Ikuisen mustan murheen maa - Anna Soudakovan kolmas romaani on pakahduttava sukutarina Valko-Venäjästä

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. 335 sivua, Atena. 

Pietarissa vuonna 1983 syntyneen, Vantaalla opettajana työskentelevän Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat omaelämäkerrallisia. Mitä männyt näkevät -esikoinen ulottui 1930-luvun Neuvostoliitosta 1990-luvun Turkuun pohjautuen hänen omiin ja isovanhempiensa kokemuksiin. Toissa vuonna ilmestyneessä Varjele varjoani -teoksessa ollaan Turun Varissuolla 1980-luvulta lähes nykypäivään. Romaanissa kuvataan maahanmuuttajien sopeutumisen ongelmia kahden kulttuurin välissä omakohtaisen tuntuisesti.

Uudessa romaanissaan Haikara levittää siipensä Anna Soudakova vaihtaa näkökulman aviomiehensä synnyinmaahan Valko-Venäjään. Taas päästään seuraamaan sukupolvien ketjua, joka tällä kertaa ulottuu Valko-Venäjän 1940-luvun saksalaismiehityksestä vuoteen 2020, jolloin "vallanpitäjä" on varastanut taas yhdet vaalit, ja siitä raivostuneen kansan protesti kukistetaan väkivalloin. Valko-Venäjän presidentin nimeä Soudakova ei halua mainita romaanissa kertaakaan.

Mitä tiedämme Putinin taskussa olevasta Valko-Venäjästä? Sama mies on hallinnut maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1994. Sitä on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi, mutta Venäjän viime vuosien kehityksen takia oikeampi ilmaus voisi olla Euroopan toiseksi viimeinen diktatuuri. 9,5 miljoonan asukkaan Valko-Venäjä on köyhä maa, jonka yli vieraat sotajoukot ovat kävelleet kerta toisensa jälkeen satojen vuosien ajan.

Anna Soudakovan romaani on hivelevän kauniisti kirjoitettu tarina ihmisistä, jotka taistelevat ja ovat taistelleet kulloistakin diktatuuria vastaan, niistä, jotka ovat mukautuneet ja niistä, jotka lähtevät pois. Samalla se kertoo meillä vähän tunnetusta valkovenäläisten elämästä, kielioloista, kulttuurista ja eritoten ruokakulttuurista. Keitettyä perunaa ja makaronia, suolasilliä, piirakoita ja salaatteja valmistetaan romaanissa jatkuvasti arkea tai juhlaa varten.

En ennen tätä romaania tiennyt, että valko-venäjän kieltä movaa pidetään junttimaisena. Oman äidinkielen sijaan maassa suositaan venäjän kieltä tai venäjän ja valko-venäjän sekoitusta.

Romaanin päähenkilöistä Andréi pakenee ankeutta hakemalla turvapaikkaa Norjasta ja päätyen lopulta uuteen elämään Suomeen. Hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa Sveta asuu enonsa perheessä pääkaupunki Minskissä. Teini-ikään vartuttuaan hän alkaa osallistua opposition mielenilmauksiin. Yliopistossa Sveta perustaa ystävänsä Glebin kanssa verkkojulkaisun, jossa jaetaan oikeaa tietoa siitä, mitä maassa tapahtuu.

Mutta kiinnostaako ketään, mitä tapahtuu todella?

"Ihmiset ovat sokeita, kiinni arjen ongelmissaan", opposition toimintaan osallistuva eno puuskahtaa. "Ei heitä kiinnosta jokin epämääräinen vapaus, kunhan he vain voivat illalla katsoa televisiota ja unohtaa edes hetkeksi jokapäiväiset huolensa."

Kuvaus lannistetusta kansasta sopinee myös Soudakovan synnyinmaahan.

Samoin se, että koulutuksen perusta on murskattu: "Tutkittu tiede ja tieto on korvattu vallanhaltijan maailmankuvaan sopivilla korulauseilla, historialliset faktat sepitetty saduilla, uteliaisuudesta on tullut ekstremismiä ja vapaasta ajattelusta vaarallista."

'

Soudakova ottaa yhtä tiukasti kantaa kuin esikoisessaan, jonka keskeinen kysymys vuonna 2020 kuului, taasko se alkaa viitaten Stalinin 1930-lukuun. Vastauksen tiedämme nyt.

Valko-Venäjä on romaanin sanoin ikuisen mustan murheen maa. Ei tarvitse mennä kaukaiseen historiaan. Maata ovat miehittäneet puolalaiset, bolsevikit, natsit, kommunistit ja nyt yksi diktaattori pitää sitä rautaisessa otteessaan.

Takaumissa Soudakova vie lukijan natsimiehityksen vuosiin. Andréin ja Svetan mummo Stepanída toimitti silloin salaa ruokaa ja muita tarvikkeita metsässä piilotelleille partisaaneille. Naapurin ystävällisen opettajan äidin Hristínan isä Vasíl taas oli poliisi ja natsien yhteistyömies, koska saksalaiset olivat suopeita maan omalle kulttuurille ja kielelle toisin kuin neuvostovalta.

Loppua kohti romaanin lähestyessä nykyaikaa Soudakovan ote muuttuu yhä poliittisemmaksi ikään kuin vimman ja raivon vallassa siitä, että tämän vuoden kesäkuussa Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia.

Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat erinomaisia, ja niin on kolmaskin. Haikara levittää siipensä on suuri kaunokirjallinen lukunautinto ja tietopaketti samoissa kansissa. Romaanin nimi tulee siitä, että haikara on Valko-Venäjän kansalliseläin: "Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä. Valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta", mummo kertoo.

Romaanin kauniista ulkoasusta vastaa Laura Noponen niin kuin Soudakovan edellisissäkin teoksissa.

Nautinnon lisäksi romaani saa aikaan raivostunutta voimattomuuden tunnetta: diktaattorit ovat keskuudessamme, eikä heille mitään voi. Demokratian ala maailmassa on kapenemaan päin. Edes koulutus, vapaus ja moniarvoinen uutistarjonta eivät suojaa, kun kansalaiset tuntevat vetoa autoritaarisiin johtajiin.

Marko Immonen on monipolvisten juonien ja kihelmöivän jännityksen tuntematon suuruus

 

Marko Immonen: Lähtölaskenta. 332 sivua, Myllylahti 2022.

Elokuussa ihmettelin blogissani, miten niin tasokas dekkarikirjailija kuin Outi Hongisto voi olla niin vähän tunnettu. Veljet-trilogian luettuani luin vielä Hongiston uusimman teoksen Grynderi, joka on yhtä onnistunut, mutta toisenlainen.

Päätin sitten kokeilla, mitä muita helmiä teoksiaan markkinoimattoman Myllylahden MurhaMylly-sarjassa on mahdollisesti ilmestynyt. Summamutikassa lainasin kirjastosta orimattilalaisen Marko Immosen Kostonhautojan vuodelta 2018. Taas osuin kultakimpaleeseen. Pikavauhtia luin myös sitä seuranneen Syntien perukirjan sekä tämän uusimman Lähtölaskennan. Sitä ennen ilmestynyttä Välimiestä en ole vielä saanut käsiini. Ennen Kostonhautojaa Immoselta on ilmestynyt Kuoleman koeaika (2016) ja Murhapaikanhakijat (2017).

Kolmen luetun jännärin perusteella Immonen voisi keikkua suuren tuntemattomuuden sijaan myyntilistojen kärkipaikoilla. Dekkarikliseitä ovat, että "mikään ei ole miltä näyttää" ja "yllätyksellinen loppu". Molemmat pätevät Immoseen, mutta ainakin potenssiin kaksi tai jopa kolme. En muista kovin usein törmänneeni tällaiseen juonelliseen rikkauteen ja lukijan harhautteluun pitkin matkaa kuin Immosen kirjoissa. Niissä ei tule yllätystä vain lopussa, vaan koko ajan. Seikkailuviihdejännäreinä Immoset ovat täysin omaa luokkaansa.

Kostonhautojasta alkaen Marko Immonen on kirjoittanut lahtelaisesta Liinan perheestä ja sen lähipiiristä. Kostonhautojassa tietoturvayrittäjä Mika Liinan Juuso-poika pahoinpidellään kadulla. Isä ryhtyy hautomaan kostoa nastolalaiselle jengille, mutta se on vasta alkua hurjalle pyöritykselle, jossa pääosaa näyttelevät Luxemburgissa toimivan hämärän yrityksen johdannaiskaupat. Juonenkuljetus ja täpärät tilanteet ovat Immosella ilmiömäisesti hallussa.

Liinojen lähipiiriin kuuluvat myös Juuson anarkistishenkinen ystävä Emma Harju ja tämän täysin saamaton veli Roni.

Syntien perukirja alkaa 1980-luvun missikisojan perintöprinsessan murhasta ja Emman mummon Ritva Harjun muistotilaisuudesta. Taas lukijaa viedään kuin pässiä narussa, kun tapahtumat etenevät hurjalla vauhdilla saaden koko ajan uusia käänteitä. Teoksen keskeisen pahiksen Immonen poistaa näyttämöltä jo sen puolivälissä, mutta tarinan kierteet vain lisääntyvät, kun menneisyyden pahat teot ja tekijät lopulta paljastuvat.

Mitään huumoridekkareita Immonen ei kirjoita, mutta humoristinen pohjavire pilkahtelee aina välillä näissä kahdessa kirjassa. Samaan aikaan jännitys niissä on niin tiheää, että hengittäminen meinaa unohtua.

Lähtölaskennassa Juuso ja Emma ovat naimisissa ja heillä on pieni Jeremias-niminen poika sekä kitkaa keskinäisessä suhteessa.

Lähtölaskenta alkaa Ranskasta, jossa kolmen muskettisoturin nimiä kantava kolmikko ryöstää kemian alan yhtiön salaisuuksia ja tekee murhan. Kovan luokan ammattilaiset ovat nimimerkki Mr. Speedin tilaamalla keikalla.

Se ei yllätä, että Mr. Speedin jäljet johtavat Lahteen, jonne Immosen kirjat pääosin sijoittuvat. Kaikki muu onkin sitten taas heikunkeikun ennen kuin ollaan lopussa.

Aloitteleva juristi Juuso saa nyt hoidettavakseen yrityskaupan, joka on liian monimutkainen hänen taidoilleen. Viime hetken kahden miljoonan euron rahansiirto tuntuu erikoiselta, mutta Juuso on liian varomaton ja kokematon. Pian hän huomaa olevansa kaulaansa myöten liemessä, mahdollisesti osallisena rahanpesuun.

Jälleen kerran mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Kohta Lahdessa Juuson ja koko perheen jäljillä on sekä ryöstetyksi tulleen DeepSearch-yhtiön palkkaama kovanaama Louis että alkuperäiset ryöstäjät peräämässä välistä vedettyä kahden miljoonan palkkiotaan. Niin Liinat kuin "Mr. Speedin" perhe ovat lopussa kahden tulen välissä Joutsalaisessa teollisuushallissa, jossa selviää, miksi kemian yhtiön ryöstö tilattiin.

Lähtölaskenta tarjoaa piinaavaa jännitystä ja nerokkuutta hipovia harhautuksia erinomaisesti kirjoitettuna ja rytmitettynä. Eräskin kotimainen tähtiluokan trilleristi on Immoseen verrattuna tönkkökertoja niin kirjoittajana kuin etenkin henkilöiden kuvaajana. Liinat, Emma, Roni ja jokaisessa kirjassa mukana oleva rikoskomisario Jukka Sirén ovat herkullisesti ja vivahteikkaasti rakennettuja hahmoja.

Humoristinen vire Lähtölaskennasta puuttuu. Immonen on kirjoittanut enemmän "tosissaan". Jälkisanoista selviää, miksi. Hän kertoo tositapauksia lääkkeiden hinnan vedättämisestä kohti korkeuksia yhtiöiden voittojen vuoksi. "Ihmisen elinvuosia ei voi jättää yksin kapitalismin päätettäväksi", hän toteaa.

Onko Marko Immonen niin tuntematon suuruus kuin alussa väitin? Ilmeisesti hänen kirjojaan ei ole juuri arvosteltu. Uusimmankin teoksen kansiliepeessä on kaksi otetta Etelä-Suomen Sanomien julkaisemista kehuvista arvioista vuosilta 2016 ja 2018. Aina luotettavasta Kirsin Kirjanurkasta löytyy arviot kolmesta Immosen alkupään teoksesta, mutta ei mitään enää Kostonhautojan  jälkeen.

Maailma on epäoikeudenmukainen, ja huippulahjakkaan jännityskirjailijan jääminen julkisuuden katveeseen on tietysti vain first world problem. Mutta silti. Kustantaja Myllylahden asenteesta kertoo tämä sivu, jossa pitäisi olla luettelo kaikista Immosen kirjoista. Katsokaa itse, onko.

Pohjoisen huumehelvetti laajenee terrorismiksi taitavan Anu Ojalan Taivasverkossa, jota ei voi ymmärtää itsenäisenä teoksena

 Anu Ojala: Taivasverkko. 247 sivua, Gummerus.

Juristi-kirjailija Anu Ojala Rovaniemeltä osaa shokkihoidon. Esikoisessaan Jääsilkkitiessä vuonna 2021 hän kuvasi Suomen ja Ruotsin rajalla käytävää huumeiden vastaista taistelua kuin kirjaimellisesti sotana. Poliisit olivat jatkuvassa hengenvaarassa konetuliaseiden papatuksen ja hurjien takaa-ajojen keskellä.

Sarjan kolmannessa osassa Taivasverkossa kaikki on vielä hurjempaa. Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä, rikosylikonstaapeli Ronja Jentzsch valmistautuu työparinsa vanhemman rikoskonstaapeli Janne Pallarin kanssa tylsään palaveriin Haaparannan kaupunginhotellissa, kun kaupungintalon eteen pysähtyy jarrut kirskuen pakettiauto. Siinä samassa suomalaispoliisit ovat keskellä terrori-iskua ja verilöylyä, joka kohdistuu Haaparannan kaupunginvaltuuston jäseniin.

Taivasverkko päättyy suureen räjähdykseen rajalla. On kuin sota olisi tullut Suomeen ja Ruotsiin.

Alun ja lopun välissä olevat yli 200 sivua ovat täynnä lähes keskeytymätöntä intensiivistä toimintaa, jonka kuvaamisessa Anu Ojala on todella taitava.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa on annettu ymmärtää, että nuoria kuin kärpäsiä tappaneen fentanyylin leviämisen takana ovat isommat kuviot kuin tavanomaiset huumekauppiaat.  Nyt alkaa hahmottua entistä selvemmin, että Ojala kuvaa vieraan vallan strategiaa kahden pohjoismaisen yhteiskunnan horjuttamiseksi huumeilla, terrorilla ja kylvämällä epäluottamusta viranomaisiin ja poliitikkoihin.

Terrorismia ei Suomessa ole, mutta osa muista vieraan vallan hybridi-iskujen menetelmistä on tuttuja aivan viime päivienkin uutisista. Ne koskevat oikeassa elämässä Venäjää, mutta Ojala tuntuu luovan katseensa Kiinaan, johon ensimmäisen osan nimi Jääsilkkitiekin viittaa. Keskeinen toimija hänen dekkarisarjansa uudenlaisessa rikollisuudessa näyttää olevan kiinalaistaustainen International Trust -sairaala, joka toimii Haaparannassa, mutta jonka magneettikuvausrekat kulkevat kenenkään edes kriisitilanteessa tarkastamatta vapaasti Suomeen ja takaisin.

Taivasverkko on jäätävän kova suoritus Ojalalta, jonka Jääsilkkitie oli yksi vuoden 2021 parhaista kotimaisista dekkareista, vaikka jäikin vähälle huomiolle. Ikävä vaan, että siitä ei voi ymmärtää juuri mitään, jos ei ole lukenut Jääsilkkitien lisäksi viime vuonna ilmestynyttä ensimmäistä jatko-osaa Kuolinsoitto.

Ja paljon menee ohi sellaiseltakin, joka on lukenut suuresti innostuen molemmat. Sen juuri muistaa, että koko tarina käynnistyi kolme vuotta sitten tullimies Kristianin sattumalta löytämästä huumerepusta. Moni muu viittaus aiempiin kirjoihin jää muistikuvien ulkopuolelle. Ilmestymässä on loistavan tekijän hyytävä tarina, joka menee osittain hukkaan, kun se on ripolteltu jatko-osien jatko-osiksi. Parhaimmillaan Ojalan sarja on vasta sitten, kun kaikki osat ovat ilmestyneet ja sen voi lukea kokonaan yhtä soittoa.

Tulevaisuuteen katsovassa ajankohtaisuudessaan Taivasverkko viiltää. Kun nyt puhutaan aiheellisesti nuorten katujengeistä, Ojala katsoo mitä voi olla pian edessä, jos heidät rekrytoidaan todella kovaan väkivaltaan ja annetaan aseet ja muut varusteet käteen. Kirjan alun Haaparannan terrori-iskun tekijäksi ilmoittautuu nuorten ja lasten militanttiryhmä, joka videomanifestissaan ilmoittaa lopettavansa maansa pettäneiden poliittisten päättäjien vallan.

Entä jos kaduilla oleva rikollisuuteen suuntautuva energia todella saadaan suunnattua järjestäytyneesti yhteiskunnan horjuttamiseen, Ojala tuntuu kysyvän.

Taivasverkon lopussa Rovaniemi alkaa muistuttaa sodassa olevaa kaupunkia. Kolmannessa jatko-osassa ensi vuonna panokset todennäköisesti kovenevat entisestään. Sitä ei voi jättää lukematta, mutta mieluummin olisin lukenut Anu Ojalan hahmotteleman kokonaisuuden yksien kansien välistä.

EDIT: Toisin kuin ennakoin, kirjasarjalle ei ole tulossa suoraa jatkoa. Anu Ojala kertoi, että Ronja Jenzchs jatkaa seuraavassakin kirjassa, mutta uusin kuvioin.

Kolme tarinaa sulautuu yhdeksi piinallisen tehokkaassa jännärissä Kukaan rakkaasi ei kuole

 Anna Platt: Kukaan rakkaasi ei kuole (Ingen du älskar kan dö). Suomentanut Hanni Salovaara. 335 sivua, Docendo.

Anna Platt on työskennellyt käsikirjoittajana monissa ruotsalaisissa tv:n jännityssarjoissa. Ei siis ole mikään yllätys, että hänen esikoisdekkarinsa on erityisen taitavasti rakennettu ja liimaa lukijan tiiviisti kiinni kirjaan.

Kukaan rakkaasi ei kuole -jännärissä vuorottelee kolme tarinaa. Alusta asti arvaa, että jossain vaiheessa ne kohtaavat, mutta sittenkin Platt onnistuu yllättämään miten ja minkälaisin seurauksin.

Kirjankustantamon markkinointiosastolla työskentelevä Bianca rakastuu yhtiön uuteen naimisissa olevaan toimitusjohtajaan. Bianca suree jäljettömiin kadonnutta veljeään Mickeä. Lena on jättänyt entisen elämänsä Ruotsissa ja aikoo perustaa Mallorcalle hostellin. Rakennuksen pihalta löytyy vuosia aiemmin haudattu ruumis, joten suunnitelmaan tulee mutkia. Irlantilainen Shane saa tietää, että hänen sairaalassa makaava isänsä ei olekaan hänen biologinen isänsä.

Lontoossa kirjakauppiaana epäonnistunut Shane käynnistää vimmaisen etsinnän kotiseudullaan Irlannissa selvittääkseen oikean isänsä henkilöllisyyden mielessään kysymys: kuka minä olen. Mallorcalla Lena selvittää mukavan sinne Irlannista muuttaneen taksikuski Eamonin kanssa kuopasta löytyneen ruumiin henkilöllisyyttä, kun poliisi ei tunne suurta mielenkiintoa vanhaa juttua kohtaan.

Näitä kahta mysteeriä Platt syventää harkitusti ja nautinnollisen hitaasti. Biancan tarina näyttää niihin nähden erilaiselta ja irralliselta, mutta totta kai sekin liittyy kokonaisuuteen.

Mysteeri, hitaasti kohoava kihelmöivä jännitys, psykologisesti uskottavat henkilökuvat ja kirjoittajan taito tehdä oikeat liikkeet oikealla hetkellä nostavat Plattin teoksen vuoden tähän mennessä parhaaksi suomennetuksi ruotsalaisdekkariksi. 

Kukaan rakkaasi ei kuole on kutkuttavan erilainen jännityskirja. Siinä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja, eikä mitään muutakaan kaavamaista. Ei väkivaltaakaan. On vain hieno tarina rakkautta kohti hapuilevista ihmisistä, jotka voivat lopulta tehdä rauhan menneisyyden tapahtumien kanssa.

Max Seeck uusiutui taas onnistuneesti - Merkitty todistaa, että sarjamurhaajasta voi kirjoittaa älykkäästi

Max Seeck: Merkitty. 400 sivua, Tammi.

Parin vuoden dekkaritauon jälkeen kansainvälistäkin menestystä saavuttanut Max Seeck palaa uuden hahmon ja sarjan parissa teoksessa Merkitty. Päähenkilö on nyt taidegalleristi Milo Perho, joka on jättänyt uransa suojelupoliisissa, mutta avustaa poliisia profiloijana.

Ennakkotiedot uuden sarjan avausosasta eivät suoraan sanoen innostaneet. Taas sarjamurhaaja, jonka murhasarja on poliisia härnäävä peli, ja profiloija, joka on todennäköisesti jollain lailla omituinen, mutta juuri tällä yhdellä saralla nero. Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun Arttu Tuominen käynnisti samantapaisen pelin Delta-sarjan päättävässä Lavastajassa, ja ylipäätään sarjamurhaaja-teema tuntuu loppuun kuluneelta.

Kahdeksan vuotta sitten aloittanut ja heti huipulle noussut Seeck on kuitenkin aiemmissa teoksissaan näyttänyt, että hän ei hae menestystä helpoimman eikä kuluneimpien kaavojen mukaan. Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla.

Sarjamurhaajajännärissä tarvitaan tietysti alussa ruumis. Bobbyksi itseään kutsuvalla murhaajalla on kaksi tavaramerkkiä. Hän maalaa uhrinsa valkoiseksi tai mustaksi ja uhrin henkitorveen on sullottu shakkinappula. Heti alussa käy selväksi, että Bobby pelaa jonkinlaista shakkipeliä poliisin kanssa. Nimimerkkikin viittaa maailmanmestari Bobby Fisheriin.

Lähtökohtiin nähden Seeck kutoo tarinaansa rauhallisesti, jopa arkisesti. Milon lisäksi juttua tutkii Helsingin poliisin vakavien rikosten yksikkö, josta Milolle läheisin on rikoskomisario Minka Laine. Ryhmää johtaa rikosylikomisario Kalle Åvist.

Pelottelun ja säntäilyn sijaan Seeck rakentaa huolellisesti henkilökuvia Milosta ja koko poliisin tutkintaryhmästä. Välillisesti siihen kuuluu myös Milon patologiäiti, jonka kanssa hän pystyy olemaan ainoastaan ammatillisessa suhteessa. Välit ovat menneet poikki syystä, joka selviää vähitellen.

Sarjamurhaajajännäriksi itse sarjamurhaaja esiintyy Merkityssä vähän ja harvakseltaan. Ruumiitakaan ei tule montaa. Murhien tekemistä Seeck ei kuvaa ollenkaan, vain niiden seurauksia. Hitaasta etenemisestä huolimatta jännitys kasvaa ja tiivistyy. Seeck osoitti taitonsa tunnelman luojana jo edellisessä dekkarissaan Loukko, joka muuten oli aivan erilainen kuin Merkitty.

Valitsemastaan linjasta Seeck pitää johdonmukaisesti kiinni loppuun asti. Ei tule suurta loppunäytöstä, jossa kaikki ratkeaa. Tulee pieni, jopa intiimi, joka tarjoaa viimeisen yllätyksen sillekin, joka on jo arvannut murhaajan.

Sarjamurhaasta voi siis kirjoittaa älykkäästi, ennakko-odotuksia uhmaten ja roiskimatta verta ja kauhua lukijan silmille, jos osaa. Max Seeck osaa. Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

Päähenkilö Milokaan ei ole mikään kummajainen. Erikoista hänessä on vain vaimon kanssa solmittu seksielämää koskeva sopimus. Muuten tavallinen heppu, joka kävelyttää Banksy-koiraa ja nauttii silloin tällöin lasillisen tai pari hyvää viskiä.

Max Seeck on ensimmäisestä jännäristään Hammurabin enkelit lähtien sanonut suoraan tavoittelevansa kaupallista kansaivälistä menestystä. Kun sitä ei kansainvälisiä kuvioita käsittelevillä trillereillä tullut, hän vaihtoi psykologiseen jännityksen. Jessica Niemi -sarjalla menestystä tuli, mutta nyt neljän kirjan jälkeen Seeck pisti sen sarjan poikki tai ainakin tauolle ja aloitti uuden. Tätä uusiutumishalua ja -kykyä sekä riskinottoa ei voi kuin kunnioittaa. 

Lisäksi jokainen uusi askel on ollut taiteellisestikin onnistunut. Viime vuonna parhaan pohjoismaisen dekkarin Lasiavain-palkinnon saaneella Max Seeckillä on kultainen kosketus suomalaiseen jännityskirjallisuuteen.

Uusi dekkarinimi Pekka Vänni kirjoittaa elävästi, mutta rytmittää huonosti, jolloin Hesekiel on pikkuisen tylsä

 

Pekka Vänni: Hesekiel. 342 sivua, CrimeTime.

Pekka Vänni menee asiaan ääntä nopeammin esikoisdekkarissaan Hesekiel. Viidennellä sivulla oikeistopopulistisen puolueen konkaripoliitikko kuolee salamurhan uhrina eurovaalien viimeisessä tilaisuudessa Helsingin Narinkkatorilla. Paikalla oleva KRP:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg saa vainun ampujasta ja ampaisee perään. Murhaaja kuitenkin katoaa Helsingin maanalaisiin tunneleihin.

Huima alku lupaa paljon, mutta sitten Vänni juuttuu pitkäksi aikaa KRP:n tilannehuoneeseen. Juttua tutkitaan, kuulusteluja tehdään ja kaikkiin toimiin ryhdytään niin kuin varmasti tehtäisiin oikeastikin. Se ei vain ole pitkän päälle kovin mielenkiintoista. 

Aika pitkään saadaan odottaa jotain käännettä. Se tulee lyhyenä välähdyksenä, kun ilmeisesti ihmiskaupan uhrina prostituutioon pakotettu nainen yrittää paeta. Sen jälkeen palataan taas tilannehuoneeseen. 

Teoksen rytmitys ontuu. Dynaamisemmilla vaihteluilla Hesekiel toimisi paremmin.

Vasta Hesekielin puolivälin paikkeilla juttu alkaa jäsentyä. On poliitikon salamurha, ihmiskauppaa pyörittävä rinki sekä mahtimiesten saunaseura, jossa pannaan Suomen asioita kuntoon. Päästään ulos toimistosta. Tehdään uskaliaita operaatioita, tutustutaan tarkemmin sarjan muihin keskeisiin henkilöihin.

Alkaa valjeta, että Hesekiel on murhaaja, joka tappaa kostaakseen uhriensa pahat teot. Mutta mitä pahaa Narinkkatorilla ammuttu veteraanipoliitikko Pauli "Pate" Tenhunen on tehnyt?

Suuren kansainvälisen teknologiayhtiön johtotehtävissä työskentelevä Pekka Vänni kirjoittaa elävästi. Tarina sinänsä luistaa vaivattoman tuntuisesti. Teemat ovat puhuttelevia. Oikeistopopulismi, demokratian tulevaisuus, yhteiskuntaa sotatilaan ajavat kiihkoilijat. Nehän ovat tuttuja viime päivien uutisistakin.

Taru Wahlbergin henkilöä Vänni avaa vähän kerrallaan. Hän on taas uusi mielenkiintoinen naishahmo dekkarisarjan vetonaulaksi. Naisiahan uusien sarjojen päähenkilöt yleensä ovat.

 Aineksia on, mutta esikoinen ei ihan nappaa. Nimihenkilö Hesekiel jää täydeksi arvoitukseksi niin, että lukijalle jää hölmistynyt olo. Viritelläänköhän tässä suoraa jatkoa seuraavaan osaan?

Lopullisesti maku tähän esikoisdekkariin menee loppuratkaisussa. Ai sellainen James Bond -pahisten kaltaisen suuren suunnitelman toteuttaja oli tapahtumien taustalla.

Kaikesta tässä sanotusta negatiivisesta huolimatta en menetä toivoani Pekka Vänniin yhden kirjan perusteella. Kuten sanottu, hän kirjoittaa erinomaisesti, joten ehkä seuraavalla kerralla rytmit saadaan kohdilleen ja tarina lähemmäs maanpintaa, jolloin tuleekin jo hyvä dekkari.

Outi Hongiston pitäisi olla dekkaritähti - kolmiosainen Veljet täyttää sekä yhteiskunnallisen otteen että huippujännityksen vaatimukset

Outi Hongisto:

Veljet - Amir. 336 sivua, Myllylahti 2020.

Veljet - Younas. 293 sivua, Myllylahti 2021.

Veljet - Jälkeläinen. 245 sivua, Myllylahti 2023.

Miksi en ollut koskaan kuullutkaan espoolaisesta Outi Hongistosta vaikka hänen kolmiosainen dekkarisarjansa Veljet on loistava, olen dekkarien suurkuluttaja ja seuraan alaa tiiviisti? Kolmiosainen yhtenäinen teos ilmestyi 2020-2023. Siitä on ilmeisesti julkaistu vain yksi lehtiarvio ja pari blogiarviota. Hongiston nimi muistui mieleen kirjastossa siitä, että aina luotettava Kirsin kirjanurkka on arvioinut hänen kirjansa. 

Ensin lainasin ensimmäisen osan, mutta se ollessa vielä kesken kiirehdin hakemaan jatko-osat, ettei lukemiseen tule katkoa.

Veljet on saumattoman yhtenäinen tarina, joka on epäkätevästi julkaistu kolmessa osassa. Toisen ja kolmannen osan välissä meni lisäksi kaksi vuotta. Jatkuvajuoniset dekkarit ovat huono idea, mutta kun pääsi lukemaan tarinan yhteen menoon, kokemus oli intensiivisyydessään poikkeuksellinen. Muutama yhtä vetävä dekkari Suomessa joka vuosi julkaistaan, mutta ei kovin monta.

Rakennusalalla työskentelevä Hongisto käyttää sarjan nimen mukaisesti hieman kulunutta asetelmaa, jossa kaksi veljestä on eri maata. Teoksissa ei kuitenkaan ole mitään kulunutta. Hongisto oli jo esikoisessaan taitava kuvaamaan jengirikollisuuden houkutuksia ja nostattamaan sydämen tykytystä aiheuttavaa jännitystä.

Veljet ovat Pakistanista Suomeen turvapaikanhakijoina tulleet Younas ja Amir Zardari. Younas on poliisi ja tiiminvetäjä keskusrikospoliisissa. Amirille koulu ei maistunut. Hän on taitava käsistään, mutta kouluttamattomalle ei töitä löydy. Zardarit ovat siirtyneet äitinsä Maryamin kanssa Espooseen Joensuusta. Suomessa he aloittivat Kontiolahden vastaanottokeskuksessa.

Ensimmäisessä osassa Veljet - Amir Hongisto kuvaa uskottavasti, miten toimeton ja turhautunut nuori mies houkutellaan kerhoon eli maahanmuuttajien rikollisjengiin. Siihen Amirin värvää Kontiolahden ajalta tuttu Saeed. 

Amirin elämä on näköalatonta ja rahasta on koko ajan puute. Jengi tarjoaa veljeyttä ja ansaintamahdollisuuksia - rikollisin keinoin toki. Jengin johtajan Alin pyytämistä pienistä "palveluksista" se alkaa ja kohta Amir on mukana vakavissa rikoksissa, vaikka ei oikeastaan tahtoisi. Hän ei ole perinteinen paha veli, mutta veljeyttä puheissaan korostavan yhteisön vetovoima on vain liian suuri.

Younas alkaa luisua kaltevalle pinnalle, kun hänelle selviää, missä pikkuveli on mukana. Amiria suojellakseen hän syyllistyy virkavirheisiin, ja sotkeutuu yhä pahemmin omiin kuviohinsa, kun ymmärtää veljen olevan vastuussa myös rikoksista pahimmassa.

Hongisto rakentaa veljeksistä riittävän hyvät henkilökuvat, että kummastakin alkaa välittää. Jännitys kohoaa sitä mukaa, kun kummatkin vajoavat yhä syvemmälle laittomuuksiinsa. Ja kun selviää, että jengin todellinen johtaja on espoolainen poliisi, joka on rakentanut isot kuviot toimintansa pohjaksi.

Toisessa osassa Veljet - Younas Amir pyrkii eroon jengistä, jolloin hän muuttuu liian vaaralliseksi sen johtajalle. Raskaana olevan tyttöystävänsä Saanan kanssa edessä on pakomatka ja perässä tappajat.

Kakkososassa Hongisto kuvaa seikkaperäisemmin talousrikollisuuden toimintatapoja samalla kun intensiivinen jännitys kohoaa edelleen.

Päätösosa on Younasin ja pahan poliisin pitkä yhteenotto. Younas kokoaa tiiminsä kanssa todisteita, mutta vastapuoli on taustavoimiensa avulla aina askeleen edellä. Hongisto kirjoittaa tavalla, josta ei voi olla varma, voittavatko hyvät lopulta pahat. Siksi jännitystä riittää loppuun asti.

Monia dekkareita kuvataan nykyään sanalla nopealiikkeinen. Outi Hongiston tapauksessa liike on hypernopeaa. Luvut ovat lyhyitä ja koko ajan tapahtuu. Näkökulmahenkilöitä on useita ja heitä tulee sarjan edetessä koko ajan lisää. Ajassa tehdään usein isojakin loikkia eteenpäin. Nyt ei jahkailla saati jarrutella. Vauhdista huolimatta kokonaisuus pysyy koko ajan Hongiston hallussa. Esikoiskirjailijalla on varma ote alusta alkaen.

Miksi ihmeessä näin tasokas dekkaristi ei siis ole alan harrastajien huulilla, lehtien sivuilla ja ainakin pieni tähti Suomen dekkarikentällä? 

En tiedä, mutta epäilen sen johtuvan kustantaja Myllylahden passiivisuudesta, jota olen ihmetellyt ennenkin. Saihan nyt vientimenestykseksikin noussut Arttu Tuominen kirjoittaa neljä ensimmäistä dekkariaan Myllylahdelle ilman mitään huomiota. Jos en olisi ollut kymmenen vuotta sitten Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -raadissa, en olisi silloin kuullutkaan Muistilabyrintti-sarjasta.

Hongiston kustantajalla näyttää olevan tapana lähettää kirja maailmalle, mutta jättää se ja kirjailija ilman tukea. Outi Hongisto on niin kovan luokan tekijä, että ansaitsisi päästä isompaan talliin samalla lailla kuin Tuominen viidennestä dekkaristaan eteenpäin. Siitä ei ole merkkejä. Hongiston uusin dekkari Grynderi ilmestyi viime syksynä. Jälleen täydessä hiljaisuudessa ilman minkäänlaista markkinointia.

Delta-sarjan synkkä päätös Lavastaja esittelee taas uudenlaisen Arttu Tuomisen

 

Arttu Tuominen: Lavastaja. 320 sivua, WSOY.

Lavastaja on porilaisen Arttu Tuomisen kymmenes dekkari ja kuusiosaisen Delta-sarjan synkkääkin synkempi päätös. Myös Tuomisen neljä ensimmäistä teosta muodostivat kokonaisuuden.

Delta-sarjan viiden edellisen osan neljässä teoksessa Tuominen otti lähitarkasteluun yhden rikostutkijan kerrallaan. Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin, Linda Toivosen ja rikososaston päällikön Susanna Mannerin taustoista nousi esiin traumaattisia kokemuksia ja vaiettuja asioita, jotka vaikuttivat heidän työhönsä. Paloviita peukaloi Verivelassa, todisteita suojellakseen lapsuuden ystäväänsä, Oksman salasi Hyvityksessä olleensa naiseksi pukeutuneena homobaarissa vähän ennen kun siellä räjähti ja Manner suojeli Vapahtajassa rikollisille poluille eksynyttä poikaansa laittomin keinoin.

Nyt Tuominen laittaa tutuiksi tulleet poliisit kuolemanvaaraan johdattamalla heidät kohtaamaan Harriksi itseään kutsuvan murhaajan. Harri ei ole tavallinen murhaaja. Hän on sellainen mestari, joita esiintyy vain dekkareissa. Harri murhaa ihmisiä, palsamoi ruumiit, asettaa ne tiettyyn asetelmaan ja lavastaa huolellisesti myös ympäristön menneen maailman esineillä. Ensimmäiset uhrit ovat perhe, joka istuu kotoisasti sohvalla katsomassa Kulkurin valssi -elokuvaa.

Harri pitää myös huolen siitä, että poliisi löytää uhrit nopeasti. Murtatut ovat osa suurempaa näytöstä.

Asetelma muistuttaa Henning Mankellin Wallander-dekkaria Askeleen jäljessä. Siinä murhaaja teki asetelmia historiallisiin pukuihin pukeutuneiden nuorten ruumiista. Tuomisen dekkarissa Lavastaja on koko ajan askeleen tai kaksi edellä. Hän ohjailee poliiseja haluamaansa suuntaan ja saa nämä toimimaan juuri sillä tavalla kuin tahtookin.

Mitä pidemmälle juttu etenee, sitä selvemmäksi käy, että poliisin Lavastajaksi kutsuma murhaaja lähenee Delta-sarjan ydinnelikkoa. Rikospoliisit ovat tietämättään roolihenkilöitä Lavastajan suuressa näytöksessä. Harri itse kertoo siitä kirjan osastojen alkuluvuissa. 

Lukijan tehtävä on jännittää, miten heidän käy nyt, kun jokainen on saanut elämänsä kuntoon ja rauhan itselleen. Jari ja Linda toistensa kanssa, Henrik Oksman järjestyspoliisi Pasin kanssa ja Susanna Mannerin poika suunnittelee opintoja ja elämäänsä eteenpäin.

Vaikka Delta on sarja, siinä ei ole tippaakaan sarjatuotannon makua. Jokainen teos on erilainen. Niin myös Lavastaja. Se on jo kokeneen, mutta kaikkea muuta kuin kaavoihinsa kangistuneen kirjoittajan huippuluokan näytös siitä, että kun osaa, voi tehdä mitä vaan. Jännitys tiivistyy hetki hetkeltä kohti odotettavissa olevaa suurta paukkua, joka ei kuitenkaan jää teoksen viimeiseksi sanaksi.

Lavastaja on jännityksen mestarin työtä, mutta ei kuitenkaan tärähdä samalla tavalla tajuntaan kuin realistisemmat sarjan aikaisemmat osat. Kuten sanottu, Lavastajan kaltaisia rikollisia huippuneroja esiintyy vain tällaisissa rikoskirjoissa. Viime vuosien pohjoismaisissa dekkareissa liikaakin. Ansioistaan huolimatta Lavastaja maistuu teoreettiselta. Arttu Tuominen näyttää, että häneltä luontuu nordic noirkin, vaikka sen kultakausi on ohi. Lavastaja viihdyttää, mutta ei kouraise.

Helena Immonen nousee vielä uudelle tasolle kettu-sarjan kihelmöivän jännittävässä päätösosassa

Helena Immonen: Operaatio Tulikettu. 512 sivua, CrimeTime.

Todella harvoin käy näin, mutta Helena Immosen tänään ilmestynyttä Operaatio Tulikettua lukiessa piti monta kertaa havahduttaa itsensä nostamaan katseen pois kirjasta: tämä ei ole totta eikä uutistekstiä. Tämä on romaani kuvitteellisista tapahtumista. Vaikka maailma on levoton, Suomessa vallitsee rauha.

Immosen Operaatio Punainen kettu oli jännärivuoden 2020 suurin sensaatio. Toden tuntuinen ja asiantunteva kuvitelma Suomen ja Venäjän välisestä sodasta teki sissiradisti ja reserviupseeri Immosesta kertaheitolla suomalaisen jännityskirjallisuuden kuumimman nimen. Vuoden välein ilmestyneet jatko-osat todistavat alan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

Operaatio Tulikettu päättää neljän kirjan sarjan, jonka päähenkilöitä ovat sotaan joutuvat nuoret isät ja äidit. He ovat erikoisjoukkojen ylikersantti Joni Koivu, tämän sisar Riina, joka on Suomen ja Venäjän välisen sodan veteraani sekä Riinan mies everstiluutnantti Mikael Koivu. Jonin vaimo Meri on viimeisessä osassa sivuroolissa.

Hyvää tiedettiin odottaa, mutta priimaa siitä pukkasi. Neljännessä jännitys/sotakirjassaan Helena Immonen nousee vielä uudelle tasolle. Todelta tuntuva jännitys puree, ja juuri se pakottaa muistuttamaan itseä, että tämä on vain romaani.

Viime vuonna ilmestyneessä Operaatio Napaketussa kiristynyt kansainvälinen tilanne puhkeaa nyt avoimeksi Venäjän hyökkäykseksi Suomen Lapissa ja sitä myöten Natoa vastaan. Sitä ennen Venäjä on räjäyttänyt taktisen ydinaseen Ukrainassa. Kiinankin puheet kovenevat. Ollaan vähintään kolmannen maailmansodan kynnyksellä.

Vaikka kyseessä on jatko-osa, Operaatio Tulikettu toimii aivan hyvin itsenäisenä teoksena. Sen alussa kerrataan, että Venäjä on edellisessä osassa miehittänyt Norjalle kuuluvat Huippuvuoret ja Mikael Koivu on joutunut venäläisten vangiksi Barentsinmerellä yhdessä jäänmurtaja MSV Nordican miehistön kanssa. Mikael Koivua koskevaa tarinalinjaa lukuun ottamatta Tuliketun juoni on kokonaan uusi.

Suomi on siis taas sodassa. Operaatio Tuliketun tarina jakautuu kolmelle taholle. Riina Koivu lähetetään agenttitehtävään Kaliningradiin tavoitteena saada selville Suomen sotasalaisuuksia Venäjälle vuotavan vakoojan henkilöllisyys. Joni Koivu puolestaan osallistuu erikoisjoukkojen mukana Venäjän puolella tapahtuvaan operaatioon. Hänestä tulee siis uuden ajan kaukopartiomies.

Kentällä tapahtuvan toiminnan lisäksi kolmas olennainen taso ovat edellisten esimiehet ja Suomen poliittinen johto etunenässä presidentti Sauli Niinistö. Tämän kärsivällisyys on koetuksella eversti Vesa Ilvesvuoren uskaliaitten suunnitelmien ja omavaltaisen toiminnan takia. Ilvesvuori asettaa isänmaan asian oman asemansa edelle.

Näillä kolmella tasolla Helena Immonen operoi tavalla, joka saa haukkomaan henkeä. Jännitys on tiivistä yhtä aikaa Kaliningradin kaupungissa, Venäjän metsissä ja pääesikunnan käytävillä. Sotilastekniikan suhteen lukija voi olla varma, että kirjassa kaikki on oikein, mutta Immonen ei raskauta tekstiään liialla nippelitiedolla. Termistö on tullut tutuksi kaikille, jotka ovat vähänkin seuranneet Ukrainan puolustustaistelua Venäjän hyökkäystä vastaan. Se riittää.

Jonkinmoinen yllätys on, että sotakirjallisuuden alalajeista Immonen on valinnut juuri kaukopartiotoiminnan, jonka aiempien sotakirjailijoiden sukupolvet ovat kirjoittaneet viimeksi kuluneiden 60 vuoden ajan koko lailla tyhjiin. Hyvä että valitsi. Immonen puhaltaa uutta henkeä kuluneeseen teemaan ja luo sietämätöntä jännitystä, kun Muurmannin rataa katkaisemassa olevat erikoisjoukot saavat matkallaan uusia tehtäviä. 

Jatkosodassa radan katkaiseminen jäi suomalais-saksalaisilta joukoilta tekemättä. Jääköön tässä kertomatta, miten käy tällä kertaa.

Yli 500-sivuinen kirja on niin vetävä, että sitä ei oikein voi laskea käsistään. Immonen annostelee toimintaa ja suvantoja sekä vaihtuvia näkökulmia niin taitavasti, että jokainen lyhyehkö luku päättyy cliffhangeriin.

Jos nyt hakemalla hakee jotain kritisoitavaa, niin Immosen alussa taitavasti luonnehtimat kansaivälisen tilanteen kaikkinainen kiristyminen sekä Pohjois-Suomessa alkanut sota lähes unohtuvat taustalta, kun kuvaus keskittyy Koivujen ponnisteluihin. Helsingissäkin suhtaudutaan aika kevyesti siihen, että Lappia pommitetaan, koteja tuhoutuu, siviilejä kuolee ja evakot ovat taas liikkeellä.

Kaiken kaikkiaan Operaatio Tulikettu on kuitenkin mahtava näyttö siitä, että jännitys/sotakirjan voi luoda koskettavasti ja älykkäästi jonkinlaisen realismin puitteissa ilman supersuorituksiin pystyviä yksilöitä. Tavallisissa ihmisissä on Operaatio Tuliketun ja koko sarjan voima.

Kari Häkämiehen kolmas vakoiluromaani on polttavan ajankohtainen, mutta karikatyyrimäiset FSB-upseerit syövät tehoa

Kari Häkämies: Pietarin verikoirat. 329 sivua, CrimeTime.

Eleetön, tyylikäs, hillitty. Luonnehdinnat sopivat Kari Häkämiehen vakoilusarjan kolmanteen osaan Pietarin verikoirat siinä kuin kahteen edelliseenkin. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja kirjoitti niitä ennen kymmenkunta perinteistä dekkaria, jotka toimivat hyvin, mutta eivät juuri erotu massasta. Politiikkaan kietoutuvat tiedustelumaailmaan sijoittuvat ajankohtaisjännärit ovat enemmän hänen leipälajiaan. Tai eiväthän Henrik Hamilo -teokset kovin jännittäviä ole. Tiedustelu sijoittuu varjomaailmaan, jossa keskustellaan, ei ammuskella.

"Linnan hämähäkki" Henrik Hamilo palaa Pietarin verikoirien alussa virkaansa eduskunnan perustuslakivaliokunnan valiokuntasihteeriksi. Viime kesään sijoittuvassa teoksessa demarit joutuvat oppositioon ja Hamilon päivät suositun pääministerin valtiosihteerinä ovat ohi. Pian hän saa kutsun ryhtyä suojelupoliisin uudeksi päälliköksi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ehti mukaan sarjan ensimmäiseen osaan Linnan hämähäkki, joka ilmestyi toissa kesänä. Nyt myös Nato-Suomen horjuttaminen on Venäjän kohteena.

Presidentti Sauli Niinistöllä oli tapana sanoa, että "jotain ilkeyttä", sieltä, siis Venäjältä, saattaa olla tulossa. Häkämies kuului 1990-luvulla eduskunnassa Niinistön ystäväpiiriin. Hän on ehkä ottanut tehtäväkseen pohtia, mitä se ilkeys voisi käytännössä tarkoittaa.

Pietarin verikoirilla eli FSB-upseereilla Viktor Valujevilla ja Sergei Makarovilla on suomalaisen yhteiskunnan huipulla kiristettävissä oleva myyrä, jota voi tässä tapauksessa hyödyntää. Operaatio käynnistyy, kunhan ensin yksi venäläinen toisinajattelija on ammuttu ja pudotettu parvekkeelta Tukholmassa.

Henrik Hamilo tuntuu kolmannessa osassa vierailijalta nimikkosarjassaan. Aktiivisempi rooli on hänen naisystävällään, Ilta-Sanomien Venäjään erikoistuneella toimittaja Lotta Simulalla. Hän todistaa murhaa Tukholmassa ja matkaa pian Pietariin tapaamaan mahdollista arvokasta kontaktia. Eletään siis viime kesää, jolloin Pietariin pääsi bussilla. 

Samassa bussissa matkustaa Venäjän äänitorvena Suomessa toimiva Martin Kosygin, jonka esikuvaa ei ole kovin vaikea arvata. Yksi taso Häkämiehen kirjoja lukiessa ovatkin henkilöt, joilla on vastine todellisuudessa.

Valujevin ja Makarovin operaatio Suomessa tuntuisi tehokkaammalta, jos FSB-upseerit eivät olisi viinaan menevinä niin karikatyyrimäisiä. Uskottavuutta sillä kyllä on. Suomen ja Neuvostoliiton / Venäjän monikymmenvuotinen erityissuhde synnytti niin paljon riippuvuuksia, että Putinin pussiin pelaavat eivät tee sitä välttämättä aatteesta, vaan kiristyksestä tai puhtaasti rahasta.

Operaatio heikentäisi onnistuessaan Suomen uskottavuutta Natossa, mutta tavalliset kansalaiset tuskin huomaisivat mitään. Tåssä suhteessa todellisuus vesilaitoksiin kohdistuneina murtoyrityksineen tuntuu kylläkin jättävän Häkämiehen skenaarion varjoonsa.

Pietarin verikoirilla Häkämiehen vakoilusarja jatkuu tasaisen varmana. Ehkä liiankin tasaisen. Maammelaulun hengessä siinä ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Klassisten vakoiluromaanien vaikutus näkyy, agenttitoiminta ei ole tavoitteenakaan, eikä siitä ole kysymys. Räväkkä Lotta Simula toki tasapainottaa Henrik Hamilon harmaata virkamiesmäisyyttä, mutta jotain uutta seuraavaan osaan jo kaivattaisiin.

Mikaela Bleyn loistava dekkari Kunnia säilyttää arvoituksensa loppuun asti

 

Mikaela Bley: Kunnia (Systern). Suomentanut Jonja Rajala. 491 sivua, Tammi.

Gyldenstedtin suvun linnassa Malmössa järjestettävät juhlat päättyvät murhenäytelmään. Kapinallinen Märtha-tytär ei saavu 18-vuotisjuhlapäivällisilleen, koska hänet on murhattu linnan saunassa. Sen jälkeen rakennus on sytytetty tuleen. Palaneesta ruumiista löytyy 21 veitseniskua.

Mikaela Bleyn The Killer -sarjan toinen dekkari Kunnia synnyttää heti kutkuttavan arvoituksen, ja pitää salaisuutensa loppumetreille. Sarjan tyhmä nimi johtuu sen toisesta päähenkilön, rikostutkija Henrik Hedinin pelityylistä entisenä jalkapalloammattilaisena. Enemmän päähenkilöä on kyllä hänen työparissaan Leia Kaplanissa, jolla on traumaattinen menneisyys, mutta sillä ei mässäillä tässä teoksessa.

Kunnia on poliisiromaani, jossa kysytään kuka sen teki. Perinteiseltä ja kaavamaiselta kuulostaa näin pelkistetysti ilmaistuna. Todellisuudessa Bley pysyttelee kaukana kummastakin. Hän luo heti kärkeen tiheän tunnelman, joka pitää loppuun asti. 

Sivuhenkilöt, jotka liittyvät tai eivät liity Märthan murhaan, lisäävät arvoituksellisuuden tuntua. Heistä yksi on vanhan tuttavuuden perusteella Gyldenstedtien juhlissa ollut asianajaja Andreas. Toinen keskeinen henkilö on hermoheikko Frances, joka asuu sisarensa Ritan ja kuolleen Helena-sisaren pojan Leonelin kanssa. Frances on jotain paossa ja pelkää, että heidät löydetään. Mutta mitä? Ja onko vaara vainoharhaa vai totta?

Bley on kehittänyt loistavan jännitteensä pitävän juonen, jossa jutun ytimeen kaarretaan kaukaa. Ennen kuin juttu ratkeaa ja menneet mädännäisyydet nousevat pintaan, oikeat henkiöllisyydet ja vanhat ihmisten väliset suhteet paljastuvat kerros kerrokselta. On näissä yhteyksissä tietysti klisee, että mikään ei ole miltä näyttää. Se vain on totta, ja tällä kertaa arvoitusdekkari on erityisen huolellisesti ja mukaansa tempaavasti rakennettu.

Kunniassa sivutaan naisten kokemaa väkivaltaa, rasismia ja maahanmuuttoa. Niiden myötä teos on hyvin ajassa kiinni. Olennaisinta silti on, että tätä ennen viisi suomennettua dekkaria kirjoittanut Mikaela Bley on huippulahjakkuus, joka tietää miten lukija otetaan pihteihin ja pidetään otteessa viimeiselle sivulle asti.

Ukkoslintu täydentää JP Koskisen Tulisiivestä alkavan siirtolaistarinan - Näin Kuurat vaihtoivat Yhdysvallat Neuvosto-Karjalaan onnettomin seurauksin

JP Koskinen: Ukkoslintu. 400 sivua, Like.

Vuonna 2019 tuotteliaalta JP Koskiselta ilmestyi historiallinen romaani Tulisiipi. Sen päähenkilö Kaarle Kuura toteutti lentäjäunelmaansa Stalinin sortokauden keskellä Neuvostoliitossa. Esiosassa Haukansilmä Kaarlen isovanhemmat ja muuta sukua lähti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1860-luvulla. Heistä isoisä Yrjö löysi vapautensa preerioilta intiaanien parista, kunnes oli aika palata perheen pariin.

Kaksi loisteliasta lukuromaania suorastaan huusi väliinsä sijoittuvaa kolmatta osaa. Miksi ihmeessä Yrjön poika Timo luopui lamasta huolimatta autokorjaajana saavuttamastaan vakaasta asemasta ja lähti perheineen kohti tuntematonta?

Juuri ilmestynyt Ukkoslintu vastaa kysymykseen. Sen päähenkilö on kuitenkin Yrjön toinen poika Janne, josta tuli jo nuorena lehtimies. Ensin kotiseudulla Duluthissa ja pian maineekkassa The New York Timesissa. Ukkoslinnun lopussa lehtimiehen levoton veri vie Jannenkin, amerikkalaisittain James Frostin, raportoimaan suomalaisten johtamasta työläisten valtiosta, vaikka Jannen vaimo Aili kirjoittaa ja varoittaa tulemasta. Kaikki on menossa väärään suuntaan Neuvosto-Karjalassa.

"Uusi seikkailu oli alkamassa ja olin varma, että se päättyisi hyvin", Janne kuitenkin toteaa.

Ennen kuin Ukkoslintu yhtyy Tulisiipenä jatkuvaan tarinaan koetaan kuitenkin ensimmäinen maailmansota Jannen näkemänä. The New York Timesin sotakirjeenvaihtaja todistaa kärsimystä ja kurjuutta länsirintamalla, itärintamalla niiden lisäksi Venäjän vuoden 1917 vallankumousten aiheuttamaa toisenlaista kaaosta. Sotilaat ampuvat upseereitaan, pitävät kokouksia ja äänestävät siitä, mihin tästä jatketaan.

Alussa Jannen matkaseurana on apassi-intiaani Nopea Hirvi, joka esittää puhuttelevia huomioita sodasta.

"Valkoisen miehen sodissa ei ole koskaan ollut mitään järkeä. Kaikilla oli asiat hyvin. Keisarilla oli paljon maata ja rahaa, samoin tsaarilla ja englannin kuninkaalla. Sitten he päättivät sotia."

Ja: 

"Vanhat miehet aloittavat sodat ja nuoret kuolevat heidän puolestaan, halusivatpa tai eivät. Niin se on aina ollut ja niin se tulee olemaan", Koskinen viittaa Nopean Hirven sanoin myös tähän päivään.

Täyttä tätä päivää on myös se, että "venäläinen sotilas muuttuu rosvoksi heti, kun upseerit eivät ole pitämässä heille kuria".

"He varastavat kaiken, mikä irti lähtee. Jos kukaan ei käske heitä, he eivät veljeyden, tasa-arvon tai edes vapauden nimissä pysty yhteistyöhön, puhumattakaan kurinalaisesta sotimisesta. Ehkä se johtuu siitä, että he ovat eläneet aina tyrannian puristuksessa ja tottuneet siihen, että mikä ei ole erikseen sallittu, se on kielletty", Janne saa kuulla.

Jannen matkat rintamalta toiselle jatkavat suurenmoisesti Koskisen edellisestä osasta tuttua eeppistä seikkailuromaania, jossa asuu rutkasti viisautta. Ukkoslintu lentää korkealla. Se on suuri lukuromaani, joka vie täysin mukanaan.

Euroopasta palattuaan Janne alkaa kiinnostua työväen asiasta. Kipinän siihen hän sai jo sodassa tapaamaltaan venäläiseltä Olgalta, jota vallankumouksen kärpänen oli puraissut. 

The New York Timesin rikostoimittajana hän ei halua kirjoittaa vain murhista, vaan myös niiden taustoista. Janne perehtyy ay-liikkeeseen saadakseen tietää, miksi työväen piirissä on levottomuutta, joka purkautuu väkivaltana.

Ja purkautuu se myös amerikansuomalaisten Karjala-kuumeena kohtalokkain seurauksin.

Tulisiipi ja Haukansilmä saivat rinnalleen, väliinsä, arvoisensa kolmannen osan. Hienon sotakuvauksen lisäksi JP Koskinen kertoo elävästi ja uskottavasti 1920- ja 30-luvun New Yorkista, jota sävyttivät anarkistit ja työväenliikkeen nousu, nopea autoistuminen sekä väkivalta. Murha päivässä piti rikosreportteri James Frostin kiireisenä.

 Kuuran / Frostin kolmen sukupolven tarina on mahtava kokonaisuus. 

Ari Wahlstenin kahdeksas Kit Karisma värisyttää ajankohtaisuudellaan

 

Ari Wahlsten: Pahan syleily. 262 sivua, CrimeTime.

Ari Wahlsten menee tyylinsä mukaisesti suoraan asiaan kahdeksannessa dekkarissaan Pahan syleily. Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon matkalla lounasravintolaan. Uuden radikaalin ja tutkivan ympäristöliikkeen New Green Caren aktivisti Ansa Hietala on kuollut auto-onnettomuudessa Kouvolan seudulla tutkiessaan mahdollista ympäristörikosta. Poliisinkin mielestä kyseessä oli onnettomuus, mutta uhrin sisko Elisa Hietala ei siihen usko. Hän palkkaa Kit Karisman tutkimaan mahdollista murhaa.

Pahan syleily vie Kit Karisman ympäristörikosten ja kieron rakennusbisneksen maailmaan. Pisteliäitä huomioita Wahlsten esittää myös sosiaalisesta mediasta elävien blingbling-julkisuudesta. Politiikkaakin sivutaan ja vielä sillä lailla virkistävästi, ettei kansanedustaja Aarne Myllymaa ole mikään konna.

Aineksia riittää moneen suuntaan napakassa selvästi alle 300-sivuisessa teoksessa. Meno on alunkin jälkeen kiihkeää. Nyt ei pidetä ikävää' eikä tylsää. Nopeatempoisuuttaa ryydittää kovaotteisuus. Kun ammutaan, niin ammutaan kovilla ja kohti. Wahlstenin kerronta on takuutyötä niin perinnedekkarin kuin yhteiskuntatietoisen rikosromaaninkin ystäville.

Se mikä lopullisesti nostaa Pahan syleilyn Kit Karisma -sarjan parhaimmistoon on kuitenkin Lapissa tapahtuva yllätyskäänne. Koska kyseessä on yllätys, siitä ei voi tässä sanoa yhtään enempää. Kokekaa ja nauttikaa itse, miten mestarillisen koukun kirjailija on kehittänyt. 

Sen verran uskataa sanoa, että Wahlstenin kuvien perusteella lyhyet hiukset ovat todennäköisesti nousseet tanakasti pystyyn, kun hän on lukenut uutisia tänä kesänä. Pahan syleilyn juonikuvion yhtäläisyys todellisiin vasta sen kirjoittamisen jälkeen ilmi tulleisiin tapahtumiin on hätkähdyttävä, kylmäävä, jopa hieman pelottava.

Vuosi sitten nihkeilin edellisen osan ilmestyessä, että Langennut kaupunki on liian samanlainen kuin edelliset Kit Karismat. Kaipasin jonkinlaista uusiutumista. Nyt sitä saatiin. Väkevän ajankohtaisuuden lisäksi Lapin paukkupakkasessa tapahtuvat toimintakohtaukset tuovat kaivattua vaihtelua pääasiassa Helsinkiin sijoittuvaan sarjaan.

Lievät, hyvin lievät, moitteet tulevat siitä, että Wahlsten on matkan varrella miltei unohtanut Kit Karisman rakkauden suomalaisiin tangoihin.

Päivi Alasalmen kolmas Hallavainen Kyy povellani on törkeän hyvin toimiva kesädekkari

 

Päivi Alasalmi: Kyy povellani. 336 sivua, Aviador.

Anu Murtovuo on taas hengenvaarassa, kun vankilasta paossa oleva kaksossisko Karla Kuusivuo hakee kostoa ja Anun ainoaa toimivaa munuaista. Siskokset on erotettu lapsuudessaan. Anu adoptoitiin hyvään ja rakastavaan kotiin, mutta Karla jäi laitokseen. Siitä alkoi rikoskierre, joka on tuottanut hänelle kyseenalaisen tittelin alamaailman kuningatar.

Karla lienee suomalaisen dekkarin kammottavin naishahmo. Todella paha ilman vivahteita. Psykopaatti väkivaltarikollinen. Kuitenkin kyllin viehättävä älyttämään pakomatkallaan kohtaamansa miehet. Miesten hölmöilyille ja pullistelulle Alasalmi nauraa makeasti.

Kolmannessa Hallavaisessa mennään jaarittelematta heti asiaan. Edellinen osa Häkkilinnut loppui siihen, että Anun ovikello soi. Nyt hän avaa oven. Karla melkein onnistuu sieppaamaan Anun kotoaan. Valppaana olleet poliisit ehtivät kuitenkin hätiin. Anun on muutettava miesystävänsä rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kotiin. Siitä sarjan nimi Hallavainen.

Hallavainen itse temmataan Lempäälään tutkimaan tapausta, jossa tavallinen nainen, viiden lapsen äiti, on jäänyt junan alle ja silpoutunut kappaleiksi. Oliko se synnytyksen jälkeen masennusta kokeneen naisen itsemurha? Jos oli, miksi hänen jäljiltään alkaa löytyä hätähuutoja? Entä mikä merkitys on naisen erikoisilla perhekuvioilla? Hän on jättänyt miehensä ja avioitunut naapuriin talon rakentaneen komistuksen kanssa. Komistuksen ex-vaimo pyörii silti kuvioissa.

Kyy povellani on jokseenkin täydellinen aivot vapaalle -kesädekkari. Sitä ennen tosin kannattaa lukea kaksi ensimmåistä osaa Alamaailman kuningatar ja Häkkilinnut, jos ne eivät vielä ole tuttuja. 

Alasalmi kuljettaa karmeaa tarinaansa hetkeäkään viipyilemättä, mutta hyviä koukkuja koko ajan pudotellen. Yksi murhatapa uusimmassa osassa on erityisen persoonallinen. Kovan menon ja rujon väkivallan vastapainoksi teoksessa on romantiikkaa, kun Anun ja Jarkon suhde näyttää etenevän seuraavalle askelmalle.

Oveluutensa Alasalmi todistaa, kun junan alle kuolleen naisen tapaus ratkeaa. Mysteerin takaa löytyy juonikkuutta kerrakseen. Kun helle sulattaa aivot, tällainen törkeän hyvin toimiva viihdejännäri on juuri sopivaa luettavaa.

Sellainen oli Viipuri sotavuosina - Pekka Jaatisen tasokkaiden kirjojen sarja jatkuu menetetyn kaupungin siviilien sitkeyden kuvauksella

 

Pekka Jaatinen: Viipuri 1939-1944. 302 sivua, Johnny Kniga.

Talvi- ja jatkosota ovat suomalaisen kirjallisuuden loppuun kalutuimmat aiheet. Voiko niistä enää kirjoittaa mitään uutta ja relevanttia. Raahelainen Pekka Jaatinen osoittaa kirjoillaan, että kyllä voi, kun näkökulma poikkeaa aiemmista. Viisiosaisen Lapin sota -sarjan lisäksi Jaatinen on kirjoittanut muun muassa suomalaisesta sukellusvenesodasta, Suursaaren taisteluista kesällä 1944 sekä sotainvalidien huumehelvetistä.

Uusin teos Viipuri 1939-1944 on ja ei ole sotakirja. Kuten vuosiluvut kertovat, se kattaa talvi- ja jatkosodan 20.6.1944 saakka, jolloin Viipuri menetettiin lopullisesti. Taisteluja siinä kuitenkin kuvataan vain lopussa, kun suomalaisjoukot yrittävät epätoivoisesti puolustautua neuvostohyökkääjiltä. 

Rintaman sijaan näkökulma on siviileissä, jotka kestävät kaksi sotaa ja rakentavat niiden välissä kaupungin uudelleen vain menettääkseen sen toisen kerran. Viipuri 1939-1944 alkaa kaksi päivää ennen talvisotaa, jolloin vaaran merkit ovat jo selkeät, mutta kaupunkilaiset jatkavat silti elämäänsä siinä uskossa ja toivossa, että sotaa ei sittenkään tule.

Kun Neuvostoliiton hyökkäys ja Viipurin suurpommitukset sitten alkavat, uuteen todellisuuteen sopeudutaan nopeasti. Elämä jatkuu uusissa puitteissa, kunnes väestö evakuoidaan.

Jaatisen uusimman romaanin päähenkilö on Veikko, joka ei kelpaa Suojeluskuntaan eikä armeijaan, mutta raitiovaununkuljettajana ja polttopullotalkoissa hän on mies paikallaan. Veikko rakastaa samaa naista kuin hänen neuvokas veljensä Toivo, joka aikoo pyrkiä vapaaehtoisena sotaan. Veljekset ovat ilmeisesti vielä teini-ikäisiä, koska eivät ole käyneet armeijaa. 1930-luvulla teinitkin joutuivat miesten töihin.

Mikä Veikkoa vaivaa, sitä Jaatinen ei tarkkaan kerro. "Veljelläs tais jäähä taas tollo päälle", suojeluskuntalainen sanoo Toivolle harjoituksen jälkeen. Ehkä hän on "luojalta saaliiseen jäänyt", kuten Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan miehiä, jotka eivät selviä arjesta samalla lailla kuin muut, mutta silti heillekin on paikkansa.

Veljesten yhteinen rakkaus on ilmavalvontalotta Inga, joka myös näyttelee Svenska Dramatiska Klubbenissa. Veikko ei tosin pysty sanallistamaan rakkauttaan. Hän leikkaa Ingan kuvan teatterin julisteesta ja pitää sitä aarteenaan.

Välirauhan aikana Veikko joutuu mielisairaalaan, koska on joutunut jättämään Viipurin. Takaisin palattuaan hän vannoo, ettei enää lähde. Isän hauta on Viipurissa. Sitä hän ei jättäisi enää koskaan, koska jonain päivänä kuolleet herätetään.

Pekka Jaatinen luo rikkaan kuvan Viipurista sotavuosina. Veikon ja Toivon ohella se on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän kertoo keltaisten raitiovaunujen reiteistä katu kadulta ja liikennelaitoksen toiminnasta poikkeusoloissa. Viipurin keskustan vuoden 1939 kartta olisi kannattanut painaa kirjaan tapahtumien kulun seuraamista helpottamaan ja rikastuttamaan.

Ovatkohan Jaatisella olleet kirjaa kirjoittaessa mielessä Ukrainan tapahtumat? Ukrainan kylät ja kaupungit ovat nyt samanlaisen tuhotyön kohteita kuin Viipuri Suomen sodissa. Ero on siinä, että pommituslentojen sijaan Venäjä iskee siviiliuhreista välittämättä ohjuksilla ja drooneilla. Lopputulos on sama, venäläinen maailma, joka on pelkkiä raunioita.

Jaatisen kirjan oheislukemiseksi sopii Kristian Kososen vuonna 2020 ilmestynyt kirja Viipurin menetys. Siinä kaupunkisota suorastaan vyöryy päälle 20.6.1944 viiden tunnin ajan, jonka viimeinen puolustustaistelu kesti. 

Hetki elämää sellaisena kuin se eli heidän unelmissaan - Kirja Arvottomat-elokuvasta pakahduttaa ja herkistää

 

Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen. 187 sivua, Aviador.

"Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme."

"Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin."

"Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme."

Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva Arvottomat oli sukupolvikokemus, ehkä sukupolvijysäys. Kokemus on liian laimea sana. Arvottomien maailmaan antautumiseen kuului se, että elokuvan sitaatteja ja muodollista puhetta ryhdyttiin soveltamaan myös omassa elämässä. Ne jotka eivät päässeet osaksi elokuvan tekemistä halusivat sen taikapiiriin syvällisemmin kuin vain passiivisina katsojina.

Monet Aki Kaurismäen kirjoittamat repliikit olivat sitaatteja veljeksiin vaikutuksen tehneistä elokuvista ja muista teoksista, kerrotaan Mikko Mattilan ja Raija Talvion suurenmoisessa muistelukirjassa Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen, joka julkistettiin Sodankylän elokuvajuhlilla.

Mattila oli mukana Arvottomien tekemisessä 24-vuotiaana stillkuvaajana, Talvio vuotta nuorempana leikkausassistenttina.

Moniäänisessä kirjassa elokuvan tekemistä muistelevat kaikki muut keskeiset henkilöt paitsi Aki Kaurismäki, joka kuitenkin "oli mukana hengessä". Apulaisohjaaja Pauli Pentti ja säveltäjä Anssi Tikanmäki puhuvat haudan takaa. 

Mikko Mattilan kuvat elokuvasta ja sen tekemisestä ovat kulttuurihistoriaa.

Mukana olleiden puheessa korostuu, että Arvottomat oli uuden alku. Ei suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuulunutta kyökkirealismia, ei teatraalista näyttelemistä, ei tarinaa historian suurmiehistä, ei pönötystä. Vanhojen elokuvapiirien ulkopuolelta tullut uusi uuden sukupolven porukka pisti tuulemaan ja toi suomalaiseen elokuvaan näkemyksensä, joka toki pohjatui heidän omiin suosikkeihinsa ranskalaiseen uuteen aaltoon ja amerikkalaisiin indieleffoihin. 

Arvottomat oli filmihullujen yhteinen unelma ja ponnistus.

Arvottomat on road movie silloin katoamassa olevaan Suomeen rikoselokuvan kulisseissa. Päähenkilöt Manne (Matti Pellonpää), Veera (Pirkko Hämäläinen) ja Harri (Juuso Hirvikangas) matkaavat Volgalla Satakunnassa, Tampereella ja Kuopion seudulla jäljessään gangsteripomo Hagström (Esko Nikkari) ja tämän kovanaamat. Liikkeelle lähdetään Helsingin ylilennolla, jota säestää Anssi Tikanmäen rokkaava sovitus Sibeliuksen Finlandiasta. Elokuva päättyy Pariisiin.

Elokuva on Mika Kaurismäen, mutta veljesten yli 40-vuotisessa elokuvanteon jatkumossa se muistuttaa enemmän Aki Kaurismäen tulevia töitä. Ei pelkästään tönkködialogin takia. Arvottomissa on jo nähtävissä se Akilandia, jota hän on varioinut vain pienin piirroin omissa elokuvissaan. Niihin kuuluvat katoavat miljööt, paikat joita ei ole koskaan ollut olemassakaan (Arvottomissa esimerkiksi Calvadosta myyvä BaariBar, joka oli mahdottomuus omana aikanaan) sekä yhteiskunnan reunamilla kunniastaan kiinni pitävät pieneläjät.

Arvottomissa käydään hylätyllä tanssilavalla, iltamissa, matkustajakodissa, ja dokumentoidaan Rauli Badding Somerjoen ja Agentsin keikkaa Kuopion kaupunginhotellissa vähän ennen sen lakkauttamista.

Kirjasta välittyy, että Arvottomien kuvaukset olivat tekijöilleenkin aivan poikkeuksellinen yhteisöllinen kokemus. Kaikki tekivät, mitä milloinkin tarvittiin. Pirkko Hämäläinen, yksi pääosanesittäjä, kantoi lamppuja ja oli lavastamassa sirkus Eldoradoa. Oltiin töissä, mutta koettiin, että ollaan talkoissa. Myöhemmin Kaurismäen veljesten työryhmistä puhuttiin bändinä. Ne bändit syntyivät jo esikoispitkässä, sillä moni seurasi Arvottomien jälkeen erillään jatkaneiden veljesten seuraaviin elokuviin.

1980-luvulla uudet elokuvat tulivat ensi-iltaan usein kolmella kopiolla. Ne oli mahdollista nähdä heti Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Me maalaispojat jouduimme odottamaan kiduttavan pitkät viikot, todennäköisesti kuukaudet, ja sitten elokuva jatkoi jo viikon kuluttua pikkukaupungista seuraavaan. VHS-videot olivat tehneet juuri läpimurron, mutta elokuvien kotijulkaisutoiminta tarkoitti lähinnä James Bondeja ja muita vanhoja suursuosikkeja. 

Nopean elokuvateatterissa käväisyn jälkeen Arvottomia ei voinut nähdä missään, ja se oli kamalaa. Kyseessä oli The Elokuva, jonka olisi halunnut katsoa heti uudestaan ja sitten taas uudestaan. Myöhemmin se sitten onnistuikin. Oli aika, jolloin osasin koko elokuvan ulkoa.

Kirjan teksti ja kuvat pakahduttavat - hyvässä ja pahassa. Itse teos on tietenkin erinomainen, mutta se vie muistoihin ajasta, jolloin elämä tuntui olevan toisaalla, eikä pikkukylän nuorella miehellä ollut matkalippua sinne.

Nyt Arvottomat-dvd löytyy omasta hyllystä, on löytynyt julkaisustaan asti. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa elokuva taas kerran uudelleen.

Taas uusi naispuolinen toimintasankari pelastaa maailman Samuli Laihon uuden sarjan alkaessa

Samuli Laiho: Jäätymispiste. 330 sivua, Gummerus.

Uusien suomalaisten dekkarisarjojen päähenkilö on todennäköisesti nainen. Toimintajännityksessä hän on kovapintainen oman tiensä kulkija, joka hallitsee jonkin taistelulajin. Hänen sisällään on joku kalvava trauma, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan. Kestäviä ihmissuhteita hänen on vaikea rakentaa, mutta satunnaiset seksikumppanit kelpaavat. Ne hän ottaa omilla ehdoillaan.

Tällainen on myös nuorempi konstaapeli Katja Mark, Samuli Laihon uuden jännityssarjan päähenkilö. Ensi vuodelle sille on luvassa kaksi jatko-osaa, joten onkohan tähän mennessä vain kaksiosainen toimintasarja Kuolemansynnit pantu vähintään tauolle?

Ensimmäisessä osassa Jäätymispiste jatketaan samaa turbotoimintaa kuin Laihon edellisessä jännärissä Joka kalliolle rakentaa. Jäätymispisteen  Katja Mark on tällaiseen teokseen uskottvampi toimintasankari kuin edellisen toipuva narkomaani Muska Meriläinen. Ajankohtaisiin aiheisiin pureudutaan molemmissa.

Jäätymispisteessä suojelupoliisi houkuttelee venäjän kielen taitoisen Katja Markin nopealle keikalle Pietariin. Hänen on noudettava sieltä muistisiru ja sitten nopeasti takaisin Suomeen. Eihän se tietenkään niin mene. Keikka mutkistuu, tulee ruumiita, Katja Mark on itsekin alituiseen kuolemanvaarassa. Pietarista käydään Murmanskissa, jossa selviää, miten kavala terrori-isku on suunnitteilla aivan lähiaikoina. Ja niin kuin aina, viime kädessä maailman pelastaminen on Katja Markin neuvokkuuden varassa.

Samuli Laiho kirjoittaa toimintajännitystä Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran hengessä. Voi taustalla nähdä myös 1970-luvun suursuosikkien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn haamut. Jäätymispiste on samaa jatkumoa heidän trilleriensä kanssa, mutta nyt siis päähenkilö on nainen. Se ero edellisiin on, että Laiho saa asiansa sanottua paljon napakammin. Runsaat 300 sivua on sopiva mitta tälle teokselle.

Laiho on jo aiemmin näyttänyt, että kyllä häneltä toimintaviihde sujuu, erittäinkin hyvin. Niin tälläkin kertaa. Hyytävyysastetta lisää muutama kohtaus, jossa venäläinen kirkonmies uhoaa tulta ja tulikiveä lännen päälle. Ei lainkaan kaukaa haettua sille, joka tuntee hiukkasenkin Venäjän television keskusteluohjelmien uhoavaa sisältöä.

Jäätymispiste on hyvä, sujuva, käänteikäs trilleri. Venäjän nykytodellisuuden kuvausta lukuun ottamatta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta, mutta sen minkä Laiho kirjoittaa, hän tekee niin, että sivuja tulee käänneltyä tiheään tahtiin. Toimintakohtauksissa Laiho on erityisen hyvä. Jos Suomessa olisi resursseja ja osaamista toimintaelokuvien saralla, hänen kirjansa muodostaisivat hyvän pohjan.

Tuire Malmstedt hätkähdyttää ottamalla dekkarinsa lähtökohdaksi Breivikin tekemän joukkomurhan vuonna 2011

Tuire Malmstedt: Luusaari. 304 sivua, Aula & co.

Mikä olisi tavallista arkeaan elävän ihmisen peloista pahin? Läheisen kuolema tulee mieleen, mutta eikö vielä pahempaa ole, jos tämä katoaa täysin jäljettömiin. Yhteys puhelimeen katkeaa, pankkikortin käyttö on loppunut. Ei pihaustakaan.

Psykologisen jännityksen taitaja Tuire Malmstedt pelaa tällä asetelmalla uudessa dekkarissaan Luusaari.

Kirjan alku on todella hätkähdyttävä. On 22.7.2011 Norjan työväenpuolueen nuorten kesäleirillä. Kesän idylli ja kahden nuoren rakkaustarina päättyy äkkiarvaamatta joukkomurhaajan luoteihin. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik murhasi kahdessa iskussa 77 ihmistä.

Kammoalun jälkeen siirrytään Jyväskylään vuonna 2021. Malmstedtin edellisistä kirjoista tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät nuorten ihmisten katoamisia. Heidän kohdallaan on toteutunut juuri pahin pelko. Ei mitään jälkiä. Kadonneita ei yhdistä mikään, ei ikä, sukupuoli, eikä muukaan tausta. Sitten poliisi alkaa saada sieppaajalta viestejä, joissa on kadonneen kuva, teksti "Elossa, vielä" sekä yleensä kaksi numeroa. 

Vahvan alun takia lukija kuitenkin tietää, että Jyväskylän katoamiset liittyvät jotenkin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen joukkomurhaan. Miten Malmstedt onnistuu näiden kahden yhdistämisessä, se on Luusaaren keskeinen jännityksen kohde, koska dramaattisista lähtökohdista huolimatta teos ei juuri värisytä.

Olen lukemattomissa dekkariarvioissa moittinut kirjassa olevan liikaa sivuja, ja siten löysää kerrontaa. Nyt on päinvastoin. Tuire Malmstedt juoksuttaa tarinaa kuin maileri. Se etenee vauhdilla, mutta ei pysähdy juuri lainkaan siihen, mikä värisyttäisi eniten: vankien ja heidän omaistensa pelkoon, tuskaan ja epävarmuuteen. Huumattujen ja sitten siepattujen vankien luona tehdään lyhyitä piipahduksia, omaisia tavataan vain, kun poliisit puhuttavat heitä.

Luusaari ei kosketa. Se vie pohjaa pois koko teokselta.

Entä poikkeuksellisen julman murhaajan motiivi? Miten Norjan tapahtumien liittäminen tähän teokseen onnistuu Malmstedtilta? Siinä ja siinä. Eihän tällaisen dekkarin voi olettaakaan olevan täysin realistinen, mutta lukijan pitää tuntea tapahtumien olevan mahdollisuuksien rajoissa. Tässä Malmstedt onnistuu paremmin. Koska arvoituksen ratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, siitä ei tässä voi sanoa oikeastaan yhtään enempää. Tosin se arvaa jo ennen kuin murhaaja paljastetaan, mutta motiivi, se selviää vasta lopussa.

Kunnianhimoinen aihe ei nyt saanut ihan ansaitsemaansa käsittelyä. Luusaaressa on sellaista kerronnallista kepeyttä, joka ei oikein sovi näin rankkaan aiheeseen. Henkilöiden käytös taas on osittain niin epäloogista, että sekin laskee vaikutelmaa.

Kahden hienon trillerin jälkeen Mohlinin ja Nyströmin kolmas on käänteikkyydestään huolimatta liian tavallinen

Peter Mohlin - Peter Nyström: Äänetön lintu (Den tysta fågeln). Suomentanut Jänis Louhivuori. 524 sivua, Bazar.

Lapsesta asti yhdessä dekkareita kirjoittaneet Peter Mohlin ja Peter Nyström olivat yksi iloisimmista uusista ruotsalaisyllätyksistä neljä vuotta sitten suomennetulla teoksellaan Viimeinen elämä. Jatko-osa Toinen sisko oli yhtä nautittava.

Peterien dekkarit sijoittuvat Karlstadiin. Päähenkilö on Ruotsista kotoisin oleva, mutta Yhdysvalloissa kasvanut John Adderley. Ruotsiin hän on palannut peitehenkilöllisyyden turvin, koska on joutunut pakenemaan baltimorelaisen rikosliigan kostoa.

Kolmanteen osaan Äänetön lintu kohdistui kovia odotuksia, mutta jostain syystä sen lukeminen tuntui työläältä. Teos kyllä alkaa kuumottavasti, kun maahan pudonneesta linnunpesästä löytyy pala ihmisen luuta. Ollaan Grums-nimisellä paperiteollisuuspaikkakunnalla, jossa kymmenvuotiaat kaksospojat katosivat jäljettömiin yli 30 vuotta sitten. Luulöydön perusteella selviää, että pojat ovat kuolleet. Mutta kuka siirsi heidän jäännöksensä tuoreeseen metsähautaan?

Ollaan siis kuka sen teki -dekkarin lajityypissä. Juttu alkaa kietoutua paperitehtaan työntekijän Torgny Hammarströmin, hänen Beatrice-vaimonsa, Sussie-sisarensa ja tämän miehen Halilin ympärille. Viides keskushenkilö on Grumsista pitkään poissa ollut Pål Kratz, joka työskentelee kansainvälisissä tehtävissä ja saapuu kotiin maailmanmiehen elkein.

John Adderley on täystyöllistetty jutun kimpussa. Lisäksi hän joutuu huolehtimaan kuolleen Billy-veljensä kymmenvuotiaasta tyttärestä Nicolesta, ja pomonkin kanssa on ongelmia.

Työläältä Äänettömän linnun lukeminen tuntuu ensiksikin siksi, että se käynnistyy tavattoman verkkaisesti. Ensimmäiset 200 sivua kuluu tulevan pohjustamiseen ja John Adderleyn henkilökohtaisiin asioihin. Hidas alku antaisi kirjoittajille mahdollisuuden käyttää teollisuuspaikkakunnan henkilöitä ja miljöötä hyväkseen, mutta se jää enimmäkseen tekemättä. 

Kun kirja on luettu, yli 500 sivun mitta tuntuu täysin ylimitoitetulta. Silti, vaikka käänteitä Äänettömässä linnussa riittää. Joko kerronta on rutiinimaista ja väsähtänyttä tai sitten lukija ei vaan syttynyt tällä kertaa.

Paremmin hyödyntämättä Petereiltä jää myös käänne, jossa irakilainen karkotusta Ruotsista odottava teinityttö on paossa vastaanottokeskuksesta. Kotimaassa häntä odottaisi kunniamurha, mutta tämä Ariya ja turvapaikkapolitiikan ongelmat palvelevat vain dekkarin juonta eivätkä saa ansaitsemaansa syvempää käsittelyä.

Kahdessa ensimmäisessä osassa jännityksen, jopa vaaran, tuntua loi John Adderleyn todellisen henkilöllisyyden paljastumisen pelko. Se pakotti hänet samaan aikaan selvittämään murhaa ja johtamaan toisia poliiseja harhaan.

Nyt tätäkään elementtiä ei ole. Äänetön lintu on laimeasti "ihan hyvä" dekkari, joka saattaa maistua sellaiselle, joka lukee jännäreitä vain kesäisin eikä ole perehtynyt kovin tarkasti koko kenttään. Suurkuluttajalle se on tasapaksu. Käänteitä on enemmän kuin muissa vastaavissa, mutta silti teos on liian tavallinen, että siitä osaisi oikeasti innostua.

Jotaarkka Pennanen kirjoittaa romaanissaan vavahduttavasti vanhan polven suomalaiskommunistien itsepetoksesta ja unelman sortumisesta

 

Jotaarkka Pennanen: Pojan ja isän Moskova. 379 sivua, Kulttuurivihkot.

Kommunismi poliittisena voimana on Suomessa kuollut, mutta kommunismi-kirjallisuus elää voimallisesti. Tutkimuksellisesti sitä on pitänyt yllä entinen taistolaisvaikuttaja Lauri Hokkanen, jonka kirjoittama Seppo Toiviaisen elämäkerta ilmestyi Vapun alla. Teatterimies Jotaarkka Pennanen taas lähestyy aihetta omaelämäkerrallisen romaanin kautta. Teos Pojan ja isän Moskova alkaa vuodesta 1957 ja päättyy Neuvostoliiton lakkauttamiseen.

Kyse on nimenomaan romaanista, mutta Pennanen antaa jo alussa lukuohjeen siitä, ketkä todelliset henkilöt ovat keksittyjen nimien taustalla.

Pennanen eli varhaiset teinivuotensa Moskovassa vuosina 1957-1960. Neuvostoliittoon perhe muutti, koska hänen isänsä Jarno Pennanen siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta lehden kirjeenvaihtajaksi Moskovaan. Pennanen oli erotettu SKP:stä, mutta piti itseään kriittisenä kommunistina.

Vähän yli kymmenvuotias poika on romaanissa Ale Perttula, isä Atos Perttula ja tämän vaimo Anna Perttula. Jarno Pennasen vaimo oli kirjailija Anja Vammelvuo.

'Romaanin Neuvostoliittoon sijoittuvan alkuosan tärkeimmät suomalaiset sivuhenkilöt ovat Alma ja Lauri Äimä, joiden Pennanen kirjoittaa muistuttavan runoilija Elvi Sinervoa ja keskeistä sodan jälkeistä SKP-vaikuttajaa Mauri Ryömää.

Olisi näistä aineksista tietkokirjankin saanut, mutta Pennasen valinta romaanista tuntuu oikealta. Se mahdollistaa paljon puhuvat keskustelut teoksen aikuisten välillä. Ne ovat vähän kirjallisen makuisia, mutta tuovat hyvin esiin sen, miten eräät johtavat suomalaiset kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon 1950-luvun lopulla Stalinin kuoleman jälkeen.

Perttulat matkailevat laajasti suuressa neuvostomaassa ja kuulevat kansojen karkotuksista asuinsijoiltaan, vankileireistä ja Ukrainan nälänhädästä holodomorista. Neuvostoliittoon lujasti uskovalla Anna Perttulalla on aina selitys valmiina: kaikki johtui Stalinista. Nyt virheet korjataan, hän vakuuttaa - ehkä itselleen. Puolueesta erotettu kriittinen kommunisti Atos ei puolestaan voi kirjoittaa kansandemokraattiseen lehteen, mitä oikeasti näkee ja ajattelee.

Vaimolleen Atos epäilee, onko hallintoa mahdollista korjata, jos vika ei ollutkaan yksin Stalinissa.

"Entä jos se juontaa jo Leninin puoueteoriasta ja koko demokraattisesta sentralismista", hän kysyy.

Annallakin ovat epäilykset alkaneet herätä, mutta hän väistelee "taistelutilanteen aiheuttamilla ylilyönneillä", kun puhe on Ukrainan nälänhädästä.

Moskovassa vierailulla oleva Alma kiteyttää yleisemminkin puoluelehden toimittajan vaikean aseman: Neuvostoliiton kirjeenvaihtaja näkee enemmän kuin maahan kutsutun "delegatsian" jäsen, mutta ei voi eikä saa kirjoittaa enempää kuin delegatsian jäsen. Nykyisin sitä kutsutaan itsesensuuriksi.

Almasta tuntuu kuin Atoksen Kansan Uutisten kirjoitusten mottona olisi, että "älkää olko huolissanne turhan takia - kyllä täällä hyvin menevät asiat, aivan suurenmoisesti".

Romaanin nimessä ensimmäisenä tulee kuitenkin poika, ei isä. Teoksen alkuosa on kuvaus poikkeuksellisesta varhaisnuoruudesta etuoikeutetussa asemassa Moskovassa.

Perttulat asuva hyvin hyvissä oloissa, ja kaviaaria on tarjolla enemmän kuin Ale sietää. Ale on pikkuvanha aito kulttuurisuvun vesa, joka käyttäytyy kohteliaasti ruokapöydässä, oppii nopeasti venäjän kielen, saa hyviä arvosanoja koulussa, kuuluu shakkikerhoon ja tempautuu teatterin maailmaan. Ja kokee värisyttävän, mutta viattoman ensirakkauden.

Atos olisi halunnut jatkaa Moskovassa kolmivuotisen pestinsä jälkeenkin, mutta tieto hänen kriittisyydestään on kantautunut liian moniin korviin eikä jatkoaikaa anneta.

Oikeassa elämässä Jarno Pennanen perusti Suomeen palattuaan kriittisen sosialistisen Tilanne-aikakauslehden. Se oli kansandemokraattisen liikkeen 1960-luvun uudistumisen etulinjassa arvostelemalla neuvostokommunismia ja dogmaattista marxismi-leninismiä, joka oli Neuvostoliiton valtioideologia. Tilanne eli loppuajat kitkuttaen vuoteen 1966.

Jarkko Vesikansa totesi vuonna 2004 väitöskirjassaan Salainen sisällissota - työantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön kanavoineen rahaa Tilanne-lehdelle tarkoituksenaan edistää SKP:n hajoamista. Se ei ilmeisesti onnistunut. SKP:n hajoamista väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu tutkinut tohtori Veli-Pekka Leppänen ei edes mainitse Pennasen nimeä.

Jotaarkka Pennasen romaanin puolivälissä tehdään loikka vuoteen 1968, jolloin kulttuuritaistolaisuus alkoi järjestäytyä. Romaanin Ale ei liity taistolaisten perustamaan Kulttuurityöntekijäin liittoon (KTL), ja huomaa pian monien ovien sulkeutuvan ja puhekumppanien kaikkoavan.

Historian ironiaa on siinä, että taistolaisten perustama Kulttuurivihkot julkaisee romaanin, jossa äkkiherätyksen taistolaisuuteen saanutta Alen tyttöystävää Birreä kuvataan niin tietämättömäksi ja naiiviksi, että Alea hävettää.

"Kommunisti elää jatkuvassa sotatilassa, kunnes yhteinen päämäärä, luokaton yhteiskunta on saavutettu. Käskyjä on noudatettava", Birre julistaa keskustelussa Alen vanhempien kanssa.

Kuulostaisi yliampuvalta, jos ei olisi lukenut vähän aiemmin Lauri Hokkasen kirjaa, jonka mukaan todellinen Seppo Toiviainen julisti kommunistisen herätyksen saatuaan aikaa vihata ja tulla vihatuksi.

Jarno Pennanen kuoli 62-vuotiaana. Romaanin Atos kuolee sydänkohtaukseen käytyään kiivaan kommunismi-keskustelun Birren ja Alen kanssa.

Siihen romaanikin olisi kannattanut lopettaa. Loput yli sata sivua Alen kokemuksista teatterimaailmassa eivät vedä alkuunkaan vertaa kiehtovalle alkuosalle. Jotaarkka Pennanen kirjoittaa mieleenpainuvasti maanalaisuuden kauden ja sotien aikaiset vankilat kokeneista kommunisteista, heidän ristiriitaisesta suhteestaan Neuvostoliittoon ja tämän kaiken vaikutuksesta vuoden 1968 sukupolveen.

Romaanin viimeinen varsinainen luku on kuitenkin tärkeä. Vanhat Anna ja Alma keskustelevat Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Mitä jäi käteen unelmasta ja uskosta sosialismiin ja Neuvostoliittoon? Miksi he uskottelivat itselleen jotain muuta kuin olivat itse nähneet matkoillaan Neuvostoliitossa?

Alman mukaan on käynyt ilmi, että suomalaiset kommunistit taistelivat samanlaisten murhaajien ja valehtelijoiden puolesta kuin fasistit olivat. Fasistit olivat kuitenkin rehellisempiä, koska he eivät peitelleet rotuvihaansa.

"Me emme pettäneet puoluetta, mutta puolue petti meidät, ja se on katkeraa", Alma sanoo.

Elias Krohnin johtama Kulttuurivihkot on julkaissut lehden lisäsi runo- ja aforismikirjoja. Jotaarkka Pennasen kirjoittama romaani on hieno lisä pienkustajan tuotantoon. Mikään avaus laajempaan romaanituotantoon se ei Krohnin mukaan kuitenkaan ole.

Ben Creedin stalinismidekkarit ovat nerokkainta jännitystä, mitä suomeksi voi lukea

Ben Creed: Petturin sydän (Traitor´s Heart). Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 416 sivua, Bazar.

Kahden brittikirjoittajan nimimerkki Ben Creed sijoittaa jännityskirjansa Stalinin loppuaikojen Neuvostoliittoon. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aaveiden kaupunki hyyti luut ja ytimet. Toinen osa Petturin sydän on samaa kaliberia. Neuvostoliiton vainoharhaiseen ilmapiiriin yhdistyy rikos- ja salaliittotarina vailla vertaa.

Edellisen teoksen jälkeen rikostutkija Revol Rossel on tuomittu siperialaiselle vankileirille. Siellä hän muun resuisen vankijoukon kanssa yrittää pysyä hengissä ja työntää käsin jyrää, jolla tasataan penkkaa rautatielle, joka ei koskaan valmistu. Tietokirjoihin perustuva vankileirikuvaus on rankkaa luettavaa, mutta vielä tehokkaamman kaunokirjallisen perkauksen niistä teki Lauri Mäkinen jännärissään 50/50.

Rosselin vanha vihollinen, sotilastiedustelu GRU:n majuri Nikitin pelastaa hänet leiriltä, sillä nyt tarvitaan apua Leningradissa toimivan sarjamurhaajan jäljittämiseen. Nikitin sanoo Rosselille itse asiassa pelastaneensa tämän piilottamalla paikkaan, josta Stalinin pyöveli Berija ei häntä löydä. Aaveiden kaupungissa Rossel paljasti juuri Berijaan liittyviä salaisuuksia.

Nikitin ei tosin puhu Stalinin pyövelistä, mutta eihän Berijan nimeä nykyään voi kirjoittaa ilman tätä luonnehdintaa.

Kansantaruston mukaan nimetty murhaaja ampuu uhrinsa kahdella laukauksella, leikkaa kielen poikki ja tunkee kurkkuun paperin, jossa on italiankielistä kirjoitusta.

Rituaalimurhien tutkinta johtaa Rosselin ja Nikitinin toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, natsi-Saksan luhistumisen päiviin ja ennen näkemättömän tuhovoimaisen aseen tavoitteluun. Sekä salaliittoihin, sillä Stalinin aika on väistämättä käymässä vähiin ja valtataistelu kiehuu jo kulisseissa vaikka Generallissimuksen kuolemaan on vielä jonkin verran aikaa.

Ben Creedin takana olevat Chris Rickaby ja Barney Thompson eivät tyydy tavanomaiseen sarjamurhaajajahtiin, mutta saavat kyllä siinäkin aikaan pirullista jännitystä, kun se huipentuu Leningradin Pioneeripalatsissa.

Petturin sydämessä etsitään salaviestejä, joita löytyy Machiavellin Ruhtinaasta ja Richard Wagnerin oopperasta Jumalten tuho. Klassiseen musiikkiin liittyvä oivaltava symboliikka on yksi Creedin tavaramerkeistä. Kaksikosta Thompson on Pietarin konservatoriossa opiskellut muusikko. Avain Petturin sydämen tarinan arvoitukseen löytyy Jumalten tuhon muhkeasta partituurista sellaiselle, joka osaa oikein katsoa.

Petturin sydän kertoo rikostarinan lisäksi sodan jälkeisestä Leningradista, sotilastiedustelu GRU:n ja turvallisuusministeriö MGB:n, ja niiden johtajien, valtataistelusta, neuvostokommunismin mädännäisyydestä ja samanlaisesta maailman vallan tavoittelusta kuin Wagnerin Ring-oopperoiden sarja. Raskaiden teemojen vastapainoksi kerronnassa on kepeyttäkin. Hieno tarinan kannalta keskeinen hahmo on Rosselin ja Nikitinin lisäksi Stalinin pojalta näyttävä elokuvatähti Tarkovski.

Tehokkainta on jännitys, joka pohjaa olemassa olevaan todellisuuteen. Ben Creedin kirjoja ei voi olla lukematta ajattelematta Stalinin lisäksi tämän päivän Venäjää nyt, kun diktaattori Vladimir Putin on palauttanut maansa stalinismin tielle. Monisäikeinen Petturin sydän osuu ja uppoaa. Tästä ei jännityskirjallisuus parane.

Hauska yksityiskohta on, että Jumalten tuhoon liittyvä trilleri ilmestyy suomeksi juuri samaan aikaan, kun Jumalten tuhoa esitetään Kansallisoopperassa.