Poliisi johtaa toisia poliiseja harhaan nautittavassa trillerissä Toinen sisko

Peter Mohlin & Peter Nyström: Toinen sisko (Den andra systern). Suomentanut Jänis Louhivuori. 368 sivua, Bazar.

Peterit Mohlin ja Nyström säväyttivät vuosi sitten trillerillään Viimeinen elämä. Juuri ilmestynyt Toinen sisko vahvistaa, että he haluavat avata omia polkujaan ruotsalaiseen dekkariin. Todistajansuojeluohjelman kautta FBI:stä Karlstadin poliisiin siirtynyt John Adderley joutuu uutuudessa vielä pahempaan pinteeseen kuin esikoisessa.

Viimeisessä elämässä rikkaan tytön katoamistapausta selvittänyt John Adderley joutui luovimaan oikean ja väärän rajamailla suojellessaan siitä epäilty Billy-veljeään. Toisessa siskossa menneisyys on saavuttanut Johnin. Hänen peitehenkilöllisyytensä on paljastunut ja nigerialainen huumekartellia johtanut Ganiru hakee kostoa.

Kirjalle nimen antaneessa jutussa taas uudenlaisen deittipalvelun kehittäneistä siskoista toinen, Stella Bjelke, murhataan ja toinen, kasvoistaan ruhjoutunut ja viinaa ryystävä Alicia Bjelke, joutuu kiipeliin.

Dekkarin koukku on siinä, että sen kaikki henkilöt osoittautuvat vähitellen tavalla tai toisella vastenmielisiksi. Silti Mohlin ja Nyström panevat lukijan kädet hikoamaan jännityksestä heidän puolestaan.

Esikoisteoksessa sympaattisena esitetty John Adderley joutuu omassa taistelussaan henkensä puolesta uhraamaan ystäviään ja sitten johtamaan tutkimuksia harhaan pelastaakseen nahkansa myös lailta. Osana harhaan johtamista hänen on estettävä totuuden paljastuminen Stella Bjelken murhasta.

Takaumissa Alicia Bjelken kasvojen ruhjoontuminen saa selityksensä, samoin siskosten sairas suhde ja holtiton käytös. Oikeastaan pahan pitäisi saada palkkansa, mutta jollain kierolla tavalla Mohlin ja Nyström kääntävät asetelman päälaelleen.

Ruotsalaisia dekkareita suomennetaan aivan liikaa. Suuri osa niistä on joko väkivallalla mässäilyä tai varman päälle tehtyjä rutiiniteoksia. Siksi on niin suuri ilo lukea tällaisia tulokkaita. Otetaan riskiä, käännetään asetelmia ylösalaisin, luodaan kompleksisia hahmoja, luotetaan lukijan oivalluskykyyn. 

Kirjan lopussa Mohlin ja Nyström vihjaavat, etteivät Addlerleyn ja hänen lähipiirinsä pulmat lopu tähän. Ensi syksynä on taas lupa odottaa tavallista kekseliäämpää jännäriä.

Arkistosta: Laura Honkasalo kaipaa 1970-luvulta Suurta Tunnetta

Haastattelu on julkaistu Kansan Uutisissa 5.12.2001. 

Asianosaiset ovat muistelleet myyttisiä 1970-luvun taistolaisvuosiaan pääasiassa kahdella tavalla. Toiset ovat katuneet julkisesti, useimmat vaienneet.

Oli taistolaisuudesta mitä mieltä tahansa, ilmiötä ei voi sivuuttaa silloin, kun puhutaan Suomen lähihistoriasta. Nuorille tuli miltei yhtäkkiä pakottava tarve kokoontua punalippujen alle ja marxismi-leninismin pariin. Varsinkin kulttuurielämässä taistolaisuuden vaikutus oli järisyttävä.

Mutta millaista elämää taistolaiskodeissa elettiin? Miten lapsi koki sen, että vanhemmat olivat aina menossa kokouksiin ja kotona puhuttiin lakkaamatta politiikkaa?

Vuonna 1970 syntynyt Laura Honkasalo tuo ilmiöön uuden näkökulman romaanissaan Sinun lapsesi eivät ole sinun. Hän tarkastelee taistolaisuutta sisältä päin ja lapsen silmin. Honkasalo ei tyydy helpoimman kautta irvailemaan taistolaisten kummallisuuksia. Kyllähän kirjassa kerrotaan, miten pienen Nelli-tytön taistolaiskodissa vappu oli suurempi juhla kuin joulu ja että barbeilla sai leikkiä vain naapurissa.

Romaanin pääpaino on kuitenkin muualla. Se kuvaa lämminhenkistä kotia, jossa talo oli hieman rempallaan, mutta ihmissuhteet eivät. Perheen lapset saivat usein nukahtaa puheenporinaan, jossa taloon kokoontunut toverijoukko pohtii Chilen tilannetta ja Vietnamin sotaa, ja stereoissa soi Joan Baez.

Honkasalon kirjan saama vastaanotto osoittaa, että taistolaisuus ilmiönä kiinnostaa. Laura Honkasalo on ollut syksyn kysytyimpiä haastateltavia ja lokakuussa hänen romaaninsa oli kahdeksanneksi myydyin kotimainen teos.

Tarvitseeko niin hirveästi katua?

Laura Honkasalo kertoo, että jotkut toimittajat ovat olleet jopa närkästyneitä hänen tavastaan esittää taistolaisuus näin myönteisessä valossa. Hän kuitenkin korostaa kirjoittaneensa taistolaisesta kasvatuksesta, ei taistolaisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä.

– Romaanihan on kirjoitettu kokonaan lapsen näkökulmasta. Kun ihmiset ovat säälitelleet, että on kasvanut ihan epänormaaleissa oloissa ja fanaattisessa perheessä, niin halusin tuoda vähän toistakin näkökulmaa. Entisiä taistolaisia on julkisuudessa ruoskittu ja he ovat ruoskineet itseänsä. Voisi herättää keskustelua siitä, oliko taistolaisuudessa jotain hyvääkin ja tarvitseeko niin hirveästi katua.

Laura Honkasalo, entinen pikkupioneeri Pakilan nuorista demokraattisista pioneereista, ei ole kokenut, että hänelle olisi pakkosyötetty kommunistista ideologiaa.

– Minä uskon, että kun lapsuudessa opetetaan, mikä on oikeaa ja väärää ja annetaan jotkut moraaliset ja eettiset eväät, niin se luo turvallisuuden tunnetta, hän puolustaa kasvatustaan.

Yhteisöllisyyttä ja vallankumousromantiikkaa

Laura Honkasalo ei ole Nelli eikä Sinun lapsesi dokumentti, vaan romaani. Silti sekä Nellin että Lauran lapsuudessa yhteisöllisyys ja ystävyyden korostaminen oli tärkeää, samoin solidaarisuus ja toimiminen rauhan aatteen puolesta.

– Eiväthän ne olleet yksin taistolaisten hommia, hän myöntää.

– Mutta mitä lähipiiristäni muistan, niin me kasvoimme tajuamaan tosi selvästi sen, ettei ole vain jotain tiettyä ihmisluokkaa, joka ansaitsee hyvinvoinnin ja sitten on ihmisroskaa, joka ansaitsee köyhyyden. Tai että jotkut aasialaiset ja afrikkalaiset ansaitsevat kurjat olonsa. Sellainen ajattelu on minulle tosi vierasta.

Lapsuudesta Laura Honkasalo muistaa myös vallankumousromantiikan.

– Muistan tosi selvästi sen tunteen, kun kuvitteli, että Suomeen tulee vallankumous ja se on mahtavaa ja kaikki muuttuu paremmaksi.

Hän kuvitteli, että vallankumous Suomessa näyttää samalta kuin maalaukset Venäjän vallankumouksesta. Vallankumousta seuraa maailma, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, pääoma on jaettu tasaisesti ja kaikkien asiat ovat yhtä hyvin.

 Sitä tunnetta kaipaan yhä, vaikka tiedän, että se oli ihan höppänää.

Parodia olisi liian helppoa

Laura Honkasalo kertoo tietoisesti välttäneensä taistolaisuuden parodioimista.

– Se olisi minusta ollut liian helppo lähestymistapa.

Hänestä ruotsalainen Kimpassa-elokuva,  joka kuvaa ruotsalaisten kommunistien kommuunielämää 1970-luvulla, oli ihan kiva ja hauska.

– Mutta minua ärsytti, miten ihmisten vakaumus vesitettiin siinä tekemällä aiheesta parodiaa. Sen porukan ainoa kunnon kommari oli tajuton tosikko, jota kukaan ei voi ottaa todesta.

Kokonaan Honkasalo ei kuitenkaan halunnut olla ottamatta esiin taistolaisuuteen liittyviä merkillisyyksiäkään. Esimerkiksi sitä, että joululahjaksi saatiin kirjaston kirjoja, jotka piti tammikuussa palauttaa takaisin.

– Se kirja-juttu ei edes alunperin ollut kirjassa. Kun kerroin työkavereille juttuja siitä, millaista lapsena oli, he kiemurtelivat naurusta. Sitten ajattelin, että ehkä tämä on toisten mielestä kiinnostava asia ja se tuli mukaan. Kyllä minusta huumoriakin pitää olla.

Ei se ollut aivopesua

Laura Honkasalo oli pioneerien merileireillä mukana vielä 1980-luvullakin, mutta sen jälkeen poliittiset järjestöt jäivät. Eivät aatteen katoamiseen, vaan siihen, että hän viihtyi paremmin omissa oloissaan harrastaen maalaamista ja varsinkin kirjoittamista.

Nellin lapsuudessa ei paistanut aurinko aina. Pieni tyttö pelkäsi sotaa ja oli huolissaan Neuvostoliiton ja Kiinan suhteista.

Laura Honkasalo ei omasta mielestään joutunut aivopesun kohteeksi pioneereissa, vaikka hän olikin 11-vuotiaana suorittanut kurssin rakenteellisen väkivallan ja sodan suhteista.

– Pioneeritoiminnassa enemmänkin kannustettiin ajattelemaan. Mietittiin esimerkiksi sitä, miksi neekeri on paha sana ja miten rotusortoa voitaisiin vähentää. Reaganille lähetettiin kirjeitä, että älä räjäytä ydinpommeja. Ei se minun mielestäni varsinaista aivopesua ollut.

Nellin ahdistuksen sodanuhkasta Honkasalo uskoo juontuvan 1970- ja 80 -luvun vaihteesta, jolloin ydinsodasta puhuttiin paljon ja arvioitiin sitä, millainen maailma olisi ydinpommin jälkeen.

– Aikuiset kuitenkin puhuivat, että Reagan on ihan täyshullu, ja kun on pieni, niin tulee sellainen olo, että valtionpäämiehet oikeasti ovat hulluja ja niillä on yksi nappula, jolla ne voivat raivokohtauksen vallassa laittaa ydinpommin liikkeelle, hän sanoo.

Kapitalismikin epäonnistunut

Kun Neuvostoliiton arkistot kymmenen vuotta sitten alkoivat avautua, ne kertoivat, ettei ihannevaltio ollutkaan sellainen kuin kuviteltiin. Laura Honkasalo kertoo, että paljastukset Neuvostoliiton todellisuudesta ovat vaikuttaneet häneen hyvin paljon.

– Olen kiinnostunut ihmisoikeusasioista, kuulun Amnestyyn ja vastustan kuolemanrangaistusta ja väkivaltaa kaikissa muodoissaan.

– Silti mielenpohjalla on kommariromantiikkaa, että mitä jos niitä kielteisiä asioita ei olisi koskaan ollutkaan. Olisiko kommunismi voinut onnistua ja olisivatko asiat sitten paremmin? Minusta kapitalismi on ihan yhtä epäonnistunut yhteiskunnallinen kokeilu. Sen ihmisoikeusrikkomuksia ei vain haluta tunnustaa. Ne ovat joko liian lähellä tai sitten ns. ukkabukka-maissa, joista harva jaksaa miettiä jotain Aasian lapsityöläisiä.

Tuskallinen luopuminen

Sinun lapsesi -kirjan toisella aikatasolla vanhemmat ovat luopuneet aatteestaan. Isä on häipynyt selityksiä jättämättä uuteen elämään Kanadaan ja äiti vähättelee menneisyyttään uuden arkkitehtimiehensä kainalossa.

Juppivuosina teini-ikäinen Nelli oli mukana Uuden Kapinan Koululaisissa, kapina-aamunavauksissa, boikoteissa ja talonvaltauksissa. Mutta päällimmäiseksi romaanissa nousee hänen raivonsa ja paha olonsa aatteensa hylkäämiä vanhempia vastaan.

Nellin paha olo syntyy siitä, että vanhemmat ovat luopuneet nuoruuden idealismista, Laura Honkasalo pohtii. Tilalle on tullut kyynisyys, kun he ovat tajunneet, etteivät voi muuttaa asioita niin kuin kuvittelivat.

Romaanin nykyajassa isä palaa Suomeen, mutta vanhaa yhteyttä isän ja nyt 23-vuotiaan tyttären välille ei synny. Entinen revari-isä suhtautuu suorastaan pilkallisesti entiseen kommunismiinsa.

– Nelli on silloin vielä opintojensa alkuvaiheessa. Minusta se on ehkä sellaista aikaa, että silloin vielä itse kuvittelee pystyvänsä muuttamaan asioita. Ja jos vain kaikki ihmiset haluaisivat muutosta, ne muuttuisivat, Honkasalo selittää.

Hänen mukaansa Nellin happamuus syntyy ehkä siitä, että hän vähän päälle kaksikymppisenä tuntee vielä olevansa kaikkivoipa.

– Kun vanhemmat sitten elävät vaan ihan tyytyväisinä arkipäiväistä elämää eivätkä yritä vaikuttaa mihinkään, se voi tuntua turhauttavalta.

Laura Honkasalo sanoo tunnistavansa kuvauksesta myös itsensä, vaikka hän ei yliopistolla hirveästi ollutkaan toiminnassa mukana sitoutumatonta vasemmistoa lukuunottamatta.

– En ollut oikein varma, mitä minun pitäisi tehdä. Olin vain kauhean kiukkuinen koko ajan.

Edelleen häntä kiukuttaa "noin ziljoona asiaa."

– Suomessa minua ällöttää se, että ahneudesta ja hedonismista on tullut täysin hyväksyttäviä asioita. On olevinaan oikein, että kulutetaan hullun lailla ja ostetaan lapsityövoimalla tuotettuja epäekologisia polyesterivaatteita joka viikko. Ihmisten pitää näyttää hyvältä ja näyttäytyä tietyissä baareissa. Työelämä on muuttunut niin, että työntekijöillä ei ole oikein mitään oikeuksia.

Tyttöjä kiinostaa uusnoituus

Laura Honkasalo tekee työkseen suunnilleen 13-18 -vuotiaiden tyttöjen lukemaa Demi-lehteä. Hän sanoo, että kyynisyys näkyy jo nuorissa. Ajatellaan merkkivaatteita välittämättä siitä, missä ja miten ne on tuotettu.

Vastapainoksi tälle Honkasalosta on hienoa, että on kuitenkin syntynyt sellaista liikehdintää, mitä muutamana viime vuonna on nähty esimerkisi WTO-mielenosoituksissa.

– Kun olen paljon tekemisissä lukioikäisten kanssa, niin huomaa, että nuoret ovat jakautuneet kahtia sellaisiin, jotka haluavat vaikuttaa ja niihin, jotka eivät välitä pätkän vertaa. Minulle on täysin käsittämätöntä, ettei välitetä lapsityövoimasta, koska ei sitä kuitenkaan pysty estämään. Kyllä esimerkiksi kaupassa pystyy vaikuttamaan tosi paljon, vaikka se ei ehkä muuta maailmaa, Honkasalo vakuuttaa.

Positiivista hänestä on muun muassa se, että monet tytöt ovat kiinnostuneita uusnoituudesta, wicca-liikkeestä.

– Aikuiset yleensä pitävät sitä ärsyttävänä hörhöilynä, mutta minusta siihen kuuluu juuri luonnon ja toisten ihmisten kunnioittaminen ja rauhanomainen, vaatimaton elämä.

– Uusnoituus sekoitetaan usein saatananpalvontaan, mutta he eivät usko personofioituun hyvään tai pahaan. Eivät he silloin voi palvoa saatanaa, kun he eivät usko, että se on olemassa, hän huomauttaa.

Vielä on kiihkomielisiäkin nuoria

Tärkeää monille tytöille on myös eläinten suojelu. Demi-lehteen tulee jatkuvasti kysymyksiä meikeistä, joita ei ole testattu eläimillä. Muuten yhteiskunnalliset asiat eivät näytä juuri nuorten päätä liikuttavan.

Laura Honkasalo on itsekin jättänyt vappumarssit väliin, mutta osallistunut rauhanmarsseille.

– Vappu on minulle vähän sama kuin muille joulu. Kun se lapsena tuntui niin ihanalta, niin nyt pelkäisin, ettei siellä olisi samaa tunnelmaa, hän perustelee.

Oma poliittinen kotikin on edelleen hakusessa.

– Symppaan kyllä Vasemmistoliittoa enemmän kuin vihreitä tai mitään muutakaan, mutta ei minulla ole sille mitään painavia perusteita.

– Tosi paljon sympatiaa tunnen Sosialistiliittoa kohtaan. On hienoa, että jotkut nuoret jaksavat vielä olla kiihkomielisiä ja heillä on selvä käsitys siitä, miten tämän maan asioiden pitäisi olla.

Markus Ahosen kuudes Isaksson-dekkari rypee liiankin syvissä vesissä

Markus Ahonen: Anna pahan kiertää. 407 sivua, WSOY.

Odotin kovasti Markus Ahosen uutta dekkaria, koska edellinen, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Sieluttomat oli niin loistava. Se oli harvinaisen onnistunut yhdistelmä kaunokirjallista taituruutta ja henkeäsalpaavaa rikosromaania.

Valitettavasti Anna pahan kiertää ei yllä Ahosen edellisen Isaksson-dekkarin tasolle. Korkea kaunokirjallinen kunnianhimo näyttäytyy tällä kertaa lukemista vaikeuttavana sekavuutena. Lähiönuorten silmittömänä väkivaltana purkautuva tuska ja näköalattomuus puolestaan lyö yli, vaikka sen todellisuuspohja on vankka. Lienevätkö lähiöt silti sellaisia kokonaisvaltaisia helvettejä kuin Ahonen kuvaa.

Markus Ahonen on juuriltaan Vantaan martinlaaksolainen, mutta asuu nykyisin Irlannissa. Nuoruudessa koettu lähiötuska on antanut pohjan uudelle teokselle. Rikosylikonstaapeli Markku Isakssonista kertovia dekkareita hän on kirjoittanut vuodesta 2006. Ahonen on pohjoismaisen dekkariperinteen vankka kasvatti, yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaaja rikosromaanin kautta.

Anna pahan kiertää -dekkarissa Isaksson hoitaa kahta juttua. Ensimmäinen on raaka pahoinpitelyjen sarja. Kannelmäestä tuleva nuorisokolmikko hakkaa satunnaisia vastaantulijoita ja lopuksi uhrin suussa räjäytetään omatekoinen pommi. Osa uhreista jää henkiin, osa kuolee.

Isakssonille ja muille vain sukunimellään kirjassa esiintyville kasvottomille poliiseille tapahtumasarja on käsittämätön, mutta lukija kulkee alusta asti Hapan, Epun ja Miskan matkassa. Kolmikon johtajan Hapan raivoa kaikkea kohtaan Ahonen taustoittaa perusteellisesti. Aina kun tämän julmuus tuntuu yliampuvalta, mieleen muistuu Koskelan teinimurha viime vuodelta. Se ei ehtinyt vaikuttaa Ahosen teokseen, mikä tekee teoksen vielä kylmäävämmäksi. Ahonen tavallaan ennusti, mitä kaduilla kytee.

Toisessa juonilinjassa Ahonen palaa esikoisromaaninsa Meduusan murhasarjaan, jonka jäljille Isaksson pääsee uudelleen. Tämä on se, joka tekee uudesta romaanista liian sekavan. Pienkustantajan aikoinaan julkaisema Meduusa sai hyvin vähän huomiota, eivätkä sen tapahtumat ole tuttuja edes dekkarien hard core -lukijoille. Niinpä nyt on vaikea päästä sisään opettajana työskentelevään murhaaja-Maaretiin, joka on ensin murhannut joukon ihmisiä kostoksi ja sitten aivan sivullisia vaientaakseen mahdollisia todistajia.

Sekavuutta lisää vielä se, että aina lukujen välissä on kursivoituja jaksoja, joissa joku käy läpi synkkiä ajatuksia. Kuka ja mihin aikaan, romaanin tässä hetkessä vai joskus aiemmin? Se kerrotaan vasta aivan lopussa.

Aina välillä Markus Ahonen väläyttelee taitojaan jäntevän rikostarinan, inhimillisten tunteiden ja keskiluokalta pimentoon jäävän armottoman todellisuuden kuvaajana, mutta liikaa tarina hukkuu, sanotaan nyt suoraan, liialliseen kaunokirjalliseen keekoiluun.

Sensaatiomaisen hyvä Tottelemattomat, Joona Keskitalo sinkoaa kerralla dekkarihuipulle

 Joona Keskitalo: Tottelemattomat. 378 sivua, Bazar.

Suomalaisen dekkarin vuosi 2021 on ollut kaikkien aikojen kovin jo ennen tätä teosta, ja nyt kirsikaksi kakun päälle nousee Joona Keskitalon esikoinen Tottelemattomat. Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan.

Tottelemattomia ovat yläasteella tutustuneet Pete, Max, Jesse ja Jonas, jotka tekivät koululaisina laitonta bisnestä myymällä Venäjältä salakuljetettua tupakkaa.

Aikuisina tiet ovat vieneet eri suuntiin, mutta nyt porukka kootaan uudelleen yhteen. Internetin pimeän puolen kauppapaikka Silkkitie mahdollistaa uudenlaisen huumekaupan, jolla liiketoimissaan vaikeuksissa olevat Pete ja Max saisivat taloutensa kuntoon. Avuksi tarvitaan kuitenkin bittinikkari Jessen ja lakimies Jonaksen taitoja.

Tottelemattomat näyttää aluksi ainakin osittain veijariromaanilta. 2010-luvun alussa tapahtuvaa huumekauppaa ryyditetään markkinoinnilla ja brändäyksellä, johon liittyy jopa hyväntekeväisyys. Uusi nopeasti arvoaan nostava virtuaalivaluutta bitcoin tarjoaa tilaisuuden rikastumiseen kuin itsestään. Rahanpesu hoidetaan oman nettikasinon kautta.

Se on kuitenkin vasta alkua. Meno muuttuu kovemmaksi ja julmemmaksi, kun nelikko solmii suhteet Venäjän mafiaan ja joutuu samaan aikaan rikollisjengiä johtavan Stefun ja korruptoituneen huumepoliisi Arin tähtäimeen. Kyllä, Jari Aarnion varjo on pitkä uusissa suomalaisissa huumedekkareissa. Keskitalo mukailee mallikkaasti tämän tynnyrijutun tapahtumia romaanissaan.

Tottelemattomat on tarinaltaan omaperäinen, mutta kovimpaan laatuluokkaan sen nostaa Joona Keskitalon vimmainen kerronta. Näkökulmahenkilöt kertovat tapahtumista vuorollaan ja aina välissä Pete kertoo tarinaa toimittajalle vuonna 2021. Jännite on hirmuinen ja pakottaa lukemaan tarinaa eteenpäin, koska yhtään ei voi tietää, millaisen käänteen Keskitalo on seuraavaksi keksinyt.

Ahneuden voima, joka saa ihmisen ylittämään kaikki rajat, huumeisen elämän kurjuus, ammattirikollisten näennäisen liittolaisuuden taakse kätkeytyvä petollisuus. Siinä joitakin Tottelemattomien teemoja.

Joona Keskitalo nousee kertaheitolla suomalaisen rikoskirjallisuuden tähtikaartiin ja uudistaa perinteisen poliisi-vetoisen huumedekkarin 2020-luvulle. Ensi syksynä ilmestyvää jatkoa jää odottamaan nälkäisenä.

Tottelemattomat heittää kovan haasteen tähän asti vuoden parhaana esikoisdekkarina pitämälleni Anu Ojalan Jääsilkkitielle, joka sekin sijoittuu huumekaupan maailmaan. Aika lähellä on, että Tottelemattomat on koko vuoden paras Suomessa julkaistu dekkari, siis käännöskirjat mukaan lukien.

Pasilan myrkyn kolmas osa Saarni on aiempia viihteellisempi

 

Kale Puonti: Saarni (Pasilan myrkky 3). 286 sivua, Bazar.

Pitkän linjan huumepoliisi Kale Puonti debytoi viime syksynä toimivalla poliisiromaanilla Manni ja nyt Pasilan myrkky -sarjassa mennään jo osassa kolme. Saarnikin on niin hyvä poliisidekkari, että antaa tulla vaan vaikka vieläkin kiivaampaan tahtiin. Kyllä näitä lukee mielikseen. Seuraava osa onkin tulossa jo tammikuussa.

Saarni on poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarni, joka ahneuksissaan sotkeentuu huumekauppaa ja muuta rikollista toimintaa harjoittavan lapsuudenystävänsä Veijo Virkin bisneksiin. Sotkeentuu ja sortuu. Aluksi Saarni saa Virkiltä kuumia vinkkejä, jotka lisäävät hänen mainettaan, mutta eihän ole palveluksia ilman vastapalveluksia ainakaan ammattirikollisten maailmassa.

Puonti valottaa sarjassaan huumekauppaa eri näkökulmista. Manni oli huumediileriksi päätynyt yksityisyrittäjä ja kakkososan Milo pieni ratas Suomessa vaikuttavassa albanialaismafiassa. Saarnissa on vuorossa korruptoituneen poliisipomon tapaus, joka on koko sarjankin lähtökohta. Pettymys entiseen päällikköönsä Jari Aarnioon pisti Puontin kirjoittamaan realistisia romaaneja huumedekkareista.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa realismi onkin tiukkaa. Puonti kuvaa huumekaupan reittejä ja kytköksiä toden tuntuisella, mutta vetävällä tavalla. Ei liikaa poliisitoiminnan nippeleitä ja riittävästi inhimillistä kosketusta sekä rosvoihin että poliiseihin. 

Saarnia lukiessa tuntuu, että Puontille on tullut tarve vähän irrotellakin. Virkki on uskottava vanhan liiton rikollinen, joka pyörittää liiketoimiaan Tattarisuon rähjäisestä käytettyjen autojen liikkeestään käsin. Poliisipomon sortuminen rikollisille teille on puolestaan oikeudessa vahvistettu juttu. 

Realismin kahleista Puonti irtaantuu siinä vaiheessa, kun korttitalo sortuu ja pakomatka alkaa. Jälkien peittäminen kahta ruumista kuljettamalla on rankasti yliampuvaa, mutta oudon viihdyttävää. Se tuo mieleen Sam Peckinpahin makaaberin elokuvan Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa päähenkilö kuljettaa autonsa etupenkillä aina vain pahemmin haisevaa päätä.

Puonti kirjoittaa reilusti alle 300-sivuisia kirjoja. Mittaa edes sen verran niihin on saatu normaalia isommalla fonttikoolla. Tämä on varmasti yksi syy tuotteliaisuudelle. Saarnia olisi voinut kirjoittaa viitseliäämminkin. Nyt loppuratkaisu tulee liian uskomattoman sattuman kautta ja vähän töksähtäen. Silti: laatutyötä tämäkin osa. Puonti tuntee kuvaamansa maailman ja osaa kertoa siitä eloisasti ja kiinnostavasti. .

Ragnar Jonassonin Hulda-sarjan kakkososaa lukiessa hengittäminen meinaa unohtua

 Ragnar Jónasson: Saari (Drungi). Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. 297 sivua, Tammi.

 Ragnar Jónassonin syystäkin kehutun Hulda-sarjan ensimmänen osa Pimeys ilmestyi suomennoksena keväällä ja trilogian keskimmäinen jo nyt. Saari tapahtuu viitisentoista vuotta ennen rikostutkija Hulda Hermansdóttirin viimeistä juttua, sillä sarja etenee käänteisessä järjestyksessä.

Pimeydessä miesten sorsima Hulda sai luvan tutkia vielä yhtä juttua ennen kuin hänet pakotettiin eläkkeelle nuorempien miesten tieltä. Saaressa asetelma on sama. Hulda on kokenut ja pätevä rikostutkija, mutta ei etene urallaan. Hänelle oikeastaan kuuluvan ylennyksen saa lipevä uraohjus Lýdur selvitettyään syrjäisessä mökissä tapahtuneen murhan.

Kymmenen vuotta myöhemmin nuori nainen kuolee autiolla jylhällä saarella, johon neljä nuorta aikuista on kokoontunut muistelemaan viidettä, jonka kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Viisikko oli aikanaan tiivis ystäväjoukko, mutta hajaantunut tahoilleen.

Kuolemantapausta Reykjavikista tutkimaan kutsuttu Hulda vainuaa, että kuolema ei ollut onnettomuus, ja muutenkaan kaikki ei mennyt aivan niin kuin järkyttyneet nuoret kertovat.

Jónasson ottaa kaikki irti Islannin karusta luonnosta heti teoksen ensisivuilla ja osoittautuu jälleen tunnelman luonnin mestariksi. Siitä saadaan nauttia läpi teoksen.

Alussa ollaan vuodessa 1987. Benedikt-niminen nuori mies on onnensa kukkuloilla päästessään viikonlopuksi mökille uuden ihastuksensa kanssa. Lukija tietää, että ei tässä hyvin käy, mutta kenelle käy huonosti ja miksi? Lopullinen vastaus tulee vasta kirjan lopussa.

Huldan rikostutkintaa kymmenen vuotta myöhemmin Jónasson kuvaa niin intensiivisesti, että kirjaa lukiessa hengittäminen tahtoo välillä unohtua. Jännitys ja arvoituksen ratkeamisen odotus nousevat huippuunsa ilman mitään ulkoisia tehokeinoja. Vähäeleisyydestä kasvaa dekkarin vahvuus. Se vie murhatutkijan sisimpään.

Hulda on perheensä menettänyt ankeaa elämää viettävä tyyppi, joka hukuttaa tyhjyyden tunteensa maaniseen työntekoon. Nyt hänen pitää vielä yrittää pitää esimiehekseen noussut Lýdur erossa tutkinnasta, josta mies on oudon kiinnostunut.

Pimeydessä kerrottiin Huldan lapsuudesta. Saaren sivujuonessa hän etsii isäänsä, joka oli Islannissa palvellut amerikkalaissotilas. Matka Yhdysvaltoihin tuntuu hieman irralliselta, mutta se syventää lisää Huldan yksinäistä luonnekuvaa. Eläkkeelle jäämisensä kynnyksellä hänelle olisi tarjolla rakkautta, mutta sitä Hulda on kykenemätön ottamaan vastaan.

Rauhallisesti etenevä Saari kasvaa kohti traagista loppua. Niin moni elämä on tuhoutunut yhdestä valheesta lähteneestä tapahtumaketjusta.

Kuten Pimeydestä tiedämme, merkittävän murhajutun ratkaisu ei saattanut Huldan uraa lentoon. Ragnar Jónasson antaa ankean kuvan naisen asemasta Islannin poliisissa.

Trilogian päätösosa Sumu ilmestyy ensi vuonna. Se sijoittuu aikaan kymmenen vuotta ennen Saarta. Odotukset ovat korkealla, sillä Jónasson on raikas tuulahdus jo puhki kulutetussa nordic noirissa, jos sellainen sana nyt sopii näihin sysisynkkiin tarinoihin.

Sebastian Bergman sivuosassa nimikkosarjassaan - vai onko sittenkään?

 Mikael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Vihan jäljet (Som man sår). Suomentanut Elina Lustig. 453 sivua, Otava.

Kriminaalipsykologi Sebastian Bergman on ruotsalaisten dekkarien vastenmielisin päähenkilö. Itsekeskeisyydessään täysin holtittomalle Bergmanille vetää vertoja vain Leif GW Perssonin epäpätevä, mutta itsevarma poliisi Evert Bäckström.

Sebastian Bergman on ruotsalaisten tv-dekkarien käsikirjoittajien Mikael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin onnistunut luomus. Nyt jo seitsemänteen osaan edenneen murharyhmästä kertovan sarjan päähenkilöt ovat erikoisen onnistuneita kaikessa monisäikeisyydessään ja henkilöiden keskinäiset suhteet tuovat kirjoihin oman jännitteensä sen lisäksi, että kirjojen juonet ovat koukuttavia ja jännittäviä.

Vihan jäljissä murharyhmän johtoon on astunut Vanja Lithner, jonka elämän Sebastian Bergman on sekoittanut perusteellisesti sarjan aiemmissa osissa. Bergman on paljastunut Vanjan oikeaksi isäksi ja nyt hän on myös seestynyt isoisä. Parisuhdekin toimii teknisen tutkijan Ursulan kanssa.

Sebastian Bergman näyttää olevan sivuroolissa omassa sarjassaan. Hän on irtaantunut murharyhmän avustajan roolista eikä ole mukana, kun Vanjan johtama ryhmä jahtaa murhaajaa Karlshamnissa. Joku ampuu ihmisiä kiihtyvään tahtiin ja katoaa jälkiä jättämättä. Mikään ei näytä yhdistävän uhreja.

Lukija tietää enemmän kuin poliisit. Bonnie ja Clyde -tyyppinen nuori parivaljakko rakastaa toisiaan ja kiertää kostamassa vanhoja vääryyksiä. Alkunsa tapahtumat saavat luokkakokouksesta.

Hjorthin ja Rosenfeldtin tarina kulkee sujuvasti ja ammattitaitoisesti, mutta Sebastian Bergman -sarjan paras taika tuntuu olevan kateissa, kun päähenkilö on poissa. Hän näkee painajaisia vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista, jossa menetti perheensä ja muuttui ihmisenä paskiaiseksi.

Mutta eihän se niin mene, että taitava kirjailijakaksikko olisi tälläkään kertaa tyytynyt rutiinidekkariin. Pitkälti yli kirjan puolivälin kestävä sinänsä kaikin puolin vetävä murhaajajahti paljastuu vain esinäytökseksi. 

Kuten sarjan lukijat hyvin tietävät, Vanjan luottomies Billy elää kaksoiselämää. Huipputason rikostutkija on myös himomurhaaja, jonka sisäinen käärme herää jälleen ja vaatii lisää uhreja Billyn pyhistä lupauksista huolimatta. Hänestä on tulossa kaksosten isä, joten enää ei ole varaa mokata.

Hjorth ja Rosenfeldt kehittävät dekkarinsa kakkosjuonesta oikeasti jännittävän kilpajuoksun, sillä pelissä ovat Bergmanille rakkaimmat ihmiset, eikä koskaan voi olla varma, että hyvin tässä lopulta käy. Sen verran kieroja juonia kaksikko on aiemminkin punonut.

Rosenfeldtilta ilmestyi viime vuonna erittäin hieno Haaparantaan sijoittuva dekkari Surman susi, mutta Vihan jälkien totaalinen yllätysloppu antaa ymmärtää, että Sebastian Bergman -sarjakin saa lisää jatkoa. Lisää sotkuisia ja niin kiinnostavia ihmissuhteita on luvassa.

Missä muuten viipyy Sebastian Bergman -tv-sarjan Suomen esitys? Sitä on näemmä tehty kaksi kautta vuosina 2010-2013 ja pääosissa tietysti kaikkia muitakin suuria ruotsalaisia dekkarihahmoja esittänyt Rolf Lassgård.