja eikä sotapäiväkirjoja. Kriittisille lukijoille hän vastaa kirjoittavansa tarinoita, ei faktaa.

Ukkiaan lukuun ottamatta Kososen kirjojen henkilöillä ei ole todellisia esikuvia.

– Otan henkilökuviin lähipiiristä sellaisia henkilöitä, jotka koen mielenkiintoisiksi ja liitän heidät sodan olosuhteisiin. Kamppailupiireissä on aika värikkäitä persoonia. Se helpottaa luonteen kuvaamista. Yritän saada jokaiseen särmää, että he eivät ole vain kasvottomia sotilaita.

Kososesta tuli kirjailija vasta yli nelikymppisenä ilman sen kummempaa kirjoittajataustaa. Kirjoittaminen oli kuitenkin mielessä parikymppisestä. Pöytälaatikkoon syntyi leireillä ja kisamatkoilla runojakin. Romaanin kirjoittamisen käynnisti avioero. Vaihtoehdot olivat kirjoittaminen tai ryyppääminen, hän myöntää.

– Jotkut sanovat, että olen sotahullu, kun kirjoitan tällaisia kirjoja. Minähän haluaisin juuri päinvastaisen vaikutuksen.

Sodista on kertomatta vielä monta tarinaa. Kososen unelma on, että voisi joskus kirjoittaa niitä vapaana kirjailijana.

Trillerimestari Max Seeck vaihtoi psykologiseen jännitykseen

Max Seeck: Uskollinen lukija. 385 sivua, Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 23.8.2019.



Max Seeck teki läpimurron heti ensimmäisellä trillerillään Hammurabin enkelit (2016). Sitä seurasi kaksi jatko-osaa Daniel Kuismasta Balkanin sotien jälkipyörteissä.

Uusi kirja Uskollinen lukija on kiinnostava käänne. Seeck vaihtaa korkeaoktaanisesta kansainvälisestä jännityksestä psykologiseen dekkariin, jossa on kauhuromaaninkin piirteitä. Menestyskirjailija Roger Koposen kirjojen rituaalimurhat toteutuvat tosielämässä, ja poliisi on ymmällään, onko Koponen itse murhattu vai murhaaja.

Uskollinen lukija on miltei loppuun saakka aivan huikeaa lukijan pyörittämistä ja asetelmien keikauttamista koko ajan uusiksi. Ainekset kansainväliseen bestselleriin eivät ole kiinni kirjan tasosta, vaan suomalaisen kustannusalan osaamisesta.

Kunnianhimoinen tarina loppuu kuitenkin ikävän töksähtävästi, ihan kuin Seeck olisi äkkiä päättänyt, että kirja ei saa olla yli 400-sivuinen. Kyllä näin hienoa dekkaria olisi lukenut vaikka 500.

Kylmän sylissä norjalaisdekkarissa

Heine Bakkeid: Meren aaveet. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into 2019. 335 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 18.8.2019.

Skandidekkarien suurkuluttajan kannalta on ilahduttavaa, että uudet tekijät uudistavat lajia reippaalla kädellä. Kovassa dekkarivedossa olevasta Norjasta tulee Heine Bakkeid, jonka esikoisteos Meren aaveet on taas ihan muuta kuin on totuttu.

Vankilasta vapautunut poliisi Thorkild Aske suostuu lähtemään pohjoisnorjalaiselle majakkasaarelle etsimään siellä kadonnutta Rasmusta, joka oli perustamassa majakkaan elämyshotellia. Siellä rantaan ajautuu ja uudelleen mereen vajoaa naisen ruumis.

Thorkild on saanut itsemurhayrityksessä lievän aivovamman ja popsii kourakaupalla erilaisia lääkkeitä. Oliko ruumis hallusinaatio vai ei? Sitä miettii Thorkild ja niin myös lukija. Meren aaveet ei ole aivan tavallinen dekkari, koska mukana on myös selvänäkijä ja yliluonnollisia aineksia.

Thorkildin vankilaan joutumisen syy paljastuu vähitellen tarinan edetessä. Kirjassa on kaksi sisäkkäistä valtavirrasta myönteisesti eroavaa tarinaa.

Mutta miten kävi kadonneelle Rasmukselle? Sen ratkaisussa hipaistaan jo kauhuromaania hyvin hyisessä elementissä.

Bakkeidin avauksessa toimii kaikki: henkilöt, miljöö, tarinan omaperäisyys ja kerronta ovat viimeisteltyjä ja täyttävät kaikki huippudekkarin tunnusmerkit.

Myrkyttäjien Tallinna

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. Suomentanut Jouko Vanhanen. 
Into 2019. 473 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 31.5.2019.

Keskiaikaan sijoittuvat dekkarit ovat alan tuorein buumi. Indrek Harlga sijoittaa omansa 1400-luvun Tallinnaan. Kirjassa Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru ollaan myös Lyypekissä ja tutustutaan siellä vaikuttavaan salamurhaajien kiltaan.

Sarjan kolmannessa suomennoksessa tutkitaan vanhoja ja kirjan nykyaikaan sijoittuvia murhamysteerejä. Ajankuva on kihelmöivä. Kiltoja, rohtoja, myrkkyjä, teloituksia, ja kaiken yllä kirkon ehdoton valta ihmisen yllä. Siihen liittyy tarinan pääjuonikin.

Murhamysteerejä selvittävä apteekkari Melchior on hieno hahmo dekkarin päähenkilöksi.

Jazzia ja baseballia työläisten paratiisissa

Ossi Kamppinen: Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. 
Docendo 2019. 314 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 31.5.2019.

Säde-kommuuna Neuvosto-Karjalassa oli hetken työhullujen suomalaisten utopia. Stalinin vainoissa kaikki tuhottiin.

Kai Hirvasnoro

Työläisten paratiisista puhutaan yleensä ironiseen tai pilkalliseen sävyyn, sillä totuus Neuvostoliitosta oli täysin toinen. Oli kuitenkin ainakin yksi poikkeus. Edvard Gyllingin johtamassa Neuvosto-Karjalassa rakennettiin sosialismia muutama vuosi omaehtoisesti ja hyvin tuloksin.

Amerikansuomalaisten keskuudessa syntyneessä Karjala-kuumeessa sosialismia lähti rakentamaan 6 000–6 500 henkilöä 1931–1935. Muutaman vuoden he elivät utopiassa, jota kuvataan Antti Tuurin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Ikitie: rakennettiin omaa tulevaisuutta, tanssittiin jazzin tahdissa ja käytiin katsomassa baseballia.

Ossi Kamppisen kirjassa Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat kerrotaan myös utopian loppu, niin kuin Ikitiessäkin. Tuhannet suomensukuiset kohtasivat matkan pään joukkoteloituksissa ja vankileireillä.

Alussa oli siis yhteinen tahto rakentaa työläisten omaa valtiota. Se oli niin voimakas, että monet Amerikkaan jo juurtuneet myivät talonsa, autonsa ja kodinkoneensa ja lähtivät perheineen kohti tuntematonta. Mukana vietiin työkaluja, koneita ja ennen kaikkea osaamista, jota Karjalassa puuttui.

Suomalaiset sijoittuivat pääosin metsäteollisuuteen, jonka tuotanto parani kohisten, kun työ koneellistui ja menetelmät organisoitiin uudelleen. 1930-luvun alussa sana oli vapaa ja kritiikki sallittua. Punainen Karjala -lehdessä käyty vilkas keskustelu oli isossa roolissa, kun metsätöitä nykyaikaistettiin.

Säde rakennettiin tyhjästä

Riipaisevin esimerkki työläisten paratiisin noususta ja tuhosta on Säde-kommuuna, joka oli myös Ikitien Hopea-kolhoosin esikuva. Säde ei kuitenkaan ollut kolhoosi, vaan nimenomaan kommuuna, osuuskunta tai yhteistalous, jonka perusti 14 kaivostyöläistä Kanadan Cobaltin kaivoskaupungissa jo 21.8.1922.

Jäseniltä edellytettiin korkeaa eettistä tasoa ja omistautumista sosialismille. Lähtökohta oli, että ensimmäiset kaksi vuotta työtä tehdään ilman palkkaa vain asuntoa ja ruokaa vastaan. Näiden lisäksi Säteen jäsenet kokosivat konerahastoon 14 000 dollarin potin.

Säde rakennettiin Aunukseen tyhjästä. Pystytettiin rakennuksia, raivattiin peltoa, kaivettiin ojia, kasvatettiin karjaa. Ossi Kamppinen kuvaa kommunaareja työhulluiksi, mutta sitä tehtiin omasta halusta ja parempaa huomista varten. Kun tavarasta oli pulaa, kommuunan puheenjohtaja Kalle Siikanen vedätti kultahampaat suustaan. Niillä saatiin vaatteita metsätyöläisille ja nauloja rakentajille.

Sädettä käytettiin malliesimerkkinä kollektiivitalouden oppikirjoissa ja ero paikalliseen ”yksilölliseen talonpoikaistalouteen” olikin huomattava. Jo ennen 1930-lukua Säteen lehmä lypsi keskimäärin 2 500 kiloa vuodessa, kun paikallinen tuotto oli 800 kiloa.

Nationalismia ja vakoilua

Tuuli kääntyi vuonna 1933. Gyllingin aisaparina Karjalaa johtanutta Kustaa Roviota syytettiin virheistä maatalouden tilannearvioissa.

Päävaaraksi Karjalassa Leningradin puolueen aluekomitea määritteli paikallisen nationalismin. Suomalaisia alettiin syyttää vakoilusta ja vastavallankumouksen valmistelusta.

Vainot kiihtyivät aste asteelta. 1937 suomalaisiin kohdistunut ”iso viha” alkoi Stalinin käskyllä, joka velvoitti NKVD:n käynnistämään ”joukkorankaisutoimet”. Alueet saivat kiintiöt, joissa määrättiin, kuinka moni ammutaan ja moniko saa leirituomion. Syylliset oli löydetty, heille piti vain keksiä rikokset.

1937–1938 Karjalassa tuomittiin noin 9 500 ihmistä, joista 85 prosenttia kuolemaan. Kaikkiaan Neuvostoliitossa teloitettiin suomalaisvainoissa joidenkin arvioiden mukaan yli 20 000 ihmistä.

Teatterimies Ragnar Rusko kirjoitti vankijunasta Otto-Wille Kuusiselle 10. 1. 1938 arkistossa säilyneen kirjeen mielivallasta ja laittomuuksista.

”Haluan kysyä tapahtuuko moisia asioita muualla kuin fasistisessa Saksassa ja meillä?”

Vuoden 1918 kauhut uudelleen kokenut Rusko teloitettiin jossain Amurin alueella.

Säteen kommuuna suomalaisena yhteistaloutena tuhottiin kesään 1938 mennessä. Samana vuonna myös Gylling ja Rovio teloitettiin Moskovassa.

Staffan Häyhä tappaa taas

Ingar Johnsrud: Risti. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Like 2019. 427 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.5.2019.

Norjalainen toimittaja Ingar Johnsrud astui kaksi vuotta sitten tyylikkäästi Jo Nesbøltä vapaiksi jääneisiin maansa dekkarikuninkaan saappaisiin huimalla esikoisellaan Wieniläisveljeskunta. 1930-luvun rotuopeista ammentanut poliisiromaanin, poliittisen jännityksen ja trillerin yhdistelmä toi näyttämölle tehokakskko Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin.

Wieniläisveljeskunnassa selviteltiin eristyneessä uskonlahkossa tapahtunutta joukkomurhaa ja maailmanlopun viruksen aiheuttamaa uhkaa. Hyytävä palkkatappaja Staffan Häyhä saatiin kiinni, mutta suuret kuviot jäivät auki. Kuka on toimintaa ohjaileva Valas ja mikä on taustalla vaikuttava Organisaatio?

Tarina jatkui Metsästäjässä ja nyt on vuorossa uljas finaali, kun Johnsrud laittaa kaiken taitonsa ja huikean mielikuvituksen peliin Ristissä. Trilogiasta muodostuu upea, monikerroksinen salaliittotarina, joka lajin kaikkien sääntöjen mukaan huipentuu nautittavaan ja jalat alta vievään yllätykseen finaalivaiheessa.

Ristissä Staffan Häyhä tappaa taas. Uhrit ovat päässeet liian lähelle Organisaation salaisuuksia. 1930-luvun rotuoppien sijaan taustatarina kurottaa 1940-luvulle kylmän sodan alkuun.

Tämä tarina lienee nyt tässä, mutta Johnsrud kehittäköön Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin varalle pikaisesti uuden katalan suunnitelman.

Hitlerin nousu oli vastareaktio globalisaatiolle ja talouskurille


Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan. Suomentanut Tommi Uschanov. WSOY 2019. 372 sivua.

Julkaistu Kansan Uutisissa 3.5.2019.

Aina kulloistakin ”nykypäivää” on 1990-luvun lamasta lähtien verrattu niin löysin perustein 1930-lukuun, että rinnastus on menettänyt merkitystään. Entä nyt, kun äärioikeisto ja liberaalin demokratian haastajat ovat hallitusvallassa useissa Euroopan maissa ja niiden odotetaan voittavan myös eurovaalit toukokuussa?

Eväitä aikakausien vertailuun antaa juuri suomeksi ilmestynyt historian professori Benjamin Carter Hettin teos Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan. Vaikka historia ei koskaan toistaisi sellaisenaan itseään, muistuttavat natsien nousun pohjustanut 1920-luku ja 2010-luku ikävän paljon toisiaan.

Hitlerin nousun taustatekijöitä olivat sotakorvausten saksalaisille aiheuttama tiukka talouskuri, kansalaisille epävarmuutta aiheuttanut globalisaatio sekä maailmansodan mukanaan tuoma pakolaisaalto.

Lisäksi perinteinen oikeisto halusi hallita Saksaa yksin, eristää vasemmiston, ja luuli voivansa käyttää tässä hyväkseen kansallissosialisteja. Osan heistä natsit ampuivat kesäkuun 1934 ”pitkien puukkojen yönä” viimeistellessään yksinvaltansa.

Natsien nousua pohjusti myös teollisuuspiirien halu irtaantua Weimarin tasavallan eräänlaisesta kolmikannasta. Ammattiliitot saivat vuonna 1918 virallisen aseman neuvottelukumppaneina ja Saksan hallitus perusti sovittelujärjestelmän sopimaan työläisten palkoista.

Kun palkat nousivat 1920-luvulla tuottavuutta nopeammin, vaativat talouselämän johtajat leikkauksia palkkoihin ja julkisiin menoihin sekä vähemmän sääntelyä. Tämä edellytti vasemmiston ja erityisesti sosiaalidemokraattien sulkemista pois vallasta.

Ja oli vielä yksi asia, joka muistuttaa omaa rokotuskriittistä aikaamme. 1900-luvun alussa Keski- ja Itä-Euroopassa levisivät ennakkoluulot ja taikausko, joiden luultiin jääneen keskiajalle. Ne koskivat etenkin juutalaisten tekemiksi väitettyjä rituaalimurhia. Irrationaalisuuden nousulla ja politiikalla oli selvä yhteys.

Natsien ohjelma ei ollut talousoikeistolainen. He eivät siihen aikaan puhuneet hyvinvointivaltiosta, vaan ”kansankokonaisuudesta”, joka oli osin sama asia. Luvattiin tasa-arvoa ja vaurautta muille, mutta ei juutalaisille ja marxilaisille. Vaihda sanojen tilalle maahanmuuttaja ja olet nykyisen äärioikeiston retoriikan ytimessä.

Matkan varrella natsit joutuivat tekemään poliittisia kompromisseja osavaltioissa. Vaalitappioitakin tuli.

Maaliskuussa 1933 he saivat 43 prosenttia äänistä ja muodostivat hallituskoalition saksalaiskansallisten kanssa. Se oli enää muodollisuus. Väkivallan varjossa kokoontuneet valtiopäivät hyväksyivät valtalain, jolla kaikki lainsäädäntö siirrettiin Hitlerin hallinnolle.

Muut puolueet, vapaa lehdistö ja yleensä koko demokratia lakkautettiin, minkä natsit avoimesti kertoivatkin tavoitteekseen. Benjamin Cartet Hett kuvaa askel askeleelta, miten oikeistopoliitikot sortuivat omaan näppäryyteensä.

Tarinan toinen puoli, Saksan teollisuuspiirien kuvitelma siitä, että he voisivat käyttää Hitleriä hyväkseen, olisi ansainnut tarkemman läpivalaisun.

Babylon Berlin ilman sykettä

Volker Kutscher: Mykkä kuolema. Suomentanut Veera Kaski. Bazar 2019. 667 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 27.4.2019.

Viime syksyn upea tv-toteutus pisti odottamaan Volker Kutscherin Babylon Berlin -sarjan kakkosromaanilta paljon. Niihin odotuksiin nähden maaliskuuhun 1930 sijoittuva Mykkä kuolema on pettymys. Poissa ovat poliittiset salaliitot ja Berliinin syke. Nokkela Charlotte Ritterkin tulee mukaan vasta lopussa.

Mykkä kuolema on kielenkäyttöään myöten yllättävän vanhanaikainen ”salapoliisiromaani”. Gereon Rath tutkii elokuvapiireissä tapahtuvia murhia perinnetietoisessa dekkarissa. Ajan poliittisiin tapahtumiin viittaavat vain maininnat natsien marttyyrikseen nostaman Horst Wesselin hautajaisista.

Kirja on antoisin saksalaisen elokuvan ja miksei yleensäkin elokuvan historian harrastajille. Se sijoittuu kiinnostavaan siirtymävaiheeseen mykästä äänielokuvaan. Parhaiten vaihetta kuvataan musikaalissa Laulavat sadepisarat, mutta myös Mykässä kuolemassa on kiinnostavaa triviaa.

Elokuvan historiaan viittaa myös se, että murharyhmän päällikkö Gennat on alussa Düsseldorfissa avustamassa sarjamurhaajan jahdissa. Kyseessä on tietysti sarjamurhaaja Peter Kürten, jonka tapauksesta Fritz Lang teki ensimmäisen äänielokuvansa M – kaupunki etsii murhaajaa.

Volker Kutscherin murhatarina on sujuva ja yllättävä, mutta maistuu välityöltä.


Mulkerot - Julmuuksilla tehty historia

Mulkerot. Ari Turusen uusimmalla tietokirjalla on ytimekkään osuva nimi. Se sisältää 26 maailmanhistoriaan jälkensä jättäneen miehen pienoiselämäkerran. Verisiä valtiaita yhdistää se, että heidän muistoaan kunnioittaa patsas jossain päin maailmaa.

Aleksanteri Suuresta Che Guevaraan. Yli 2 000 vuotta vallankäyttöä, jossa toisten ihmisten tappaminen kuuluu asiaan, on jopa hupia. Silpominen, lävistys, elävältä hautaaminen, elävältä keittäminen. Mulkerot on aika vahva todistus siitä, että ihminen ei ole luomakunnan kruunu vaan sen häiriötekijä.

Puistattava kirja.

Kun vihapuhe muuttuu teoiksi

Pascal Engman: Patriootit. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.1.2019.

Tämä ei ole juonipaljastus: Pascal Engmanin jännärissä Patriootit murhataan suvaitsevaisuuden puolesta ja muukalaisvihaa vastaan kirjoittavia toimittajia. Ruotsi kuuluu vain ruotsalaisille, ajattelee ”kaupunkisissejä” johtava Carl Cederhielm. Patrioottien keskeinen juoni kerrotaan kirjan takakannessa.

Luin kirjan samalla viikolla, kun kotimaiset some-lynkkaajat vuodattivat vihaansa Oulun tapahtumien takia. Tajunnassa todellisuus ja fiktio sekoittuivat. Ei tarvittaisi kuin yksi oikean elämän omista ajatuksistaan huumaantuva Carl Cederhielm ja jälki olisi hirveää.

Expressen-lehden toimittajana työskennellyt Pascal Engman liittää taitavasti tähtitoimittaja Madeleine Wintherin, taksikuski Ibrahim Chamsain, huumepomon henkivartijan August Novakin ja Carl Cederhielmin tarinat vähitellen toisiinsa.

Hän annostelee tarinan salaisuuksia auki maltillisesti ja säilyttää jännityskirjallisenkin kutkuttavuuden viimeiselle sivulle asti.

Kirjan varsinainen pointti on kuitenkin sen yhteiskunnallinen sanoma. Kun tarpeeksi kiihottaa itseään ja muita vihapuheella, kynnys vihatekoihin laskee.

Hieman siinä häiritsee henkilöiden yksiulotteisuus ja murhaajien kylmä tunteettomuus.
Sitten mieleen muistuu kolme sanaa: Anders Behring Breivik. Ei se niin kaukaa haettua olekaan. Isänsä silmissä epäonnistuneen Carl Cederhielmin ilmeinen esikuva on juuri Breivik. Aikaa myöten hänelle ei riitä pelkkä murhaaminen, vaan Cederhielm alkaa suunnitella kirjallista manifestia, jolla hänen nimensä jää pysyvästi historiaan.

Patriootit pyyhkii pölyt siitä tyypillisestä Ruotsi-dekkarista, joka on alkanut jo vähän kyllästyttää. Ei ahdistunutta komisariota, ei noir-henkeä, ei eriparista kyttäkaksikkoa eikä mitään muutakaan, mihin on totuttu.

Niiden sijaan Patriootit on tiukka pakkaus, joka yllättää aidosti ja monta kertaa.
Sivuja on melkein 500. Silti toivoo, että kirja ei loppuisi vielä.

Hyvä sotakirja on parasta rauhankasvatusta


Kristian Kosonen: Petäjäsaaren jäinen helvetti. Bazar 2018. 333 sivua.
Kristian Kosonen: Taistelu Vasikkasaaresta. Bazar 2017. 320 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.1.2019.

”Ihmisen pääkoppa on ihmeellinen vekotin. Se kerää sisäänsä tietoa ja kokemuksia, vaikka ihminen ei välttämättä sitä itse tiedostaisi. Ja nämä mitä me täällä olemme nähneet ja kokeneet, ovat kaikkein pahinta mitä kukaan voi koskaan kokea. Sielu pitää olla terästäkin vahvempaa, jos toisen ihmisen tappaminen ei jätä säröjä. Henkilökohtaisesti jokainen tappamani venäläinen repii omaa sieluani pikkuhiljaa riekaleiksi.”

On maaliskuu 1940. Suomalaiset ovat saartaneet hyökkäävät venäläiset Kitilän suurmottiin, jolle ainoa huoltoreitti kulkee jäätynyttä Laatokkaa pitkin. Suomalaiset iskevät huoltokolonniin miehittämistään saarista käsin. Satakunta suomalaissotilasta on sijoitettu Petäjäsaareen.

Iskut puolin ja toisin ovat raakoja ja verisiä. Jutun alussa pahasti järkyttynyt vänrikki Johannes Saarikoski tilittää tuntojaan taas yhden kranaatti-iskun jälkeen Kristian Kososen romaanissa Petäjäsaaren jäinen helvetti.

Saarikosken esikuva, Kososen isoisä, oli yksi niistä kuudesta suomalaisesta, joka selvisi hengissä Petäjäsaaren viimeisestä taistelusta 6. 3. 1940 venäläisten vallatessa saaren murskaavalla ylivoimallaan, jossa omienkaan henkiä ei säästelty.

Suomalaiset olivat pyytäneet edellisenä päivänä saaren evakuointia, mutta kenraali Voldemar Hägglund antoi käskyn, että saari on pidettävä ”viimeiseen mieheen”. Pelkona oli, että motin lauetessa venäläisille avautuu tie Kannaksella olevien joukkojen selustaan.

Sotaa ilman sankareita

Kosonen kuvaa Petäjäsaaren taistelua raadollisena teurastuksena. Sankareita ei ole, on vain teräsmyrsky, tuskanhuutoja, kärsimystä ja kaiken ymmärryksen ylittävää pahuutta. Kirjoittaja kuvaa syvästi kunnioittaen maailmanhistorian kitaan joutuneita omia ja vihollisia, noita onnettomia, jotka jauhettiin murskaksi suurvaltajohtajien oikkujen takia.

Kristian Kosonen iski itsensä uuden suomalaisen sotakirjallisuuden kärkinimeksi jo esikoisessaan Taistelu Vasikkasaaresta. Se kertoo yhdestä heinäkuun päivästä Vuosalmen taisteluissa vuonna 1944 yhtä varmoin ottein kuin syksyllä ilmestynyt Petäjäsaaren jäinen helvetti.

Kosonen ei kahdessa kirjassaan piirrä laajoja sotahistoriallisia kaaria eikä tee yhteenvetoja. Hän päinvastoin keskittyy kerrallaan yhteen hetkeen, jossa sodan järjettömyys ja hirvittävyys tihentyvät.

Talvi- ja jatkosodan taisteluita on kuvattu sadoissa romaaneissa, mutta Kosonen nousee jo kahdella ensimmäisellä kirjallaan lajityypin kärkeen. Hänen sotakuvauksensa iskevät niin todentuntuisina tajuntaan, myllertävät sitä, että tätä parempaa rauhankasvatusta ei ole. Joka näitä kuvauksia lukee, ei voi koskaan ihannoida sotaa saati havitella sitä.

Kunpa mahdollisimman moni äärioikeistotunnuksia liehuttava pikkunatsi lukisi nämä kirjat. Saattaisivat oppia jotain.


Weimarin syke ja Babylon Berlin

Julkaistu Kansan Uutisissa 28.12.2018.

Niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin ovat polvillaan: Babylon Berlin on vuoden tv-tapaus. Tällaista jälkeä syntyy, kun on rahaa luoda uudelleen sodassa tuhoutuneen Berliinin katunäkymiä, hyvä pohjatarina, osaavat käsikirjoittajat ja erinomainen filmiryhmä sekä huippunäyttelijät.

Poikkeuksellisen vaikuttava tarina on silloin, kun se pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Babylon Berlinin Weimarin tasavalta vuonna 1929 on sellainen.

Sarja perustuu Volker Kutscherin rikoskirjoihin, joita on ilmestynyt kuusi, mutta suomeksi vasta yksi. Saksalaista kirjallisuutta, filosofiaa ja historiaa opiskellut 54-vuotias Kutscher suunnittelee Gereon Rath -romaaneista yhdeksänosaista sarjaa, jonka viimeinen osa tapahtuu vuonna 1938. Toinen maailmansota on silloin enää kuukausien päässä.

Kutscheria ja tv-sarjan tekijöitä kiinnostaa se, miten natsien oli mahdollista nousta valtaan edistyneessä yhteiskunnassa. Babylon Berlin -tv-sarjan luojiin kuuluva Henk Handloegten pohti Telegraph-lehden haastattelussa, että yleensä elokuvissa ja tv-sarjoissa natsit ovat vain tulleet jostain. Tässä tarinassa yritetään kertoa, miten demokraattinen yhteiskunta sortui barbariaan.

Verinen vappumarssi

Sarjan ensimmäisessä 16 jaksossa natsit ovat sivuroolissa niin kuin vuonna 1929 olivat todellisuudessakin. He olivat vuoden 1928 parlamenttivaaleissa saaneet vain 2,6 prosentin kannatuksen.

Kommunistinen puolue oli viisi kertaa suurempi 10,6 prosentin vaalituloksellaan ja sitä pidettiin todellisena uhkana, mikä näkyy hyvin myös tv-sarjassa. Esimerkiksi verilöylyyn päättynyt vuoden 1929 vappumarssi tapahtui oikeastikin. Berliinin poliisi julisti hätätilan työläisten asuttamiin Weddingin ja Neuköllnin kaupunginosiin. 13 000 poliisia määrättiin estämään kommunistien järjestämä marssi. 33 ihmistä kuoli ja 200 loukkaantui.

Todellisuuspohjaa on myös koko 16-osaisen sarjan kestävässä vallankaappausjuonessa.

Schwarze Reichswehr oli yksi Weimarin tasavallassa vaikuttaneista salaisista sotilaallisista ryhmistä. Monarkistimielisten kenraalien johtama ryhmä oli vastuussa ministerien salamurhista 1920-luvun alussa. Se pyrki Saksan aseistamiseen Versaillesin rauhansopimuksen vastaisesti.

Sarjassa teollisuusmies Alfred Nyssen on salakuljettanut vaunulasteittain myrkkykaasua Berliiniin kaappauksen tukemiseksi.

Nyssenin taustalla on kaivos- ja terästeollisuutta omistanut Fritz Thyssen, joka muiden miljardöörien kanssa toimi myöhemmin Hitlerin rahoittajana.

Entä dekadentti yökerho Moka Efti? Kahvibisnestä harjoittanut Giovanni Eftimiades avasi kaksikerroksisen palatsinsa Friedrichstrassella huhtikuussa 1929.

Talouskuri johti natsien nousuun

Mikä oli tämä Weimarin tasavalta ja miksi siitä halutaan kertoa juuri nyt?

Kyseessä oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksan valtakunta, joka on saanut nimityksensä Weimarin kaupungissa 11.8.1919 säädetyn perustuslakinsa takia. Weimarin tasavallalla tarkoitetaan Saksaa 1919–1933. Se päättyi natsien noustessa valtaan.

Viisi vuotta aiemmin 2,6 prosentin kannatuksen saanut kansallissosialistinen puolue sai vuoden 1933 maaliskuussa 43,9 prosenttia parlamenttivaaleissa annetuista äänistä.

Kuten Babylon Berlinissä on kuvattu, Weimarin Berliini oli moderni ja sykkivä kaupunki, jossa väestöryhmien sosiaaliset erot olivat valtavat. Aikakautta leimasivat työttömyys, poliittinen epävakaus ja hyperinfaatio.

1930-luvun suuri lama iski myös Saksaan ja valtakunnankansleriksi nousi talousasiantuntijana pidetty Heinrich Brüning. Hän reagoi talouden romahdukseen ja kasvavaan työttömyyteen tavalla, jota nykyään kutsutaan talouskuriksi. Se tarkoitti valtion menojen leikkaamista, mikä pahensi työttömien ahdinkoa ennestään samalla kun lisäsi työtätekevien taakkaa. Brüningiä nimitettäisiin nykyään talousviisaaksi.

Ja ehkä juuri siksi Weimarin tasavallasta halutaan nyt muistuttaa. Talouskuri johti pahenevaan tyytymättömyyteen, kansallissosialistien ensimmäiseen suureen vaalivoittoon vuonna 1930 ja lopuksi totaaliseen katastrofiin.


Opportunisti Erkki Tuomioja pääsee vallan kamareihin

Erkki Tuomioja (toimittanut Veli-Pekka Leppänen): Ei kai eilisestä jäänyt vammoja – Poliittiset päiväkirjat 1998–2000. Tammi 2018. 710 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 14.12.2018.

Lähteäkö enää vaaleihin vai ei? Siirtyäkö ulkomaille? Onko enää mitään järkeä ja moraalia ylipäänsä olla ehdolla Paavo Lipposen puolueen listoilla, jos perspektiivinä on vain tarjota jatkoa nykyiselle menolle?

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja siinä miettii jälleen kerran synkkiä syvällä mielessään. Tämä tapahtui sunnuntaina 15.3.1998. Kirjaukset ovat Tuomiojan poliittisesta päiväkirjasta, jonka uusin julkaisu kattaa vuodet 1998–2000.

Painiskelu itsensä kanssa on tuttua niille, jotka ovat lukeneet sarjan edelliset osat. Tuomioja on julkaissut muistiin merkintöjään vuodesta 1991 lähtien tohtori Veli-Pekka Leppäsen toimittamissa kolmessa paksussa kirjassa. Asetelma on koko ajan sama. Tuomiojan mielestä Lipponen on oikeistolainen ja vuodesta 1995 vallassa olleen Lipposen hallituksen politiikka oikeistolaista. Mielipiteitään hän toi varovammin julkisuuteenkin, mutta päiväkirjoissa todelliset tunteet purkautuvat ilman pidikkeitä.

Reaalimaailmassa Tuomioja taas on oikeistolaisena pitämänsä hallituksen uskollinen soturi. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana hän paimentaa tyytymättömät tukemaan vääränä pitämäänsä politiikkaa. Kaksilla korteilla pelaavana Tuomioja pysyy vuosikaudet yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, mutta säilyttää silti maineensa ”vasemmistolaisena” ja ”kriittisenä” älykköpoliitikkona, joka on erilainen kuin muut.

Ministerin paikka lopullista luovuttamista

Ei kai eilisestä jäänyt vammoja -kirjan aikana tapahtuu isoja muutoksia. Tuomiojalle sellainen on, että kriitikko nousee uudelle tasolle vallankäyttäjänä. Hänet valitaan aluksi Lipposen toisen hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi. Tarja Halosen tultua talvella 2000 valituksi ulkoministeristä presidentiksi paikan perii Tuomioja.

Jutun otsikko ei ole mitään toimittajan ilkeilyä. Tuomioja ei nouse uuteen asemaan ilman sisäistä tuskaa. 3.4.1999 hän miettii tilannettaan: ministerin paikka sinipunahallituksessa merkitsee ”lopullista luovuttamista ja opportunismia”. Verukkeeksi hän keksii, että kyseessä on mahdollisuus hankkia kokemusta ja siirtyä sitten kansainvälisiin tehtäviin hyvissä ajoin ennen seuraavia vaaleja.

Valta tai sitten ihan vain uusien tehtävien mielenkiinto vei kuitenkin mennessään. Hän toimi ministerinä yhtä mittaa vuoden 2007 vaaleihin asti ja uudelleen ulkoministerinä koko viime vaalikauden.

Viisikymppinen kovassa kunnossa

Uuden koosteen ensimmäinen kolmannes on kaikin puolin tuttua Tuomiojaa ja parhaimmillaan herkullista sisäpiirin kuvausta niille, jotka muistavat Suomen poliittiset tapahtumat noina vuosina.

Loppua jaksaa tuskin kukaan lukea ainakaan kokonaan. Ministeriä viedään kokouksesta ja maasta toiseen. Se on yhtä lentoa, lounasta ja kokousta. Sinällään arvokasta kuvausta ministerin arjesta, mutta yksityiskohtaisuudessaan puuduttavaa. Materiaali on kuitenkin arvokasta tutkijoille tulevaisuudessa. Ei voi kuin ihailla, miten tarkasti Tuomioja on jaksanut kirjata pitkän päivän jälkeen tapahtumat ja tunnelmat.

Lisäksi entiseen tyyliin merkinnöistä on karsittu yksityiselämään liittyviä kuvauksia. Onneksi poikkeuksen tekevät juoksutulokset, joita lukee syvästi kadehtien. Länsiväyläjuoksussa 52-vuotiaana kymppi aikaan 44,02, ratavitonen 53-vuotiaana reiluun 22 minuuttiin.


Sirpaletietoa sota-ajasta romaanin muodossa

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo. Atena 2018. 271 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 18.12.2018.

Rikoskomisario Mikko Porvali päättää Karelia Noir -sarjansa kolmanteen osaan, josta ei tiedä, onko se lintu vai kala. Sarja kertoo viipurilaisista etsivistä Eckert ja Kähönen. Liikkeelle lähdettiin viinan salakuljetuksesta kieltolain aikana. Vuoden parhaana dekkarina palkitussa Veri ei vaikene -romaanissa elettiin muilutusten 1930-lukua ja päädyttiin Viipurin pommituksiin talvisodassa.

Kadonneen kaupungin varjo alkaa välirauhan kesästä ja etenee sitten nopeasti 1940-luvulle valvontakomission aikaan Suomessa. Aivan lopussa ollaan jo vuodessa 1962.

Sotahistoriallisena tietokirjailijana Porvali on Suomen kärkinimiä. Tietokirjat imaisevat lukijan kuin dekkari. Poliisiromaaneihinsa hän ei ole saanut samaa lentoa.

Trilogian päätösosa on sarjan heikoin. Siinä ei ole mitään yhtenäistä tarinaa. Kadonneen kaupungin varjo on enemmän sirpaleinen tietokirja sinänsä erittäin kiinnostavista sotahistoriallisista yksityiskohdista kuin ollenkaan kaunokirja, vaikka sellaiseksi se onkin naamioitu.

Kirjan painavinta antia on kuvaus Suomessa heti sodan jälkeen vallinneesta laittomuuden ajasta, kun suomalaisia oltiin luovuttamassa ilman syytteitä Neuvostoliittoon valvontakomission vaatimuksesta.

Ennestään tuttu on tarina siitä, miten suomalaiset estivät Viipuriin kätkettyjen radiomiinojen laukaisun soittamalla radiossa yötä päivää Säkkijärven polkkaa. Porvali kuitenkin kertoo siihen liittyvästä oivalluksesta mielenkiintoisesti.

Kirjan helmi on erikoinen sota-ajan todellinen rakkaustarina.

Romaanissa tutkitaan sodassa panssarintuhoojana ansioituneen puusepän epätavalliselta haiskahtavaa kuolemantapausta. Romaanissa kertojana toimineelle Jussi Kähöselle selviää, että hän olikin mieheksi tekeytynyt nainen. Puuseppä oli elänyt elämänsä miehenä, jotta pystyi jakamaan sen rakastamansa naisen kanssa. Sotaan hän osallistui pystyäkseen säilyttämään liittonsa – vaikka sitten kuoleman uhalla.


Kännikulttuurin karmea ruumiinavaus

Petri Pietiläinen & Juha Metso: Junnu Vanio – Sellaista elämä on. Docendo 2018. 424 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 26.10.2018.

Keskeinen osa suomalaisesta viihteestä tehtiin 1970-luvulla humalassa, jonka aste vaihteli pienestä tuiskeesta totaaliseen örveltämiseen. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla, kun lukee Petri Pietiläisen ja Juha Metson kirjaa Junnu Vainiosta. Rakastetun lauluntekijän, ja etenkin tekstittäjän, elämäntarina laajenee koko yhden tunkkaisen aikakauden ruumiinavaukseksi.

Kirjassa esiintyy valtavasti julkisuudesta edelleen tuttuja hahmoja, vielä enemmän keskuudestamme poistuneita. Kaikki eivät tietenkään juopotelleet, mutta moni kertoo, miten viinaa vedettiin päiväkausia kaksin käsin. Silti hommatkin hoituivat. Vainio itse sanoitti juoppovuosinaankin lauluja, jotka nyt ovat kaikkien tunnustamia klassikkoja.

Vainion alkoholismi on tuttu juttu, mutta sen syvyys aukeaa vasta nyt. Teokseen on haastateltu kymmeniä henkilöitä. Syntyy kuva, jota Albatrossin ja Nestori Miikkulaisen tekijästä on vaikea ymmärtää: haiseva riidanhaastaja ja vaimonsa hakkaaja.

Syvimmässä vaiheessa hän vaikutti 1973–1974 ilmestyneessä skandaalilehti Panoraamassa, jonka kuvissa sanoittajamestari esiintyi munasillaan. Skandaalit taas keksittiin omasta päästä siihen mittaan, että päätoimittajan tehtävää hoitanut toimittaja ja tietokirjailija Seppo Porvali joutui vankilaan.

Korkki meni kiinni 1970-luvun lopussa. 1979 ilmestynyt laulu Käyn ahon laitaa oli uuden ajan alku. Remeltäjästä sukeutui lempeä humoristi, myötäeläjä ja ihmisten tarkkailija, joka myös sävelsi itse ne tärkeimmät laulut.

Kirja kertoo todellakin kaiken Junnu Vainiosta Kotkan Hovinsaaren lapsuudesta vasta kuoleman jälkeen tulleeseen menestykseen ja nykyajan muistamisiin. Hän sanoitti kymmeniä, ehkä satoja hittejä, mutta omat levyt eivät olleet mitään menestyksiä. Ainoan kultalevynsäkin hän sai ylimääräisenä tunnustuksena Armin ja Dannyn laulamasta Tahdon olla sulle hellä -singlestä.

Takaiskuja sen sijaan riitti vielä seestymisen jälkeenkin.

Albatrossi ei menestynyt Kotkan merimieslaulufestivaalilla, koska kilpailua ei käyty laulujen vaan solistien kesken. Vanhoja poikia viiksekkäitä ei päässyt vielä 1980-luvulla kevyen musiikin myynnin kannalta olennaiseen Syksyn sävel -kilpailuun. MTV:ssä kuitenkin huomattiin moka ja norppien suojeluun olennaisesti vaikuttanut kappale sai kunniamaininnan ohjelmassa, jossa esitettiin kilpailusta karsiutunutta musiikkia.

Runsas ja rönsyilevä. Liiankin. Sellaisen kirjallisen muistomerkin Juha Vainio nyt sai. Hän olisi täyttänyt keväällä 80 vuotta. Kuolema tuli vain 52-vuotiaana 29.10.1990.

Lähes 2 500 laulun sanoittaja on kaiken muistamisensa ansainnut, mutta tässä tapauksessa olisi kaivattu kustannustoimittajaa poistamaan toisteisuutta, asian vierestä puhumista, kirjallista hölinää. Myös sanoittajan pojan Ilkka Vainion vähempi esiintyminen kirjan sivuilla olisi sille suureksi eduksi.

Lauri Mäkinen kirjoitti itsensä mestariluokkaan

Lauri Mäkinen: 50/50. Siltala. 320 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 22.12.2017.



Lauri Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset herätti toissa vuonna huomiota Suomen Dekkariseuran johtolankaraadissa. Se lienee maailman ainoa dekkari, joka sijoittuu suomalaisten lähetyssaarnaajien pariin 1920-luvulla Ambomaaksi nimetyllä alueella Pohjois-Namibiassa. Mutta se ei ollut vain dekkari, vaan hieno historiallinen lukuromaani.

Erikoisesti on nimetty Mäkisen kakkosteoskin: 50/50.

Mikä parasta, se on vielä kunnianhimoisempi ja vielä piirun verran parempi kuin edeltäjänsä. Vuonna 1978 syntynyt konsultti on kuin kotonaan sekoittamassa kirjallisuuden eri lajeista aivan omanlaisiaan koktaileja.

50/50 tapahtuu vuonna 1942 Kiestingissä. Maahan syöksyvästä lentokoneesta tapetaan kolme desanttia, yksi pääsee hetkeksi pakoon. Hetken kuluttua maastosta löytyy kaksi henkilöä, nainen ja mies. Toinen on pakoon päässyt desantti, jota odottaa kuolemantuomio, toinen joku muu. Mutta kuka? Ja kumpi viedään teloitusryhmän eteen?

Mäkinen kelaa takautumien kautta miehen ja naisen romaanin nykyhetkeen. Molemmilla on taustansa ja totuutensa eivätkä ne ole yksiselitteisiä.

Todelliseen loistoon kaikin puolin tiheätunnelmainen ja jännittävä teos puhkeaa Eräkoski-nimisen miehen kokemuksissa vankileirillä Neuvostoliitossa. Ollaan samoilla jäljillä kuin Ikitie-romaanissa ja elokuvassa, mutta vielä rankemmin. Mäkisen kuvaus Kolyman vankileirin oloista ja varkaiden veljeskunnasta vääntää mieltä: näin sosialismia rakentamaan lähteneitä ihmisiä kohdeltiin. Voiko suurempaa petosta olla?

Intensiivisesti Mäkinen kuljettaa kahden ihmisen tarinat kohti dramaattista loppua. Pohdiskeleva sotaetsivä Härmä pääsee selville totuudesta. Mutta voittaako oikeus? Se jää lukijan pääteltäväksi.

50/50 on kahden romaanin Mäkiseltä toinen mestariteos. Todennäköisesti olemme todistamassa pitkän ja menestyksekkään kirjallisen uran alkua.


Vastavalkeita Nato-jäsenyydelle

Timo Hakkarainen (toim.): Vakaus vaakalaudalla – ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta. Into 2017. 287 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.11.2017.

Miksi vastustajien pitää koko ajan perustella kantojaan, mutta kannattajille riittävät
latteudet?

Kai Hirvasnoro

Ei tullut näistäkään presidentinvaaleista Nato-vaaleja, kannatus ei riitä. Presidenttiehdokkaista jäsenyyttä kannattaa ainoastaan RKP:n Nils Torvalds. Kansasta jäsenyyden kannalla on 22 prosenttia ja vastaan 59, ilmeni Helsingin Sanomien marraskuun alussa julkaisemasta gallupista.

Asetelma on selvä, mutta suomalaisen Nato-keskustelun kummallisuus on siinä, että jäsenyyden vastustajat joutuvat koko ajan perustelemaan kantaansa. Muutosta vallitsevaan tilanteeseen ajavilta riittää lattea perustelu, että sotilasliiton jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta. Tai presidentti Martti Ahtisaaren vielä latteampi väite, että koska Suomi on länsimaa, sen pitää kuulua kaikkiin läntisiin organisaatioihin – siis olla liitossa myös diktatuuriin vajonneen Turkin kanssa.

Perusteluja sille, miksi Nato-jäsenyys ei parantaisi Suomen turvallisuutta eikä Itämeren vakautta, on koottu tänä syksynä ilmestyneeseen artikkelikokoelmaan Vakaus vaakalaudalla (Into). Jo kirjoittajien nimilista, muun muassa Esko Seppänen, Jaakko Laakso, Pekka Visuri, Heikki Talvitie ja Erkki Tuomioja, kertoo kupletin juonen.

Monet kirjoittajat kuitenkin tarkastelevat Itämeren alueen huonompaan suuntaan muuttunutta turvallisuustilannetta laajemmin kuin vain Suomen Nato-jäsenyyden asiana. Kirja on tervetullut vastapaino lööppijulkisuudelle, jossa arvaamattomaksi ja vaaralliseksi muuttunut Venäjä uhkaa koko ajan naapureitaan.

”Turvatakuut vaikka porkkanoita”

Kirjan painavinta antia on puolustusvoimien entisen komentajan Gustav Hägglundin räyhäkkä haastattelu. EU:n sotilaskomitean puheenjohtajana vuoteen 2004 toimineella Hägglundilla on käytännönkin kokemus yhteistyöstä Naton kanssa.

Hägglundin haastattelu muistuttaa mieliin, että Venäjänkin nykyisillä aggressioilla on taustansa. Se on vastausta Naton laajenemiseen, jota ei alunperin pitänyt tapahtua. Hägglundin mukaan hän ja moni muu oli vuoteen 1995 siinä uskossa, ettei sotilasliitto laajene itään, vaan EU:lle kehitetään yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, joka saattaa johtaa myös yhteiseen puolustukseen Länsi-Euroopan unionin (WEU) puitteissa ja erillään Natosta.

Ajatus kuitenkin kuihtui muun muassa Naton vastustukseen. Hägglundin mukaan Naton laajentumisen ensin vuonna 1999 ratkaisi Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin kanta.

– Voi sanoa, että maailma olisi nyt hyvin erilainen, jos Naton laajennuksen tielle ei olisi lähdetty, vaan vastakkainasettelun sijasta olisi pyritty kumppanuuteen, Hägglund väittää kirjan toimittajan Timo Hakkaraisen tekemässä haastattelussa.

Hägglundin mielestä Nato on Yhdysvalloille politiikan väline.

Entä Naton turvatakuut Suomelle? Sellaisia ei Hägglundin mukaan ole. Avun antaja määrittelee avun luonteen ja ne voivat olla vaikka porkkanoita.

Nato-jäsenyydellä olisi Hägglundin mielestä kaksi kielteistä seurausta Suomelle. Ensiksi se romahduttaisi maanpuolustustahdon. Toiseksi Venäjän reaktio olisi vahva ja se heikentäisi Suomen turvallisuutta.

– Sen sijaan, että olisimme kavereita, olisimme vihollisia.

Nato-optiokin vaikuttaa

Ydinaseriisuntaan ja ydinaseiden rajoittamiseen erikoistunut tutkija Tytti Erästö antaa kirjassa ymmärtää, että jo pelkkä niin sanottu Nato-optio vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kantoihin. Hän tarkastelee tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saanutta ydinasekieltosopimusta, johon Suomi ei halunnut osallistua YK:ssa millään tavalla.

Erästön mukaan Suomen kanta on herättänyt kummastusta, ajoihan se kylmän sodan aikana ennakkoluulottomasti Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä. Tätä hanketta Suomi on pitänyt epärealistisena, koska sopimuksessa ei ole mukana yhtään ydinasevaltiota.

Erästön mukaan myös Nato-option voi nähdä vaikuttaneen siihen, missä Suomi katsoo voivansa olla mukana.

”On muistettava, että Yhdysvallat ilmoitti selkeästi liittolaisilleen ennen kieltosopimusprosessin alkamista, että niiden tuli äänestää sopimusta koskevien neuvotteluiden aloittamista vastaan ja boikotoida neuvotteluita”, Erästö kirjoittaa, ja toteaa painostuksen saattaneen vaikuttaa epäsuorasti myös Suomeen, koska sopimukseen liittyminen voisi muodostua esteeksi ydinaseliitouman jäsenyydelle.

”Omia syitä maalailla uhkakuvia”

Entä uhkaako Venäjä Suomea ja yleensä Eurooppaa?

Tohtori Pekka Visuri esittää kirjassa seuraavan laskelman: EU:lla on jatkuvasti kaksi miljoonaa sotilasta aseissa. Jäsenmaiden yhteenlasketut sotilasmenot ovat 200 miljardia euroa. Venäjällä aseissa on 800 000 sotilasta, joista puolet muualla kuin EU:n suunnalla. Venäjän sotilasmenot ovat kolmasosa siitä, mitä EU:lla ja siitä puolet menee ydinaseiden ja valtamerilaivojen ylläpitämiseen.

”Noilla voimasuhteilla Moskovassa tuskin kenenkään mieleen tulee lähteä hyökkäämään EU:ta vastaan. Kaikki asiaan perehtyneet tietävät sen, mutta monilla on myös omia syitään maalata uhkakuvia”, Visuri kirjoittaa.

Visurin mukaan Venäjä on taloudellisista syistä pakotettu noudattamaan puolustuksellista strategiaa, sillä Yhdysvallat liittolaisineen käyttää 60 prosenttia maailman sotilasmenoista.

”Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan kykyä puolustaa aluettaan ja etujaan pääpiirtein entisen Neuvostoliiton alueella, ja siihen sen suhteellinen voima riittää.”


Norjakin on dekkarivalta

Julkaistu Kansan Uutisissa 24.11.2017.

Ruotsin dekkarimenestyksen jälkeen vuorossa on Norja. On ollut jo jonkin aikaa, mutta lähinnä lippulaiva Jo Nesbøn ansiosta. Jan-Erik Fjelliä markkinoidaan uudeksi ykköstykiksi – eikä aivan perusteetta. Nesbøn keväällä ilmestynyt Harry Holen paluukirja Jano toisti tutut kuviot varman päälle. Lopputulos oli kaavamainen ja tylsä.

Fjellin tie Suomen käännösmarkkinoille on ollut yllättävä pitkä, sillä pohjoismaisten käännösdekkareiden kysyntä näyttää ehtymättömältä. Hänen ensimmäiset dekkarinsa ilmestyivät 2010 ja 2012. Molemmat on suomennettu tänä vuonna.

Fjellin sankari on Norjan rikospoliisin Kriposin tähti Anton Brekke. Hänkin on yksityiselämässään huonosti käyttäytyvä, mutta ei sillä hurmaavan vastuuttomalla tavalla kuin Harry Hole. Brekke on vain kusipää. Poliisina Brekke ei ole sellainen supersankari kuin Hole.

Fjellin kirjoista ensimmäisenä ilmestynyt Ilmiantaja on näppärä ja omaperäinen, vielä aika pienen mittakaavan murhatarina. Öljybisneksellä rikastunut Wilhem Martiniussen on saanut nuoren tyttöystävän myötä ekoherätyksen ja yhtiökumppaneidensa järkytykseksi ilmoittaa vetäytyvänsä varmoja miljoonia takaavasta öljyhiekan hyödyntämisestä.

Kohta tämän jälkeen Martiniussen murhataan.

Toisaalla seurataan New Yorkin mafiassa urapolulla etenevää Vincent Giordanoa.
Norjassa juonilangat yhtyvät yllättävällä tavalla. Ilmiantaja on lupauksia herättävä esikoinen ja Vaaran varjossa Fjell jo lunastaa niitä.

Vaaran varjossa Fjell siirtyy siihen raskaampaan sarjaan, jossa dekkari on yhteiskunnan peili viihteen muodossa. Aiheena on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja ihmiskauppa Itä-Euroopasta varakkaaseen länteen. Sillä aiheella ei voi välttyä mieltä kääntäviltä kuvauksilta, mutta Fjell pitää kerronnan hallinnassa niin, että vaikutelmaa kauhuuksilla mässäilystä ei synny.

Erityisen syvälle ihmiskaupan syihin ja rakenteisiin hän ei edes yritä, joten matkaa huipulle on vielä. Sen minkä kirjoittaa, Fjell tekee hyvin. Kuviot sekoittuvat, kun takaa-ajajistakin tulee – joskus tietämättään – myös takaa-ajettuja. Opettajana työskennelleen vanhan pedofiilin murhan takana on älykäs ja yllätyksellinen sommitelma, jonka yhteydessä Brekkekin pehmenee ja lukija voi vain ihailla juonenkuljetusta.

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja ja Vaaran varjo. Molemmat suomentanut Hanna Arvonen.  Harper & Collins 2017. 365 ja 461 sivua.

Mia Krüger kuin Sillan Saga Noren

Nuori tyttö löytyy maastosta murhattuna. Ruumis on aseteltu linnunsulkien päälle ja häntä ympäröivä pentagrammi viittaa rituaalimurhaan.

Norjalaisen Samuel Bjørkin esikoisdekkarista Minä matkustan yksin tutut rikostutkijat Holger Munch ja Mia Krüger saavat Yölinnussa selvitettäväkseen monella tapaa tutun tuntuisen jutun.

Yhdellä tapaa tutun siksi, että kaikki kirjassa muistuttaa television menestyssarjaa Silta, jonka viimeisiksi jäävät jaksot alkavat uudenvuodenpäivänä. Holger on vanhempi, murheellinen ja perheongelmainen poliisi, Mia sosiaalisesti epätasapainoinen. Esikoisessa Holger kävikin noutamassa hänet itsemurhaa hautomasta yksinäiseltä saarelta, koska Mia ”näkee” asioita enemmän kuin muut.

Yölintu on sujuva, mutta ei kovin jännittävä, persoonaton dekkari. Se asettuu uusimman pohjoismaisen nykydekkarin valtavirtaan, jossa Siltaa plagioidaan hämmästyttävän avoimesti.

Samuel Bjørk: Yölintu. Suomentanut Päivi Kivelä. Otava 2017. 398 sivua.

Taas jäljitetään sarjamurhaajaa

A-ryhmä-dekkareista tuttu ruotsalainen Arne Dahl aloittaa uuden sarjan hieman latteasti. Sam Berger on sääntöjen rajamailla operoiva tukholmalaispoliisi, joka uskoo sarjamurhaajan tappavan 15-vuotiaita tyttöjä. Ruumiita ei ole, vain kadonneita. Nihkeä pomo ei lämpene Bergerin intuitiolle.

Kliseisestä asetelmasta lähdetään aikamoiseen lentoon, kun mukaan kuvioihin tulee Säpon soluttautuja Molly Blom.

Rajamaat on nopeasti luettava ja kohtuullisen viihdyttävä perusjännäri, jossa ei ole muuta omaperäistä kuin juoneen kiinteästi kuuluvat kellot. Muuten näitä dekkareita, joissa murhaaja jättää jäljittäjilleen todella vaikeasti tajuttavia vihjeitä on ilman Dahlin panostakin enemmän kuin tarpeeksi.

Paljon on myös dekkareita, joissa pääkaksikko ei voi aluksi sietää toisiaan, mutta jo 50 sivua myöhemmin leukaillaan kuin parhaat kaverit. Asetelman epäuskottavuutta lisää tässä tapauksessa se, että Berger ja Blom tuntevat toisensa jo kouluajoilta molemmille traumaattisten tapahtumien takia.

Arne Dahl: Rajamaat. Suomentanut Kari Koski. Into 2017. 357 sivua.

Monumentti Kalle Päätalo oli sittenkin vain ihminen

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017. 490 sivua.

Ritva Ylösen upea Kalle Päätalo -elämäkerta kertoo, että ”totuuden vangillekin” totuus oli suhteellista.

Julkaistu Kansan Uutisissa 20.10.2017.

Jo oli aikakin saada kunnon elämäkerta painosten- ja Tampereen veroäyrikuninkaasta Kalle Päätalosta (1919–2000). Päätalo-tohtoriksi vuonna 2013 väitellyt helsinkiläinen Ritva Ylönen on koonnut mölläriinsä (Kallen isän Herkko Päätalon pilkkanimi kirjoille) kaiken mahdollisen Mestarin elämästä ja henkilöstä. Pikkutarkka Päätalo tunnettiin työelämässä Milli-Kallena. Millintarkkaa työtä on myös Ylösen Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä.

Mihin tarvitaan elämäkerta miehestä, joka ikuisti elämänsä oikeastaan koko tuotantoonsa?

Sanoin vuoden 2013 Päätalo-päivien puheessani, että elämäkerta tarvitaan vastaamaan muun muassa näihin kysymyksiin: mikä sai Päätalon tunnustamaan kaikki heikkoutensa ja töppäyksensä? Miksi kaikessa vaatimattomuuttaan korostanut mies kirjoitti itsestään enemmän kuin kukaan toinen? Millainen hän todellisuudessa oli ihmisenä?

Vastaukset löytyvät Ylösen kirjasta. Syrjähyppyjen, sukupuolitautien ja muiden kolttosten julkinen tunnustaminen oli lestadiolaisuuden keskellä kasvaneelle miehelle elinikäistä rippiä.

Vaatimattomuuden vastapaino oli halu ”näyttää niille”, joiden Päätalo katsoi vähätelleen itseään.
Ihmisenä hän oli pikkutarkkuuden lisäksi helposti nokkautuva ja epävarma. Sen Päätalo myönsi itsekin esimerkiksi romaanissa Pohjalta ponnistaen.

Kirjoittaminen oli työtä

Päätalon määräävin piirre oli työn kutsumus. Siitä hän ei päässyt eroon menestyskirjailijanakaan. Uuden kirjan kirjoittaminen oli täyttä työtä. Kone alkoi käydä Kirvestien yläkerrassa kahdeksan maissa aamulla. Lounas, päiväunet ja kahvi katkaisivat luomisen aina samaan aikaan. Uutta tekstiä syntyi seitsemisen liuskaa päivässä oli sitten arki tai pyhä.

Panu Rajalan silminnäkijäkuvauksen mukaan Päätalo oli hiessä ja aivan muissa maailmoissa, kun hän kerran tuli menneeksi kylään etukäteen ilmoittamatta ja keskeytti kirjoittamisen. Muistojen nousu pintaan teki kirjoittamisestakin fyysisen ponnistuksen.

Monisairas mies tuotti uuden paksun kirjan joka vuosi 1962–1998. Pääteoksen, 26-osaisen Iijoki-sarjan, kirjoittaminen vei yli neljännesvuosisadan. Päätalo kirjoitti kirjaimellisesti kilpaa kuoleman kanssa velvollisuudentunnosta lukijoilleen, jotka pitivät häneen tiivistä kirjeyhteyttä. Onnekkaimmat saivat tehdä pyhiinvaelluksen Kallen omin käsin rakentamaan taloon Messukylän Kirvestiellä.

Ylösen kirjan ilmestyessä siitä uutisoitiin muun muassa Päätalon seksisuhteet ikään kuin sensaationa. Päätalon lukijoille ne eivät ole mikään uutinen, hän kirjoitti vuosien varrella kaiken itsekin julki. Ainakin melkein.

”Minä näytän vielä...”

Päätalo loi julkisuudessa itsestään kuvaa ”totuuden vankina”. Lukijoilleen hänestä tuli monumentti, jonka joka sana on totta. Silti, vaikka Päätalo kirjoitti pikkutarkasti asioista, joista oli kulunut 40 vuotta.

Toisenlaista totuutta on tullut ilmi jo Raimo Jokisalmen kirjoissa, joissa on haastateltu suuri joukko Päätalon lähipiiriin kuuluneita ja hänet tunteneita. Niiden ja Ylösen kirjan perusteella lienee todistettu, että hän suhtautui totuuteen suurpiirteisesti käsitellessään ihmisiä, joille kantoi syystä tai toisesta kaunaa. Erityisen väärin kohdelluksi tuli hänen ensimmäinen vaimonsa Helvi Ojala, kirjojen Laina Puronen.

Kallen aviottoman pojan äiti Kaarina Helin on tullut julkisuuteen vasta tällä vuosikymmenellä oikomaan Kallen 1950-luvun suhteesta kertomaa totuutta. Kipeää on siis tehnyt.

Kalle Päätalo oli siis monisärmäinen mies. Hänen vaikutuksensa lukevaan kansaan oli vahva ja sitä on kuvattu terapeuttiseksi, vertaistueksi. Silti Päätalokin oli vain ihminen, jolla oli monia heikkouksia. Tämän kokonaisuuden Ylönen tuo täyteläisesti esille kirjassaan.

Alkuosaltaan Kirjailijan elämä noudattaa Päätalon elämää tämän Iijoki-sarjassa kertomaa mukaillen. Koko ajan rinnalla kulkeva Ylösen tulkinta tekee siitä nautittavan tarinan tuntevallekin. On kiinnostavaa lukea, miten mikäkin varhaisvaihe vaikutti häneen myöhemmin kirjailijana.

Uudelle lukijalle sujuvasti ja eloisasti kirjoitettu kirja toimii johdatuksena kenties loppuelämän mittaiselle Päätalo-matkalle. Mutta toimii kirja myös ihan itsenään hyvänä viihteenä.


Murha on parasta sarjana

Julkaistu Kansan Uutisissa 6.10.2017.

Kiinnostavin 2010-luvun tulokas pohjoismaisessa dekkarissa on ruotsalainen, osan vuodesta Norjan Koutokeinossa asuva Lars Pettersson. Paikallistuntemuksen todella huomaa hänen kolmessa dekkarissaan, joista Kaamosmurhat on uusin.

Saamelaisalueella yli valtioiden rajojen liikkuvissa tarinoissa miljöö, poronhoito ja ihmiset ovat etualalla. Rikoksia totta kai selvitellään, mutta dekkarijuoni on alisteinen suuremmalle vähitellen etenevälle kertomukselle, jossa etelässä apulaissyyttäjänä toiminut Anna Magnusson on palannut esiäitiensä maille ja siidan johtoon.

Kaamosmurhat on vielä täyteläisempi kuin sitä edeltäneet täysin omintakeiset Koutokeino, kylmä kosto ja Verijäljet lumessa. Nyt tuntumaa pohjoiseen ottaa Kiirunan poliisiasemalla viransijaisena toimiva Melker Grundström, joka saa eteensä poromiesten majasta löytyneen paloitellun ruumiin tapauksen.

Alueella vieraan Grundströmin kautta Pettersson kuvaa saamelaisten ja muiden asukkaiden ristiriitoja ja yhä pahempaan ahdinkoon joutuvien alkuperäisasukkaiden elämäntapaa kunnioitusta herättävällä tarkkuudella. Silti mestarillisen pohjoismaisen rikosromaanin parhaita perinteitä noudattaen.

Huomauttamista löytyy vain suomalaisen kustantajan tavasta nimetä romaanit aivan kuin kyseessä olisivat verihurmeiset kioskipokkarit.

Lars Pettersson: Kaamosmurhat. Suomentanut Jänis Louhivuori. Minerva 2017. 342 sivua.

Fredrika Bergman – vielä kerran

Ruotsin kieroimpien ja koukuttavimpien juonien punoja Kristina Ohlsson kertoo uuden kirjansa Syntitaakka päätteeksi lopettavansa Fredrika Bergman -sarjansa. Jos päätös pitää, on lopputuloksena kuusi huippujännittävää dekkaria ilman yhtään heikkoa lenkkiä.

Syntitaakka on tutun yllätyksellistä Ohlssonia. Sarjamurhaajaa jahdataan tälläkin kertaa, mutta miten toisiinsa liittyvät väkivaltaiset kuolemat, joihin sisältyy vihje murhatutkijoille, ja kokonaisen perheen katoaminen? Ja onko se edes katoaminen, sitä yrittää saada poliisin selvittämään hautausurakoitsija Noah Johansson.

Ohlssonilla on uskomaton kyky kehittää juonilabyrintti, josta hän selviytyy voittajana ulos. Huonompi kirjoittaja sotkeutuisi omaan näppäryyteensä, mutta Ohlsson laittaa kerta toisensa jälkeen Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tilanteisiin, joissa kaikki on lopulta loogista.

Jo kirjan nimestä Syntitaakka voi päätellä, että kyseessä on jännäri, jossa on maksun aika menneistä vääryyksistä. Perinteisen dekkarijuonen lisäksi tarjolla on psykologista jännitystä, miltei kauhua.

Kristina Ohlsson: Syntitaakka. Suomentanut Laura Beck. WSOY 2017. 425 sivua.

Liian kamalaa ollakseen viihdettä

Pierre Lemaitre nousi jännitysviihteen mestariluokkaan komisario Camille Verhoevenista kertovilla yllätyksellisillä dekkareillaan. Palkintoja on sadellut koto- ja kaukomailta, Suomestakin.

Silmukka on psykologinen jännityskirja ilman rikollisia ja poliiseja. Vuonna 1999 12-vuotias Antoine tappaa vahingossa kuusivuotiaan Rémin ja kätkee tämän ruumiin metsään. Kauhu teosta, pelko ja syyllisyys kalvavat. Antoinesta tuntuu, että jokainen näkee hänen lävitseen.

Pienessä Beauvalin kaupungissa pikku-Rémin katoaminen on iso juttu. Järjestetään etsintäpartioita ja epäillään sieppauksesta milloin ohikulkijoita, milloin oman kaupungin jotenkin epäilyttäviä miehiä. Ruumista ei kuitenkaan löydy ja myrsky peittää jäljet.

Tarinassa siirrytään tälle vuosikymmenelle. Antoine opiskelee lääkäriksi, mutta paluu kotikaupunkiin nostaa kauheat muistot pintaan.

Lemaitre on niin taitava kirjoittaja ja Silmukka niin hyytävä tarina, että sitä on paikoin vaikea lukea. Lukemisen aloitettua sitä ei kuitenkaan voi jättää keskenkään. Antoinen syyllisyyden tunnot ja kaupungin ilmapiiri ahdistavat. Kyseessä on mestariteos, mutta viihteenä Silmukkaa ei voi lukea. Siihen se on liiankin tehokas.

Pierre Lemaitre: Silmukka. Suomentanut Susanna Hirvikorpi. Minerva 2017. 270 sivua.

Leia Laine astuu harhaan

Pauliina Suden Takaikkuna kaksi vuotta sitten oli napakymppi, joka toi hänelle Vuoden johtolangan. Leia Laineen uusia seikkailuja on siis odotettu hartaasti, koska Susi onnistui tasapainoilemaan tiivistunnelmaisen jännityksen ja koomisten kohtausten välillä nautittavasti. Kybermaailman yllättämäksi joutuneessa Leia Laineessa oli aimo annos tiedostavan naisen lempeää itseironiaa.

Nyt ilmestynyt Seireeni epäonnistuu sitten kaikessa, missä Takaikkuna onnistui. Lukijalle lupaillaan uutta trilleriä, mutta sellainen ei missään vaiheessa käynnisty.

Leia Laine on nyt Välimeren luksusristeilyllä Ripsa-siskonsa kanssa. Itseironiaa ei ole, vaan Leia on pelkkä nipottaja. Ripsa ei saisi nauttia synttäriristeilystä, koska se on rakenteellisesti väärin.

Susi yrittää sanoa jotain Välimerellä tiivistyvästä globaalista epätasa-arvosta. Ensimmäisen maailman ihmisten luksusloman 5 000 matkustajaa vetävällä laivalla mahdollistavat kolmannesta maailmasta orjasopimuksilla palkatut palvelijat. Jonkin vielä kaukaisemman
maailman ihmiset yrittävät samaan aikaan samalla merellä pysyä hengissä ihmissalakuljettajien kynsissä.

Kaikki tämä jää pintaraapaisuksi, sillä kirjan perimmäinen idea jää hämäräksi. Ei kunnolla trilleri, ei kunnolla ihmissuhderomaani, mutta ei kunnolla myöskään yhteiskunnallinen puheenvuoro.

Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. 520 sivua.


Vuoden 2016 paras dekkari kertoo Lapualaisoopperasta tutusta muilutuksesta

Mikko Porvali: Veri ei vaikene. Atena 2016. 300 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 1.2.2017.

Juhlavuotensa takia viime vuonna paljon muistellussa Lapualaisoopperassa lauletaan suutari Erik Petter Mätön muilutuksesta ja murhasta esimerkkinä lapuanliikkeen kyydityksistä. Sitä laulunäytelmässä ei kerrota, miten Mätön tapaus eteni myöhemmin.

Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan toisessa osassa Veri ei vaikene on rekonstruoitu pitkä jälkinäytös. Teos sai keskiviikkona Suomen Dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon viime vuoden parhaana dekkarina.

Mättö muilutettiin verstaastaan Kannaksen Heinjoelta heinäkuussa 1930. Paikallinen poliisi oli haluton tutkimaan tapausta. Porvalin edellisestä kirjasta tutut viipurilaispoliisit Eckert ja Kähönen lähetetään paikalle vasta lokakuussa, koska oikeuskansleri on määrännyt puuttumaan tutkinnan edistymiseen.

Prosessin edetessä käy selväksi, että haluttomia asian selvittämiseen riittää poliisista oikeuslaitokseen. Sinnikkään työn tuloksena Eckertin ja Kähösen tie johtaa Lapualle ja siellä Kosolaan. Heinjoelta on tilattu Lapuan miehet muiluttamaan kommunisti Mättö Venäjälle. Mutta oliko Mättö kommunisti? Oliko muilutuksen taustalla vain paikkakunnan miesten erimielisyydet ja hankalaksi koetusta miehestä päästiin tällä tavalla kätevästi eroon?

Kosolan poika asialla

Koska tämä on oikeaa historiaa, ei ole juonipaljastus kertoa, että syylliseksi Mätön murhaan paljastui jumalan valitseman johtajan Vihtori Kosolan poika Pentti. Pentti Kosola ampui Mätön rintaan kolme luotia. Oikeuden päätöksen mukaan jäi näyttämättä toteen, että ”Mättö olisi surmattu vakain tuumin tai että hänen vapauttaan olisi riistetty”, vaikka miestä kuljetettiin umpiautossa kymmeniä kilometrejä ja lopulta aseeton mies ammuttiin tielle. Ruumis haudattiin suohon, mistä se löytyi vasta vuoden kuluttua tutkimusten alkamisesta.

Korkein oikeus vahvisti Kosolan tuomioksi kuusi vuotta kuritushuonetta vuonna 1934, mutta presidentti P.E. Svinhufvud armahti hänet jo kahden vuoden kuluttua joulukuussa 1936. Mätön orpolapsilta evättiin kaikki korvaukset.

Veri ei vaikene on sellainen huipputyö, jota Porvalilta osattiin odottaa hänen loistavien sotahistoriallisten tietokirjojensa perusteella. Se on perusteellinen ruumiinavaus lapuanliikkeen toimintatavoista ja sen aikaisesta ilmapiiristä, Suomesta laillisuuden ja laittomuuden tienhaarassa.
Kuin tätä päivää

Hyytävintä on, että se resonoi niin hyvin tätä omaa aikaamme. Taas on väkivaltainen äärioikeisto, joka katsoo voivansa tehdä mitä haluaa, koska on oikeassa – onneksi kuitenkin pienempi ja merkityksettömämpi. Yhteistä on myös se, että ääriliike toimii hallituspuolueen sisältä käsin. Lapuanliike toimi kokoomuksen sisältä, nykyisellä äärioikeistolla on yhteydet perussuomalaisiin.

Porvali myös pistää Kähösen miettimään tutulta tuntuvia asioita. Lapualaiset kantavat hänelle lapsuudesta tuttuja körttien sinimustia värejä. ”Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?” En usko, että Porvali on vahingossa kirjoittanut edellä olevaa.

Puolessa välissä kirjaan tulee iso käänne, joka aloittaa tavallaan uuden tarinan. Kolmas käänne on talvisodan ja Viipurin pommitusten alkaminen. Taas mietteet ovat tässä päivässä. Mitä Viipurissa ja muissa Suomen asutuskeskuksissa 1939–40, sitä viime syksynä Aleppossa. Siviilien terroripommitukset ovat venäläinen tapa käydä sotaa. Porvali kuvaa Viipurin hävitystä kuin silminnäkijä.

Romaani kestää kymmenen vuotta talvisodan loppuun asti. Sille on syynsä, joka selviää kirjan lopussa. Tapahtumien kaari sulkeutuu.

Kirjoittaja oli Johtolanka-raadissa valitsemassa vuoden 2016 parasta kotimaista dekkaria.



Pervitiinin voimalla takaisin kotiin

Patrik Berghäll: Kuoleman porteilla – Ilmavoimien kaukopartio-osasto Hartikainen 1942. Atena 2016. 223 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.1.2017.

Kaukopartiomiehet ovat olleet suomalaisen sotakirjallisuuden ytimessä 1960-luvun alusta asti. Aluksi niitä kirjoittivat Esa Anttalan kaltaiset veteraanit, joiden romaaneissa näkyivät heidän omat kokemuksensa.

Uusisänmaallisen hengen vanavedessä sotakirjat ovat taas suosittuja ja kaukopartioista löytyy yllättävän paljon ennen kertomattomia tarinoita.

Kaukopartioista puhuttaessa tarkoitetaan Erillinen pataljoona 4:ää, joka oli pääesikunnan tiedusteluosaston alainen erillisyksikkö. Sen alaisuudessa toimi niiden johtajien mukaan nimetyt neljä osastoa, jotka suorittivat tiedustelu- ja tuhoamisretkiä syvällä vihollisen selustassa.

Uuden polven kirjailijoista Esa Siren on hyödyntänyt kaukopartioiden kokemuksia romaaneissaan. Nyttemmin fiktion puolelle siirtynyt Mikko Porvali on parhaiten tunnettu kaukopartioista kertovista tietokirjoistaan.

Uusin tulokas on erä- ja henkiinjäämiskouluttaja Patrik Berghäll, joka toisessa kirjassaan Kuoleman porteilla nostaa esiin ilmavoimien lyhytaikaiseksi jääneen partiotoiminnan.

Ilmavoimat tarvitsi ensikäden tietoa neuvostoliittolaisilta lentokentiltä siitä, mihin ja millaisessa vahvuudessa vihollisen pommikoneet suuntaavat Suomeen. Ilmavoimien silmiksi perustettiin vuonna 1942 Osasto Hartikainen johtajansa kapteeni Mauri Hartikaisen mukaan.

Berghäll kertoo kirjassaan hurjan tositarinan ylikersantti Antti Vorhon johtaman neljän miehen partion matkasta Neuvostoliiton Sunajärvellä ollutta lentokenttää tarkkailemaan. Matkaa Suomesta oli Vorhon arvion mukaan linnuntietä 80 kilometriä.

Vaikeudet alkoivat, kun Vorhon partion Suomeen lähettämä radioliikenne peilattiin ja edessä oli rankka pakomatka takaisin kotiin. Niin rankka, että siitä tuli Suomen kaukopartioiden pisin retki, 56 vuorokautta ja 500 kilometriä. Suuren osan siitä partio raahusti ilman ruokaa ja yhteyttä Suomeen, sillä ilmateitse suoritettu huolto epäonnistui. Kaiken lisäksi NKVD jäljitti suomalaisia.

Kotimatkassa partiota auttoi amfetamiinipohjainen pervitiini, joka antoi vähäksi aikaa siivet jalkoihin. Pervitiinin jälkivaikutukset olivat kuitenkin niin karmeat, etteivät nälästä ja rasituksesta puolikuolleet miehet uskaltaneet siihen toista kertaa koskea.

Kotiin kuitenkin päästiin, mutta ilmavoimien oma partiotoiminta loppui tähän retkeen.

Berghällin kirja on arvokas lisä sotahistorian harrastajille. Tarinallisena tietokirjana se valaisee muillekin, miten poikkeuksellista rohkeutta ja sitkeyttä suomalaiset sissit osoittivat noina vaikeina vuosina.

Leo Jokelan teot ja vähän elämääkin

Asko Alanen: Leo Jokela – Vaatimaton sivuosien sankari. Paasilinna 2016. 288 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 23.12.2016.

Leo Jokela (1927–1975) jätti lähtemättömän jäljen suomalaiseen elokuvaan, vaikka yhtä lukuun ottamatta kaikki hänen valkokangasroolinsa olivat sivuosia. Syitä on kaksi. Vuonna 1948 filmiuransa aloittanut Jokela vilahtaa vähäisissäkin rooleissaan kuvissa monta kertaa, koska näyttelijöille maksettiin elokuvista näkyvyyden perusteella. Tärkeämpi syy on se, että pienten eleiden vakuuttava koomikko oli yksinkertaisesti niin hyvä.

Se Jokelan ainoa pääosa muuten oli Aarne Tarkaksen elokuvassa Älä nuolase... vuodelta 1962. Televisiossa hänet nähtiin pääosassa lisäksi Rautatiessä.

Hausjärven Ryttylässä syntyneen ja veturinlämmittäjäksi ennen teatterikoulua valmistuneen Jokelan elämän panee pakettiin Asko Alanen kirjassa Leo Jokela – Vaatimaton sivuosien sankari.

Jokela oli ilmeisesti niin vaatimaton, että hän antoi vähän haastatteluja eikä puhunut niissä paljoa. Henkilökuvan luominen jääkin kirjassa kollegoiden, kuten Tiina Rinteen ja Ismo Kallion, muistelujen varaan. Niiden perusteella Jokela oli ihmisenä mahdottoman mukava. Ei mikään räiskyvä ilonpitäjä, vaan hyvän mielen lähetti.

Näyttelijänä Jokela oli tarkka ajoituksen mestari. Lähes pelkillä ilmeillä ja eleillä hän varastaa shown yhdessä tunnetuimmassa roolissaan etsivä Kokkina ensimmäisessä Palmu-elokuvassa. Matti Kassila nostikin Kokin roolia seuraavissa niin, että Tähdet kertovat, komisario Palmussa katuviisas Kokki nousee toiminnan moottoriksi.

Teatterissakaan vain vähän oli 160-senttinen ja laulutaidoltaan vaatimaton Jokela ei saanut sankarirooleja. Hän kiersi 1950-luvun maakuntateattereita, mutta teki pääosan elämäntyöstään Helsingin Kaupunginteatterissa. Siellä hän vaikutti kuolemaansa saakka.

Häpeämätön G. Pula-aho

Pääosaa Jokela pääsi tekemään radiossa, kun hän esitti Spede Pasasen Ruljanssiriihi-radiohupailuissa papukaija G. Pula-ahoa, härskiä ”tatin kuntia”. Pula-aho on yksi todiste Jokelan ajattomasta suosiosta, sillä levyllä vuonna 2001 julkaistut sketsit nousivat listaykköseksi.

1960-luvulla Jokela oli myös suosittu tv-esiintyjä ja Speden elokuvien vakiokasvo.

Alasen kirja kertoo boheemista, joka yhteen aikaan asui Fennada-yhtiön filmistudiolla. 1960-luvun loppupuolen uusissa teatterituulissa hän ei tuntenut itseään kotoisaksi. Humalassa häntä ei töissä nähty, mutta valkoviinipullo oli aina salkussa ja Jokela kuoli maksakirroosiin vain 48-vuotiaana.

Kirja kertaa Jokelan teatteriroolit ensimmäisestä viimeiseen hieman puuduttavan luettelomaisesti.
Toisen vaimon ja entisten työtovereiden eloisat muistot elokuvan ja teatterin pienikokoisesta suurmiehestä perustelevat, miksi hän on niin rakastettu näyttelijä sukupolvesta toiseen.

Poliitikon yksinäisyys Erkki Tuomiojan päiväkirjassa

Erkki Tuomioja (toimittanut Veli-Pekka Leppänen): Luulin olevani aika piruileva – Poliittiset päiväkirjat 1995–1997. Tammi 2016. 613 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 30.9.2016.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja pääsi riviministeriä lähemmäs vallan ydintä noustessaan SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi syksyllä 1996. Paikka avautui, kun Pertti Paasio valittiin europarlamenttiin Suomen ensimmäisissä eurovaaleissa.

Poliittisten päiväkirjojensa toisessa osassa Luulin olevani aika piruileva Tuomioja päästää lukijat näkemään, miten poliittisen eliitin sisäpiirissä koettiin Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen synty ja ensimmäiset vuodet.

Kirja on antoisa niille, jotka muistavat 20 vuoden takaisten poliittisten taistelujen yksityiskohdat, ja mahdollisesti täysin käsittämätön niille, jotka eivät muista. Taustoitusta kirjassa on niukasti. Hallituspuolueiden välejä koetteli tuohon aikaan muun muassa kauppojen aukioloaikojen vapauttamisen kaatuminen siihen, että osa kansanedustajista ei ehtinyt eduskunnan kirjaston jouluglögeiltä äänestykseen.

Politiikan tutkijoille kirja on aarreaitta. Tuomioja osoittaa, että poliitikon työ on kokouksissa istumista tunnista, päivästä ja viikosta toiseen. Niissä kukkii aatos jalo ja alhainen mieli, usein myös mielipaha – joskus hyvästä syystä, joskus ei. Pitkien päivien jälkeen hän on kirjannut tapahtumat ihmeen tarkasti muistiin.

Pakoon politiikasta Osloon

Luulin olevani aika piruileva vahvistaa kuvaa Tuomiojasta politiikan yksinäisenä sutena. Lipposen hallituksen aikana se korostui. Lipposta ja hänen hallitustaan hän pitää oikeistolaisena ja haikailee politiikan ulkopuolelle siirtymistä jopa siinä määrin, että keskustelee presidentti Martti Ahtisaaren kanssa Norjan suurlähettilään paikasta. Puheissa poliittisen turvapaikan hakemisesta vihreiden luottoystävien Osmo Soininvaaran ja Heidi Hautalan kanssa on totta ainakin toinen puoli.

Työvälit Lipposeen ovat kuitenkin asialliset. Suurimmat pyrjähdykset hän kirjaa turvallisesti päiväkirjaansa.

Kirja alkaa vuoden 1995 alusta. Valmistaudutaan eduskuntavaaleihin, joissa kaikki tietävät SDP:n saavan suurvoiton. Sateenkaarihallituksen mahdollisuutta pyöritellään demarien sisäpiirissä jo viikkoja ennen vaaleja, mutta vasemmistoliiton mukaan tulo askarruttaa.

Se on tiedetty, että Lipponen piti taivutella asiaan, mutta yllättäen myös Paasiolla oli suuria epäilyksiä. ”Paasiokin on samaa mieltä ja ulottaa ongelmallisuuden vielä vas:n ek-ryhmään ja siihen, että vas:n hallitusvastuullisen käyttäytymisen olisi ulotuttava aina Jaakko Laakson ulkopoliittisiin puheenvuoroihin saakka”, Tuomioja kirjoitti 2.4.1995.

Lipposen mielestä vasemmistoliitolla on ”jurputtajan rooli” politiikassa.

Markkinavoimien luottomies

Vasemmistoliitto tuli  hallitukseen mukaan. Hallitusneuvottelujen aikana Tuomiojaa ärsytti Lipposen ”leikkausfanatismi” ja halu saada ”republikaanien oikeistosiiven näkemyksiä heijastava” Iiro Viinanen jatkamaan valtiovarainministerinä.

Tuomioja tunnustaa kuitenkin itselleen, ettei kieltäytyisi, jos häntä kysyttäisiin ministeriksi, vaikka ”markkinavoimillakin on enemmän sananvaltaa hallitusneuvotteluihin”.

”Ei ole mikään vitsi vaan totisinta totta, miten Lipponen koko ajan seuraa ja muillekin välittää avustajiensa kantamia raportteja korkokehityksestä, pörssi- ja valuuttakursseista ja muista markkinavoimien reaktioista.”

Sanojen, ei tekojen mies

Kaikki kunnia Tuomiojalle siitä, että hän on päästänyt julki muistiinpanot, jotka kertovat enemmän suurien sanojen kuin toiminnan miehestä. Helmikuussa 1996 hän on vihainen ja ärtynyt, mitta on täynnä.

”Mutta olen nyt myös päättänyt, että ryhdyn Lipposen vastaehdokkaaksi puoluekokoukseen. Minulle on samantekevää miten käy ja olen valmis vetäytymään, jos joku muukin uskaltaa asettua Lipposta vastaan, mutta itsekunnioitus jo vaatii sitä ettei hänen sallita yksimielisesti jatkaa.”

Kesäkuussa hän tyytyy viivyttelemään matkalla puoluekokoukseen sen verran, ”että ei tarvitse olla yksimielisesti valitsemassa Lipposta jatkoon”.

Kokouksen jälkeen muiden samanhenkisten demarien kanssa sitten lounaalla haukutaan ”itämaista johdon palvontaa”.

Tuomiojan päiväkirja on nimenomaan poliittinen. Yksityiselämä siitä on karsittu minimiin. Juoksutuloksia on kuitenkin runsaasti mukana. Tuohon aikaan viisikymppinen kansanedustaja juoksee Lauttasaaren ympärijuoksussa liki kymmenen kilometriä kadehdittavaan aikaan 41,46 ja veteraanikisoissa vitosen 20,03:een.


Propagandamiehestä tuli kumouksen silminnäkijä

T
ehtävä Tallinnassa. Pekka Lehtonen. Into, 265 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 26.8.2016.

Pekka Lehtosen nimi tuli Kansan Uutisten lukijoille hyvin tutuksi 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvulla hän seurasi KU:n Moskovan kirjeenvaihtajana Neuvostoliiton kuolinkouristuksia ja seuraavalla vuosikymmenellä kertoi uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäisistä askelista.

Ensi kerran Tallinnaan hän asettui paljon aiemmin ja silloin tehtävänä oli propaganda, myönteisen kuvan antaminen Neuvosto-Virosta Tallinnan radion suomenkielisessä toimituksessa. Työhön vuonna 1966 parikymppisen Pekka Lehtosen valitsi SKP, joka sopi työehdoista NKP:n kanssa. Kommunistisen puolueen jäsenyys oli yksi työhön pääsyn ehdoista.

Vuosiaan Tallinnassa ja Moskovassa Lehtonen muistelee kirjassa Tehtävä Tallinnassa – Neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta.

Alaotsikon jälkimmäinen osa viittaa siihen, että hän seurasi Viron itsenäistymistä aitiopaikalta työskennellessään uudelleen Tallinnan radiossa. Ensimmäinen taas siihen, että Lehtonen sanoo suoraan tehtävänsä olleen propaganda, joka muuttaa suomalaisten käsityksiä sosialismista myönteisemmiksi.

1960-luvun tehtävässään Lehtonen katsoo epäonnistuneensa. Propaganda oli Neuvostoliiton elintason kaunistelua, mutta propagandalla ei muuteta mustaa valkoiseksi, ja neuvostojärjestelmä pakotti vaikenemaan monista asioista, hän kirjoittaa.

Paljastukset propagandasta ja toimitukseen kohdistuneesta sensuurista jäävät lopulta aika kesyiksi. Kiinnostavampia ovat Lehtosen kuvaukset elämästä Neuvosto-Virossa, jota hän kuvaa varjonyrkkeilyksi. Virossa Moskovalle haluttiin näyttää, että määräyksiä totellaan, mutta samaan aikaan Tallinnassa käytettiin hyväksi kaikki mahdollinen liikkumatila.

Vappu- ja vallankumouksen vuosipäivän kulkueet olivat eräänlaista katuteatteria. Rituaaliin oli pakko osallistua, mutta samalla naurettiin puolueelle, valtiolle ja itselle.

Käkikellotehtaalla Leninin syntymän satavuotisjuhlasta vuonna 1970 tehtiin iso vitsi. Edellisenä vuonna Laulujuhlien satavuotistapahtumassa annettiin Moskovalle tarpeeksi periksi, että päästiin esittämään maan oman kulttuurin ja kielen voimaa. Sen huipentumana laulettiin yhdessä Mu isamaa on minu arm (Isänmaani on rakkauteni).

Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 kiristi tunnelmaa myös radiotalossa. Suomenkielinen toimitus kapinoi sen verran kuin tuohon aikaan oli mahdollista korostamalla uutissähkeissä, että teksti on virallisen uutistoimisto Tassin, ei lukijan oma mielipide. Suorien lähetyksen kerrokseen ilmestyi KGB:n mies varmistamaan, ettei provokaatioita esiinny.

Painavimmillaan kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja on vetäessään yhtäläisyyksiä Neuvostoliiton ajoista tämän päivän Venäjän toimiin Ukrainassa ja Krimillä.

Jännittävimmillään hän taas kertoo elokuun 1991 dramaattisista hetkistä Tallinnan radiotalossa Gennadi Janajevin juntan kaappausyrityksen aikana sekä Viron itsenäisyysjulistuksen jälkeisistä hetkistä saman vuoden syyskuussa. Silloin neuvostojoukot keskeyttivät tv-lähetykset joksikin aikaa.

Monia vuosia Neuvostoliitossa asuneen Lehtosen yhteenveto Neuvostoliitosta on murheellinen. Yhteiskunnan ihanteita olivat työ, tasa-arvo ja solidaarisuus. ”Kaikkien näiden ihanteiden toteuttamisessa epäonnistuttiin täydellisesti”, hän kirjoittaa.

Ei mikään muukaan yhteiskunta pysty toteuttamaan ihanteitaan täydellisesti, mutta Lehtosen mukaan Neuvostoliitossa ei edes yritetty. Päämääriin pyrittiin vain puheissa ja propagandassa.

Kirja onkin kuvaus myös hänen omien illuusioittensa katoamisesta. Todellisuuden avautumisesta hän kirjoitti jo 1980-luvun lopulla monissa Kansan Uutisten jutuissaan. NKP:n kansainvälisen osaston Suomen osaston johtajalta Vladimir Fjodorovilta tuli moitteet vielä 1989, mutta KU:n johto kehotti olemaan välittämättä niistä.

Tallinnan radion suomenkieliset lähetykset loppuivat 28.8.1998.