Ari Wahlstenin kahdeksas Kit Karisma värisyttää ajankohtaisuudellaan

 

Ari Wahlsten: Pahan syleily. 262 sivua, CrimeTime.

Ari Wahlsten menee tyylinsä mukaisesti suoraan asiaan kahdeksannessa dekkarissaan Pahan syleily. Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon matkalla lounasravintolaan. Uuden radikaalin ja tutkivan ympäristöliikkeen New Green Caren aktivisti Ansa Hietala on kuollut auto-onnettomuudessa Kouvolan seudulla tutkiessaan mahdollista ympäristörikosta. Poliisinkin mielestä kyseessä oli onnettomuus, mutta uhrin sisko Elisa Hietala ei siihen usko. Hän palkkaa Kit Karisman tutkimaan mahdollista murhaa.

Pahan syleily vie Kit Karisman ympäristörikosten ja kieron rakennusbisneksen maailmaan. Pisteliäitä huomioita Wahlsten esittää myös sosiaalisesta mediasta elävien blingbling-julkisuudesta. Politiikkaakin sivutaan ja vielä sillä lailla virkistävästi, ettei kansanedustaja Aarne Myllymaa ole mikään konna.

Aineksia riittää moneen suuntaan napakassa selvästi alle 300-sivuisessa teoksessa. Meno on alunkin jälkeen kiihkeää. Nyt ei pidetä ikävää' eikä tylsää. Nopeatempoisuuttaa ryydittää kovaotteisuus. Kun ammutaan, niin ammutaan kovilla ja kohti. Wahlstenin kerronta on takuutyötä niin perinnedekkarin kuin yhteiskuntatietoisen rikosromaaninkin ystäville.

Se mikä lopullisesti nostaa Pahan syleilyn Kit Karisma -sarjan parhaimmistoon on kuitenkin Lapissa tapahtuva yllätyskäänne. Koska kyseessä on yllätys, siitä ei voi tässä sanoa yhtään enempää. Kokekaa ja nauttikaa itse, miten mestarillisen koukun kirjailija on kehittänyt. 

Sen verran uskataa sanoa, että Wahlstenin kuvien perusteella lyhyet hiukset ovat todennäköisesti nousseet tanakasti pystyyn, kun hän on lukenut uutisia tänä kesänä. Pahan syleilyn juonikuvion yhtäläisyys todellisiin vasta sen kirjoittamisen jälkeen ilmi tulleisiin tapahtumiin on hätkähdyttävä, kylmäävä, jopa hieman pelottava.

Vuosi sitten nihkeilin edellisen osan ilmestyessä, että Langennut kaupunki on liian samanlainen kuin edelliset Kit Karismat. Kaipasin jonkinlaista uusiutumista. Nyt sitä saatiin. Väkevän ajankohtaisuuden lisäksi Lapin paukkupakkasessa tapahtuvat toimintakohtaukset tuovat kaivattua vaihtelua pääasiassa Helsinkiin sijoittuvaan sarjaan.

Lievät, hyvin lievät, moitteet tulevat siitä, että Wahlsten on matkan varrella miltei unohtanut Kit Karisman rakkauden suomalaisiin tangoihin.

Päivi Alasalmen kolmas Hallavainen Kyy povellani on törkeän hyvin toimiva kesädekkari

 

Päivi Alasalmi: Kyy povellani. 336 sivua, Aviador.

Anu Murtovuo on taas hengenvaarassa, kun vankilasta paossa oleva kaksossisko Karla Kuusivuo hakee kostoa ja Anun ainoaa toimivaa munuaista. Siskokset on erotettu lapsuudessaan. Anu adoptoitiin hyvään ja rakastavaan kotiin, mutta Karla jäi laitokseen. Siitä alkoi rikoskierre, joka on tuottanut hänelle kyseenalaisen tittelin alamaailman kuningatar.

Karla lienee suomalaisen dekkarin kammottavin naishahmo. Todella paha ilman vivahteita. Psykopaatti väkivaltarikollinen. Kuitenkin kyllin viehättävä älyttämään pakomatkallaan kohtaamansa miehet. Miesten hölmöilyille ja pullistelulle Alasalmi nauraa makeasti.

Kolmannessa Hallavaisessa mennään jaarittelematta heti asiaan. Edellinen osa Häkkilinnut loppui siihen, että Anun ovikello soi. Nyt hän avaa oven. Karla melkein onnistuu sieppaamaan Anun kotoaan. Valppaana olleet poliisit ehtivät kuitenkin hätiin. Anun on muutettava miesystävänsä rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kotiin. Siitä sarjan nimi Hallavainen.

Hallavainen itse temmataan Lempäälään tutkimaan tapausta, jossa tavallinen nainen, viiden lapsen äiti, on jäänyt junan alle ja silpoutunut kappaleiksi. Oliko se synnytyksen jälkeen masennusta kokeneen naisen itsemurha? Jos oli, miksi hänen jäljiltään alkaa löytyä hätähuutoja? Entä mikä merkitys on naisen erikoisilla perhekuvioilla? Hän on jättänyt miehensä ja avioitunut naapuriin talon rakentaneen komistuksen kanssa. Komistuksen ex-vaimo pyörii silti kuvioissa.

Kyy povellani on jokseenkin täydellinen aivot vapaalle -kesädekkari. Sitä ennen tosin kannattaa lukea kaksi ensimmåistä osaa Alamaailman kuningatar ja Häkkilinnut, jos ne eivät vielä ole tuttuja. 

Alasalmi kuljettaa karmeaa tarinaansa hetkeäkään viipyilemättä, mutta hyviä koukkuja koko ajan pudotellen. Yksi murhatapa uusimmassa osassa on erityisen persoonallinen. Kovan menon ja rujon väkivallan vastapainoksi teoksessa on romantiikkaa, kun Anun ja Jarkon suhde näyttää etenevän seuraavalle askelmalle.

Oveluutensa Alasalmi todistaa, kun junan alle kuolleen naisen tapaus ratkeaa. Mysteerin takaa löytyy juonikkuutta kerrakseen. Kun helle sulattaa aivot, tällainen törkeän hyvin toimiva viihdejännäri on juuri sopivaa luettavaa.

Sellainen oli Viipuri sotavuosina - Pekka Jaatisen tasokkaiden kirjojen sarja jatkuu menetetyn kaupungin siviilien sitkeyden kuvauksella

 

Pekka Jaatinen: Viipuri 1939-1944. 302 sivua, Johnny Kniga.

Talvi- ja jatkosota ovat suomalaisen kirjallisuuden loppuun kalutuimmat aiheet. Voiko niistä enää kirjoittaa mitään uutta ja relevanttia. Raahelainen Pekka Jaatinen osoittaa kirjoillaan, että kyllä voi, kun näkökulma poikkeaa aiemmista. Viisiosaisen Lapin sota -sarjan lisäksi Jaatinen on kirjoittanut muun muassa suomalaisesta sukellusvenesodasta, Suursaaren taisteluista kesällä 1944 sekä sotainvalidien huumehelvetistä.

Uusin teos Viipuri 1939-1944 on ja ei ole sotakirja. Kuten vuosiluvut kertovat, se kattaa talvi- ja jatkosodan 20.6.1944 saakka, jolloin Viipuri menetettiin lopullisesti. Taisteluja siinä kuitenkin kuvataan vain lopussa, kun suomalaisjoukot yrittävät epätoivoisesti puolustautua neuvostohyökkääjiltä. 

Rintaman sijaan näkökulma on siviileissä, jotka kestävät kaksi sotaa ja rakentavat niiden välissä kaupungin uudelleen vain menettääkseen sen toisen kerran. Viipuri 1939-1944 alkaa kaksi päivää ennen talvisotaa, jolloin vaaran merkit ovat jo selkeät, mutta kaupunkilaiset jatkavat silti elämäänsä siinä uskossa ja toivossa, että sotaa ei sittenkään tule.

Kun Neuvostoliiton hyökkäys ja Viipurin suurpommitukset sitten alkavat, uuteen todellisuuteen sopeudutaan nopeasti. Elämä jatkuu uusissa puitteissa, kunnes väestö evakuoidaan.

Jaatisen uusimman romaanin päähenkilö on Veikko, joka ei kelpaa Suojeluskuntaan eikä armeijaan, mutta raitiovaununkuljettajana ja polttopullotalkoissa hän on mies paikallaan. Veikko rakastaa samaa naista kuin hänen neuvokas veljensä Toivo, joka aikoo pyrkiä vapaaehtoisena sotaan. Veljekset ovat ilmeisesti vielä teini-ikäisiä, koska eivät ole käyneet armeijaa. 1930-luvulla teinitkin joutuivat miesten töihin.

Mikä Veikkoa vaivaa, sitä Jaatinen ei tarkkaan kerro. "Veljelläs tais jäähä taas tollo päälle", suojeluskuntalainen sanoo Toivolle harjoituksen jälkeen. Ehkä hän on "luojalta saaliiseen jäänyt", kuten Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan miehiä, jotka eivät selviä arjesta samalla lailla kuin muut, mutta silti heillekin on paikkansa.

Veljesten yhteinen rakkaus on ilmavalvontalotta Inga, joka myös näyttelee Svenska Dramatiska Klubbenissa. Veikko ei tosin pysty sanallistamaan rakkauttaan. Hän leikkaa Ingan kuvan teatterin julisteesta ja pitää sitä aarteenaan.

Välirauhan aikana Veikko joutuu mielisairaalaan, koska on joutunut jättämään Viipurin. Takaisin palattuaan hän vannoo, ettei enää lähde. Isän hauta on Viipurissa. Sitä hän ei jättäisi enää koskaan, koska jonain päivänä kuolleet herätetään.

Pekka Jaatinen luo rikkaan kuvan Viipurista sotavuosina. Veikon ja Toivon ohella se on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän kertoo keltaisten raitiovaunujen reiteistä katu kadulta ja liikennelaitoksen toiminnasta poikkeusoloissa. Viipurin keskustan vuoden 1939 kartta olisi kannattanut painaa kirjaan tapahtumien kulun seuraamista helpottamaan ja rikastuttamaan.

Ovatkohan Jaatisella olleet kirjaa kirjoittaessa mielessä Ukrainan tapahtumat? Ukrainan kylät ja kaupungit ovat nyt samanlaisen tuhotyön kohteita kuin Viipuri Suomen sodissa. Ero on siinä, että pommituslentojen sijaan Venäjä iskee siviiliuhreista välittämättä ohjuksilla ja drooneilla. Lopputulos on sama, venäläinen maailma, joka on pelkkiä raunioita.

Jaatisen kirjan oheislukemiseksi sopii Kristian Kososen vuonna 2020 ilmestynyt kirja Viipurin menetys. Siinä kaupunkisota suorastaan vyöryy päälle 20.6.1944 viiden tunnin ajan, jonka viimeinen puolustustaistelu kesti. 

Hetki elämää sellaisena kuin se eli heidän unelmissaan - Kirja Arvottomat-elokuvasta pakahduttaa ja herkistää

 

Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen. 187 sivua, Aviador.

"Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme."

"Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin."

"Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme."

Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva Arvottomat oli sukupolvikokemus, ehkä sukupolvijysäys. Kokemus on liian laimea sana. Arvottomien maailmaan antautumiseen kuului se, että elokuvan sitaatteja ja muodollista puhetta ryhdyttiin soveltamaan myös omassa elämässä. Ne jotka eivät päässeet osaksi elokuvan tekemistä halusivat sen taikapiiriin syvällisemmin kuin vain passiivisina katsojina.

Monet Aki Kaurismäen kirjoittamat repliikit olivat sitaatteja veljeksiin vaikutuksen tehneistä elokuvista ja muista teoksista, kerrotaan Mikko Mattilan ja Raija Talvion suurenmoisessa muistelukirjassa Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen, joka julkistettiin Sodankylän elokuvajuhlilla.

Mattila oli mukana Arvottomien tekemisessä 24-vuotiaana stillkuvaajana, Talvio vuotta nuorempana leikkausassistenttina.

Moniäänisessä kirjassa elokuvan tekemistä muistelevat kaikki muut keskeiset henkilöt paitsi Aki Kaurismäki, joka kuitenkin "oli mukana hengessä". Apulaisohjaaja Pauli Pentti ja säveltäjä Anssi Tikanmäki puhuvat haudan takaa. 

Mikko Mattilan kuvat elokuvasta ja sen tekemisestä ovat kulttuurihistoriaa.

Mukana olleiden puheessa korostuu, että Arvottomat oli uuden alku. Ei suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuulunutta kyökkirealismia, ei teatraalista näyttelemistä, ei tarinaa historian suurmiehistä, ei pönötystä. Vanhojen elokuvapiirien ulkopuolelta tullut uusi uuden sukupolven porukka pisti tuulemaan ja toi suomalaiseen elokuvaan näkemyksensä, joka toki pohjatui heidän omiin suosikkeihinsa ranskalaiseen uuteen aaltoon ja amerikkalaisiin indieleffoihin. 

Arvottomat oli filmihullujen yhteinen unelma ja ponnistus.

Arvottomat on road movie silloin katoamassa olevaan Suomeen rikoselokuvan kulisseissa. Päähenkilöt Manne (Matti Pellonpää), Veera (Pirkko Hämäläinen) ja Harri (Juuso Hirvikangas) matkaavat Volgalla Satakunnassa, Tampereella ja Kuopion seudulla jäljessään gangsteripomo Hagström (Esko Nikkari) ja tämän kovanaamat. Liikkeelle lähdetään Helsingin ylilennolla, jota säestää Anssi Tikanmäen rokkaava sovitus Sibeliuksen Finlandiasta. Elokuva päättyy Pariisiin.

Elokuva on Mika Kaurismäen, mutta veljesten yli 40-vuotisessa elokuvanteon jatkumossa se muistuttaa enemmän Aki Kaurismäen tulevia töitä. Ei pelkästään tönkködialogin takia. Arvottomissa on jo nähtävissä se Akilandia, jota hän on varioinut vain pienin piirroin omissa elokuvissaan. Niihin kuuluvat katoavat miljööt, paikat joita ei ole koskaan ollut olemassakaan (Arvottomissa esimerkiksi Calvadosta myyvä BaariBar, joka oli mahdottomuus omana aikanaan) sekä yhteiskunnan reunamilla kunniastaan kiinni pitävät pieneläjät.

Arvottomissa käydään hylätyllä tanssilavalla, iltamissa, matkustajakodissa, ja dokumentoidaan Rauli Badding Somerjoen ja Agentsin keikkaa Kuopion kaupunginhotellissa vähän ennen sen lakkauttamista.

Kirjasta välittyy, että Arvottomien kuvaukset olivat tekijöilleenkin aivan poikkeuksellinen yhteisöllinen kokemus. Kaikki tekivät, mitä milloinkin tarvittiin. Pirkko Hämäläinen, yksi pääosanesittäjä, kantoi lamppuja ja oli lavastamassa sirkus Eldoradoa. Oltiin töissä, mutta koettiin, että ollaan talkoissa. Myöhemmin Kaurismäen veljesten työryhmistä puhuttiin bändinä. Ne bändit syntyivät jo esikoispitkässä, sillä moni seurasi Arvottomien jälkeen erillään jatkaneiden veljesten seuraaviin elokuviin.

1980-luvulla uudet elokuvat tulivat ensi-iltaan usein kolmella kopiolla. Ne oli mahdollista nähdä heti Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Me maalaispojat jouduimme odottamaan kiduttavan pitkät viikot, todennäköisesti kuukaudet, ja sitten elokuva jatkoi jo viikon kuluttua pikkukaupungista seuraavaan. VHS-videot olivat tehneet juuri läpimurron, mutta elokuvien kotijulkaisutoiminta tarkoitti lähinnä James Bondeja ja muita vanhoja suursuosikkeja. 

Nopean elokuvateatterissa käväisyn jälkeen Arvottomia ei voinut nähdä missään, ja se oli kamalaa. Kyseessä oli The Elokuva, jonka olisi halunnut katsoa heti uudestaan ja sitten taas uudestaan. Myöhemmin se sitten onnistuikin. Oli aika, jolloin osasin koko elokuvan ulkoa.

Kirjan teksti ja kuvat pakahduttavat - hyvässä ja pahassa. Itse teos on tietenkin erinomainen, mutta se vie muistoihin ajasta, jolloin elämä tuntui olevan toisaalla, eikä pikkukylän nuorella miehellä ollut matkalippua sinne.

Nyt Arvottomat-dvd löytyy omasta hyllystä, on löytynyt julkaisustaan asti. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa elokuva taas kerran uudelleen.

Taas uusi naispuolinen toimintasankari pelastaa maailman Samuli Laihon uuden sarjan alkaessa

Samuli Laiho: Jäätymispiste. 330 sivua, Gummerus.

Uusien suomalaisten dekkarisarjojen päähenkilö on todennäköisesti nainen. Toimintajännityksessä hän on kovapintainen oman tiensä kulkija, joka hallitsee jonkin taistelulajin. Hänen sisällään on joku kalvava trauma, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan. Kestäviä ihmissuhteita hänen on vaikea rakentaa, mutta satunnaiset seksikumppanit kelpaavat. Ne hän ottaa omilla ehdoillaan.

Tällainen on myös nuorempi konstaapeli Katja Mark, Samuli Laihon uuden jännityssarjan päähenkilö. Ensi vuodelle sille on luvassa kaksi jatko-osaa, joten onkohan tähän mennessä vain kaksiosainen toimintasarja Kuolemansynnit pantu vähintään tauolle?

Ensimmäisessä osassa Jäätymispiste jatketaan samaa turbotoimintaa kuin Laihon edellisessä jännärissä Joka kalliolle rakentaa. Jäätymispisteen  Katja Mark on tällaiseen teokseen uskottvampi toimintasankari kuin edellisen toipuva narkomaani Muska Meriläinen. Ajankohtaisiin aiheisiin pureudutaan molemmissa.

Jäätymispisteessä suojelupoliisi houkuttelee venäjän kielen taitoisen Katja Markin nopealle keikalle Pietariin. Hänen on noudettava sieltä muistisiru ja sitten nopeasti takaisin Suomeen. Eihän se tietenkään niin mene. Keikka mutkistuu, tulee ruumiita, Katja Mark on itsekin alituiseen kuolemanvaarassa. Pietarista käydään Murmanskissa, jossa selviää, miten kavala terrori-isku on suunnitteilla aivan lähiaikoina. Ja niin kuin aina, viime kädessä maailman pelastaminen on Katja Markin neuvokkuuden varassa.

Samuli Laiho kirjoittaa toimintajännitystä Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran hengessä. Voi taustalla nähdä myös 1970-luvun suursuosikkien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn haamut. Jäätymispiste on samaa jatkumoa heidän trilleriensä kanssa, mutta nyt siis päähenkilö on nainen. Se ero edellisiin on, että Laiho saa asiansa sanottua paljon napakammin. Runsaat 300 sivua on sopiva mitta tälle teokselle.

Laiho on jo aiemmin näyttänyt, että kyllä häneltä toimintaviihde sujuu, erittäinkin hyvin. Niin tälläkin kertaa. Hyytävyysastetta lisää muutama kohtaus, jossa venäläinen kirkonmies uhoaa tulta ja tulikiveä lännen päälle. Ei lainkaan kaukaa haettua sille, joka tuntee hiukkasenkin Venäjän television keskusteluohjelmien uhoavaa sisältöä.

Jäätymispiste on hyvä, sujuva, käänteikäs trilleri. Venäjän nykytodellisuuden kuvausta lukuun ottamatta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta, mutta sen minkä Laiho kirjoittaa, hän tekee niin, että sivuja tulee käänneltyä tiheään tahtiin. Toimintakohtauksissa Laiho on erityisen hyvä. Jos Suomessa olisi resursseja ja osaamista toimintaelokuvien saralla, hänen kirjansa muodostaisivat hyvän pohjan.

Tuire Malmstedt hätkähdyttää ottamalla dekkarinsa lähtökohdaksi Breivikin tekemän joukkomurhan vuonna 2011

Tuire Malmstedt: Luusaari. 304 sivua, Aula & co.

Mikä olisi tavallista arkeaan elävän ihmisen peloista pahin? Läheisen kuolema tulee mieleen, mutta eikö vielä pahempaa ole, jos tämä katoaa täysin jäljettömiin. Yhteys puhelimeen katkeaa, pankkikortin käyttö on loppunut. Ei pihaustakaan.

Psykologisen jännityksen taitaja Tuire Malmstedt pelaa tällä asetelmalla uudessa dekkarissaan Luusaari.

Kirjan alku on todella hätkähdyttävä. On 22.7.2011 Norjan työväenpuolueen nuorten kesäleirillä. Kesän idylli ja kahden nuoren rakkaustarina päättyy äkkiarvaamatta joukkomurhaajan luoteihin. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik murhasi kahdessa iskussa 77 ihmistä.

Kammoalun jälkeen siirrytään Jyväskylään vuonna 2021. Malmstedtin edellisistä kirjoista tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät nuorten ihmisten katoamisia. Heidän kohdallaan on toteutunut juuri pahin pelko. Ei mitään jälkiä. Kadonneita ei yhdistä mikään, ei ikä, sukupuoli, eikä muukaan tausta. Sitten poliisi alkaa saada sieppaajalta viestejä, joissa on kadonneen kuva, teksti "Elossa, vielä" sekä yleensä kaksi numeroa. 

Vahvan alun takia lukija kuitenkin tietää, että Jyväskylän katoamiset liittyvät jotenkin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen joukkomurhaan. Miten Malmstedt onnistuu näiden kahden yhdistämisessä, se on Luusaaren keskeinen jännityksen kohde, koska dramaattisista lähtökohdista huolimatta teos ei juuri värisytä.

Olen lukemattomissa dekkariarvioissa moittinut kirjassa olevan liikaa sivuja, ja siten löysää kerrontaa. Nyt on päinvastoin. Tuire Malmstedt juoksuttaa tarinaa kuin maileri. Se etenee vauhdilla, mutta ei pysähdy juuri lainkaan siihen, mikä värisyttäisi eniten: vankien ja heidän omaistensa pelkoon, tuskaan ja epävarmuuteen. Huumattujen ja sitten siepattujen vankien luona tehdään lyhyitä piipahduksia, omaisia tavataan vain, kun poliisit puhuttavat heitä.

Luusaari ei kosketa. Se vie pohjaa pois koko teokselta.

Entä poikkeuksellisen julman murhaajan motiivi? Miten Norjan tapahtumien liittäminen tähän teokseen onnistuu Malmstedtilta? Siinä ja siinä. Eihän tällaisen dekkarin voi olettaakaan olevan täysin realistinen, mutta lukijan pitää tuntea tapahtumien olevan mahdollisuuksien rajoissa. Tässä Malmstedt onnistuu paremmin. Koska arvoituksen ratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, siitä ei tässä voi sanoa oikeastaan yhtään enempää. Tosin se arvaa jo ennen kuin murhaaja paljastetaan, mutta motiivi, se selviää vasta lopussa.

Kunnianhimoinen aihe ei nyt saanut ihan ansaitsemaansa käsittelyä. Luusaaressa on sellaista kerronnallista kepeyttä, joka ei oikein sovi näin rankkaan aiheeseen. Henkilöiden käytös taas on osittain niin epäloogista, että sekin laskee vaikutelmaa.

Kahden hienon trillerin jälkeen Mohlinin ja Nyströmin kolmas on käänteikkyydestään huolimatta liian tavallinen

Peter Mohlin - Peter Nyström: Äänetön lintu (Den tysta fågeln). Suomentanut Jänis Louhivuori. 524 sivua, Bazar.

Lapsesta asti yhdessä dekkareita kirjoittaneet Peter Mohlin ja Peter Nyström olivat yksi iloisimmista uusista ruotsalaisyllätyksistä neljä vuotta sitten suomennetulla teoksellaan Viimeinen elämä. Jatko-osa Toinen sisko oli yhtä nautittava.

Peterien dekkarit sijoittuvat Karlstadiin. Päähenkilö on Ruotsista kotoisin oleva, mutta Yhdysvalloissa kasvanut John Adderley. Ruotsiin hän on palannut peitehenkilöllisyyden turvin, koska on joutunut pakenemaan baltimorelaisen rikosliigan kostoa.

Kolmanteen osaan Äänetön lintu kohdistui kovia odotuksia, mutta jostain syystä sen lukeminen tuntui työläältä. Teos kyllä alkaa kuumottavasti, kun maahan pudonneesta linnunpesästä löytyy pala ihmisen luuta. Ollaan Grums-nimisellä paperiteollisuuspaikkakunnalla, jossa kymmenvuotiaat kaksospojat katosivat jäljettömiin yli 30 vuotta sitten. Luulöydön perusteella selviää, että pojat ovat kuolleet. Mutta kuka siirsi heidän jäännöksensä tuoreeseen metsähautaan?

Ollaan siis kuka sen teki -dekkarin lajityypissä. Juttu alkaa kietoutua paperitehtaan työntekijän Torgny Hammarströmin, hänen Beatrice-vaimonsa, Sussie-sisarensa ja tämän miehen Halilin ympärille. Viides keskushenkilö on Grumsista pitkään poissa ollut Pål Kratz, joka työskentelee kansainvälisissä tehtävissä ja saapuu kotiin maailmanmiehen elkein.

John Adderley on täystyöllistetty jutun kimpussa. Lisäksi hän joutuu huolehtimaan kuolleen Billy-veljensä kymmenvuotiaasta tyttärestä Nicolesta, ja pomonkin kanssa on ongelmia.

Työläältä Äänettömän linnun lukeminen tuntuu ensiksikin siksi, että se käynnistyy tavattoman verkkaisesti. Ensimmäiset 200 sivua kuluu tulevan pohjustamiseen ja John Adderleyn henkilökohtaisiin asioihin. Hidas alku antaisi kirjoittajille mahdollisuuden käyttää teollisuuspaikkakunnan henkilöitä ja miljöötä hyväkseen, mutta se jää enimmäkseen tekemättä. 

Kun kirja on luettu, yli 500 sivun mitta tuntuu täysin ylimitoitetulta. Silti, vaikka käänteitä Äänettömässä linnussa riittää. Joko kerronta on rutiinimaista ja väsähtänyttä tai sitten lukija ei vaan syttynyt tällä kertaa.

Paremmin hyödyntämättä Petereiltä jää myös käänne, jossa irakilainen karkotusta Ruotsista odottava teinityttö on paossa vastaanottokeskuksesta. Kotimaassa häntä odottaisi kunniamurha, mutta tämä Ariya ja turvapaikkapolitiikan ongelmat palvelevat vain dekkarin juonta eivätkä saa ansaitsemaansa syvempää käsittelyä.

Kahdessa ensimmäisessä osassa jännityksen, jopa vaaran, tuntua loi John Adderleyn todellisen henkilöllisyyden paljastumisen pelko. Se pakotti hänet samaan aikaan selvittämään murhaa ja johtamaan toisia poliiseja harhaan.

Nyt tätäkään elementtiä ei ole. Äänetön lintu on laimeasti "ihan hyvä" dekkari, joka saattaa maistua sellaiselle, joka lukee jännäreitä vain kesäisin eikä ole perehtynyt kovin tarkasti koko kenttään. Suurkuluttajalle se on tasapaksu. Käänteitä on enemmän kuin muissa vastaavissa, mutta silti teos on liian tavallinen, että siitä osaisi oikeasti innostua.

Jotaarkka Pennanen kirjoittaa romaanissaan vavahduttavasti vanhan polven suomalaiskommunistien itsepetoksesta ja unelman sortumisesta

 

Jotaarkka Pennanen: Pojan ja isän Moskova. 379 sivua, Kulttuurivihkot.

Kommunismi poliittisena voimana on Suomessa kuollut, mutta kommunismi-kirjallisuus elää voimallisesti. Tutkimuksellisesti sitä on pitänyt yllä entinen taistolaisvaikuttaja Lauri Hokkanen, jonka kirjoittama Seppo Toiviaisen elämäkerta ilmestyi Vapun alla. Teatterimies Jotaarkka Pennanen taas lähestyy aihetta omaelämäkerrallisen romaanin kautta. Teos Pojan ja isän Moskova alkaa vuodesta 1957 ja päättyy Neuvostoliiton lakkauttamiseen.

Kyse on nimenomaan romaanista, mutta Pennanen antaa jo alussa lukuohjeen siitä, ketkä todelliset henkilöt ovat keksittyjen nimien taustalla.

Pennanen eli varhaiset teinivuotensa Moskovassa vuosina 1957-1960. Neuvostoliittoon perhe muutti, koska hänen isänsä Jarno Pennanen siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta lehden kirjeenvaihtajaksi Moskovaan. Pennanen oli erotettu SKP:stä, mutta piti itseään kriittisenä kommunistina.

Vähän yli kymmenvuotias poika on romaanissa Ale Perttula, isä Atos Perttula ja tämän vaimo Anna Perttula. Jarno Pennasen vaimo oli kirjailija Anja Vammelvuo.

'Romaanin Neuvostoliittoon sijoittuvan alkuosan tärkeimmät suomalaiset sivuhenkilöt ovat Alma ja Lauri Äimä, joiden Pennanen kirjoittaa muistuttavan runoilija Elvi Sinervoa ja keskeistä sodan jälkeistä SKP-vaikuttajaa Mauri Ryömää.

Olisi näistä aineksista tietkokirjankin saanut, mutta Pennasen valinta romaanista tuntuu oikealta. Se mahdollistaa paljon puhuvat keskustelut teoksen aikuisten välillä. Ne ovat vähän kirjallisen makuisia, mutta tuovat hyvin esiin sen, miten eräät johtavat suomalaiset kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon 1950-luvun lopulla Stalinin kuoleman jälkeen.

Perttulat matkailevat laajasti suuressa neuvostomaassa ja kuulevat kansojen karkotuksista asuinsijoiltaan, vankileireistä ja Ukrainan nälänhädästä holodomorista. Neuvostoliittoon lujasti uskovalla Anna Perttulalla on aina selitys valmiina: kaikki johtui Stalinista. Nyt virheet korjataan, hän vakuuttaa - ehkä itselleen. Puolueesta erotettu kriittinen kommunisti Atos ei puolestaan voi kirjoittaa kansandemokraattiseen lehteen, mitä oikeasti näkee ja ajattelee.

Vaimolleen Atos epäilee, onko hallintoa mahdollista korjata, jos vika ei ollutkaan yksin Stalinissa.

"Entä jos se juontaa jo Leninin puoueteoriasta ja koko demokraattisesta sentralismista", hän kysyy.

Annallakin ovat epäilykset alkaneet herätä, mutta hän väistelee "taistelutilanteen aiheuttamilla ylilyönneillä", kun puhe on Ukrainan nälänhädästä.

Moskovassa vierailulla oleva Alma kiteyttää yleisemminkin puoluelehden toimittajan vaikean aseman: Neuvostoliiton kirjeenvaihtaja näkee enemmän kuin maahan kutsutun "delegatsian" jäsen, mutta ei voi eikä saa kirjoittaa enempää kuin delegatsian jäsen. Nykyisin sitä kutsutaan itsesensuuriksi.

Almasta tuntuu kuin Atoksen Kansan Uutisten kirjoitusten mottona olisi, että "älkää olko huolissanne turhan takia - kyllä täällä hyvin menevät asiat, aivan suurenmoisesti".

Romaanin nimessä ensimmäisenä tulee kuitenkin poika, ei isä. Teoksen alkuosa on kuvaus poikkeuksellisesta varhaisnuoruudesta etuoikeutetussa asemassa Moskovassa.

Perttulat asuva hyvin hyvissä oloissa, ja kaviaaria on tarjolla enemmän kuin Ale sietää. Ale on pikkuvanha aito kulttuurisuvun vesa, joka käyttäytyy kohteliaasti ruokapöydässä, oppii nopeasti venäjän kielen, saa hyviä arvosanoja koulussa, kuuluu shakkikerhoon ja tempautuu teatterin maailmaan. Ja kokee värisyttävän, mutta viattoman ensirakkauden.

Atos olisi halunnut jatkaa Moskovassa kolmivuotisen pestinsä jälkeenkin, mutta tieto hänen kriittisyydestään on kantautunut liian moniin korviin eikä jatkoaikaa anneta.

Oikeassa elämässä Jarno Pennanen perusti Suomeen palattuaan kriittisen sosialistisen Tilanne-aikakauslehden. Se oli kansandemokraattisen liikkeen 1960-luvun uudistumisen etulinjassa arvostelemalla neuvostokommunismia ja dogmaattista marxismi-leninismiä, joka oli Neuvostoliiton valtioideologia. Tilanne eli loppuajat kitkuttaen vuoteen 1966.

Jarkko Vesikansa totesi vuonna 2004 väitöskirjassaan Salainen sisällissota - työantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön kanavoineen rahaa Tilanne-lehdelle tarkoituksenaan edistää SKP:n hajoamista. Se ei ilmeisesti onnistunut. SKP:n hajoamista väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu tutkinut tohtori Veli-Pekka Leppänen ei edes mainitse Pennasen nimeä.

Jotaarkka Pennasen romaanin puolivälissä tehdään loikka vuoteen 1968, jolloin kulttuuritaistolaisuus alkoi järjestäytyä. Romaanin Ale ei liity taistolaisten perustamaan Kulttuurityöntekijäin liittoon (KTL), ja huomaa pian monien ovien sulkeutuvan ja puhekumppanien kaikkoavan.

Historian ironiaa on siinä, että taistolaisten perustama Kulttuurivihkot julkaisee romaanin, jossa äkkiherätyksen taistolaisuuteen saanutta Alen tyttöystävää Birreä kuvataan niin tietämättömäksi ja naiiviksi, että Alea hävettää.

"Kommunisti elää jatkuvassa sotatilassa, kunnes yhteinen päämäärä, luokaton yhteiskunta on saavutettu. Käskyjä on noudatettava", Birre julistaa keskustelussa Alen vanhempien kanssa.

Kuulostaisi yliampuvalta, jos ei olisi lukenut vähän aiemmin Lauri Hokkasen kirjaa, jonka mukaan todellinen Seppo Toiviainen julisti kommunistisen herätyksen saatuaan aikaa vihata ja tulla vihatuksi.

Jarno Pennanen kuoli 62-vuotiaana. Romaanin Atos kuolee sydänkohtaukseen käytyään kiivaan kommunismi-keskustelun Birren ja Alen kanssa.

Siihen romaanikin olisi kannattanut lopettaa. Loput yli sata sivua Alen kokemuksista teatterimaailmassa eivät vedä alkuunkaan vertaa kiehtovalle alkuosalle. Jotaarkka Pennanen kirjoittaa mieleenpainuvasti maanalaisuuden kauden ja sotien aikaiset vankilat kokeneista kommunisteista, heidän ristiriitaisesta suhteestaan Neuvostoliittoon ja tämän kaiken vaikutuksesta vuoden 1968 sukupolveen.

Romaanin viimeinen varsinainen luku on kuitenkin tärkeä. Vanhat Anna ja Alma keskustelevat Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Mitä jäi käteen unelmasta ja uskosta sosialismiin ja Neuvostoliittoon? Miksi he uskottelivat itselleen jotain muuta kuin olivat itse nähneet matkoillaan Neuvostoliitossa?

Alman mukaan on käynyt ilmi, että suomalaiset kommunistit taistelivat samanlaisten murhaajien ja valehtelijoiden puolesta kuin fasistit olivat. Fasistit olivat kuitenkin rehellisempiä, koska he eivät peitelleet rotuvihaansa.

"Me emme pettäneet puoluetta, mutta puolue petti meidät, ja se on katkeraa", Alma sanoo.

Elias Krohnin johtama Kulttuurivihkot on julkaissut lehden lisäsi runo- ja aforismikirjoja. Jotaarkka Pennasen kirjoittama romaani on hieno lisä pienkustajan tuotantoon. Mikään avaus laajempaan romaanituotantoon se ei Krohnin mukaan kuitenkaan ole.

Ben Creedin stalinismidekkarit ovat nerokkainta jännitystä, mitä suomeksi voi lukea

Ben Creed: Petturin sydän (Traitor´s Heart). Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 416 sivua, Bazar.

Kahden brittikirjoittajan nimimerkki Ben Creed sijoittaa jännityskirjansa Stalinin loppuaikojen Neuvostoliittoon. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aaveiden kaupunki hyyti luut ja ytimet. Toinen osa Petturin sydän on samaa kaliberia. Neuvostoliiton vainoharhaiseen ilmapiiriin yhdistyy rikos- ja salaliittotarina vailla vertaa.

Edellisen teoksen jälkeen rikostutkija Revol Rossel on tuomittu siperialaiselle vankileirille. Siellä hän muun resuisen vankijoukon kanssa yrittää pysyä hengissä ja työntää käsin jyrää, jolla tasataan penkkaa rautatielle, joka ei koskaan valmistu. Tietokirjoihin perustuva vankileirikuvaus on rankkaa luettavaa, mutta vielä tehokkaamman kaunokirjallisen perkauksen niistä teki Lauri Mäkinen jännärissään 50/50.

Rosselin vanha vihollinen, sotilastiedustelu GRU:n majuri Nikitin pelastaa hänet leiriltä, sillä nyt tarvitaan apua Leningradissa toimivan sarjamurhaajan jäljittämiseen. Nikitin sanoo Rosselille itse asiassa pelastaneensa tämän piilottamalla paikkaan, josta Stalinin pyöveli Berija ei häntä löydä. Aaveiden kaupungissa Rossel paljasti juuri Berijaan liittyviä salaisuuksia.

Nikitin ei tosin puhu Stalinin pyövelistä, mutta eihän Berijan nimeä nykyään voi kirjoittaa ilman tätä luonnehdintaa.

Kansantaruston mukaan nimetty murhaaja ampuu uhrinsa kahdella laukauksella, leikkaa kielen poikki ja tunkee kurkkuun paperin, jossa on italiankielistä kirjoitusta.

Rituaalimurhien tutkinta johtaa Rosselin ja Nikitinin toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, natsi-Saksan luhistumisen päiviin ja ennen näkemättömän tuhovoimaisen aseen tavoitteluun. Sekä salaliittoihin, sillä Stalinin aika on väistämättä käymässä vähiin ja valtataistelu kiehuu jo kulisseissa vaikka Generallissimuksen kuolemaan on vielä jonkin verran aikaa.

Ben Creedin takana olevat Chris Rickaby ja Barney Thompson eivät tyydy tavanomaiseen sarjamurhaajajahtiin, mutta saavat kyllä siinäkin aikaan pirullista jännitystä, kun se huipentuu Leningradin Pioneeripalatsissa.

Petturin sydämessä etsitään salaviestejä, joita löytyy Machiavellin Ruhtinaasta ja Richard Wagnerin oopperasta Jumalten tuho. Klassiseen musiikkiin liittyvä oivaltava symboliikka on yksi Creedin tavaramerkeistä. Kaksikosta Thompson on Pietarin konservatoriossa opiskellut muusikko. Avain Petturin sydämen tarinan arvoitukseen löytyy Jumalten tuhon muhkeasta partituurista sellaiselle, joka osaa oikein katsoa.

Petturin sydän kertoo rikostarinan lisäksi sodan jälkeisestä Leningradista, sotilastiedustelu GRU:n ja turvallisuusministeriö MGB:n, ja niiden johtajien, valtataistelusta, neuvostokommunismin mädännäisyydestä ja samanlaisesta maailman vallan tavoittelusta kuin Wagnerin Ring-oopperoiden sarja. Raskaiden teemojen vastapainoksi kerronnassa on kepeyttäkin. Hieno tarinan kannalta keskeinen hahmo on Rosselin ja Nikitinin lisäksi Stalinin pojalta näyttävä elokuvatähti Tarkovski.

Tehokkainta on jännitys, joka pohjaa olemassa olevaan todellisuuteen. Ben Creedin kirjoja ei voi olla lukematta ajattelematta Stalinin lisäksi tämän päivän Venäjää nyt, kun diktaattori Vladimir Putin on palauttanut maansa stalinismin tielle. Monisäikeinen Petturin sydän osuu ja uppoaa. Tästä ei jännityskirjallisuus parane.

Hauska yksityiskohta on, että Jumalten tuhoon liittyvä trilleri ilmestyy suomeksi juuri samaan aikaan, kun Jumalten tuhoa esitetään Kansallisoopperassa.

Lupaavan Kaisu Tuokon toinen dekkari Yksin on ahdettu liian täyteen ihmeellisiä yhteensattumia

 

Kaisu Tuokko: Yksin. 303 sivua, Otava.

Kristiinankaupungin alkukesän idylliä varjostaa ruumis niin kuin Kaisu Tuokon hyvässä esikoisdekkarissa Kosto viime vuonna. Kostossa nuoren miehen ruumis löytyi kaupungin keskeisen paikan Kanuunakallion edustalta. Nyt teoksessa Yksin toiselta keskeiseltä paikalta Myllykalliolta löytyy kuolleena vanha nainen, jota ei aluksi tunnista kukaan. Naisessa on väkivallan ja nälkiintymisen merkkejä.

Tuokon dekkarien päähenkilö paikallislehden toimittaja Eevi Manner ryhtyy kirjoittamaan tapauksen pohjalta artikkelia vanhusten huonosta kohtelusta. Itse tapausta tutkii rikoskomisario Mats Bergholm, joka on asettunut kesäksi mökilleen Kristiinankaupunkiin pakoon huonoa avioliittoaan.

Kostosta muistamme Eevin ja Matsin seurustelleen nuorina. Tunteet heräsivät uudelleen, kun Eevi palasi pääkaupunkiseudulta kotikonnuilleen ja kohtasi Matsin edellisen jutun tutkinnassa. Tässä jutussa ne syvenevät lisää, mutta esteenä ovat Eevin lapsettomuushoidot tämän puolison Mirekin kanssa.

Ensimmäisessä dekkarissaan Tuokko sai toimimaan komeasti ja koskettavasti lähtökohtaisesti aika epäuskottavan kuvion, jossa pienen paikkakunnan paikallislehden toimittaja osallistuu ratkaisevasti henkirikoksen selvittämiseen. Koulukiusaaminen ja muut nuorten tämän päivän ongelmat olivat Tuokolla selvästi hallussa.

Yksin on ongelmallisempi tapaus. Vierastin kahta asiaa.

Ensimmäinen on se, että Eevi kohtaa koko ajan epäuskottavan paljon yhteensattumia, jotka vievät häntä eteenpäin sekä jutun tekemisessä että rikoksen ratkaisemisessa. Varmasti jokainen toimittaja toivoisi olennaista tietoa tupsahtavan tuosta vaan, mutta todellisuus on toinen. Eevi pääsee liian helpolla.

Toiseksi Yksin on ahdettu liian täyteen joka luvussa esiin tulevia uusia käänteitä. Kulkee kuin luotijuna, on hyvä tavoite trillerille, mutta Tuokko kirjoittaa romantiikalla kuorrutettua dekkaria, jolle sopisi paremmin lättähatun - nykyisin puhutaan kiskobussista - tempo. Hengästyttävän etenemisen sijaan teokselta kaipaisi myös suvantokohtia.

Yksin jää myös teemoiltaan epämääräiseksi. Selkein on perheväkivalta, jolla lähdetään lupauksia herättävästi ja vahvasti, voi sanoa kouraisevasti, liikkeelle. Se on kuitenkin vain sivujuoni.

Pääjuonessa selvitetään, miksi kuolleena löytynyt Hilda Mauronen ei viettänytkään viimeisiä kuukausiaan vaasalaisessa paremman luokan hoitokodissa niin kuin luultiin, vaan Kristiinankaupungissa. Se jäi itselleni epäselväksi vielä loppuratkaisunkin jälkeen. Samoin varsinkin se, miksi häntä oli kohdeltu kaltoin. Oliko se tahallinen teko vai löytyykö selitys muistisairaudesta?

Parasta Yksin-dekkarissa on Eevin arjen kuvaus hormonihoitojen aiheuttamine oireineen. Siitä lukiessa kuitenkin huomaa Eevin puolison Mirekin jäävän hahmottomaksi sivuhenkilöksi. Mirek on ilmeisesti taiteilija, joka työskentelee kotonaan ja ärtyy helposti. Mutta mitä muuta? Eevin ja Matsin lisäksi kaikki muut henkilöt jäävät teoksessa statistien asemaan.

Kaisu Tuokko teki hienon ja syystä ylistetyn avauksen vuosi sitten. Jatko-osa tuntuu valitettavasti pinnistetyltä ja tukkoiselta. Aloittelevan ja esikoisellaan onnistuneen kirjailijan paineet tehdä vielä parempaa kääntyivät tällä kertaa itseään vastaan. Kosto sen kuitenkin todisti, että taitoa on, joten uutta vaan putkeen, mutta rennommalla otteella.

Kari Haakana pistää taas miettimään äärimmäisen tehokkaassa trillerissä Kunnian hinta

Kari Haakana: Kunnian hinta. 247 sivua, Aula & co.

Omia polkujaan suomalaisessa dekkarissa kulkeva Kari Haakana jatkaa tehokkaalla tyylillään kolmannessa teoksessaan Kunnian hinta. Tiivis paketti tapahtumien ja toiminnan kuvausta lakonisin lausein, ja lisäksi ajatusten herättelyä siitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Esikoinen Välitön uhka käsitteli sodankäynnin yksityistämistä. Viime vuonna ilmestyneen kakkososan aiheita olivat hakkerit ja juuri nyt muun muassa äskeisten Euroviisujen takia vielä ajankohtaisempi kristillisen sionismin vaikutus politiikkaan.

Kunnian hinnassa mennään Ukrainan avustustoimintaan ja siinä piileviin väärinkäytösten mahdollisuuksiin sekä droonisotaan. Lisämausteen antaa keskusrikospoliisin komisario Jari Viinasen pakkomielle narauttaa sarjan päähenkilö turva-alan asiantuntija Jari Karhu, jota hän on jahdannut ensimmäisestä osasta alkaen. Nyt tiet kohtaavat Latviassa.

Rattijuopomuksen takia sivuraiteelle joutunut entinen kokoomuslainen kansanedustaja ja ministeri Sanna Kulju tuntee palavaa halua auttaa Ukrainaa sen sotaponnisteluissa Venäjän hyökkäystä vastaan. Sosiaalisen median päivitykset johtavat yhteydenottoon, joka tarjoaa tilaisuuden tehdä jotain konkreettista. 

Kulju pääsee uuden oudosti käyttäytyvän yhteistyökumppaninsa kanssa viemään pakettiautolla tarvikkeita Latviaan, josta ne on tarkoitus viedä edelleen rintamalle Ukrainaan. Naiivi Sanna ei ihmettele Mika Rintalaa sen enempää. Ukrainan avustamisen sivutuotteena hän toivoo Instagram-päivitysten avustustoiminnasta voivan siivittää hänet takaisin politiikkaan.

Toisaalla venäläissyntyinen mutta Suomen kansalaisuuden omaava nainen löytyy hirtettynä kotinsa läheltä. Poliisi ei usko itsemurhaan. Hänen suomalaisessa drooneja yhä tappavammiksi kehittelevässä yhtiössä työskentelevää aviomiestään syytetään vaimonsa murhasta. Jari Viinanen lähetetään työparinsa Hannu Toivosen kanssa Saloon avustamaan paikallista poliisia jutun tutkinnassa.

Lopulta kaikki tiet vievät Latviaan lähelle Rezeknen kaupunkia, jonka laitamilla sijaitsevaan varastoon Ukrainaan tarkoitetut avustuskuormat on viety odottamaan jatkokuljetusta.

Edellisistä osista tutusti tapahtumia taustoittavat vain kuvitteelliset STT:n uutiset. Kari Haakana ei kuvaile ympäristöjä, ei henkilöitään eikä laajempaa kuvaakaan muulla tavalla. Kerronta on suoraviivaista ja toteavaa. Jämeriä lauseita toistensa perään. Äärimmäisen tehokasta ja vangitsevaa, uuden suomalaisen trillerin aatelia.

Jännityskirjallisuutta aikuisille, totesin edellisestä osasta. Siihen ei ole lisättävää. Kaiken lisäksi Haakana kirjoittaa upeaa toimintaa, mutta ei jännityskirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, jossa päähenkilöiden ihmepelastukset seuraavat toisiaan. Kaikki Kunnian hinnassa on sellaista, että näin voisi olla oikeastikin.

Kolmas kerta toden sanoo Christian Rönnbackan Henna Björk -sarjassa

 Christian Rönnbacka: Henna Björk - Koodi. 334 sivua, Bazar.

Vuonna 2012 dekkaristina debytoinut ex-poliisi Christian Rönnbacka taitaa olla elämänsä vedossa juuri nyt. Uusimmat Hautalehdot, kuten viimeksi ilmestynyt Mennyt mies ovat suorastaan erinomaisia lajissaan viihdejännäreinä. Nyt myös Rönnbackan kakkossarja pääsee sille tasolle, jota kaksi ensimmäistä lupailivat, mutta jäivät jotenkin vajaiksi. Suojelupoliisin koulutuksessa olevan suomalaistaustaisen ruotsalaispoliisi Henna Björkin kolmas juttu on paitsi iskevä, myös informatiivinen.

Siinä missä komisario Antti Hautalehto toimii Porvoossa ja sen ympäristössä perinteisen poliisidekkarin puitteissa, Henna Björkeissä mennään lujaa eri puolilla Eurooppaa. Kahdessa ensimmäisessä osassa toimintaa pohjustettiin kuitenkin liikaa. Kun vauhtiin lopulta päästiin, viime hetken pelastukset ja onnekkaat sattumat olivat epäuskottavia toimintajännärinkin mittapuulla.

Koodissakin mennään aika pitkä piustale ennen kuin vauhtiin päästään. Tällä kertaa Rönnbacka kuitenkin käyttää pohjustuksen tehokkaaseen ja mielenkiintoiseen kyberrikollisuuden uusien muotojen esittelyyn.

Kun aina välissä seurataan uudenlaisen matkailusovelluksen kehittäjän Kim Heikkilän piinaa, pysyy lukija taatusti hereillä. Heikkilän englantilaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa kehittämä luksusmatkailun apuväline NxtDestination kun kiinnostaa myös rikollisia piirejä. Pörssilistautumisen jälkeen miljonääriksi tulossa oleva Heikkilä itse on houkuteltu satimeen niin sanotun hunaja-ansan avulla ja menettänyt kaiken.

Henna Björk pääsee tiimiin, joka selvittää eri puolilla maailmaa tapahtuneita salamurhia. Niistä löytyy yhteys NxtDestinationiin. Onko hotellipalvelusta tullut murhien tilausalusta?

Koodissa kiidetään Budapestin kaduilla, käydään Pariisissa ja loppuselvittelyt hoidetaan Lontoossa ja Kentin maaseudulla. Kiire on, koska on yritettävä estää seuraava salamurha eivätkä jähmeät poliisiorganisaatiot pysty reagoimaan riittävän nopeasti yössä kohdettaan lähestyviin ammattitappajiin.

Rönnbacka on kirjaansa varten perehtynyt tietoturvaan ja verkkohyökkäyksiin. Tältä pohjalta hän on laatinut uskottavuuden puitteissa olevan skenaarion siitä, miten huolettomasti käytettäviä appeja voidaan käyttää väärin, kun ne päätyvät rikollisten haltuun. Myös NxtDestinationin ympärille punotut petokset ja salajuonet ovat onnistuneet. 

Koodi vie mennessään. Vauhtia on, mutta ei liikaa eikä liian epäuskottavaa. Tarina on kekseliäs. Nimihenkilö Henna Björk sen sijaan jää edelleen aika etäiseksi hahmoksi. Hän on tyypillinen tämän ajan jännityskirjallisuuden naispäähenkilö, vahva ja itsenäinen toimija, joka osaa paitsi ampua, myös ottaa haluamansa miehen. Jatkossa voisi keskittyä myös Henna Björkin persoonaan, sillä ilman muutahan tämäkin sarja jatkuu.

Pienen miinuksen valiotrilleri saa pateettisesta loppukohtauksesta Tukholman kuninkaanlinnassa.

Komisario Koskinen tummemmissa tunnelmissa

Seppo Jokinen: Satuttamisten summa. 303 sivua, Kultosaari.

Kirjailija Seppo Jokisen kustannuskuviot menivät edellisen osan Sen maksaa minkä tilaa jälkeen kokonaan uusiksi. CrimeTimen sijaan 29:nnen Koskisen julkaisi pelkästään Jokisen asioita hoitava Jouni Tervon Kultosaari, ja ruotsalainen äänikirjapalvelu yrittää tehdä Jokisen kirjoista vientituotteen ainakin pohjoismaisille markkinoille. Voi onnistuakin. Melko tuoreet ensimmäisten teosten uusintaluennat osoittivat, etteivät 1990-luvulla ilmestyneet kirjat ole millään lailla vanhentuneita. Wallanderilaisia poliisiromaaneja kaipaaville Koskinen voi olla iloinen uusi tuttavuus.

Suomalaiselle lukijalle kustantajan vaihdos ei näy mitenkään. Uusin Koskinen on takuutyötä ja Lasse Rantasen toteuttamaa ulkoasua myöten yhtä iloinen jälleennäkeminen kuin kevään ensi peipposen kuuleminen. Vuodet eivät paina Jokista. Satuttamisten summa on uusin lenkki uskomattoman tasalaatuisessa sarjassa. Ja nimenomaan laadukkaassa.

Seppo Jokinen on taas ajassa kiinni. Satuttamisten summa alkaa yöllisellä yliajolla Tampereen kadulla, ja jatkuu siitä katuryöstöihin ja 17-vuotiaan nuoren miehen putkakuolemaan. Tutkinnan edetessä irralliset tapaukset liittyvät yhteen. Teoksessa painotetaan moneen kertaan, ettei Tampereella ole määritelmän mukaisia katujengejä. Viime vuoden uutisissa paljon esillä olleille katuryöstöille Jokinen onkin kehitellyt yllättävän taustan, jossa hänen inhimillinen otteensa pääsee taas oikeuksiinsa.

Toisena juttuna Koskisen ryhmä joutuu paneutumaan jo kerran selvittämäänsä henkirikokseen, josta syytetty saa vapauttavan tuomion Pirkanmaan käräjäoikeudelta.

Ulkoisesti uusimman Koskisen ainoa ero aiempiin on tutkintasihteeri Roosa Rusinpään äitiysloma. Hänen sijaisenaan on aloittanut flirttaileva ja kovaa naurava Alli Leino, joka käy komisarion hermoille.

 Mutta on Satuttamisten summa muutenkin hieman erilaista Jokista. Siitä puuttuu hänen dekkareilleen ominainen huumori lähes tyystin. Siitä muistuttaa vain pari silmäniskua siihen suuntaan, että Koskinen on nykyään myös tv-hahmo. Kaation ja Pekin kiistely ja älynväläykset sekä keventävä tilannehuumori puuttuvat teoksesta oikeastaan kokonaan.

Mikä voisi selittää, että Satuttamisten summa on tummasävyisin Koskinen? Ovatko Koskinen ja muut sarjassa alusta alkaen mukana olleet poliisit ikääntyneet ja väsyneet niin, että huumori ei enää ole yhtä herkässä kuin ennen? Tähän suuntaan viittaa koko sarjan ensimmäinen kohtaus Pekin kotona. Vai onko Jokinen/Koskinen saanut niin kylläkseen järjettömästä ja tarkoituksettomasta viime aikoina raaistuneesta väkivallasta, että se vaikuttaa mielialaan?

Muuten Koskinen on Koskinen. Esimiesten kieltämää sooloilua tarvitaan ennen kuin jutut pannaan pakettiin. Koskisen yksityielämää kuvataan hieman mutta riittävästi. Rikoksilla on taustansa ja rikosten uhreja Jokinen muistaa pitää esillä.

Satuttamisten summan loppu on tällaiselle kohta 30 vuotta Koskisen matkassa kulkeneelle erityisen sykähdyttävä. Ei muuta kuin odottamaan ensi vuoden kevättä ja sitä, mitä Jokinen keksii, kun sarja täyttää tasavuosia.

Kaikki kommunismille, vaikka henki menisi – Seppo Toiviainen oli traaginen hahmo

Lauri Hokkanen: Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia. 352 sivua, Docendo.

Upseerin ja lotan pojasta Seppo Toiviaisesta piti tulla SKP:n vähemmistön johtohahmo Taisto Sinisalon jälkeen. Pettymykset, alkoholismi ja ehkä taistolaisuuteen liian herkkä ja naiivi mieli johtivat kuitenkin hänet sivuraiteelle omiensakin keskuudessa. Toiviainen kuoli 60-vuotiaana kesäkuussa vuonna 2005.

Taistolaisten kärkinimiin koko 1970-luvun kuulunut Toiviainen ei jättänyt jälkeensä päiväkirjoja eikä muitakaan muistiinpanoja. Hänen taistelutovereihinsa kuulunut Lauri Hokkanen on silti koonnut Toiviaisesta jäntevän elämäkerran Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia, joka ilmestyy tänään torstaina.

Hokkasen edellisen kirjan Kenen joukoissa seisoin? tavoin uusikin teos laajenee koko taistolaisajan irrationaalisuuden kuvaukseksi ja itsekritiikin jatkoksi. Lauri Hokkanen toimi 1970-luvun kommunistien vähemmistöosapuolen johtotehtävissä Helsingin piirijärjestössä.

Hokkasen mielestä Toiviainen oli taistolaisen vuoden 1968-sukupolven kulttuuri- ja sivistyneistöliikkeen vaikutusvaltaisin poliittinen hahmo. Henkilöhistorian rinnalla kirjassa kulkee tarina korkeakoulujen ”yhteiskuntatieteiden sisällissodasta”, jonka kantava voima oli vähemmistökommunistien valtaama Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL).

Seppo Toiviaisen kaltaiselle hahmolle oli kysyntää, kun SKP:n sisällissota kärjistyi 1970-luvun alussa ja puolue jakautui asiallisesti ottaen kahtia. Hänestä tuli vuonna 1971 ensimmäinen marxilaista sosiologiaa metodinaan käyttänyt yhteiskuntatieteiden tohtori. Väitöskirjan aihe oli kovalle vallankumousmiehelle epätavallinen, sillä aihe oli musiikin ja yleensä kulttuurin kulutuksen peruskartoitus.

Vallankumoushuuma oli todellista

Toiviainen on ollut lahjakkuuden ja älykön maineessa. Vähemmistön – tai Hokkasen sanoin stalinistien – hallitsemassa SKP:n Tampereen piirijärjestössä hän johti sivistyneistöjaostoa ja unelmoi puolueen omasta yhteiskuntatutkimuksen laitoksesta, josta olisi tullut kapinallisen tieteen keskus.

Hokkasen kirjan perusteella voi kysyä, miten se lahjakkuus todellisuudessa ilmeni. Toiviainen julkaisi vain seitsemän kirjaa, joista suurin osa on taistolaispolitiikan perustelua ja puolustelua. Tutkimuksista merkittävin lienee alkoholismia ja juoppokulttuuria käsittelevä Kantapöydän imu, joka ilmestyi vuonna 1997, yli kymmenen vuotta hänen poliittisen uransa päättymisen jälkeen.

Suurin osa hänen tuotannostaan ilmestyi toki tieteellisissä aikakauslehdissä.

Kommunismin teloitetussa unelmassa lainatut otteet Toiviaisen ja muiden taistolaisten älykköjen puheista ja kirjoituksista ovat kylmäävää, mutta myös absurdia luettavaa. Vallankumoushuuma oli niin totaalista ja toisaalta irrallaan todellisuudesta, ettei ole ihme, että porvari nukkui huonosti, kun opiskelevan nuorison hegemonia oli siirtynyt näille kuumapäille.

Aika vihata ja tulla vihatuksi

Hokkasen mukaan nuortaistolaisia yhdisti vähäinen tietämys työväenliikkeestä. He olivat opettajien, pappien, upseerien, virkamiesten ja kauppiaiden lapsia, jotka ”rakastuivat” kommunismiin.

Tämä päti Toiviaiseenkin. Jo 1960-luvun puolella hän kutsui puheessaan punakaartilaisten muistomerkillä Suomea porvariston diktatuuriksi ja kutsui tovereitaan vallankumoukseen Kuubasta lainatulla tunnuksella: voitamme tai tuhoudumme. Kyse ei ollut vain lennokkaasta retoriikasta. Toisessa puheesssa Toiviainen hahmotteli vallankumouksen käytännön niin, että ensin tiivistetään kaikki yhteiskunnan ristiriidat antagonistiseksi luokkavastakohtaisuudeksi ja sitten vallataan yhteiskunnan strategiset pisteet.

”Nyt on tehtävä jako kahteen: nyt on aika vihata ja tulla vihatuksi”, hän julisti Ylioppilaslehdessä.

Uskonnon kaltainen kokemus

Edellisessä kirjassaan Hokkanen sanoi taistolaisnuorison rakastuneen Neuvostoliittoon.

– Marxismi-leninismi ja kommunismi tulivat vähän niin kuin kaupanpäällisiksi, hän hymähti KU:n haastattelussa kolme vuotta sitten.

Tämä pätee Toiviaiseenkin, joka vielä 60-lukulaisena anarkistina kuvasi Neuvostoliittoa imperialistiseksi ja valtiokapitalistiseksi, mutta käänsi sujuvasti takkinsa 1970-luvulle tultaessa ja kommunistiksi heränneenä.

Taistolaisuutta on monesti verrattu uskontoon, ja niin tekee Hokkanenkin Toiviaisen kohdalla: ”Toiviaisen totaalista, mistään tosiasioista piittaamatonta ideaan juurtumista voisi hyvinkin kutsua uskonnolliseksi kokemukseksi.”

Taistolaisilla oli omat uskontunnustuksensakin. ”Marxin oppi on kaikkivoipa, sillä se on oikea, täydellinen, johdonmukainen ja antaa ihmiselle ehyen maailmankatsomuksen, Toiviainen kirjoitti Tiede & edistys -lehden pääkirjoituksessa Leninin sanoja lainaten.

Uskollinen loppuun asti

Seppo Toiviainen istui eduskunnassa 1979–1987, joista viimeiset kaksi vuotta taistolaisten vaalipuolueen Devan ryhmässä. SKP:n keskuskomiteaan ja poliittiseen toimikuntaan hän kuului vuosia.

Kun SKP hajosi virallisestikin toukokuussa 1984 pidetyssä puoluekokouksessa, Toiviainen meni kotiinsa, otti raa´an kännin ja itki koko päivän.

Kaksi vuotta aiemmin pidetyssä puoluekokouksessa Toiviainen pysyi uskollisena taistolaisille ja kieltäytyi varapuheenjohtajan paikasta, koska hänet olisi valittu ainoana vähemmistöläisenä uuteen puoluejohtoon.

Toiviainen kertasi tietään 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa antamissaan haastatteluissa, kun oli tehnyt comebackin tieteen pariin. Puolueen hajoaminen aiheutti henkilökohtaisen kriisin.

”Toiviaisella ei ollut elämää puolueen ulkopuolella. Hän alisti ihmissuhteet ja kaiken muun ajatukselle, että kunhan muutama vuosi tehdään oikein rajusti töitä niin homma on kunnossa, puolueen rivit saadaan suoriksi”, Kansan Uutisten Viikkolehden haastattelussa helmikuussa 1998 kuvattiin.

”Samastuin puolueen tilanteeseen niin sataprosenttisesti. Se oli virheeni.”

Oliko Seppo Toiviainen uhri, Hokkanen kysyy. Käyttivätkö vanhat stalinistit häntä hyväkseen ja siinä samalla tuhosivat hänen mielenterveytensä?

Toiviainen torjui ajatuksen, että olisi ollut toisten hyväksikäyttämä.

”Olin pitkään täysin voimin vähemmistön puuhissa, silloinkin kun kantani hävisi. Nielin sen, ei siinä sen kummempaa.

Anders de la Motten Keräilijä vie mukanaan taidokkaalla kerronnallaan

 

Anders de la Motte: Keräilijä (Bortbytaren). Suomentanut Aki Räsänen. 453 sivua, Into.

Vuonna 2010 rikoskirjailijana debytoinut entinen poliisi Anders de la Motte on lajityypin valtavirrasta poiketen erikoistunut vain muutaman teoksen käsittäviin sarjoihin. Niistä uusimman aloittavassa Keräilijässä on tuttuja aineksia monista pohjoismaisista dekkareista, mutta de la Motte keittää niistä kasaan erikoisen vetävän yhdistelmän. Samankaltaisuudet eivät häiritse, kun juonessa on hyvä idea ja tarinankuljetus vie mennessään. Luin 450-sivuisen kirjan kahdessa päivässä.

Keräilijän idea on urbaani löytöretkeily urbex. Se tarkoittaa hylättyihin rakennuksiin tunkeutumista ja tutustumista. Niiden taltioimista kuvin, mutta sääntöjen mukaan mitään ei rikota eikä varasteta. De la Motte kirjoittaa kauneudesta, joka syntyy, kun luonto valtaa takaisin sille kerran kuuluneen alueen. Siinä missä toiset näkevät vain rappiota ja rikkonaisuutta, urbex-harrastajat kokevat päinvastaisia elämyksiä.

Vain harvojen urbex-harrastajien tuntema eliittikohde teoksessa on Malmön lähellä sijaitseva puolustusvoimien hylkäämä luolasto. Niitä jotka tietävät, sinne vetää harvinainen ilmiö luolasade. 

Mutta luolan uumenissa elää myös pahuus, joka johdattaa rikostarkastaja Leonore Askerin ensimmäiseen juttuunsa uuden yksikön johtajana. Leoksi kutsuttu Asker kohtaa mysteerin, jossa ihmisiä katoaa ja kadonnutta esittävä taidokkaasti maalattu pikkuinen muovifiguuri ilmestyy kymmeniä vuosia rakennetun valtavan pienoisrautatien maisemaan. Rikospaikoilta puolestaan löytyy samanlainen miniatyyrihahmo maalaamattomana.

Liikkeellä on siis ollut jo pitkään sarjamurhaaja, joka pohjoismaisen dekkarigenren lainalaisuuksien mukaan jättää viestin itsestään. Kadonneiden ja miniatyyrihahmojen välisen yhteyden on huomannut resurssiosaston eli kadonneiden sielujen yksikön entinen johtaja Bengt Sandgren, joka viruu tajuttomana sairaalassa sydänkohtauksen jälkeen.

Resurssiosasto on kuin Jussi Adler-Olsenin Osasto Q, jonka kymmenes ja viimeinen osa muuten ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Sekin sijaitsee poliisilaitoksen kellarissa, ja senkin muut jäsenet eksentrisiä tyyppejä. Osasto Q:n huumori Anders de la Motten teoksesta puuttuu kokonaan.

Entä sitten Leo Asker? Hän on ennen kellariin alentamistaan tollojen miesalaistensa vihaama älyllisesti ylivertainen vakavien rikosten yksikön ryhmänjohtaja, jonka johdolla aloitetaan Smilla Holstin ja Malik Mansurin katoamisen tutkinta. Kovapintainen ja epäsosiaalinen, niin kuin pohjoismaisten dekkarien naispäähenkilöt usein ovat. Mikä hänet on tehnyt sellaiseksi, aukeaa vähitellen teoksen takaumissa.

Kovin omaperäistä ei ole sekään, että Leo Askerin syrjäyttää tutkinnan johdosta hänen vanha vihollisensa Jonas Hellman, Tukholmaan siirtynyt ja nyt Malmöön palaava kuuluisa murharyhmän johtaja.

Näin typistettynä Keräilijä tuntuu dekkarikliseiden kokoelmalta, mutta ei ole vain sitä. Anders de la Motte on niin taitava juonenpunoja, että hän puhaltaa uutta henkeä vanhoihin aineksiin.  Poikkeuksellisen hyvin rakennetun arvoituksen ratkeamista pala palalta on nautittavaa seurata. Jättiläismäinen 1960-luvun yhden ruotsi-idyllin hetken taltioiva pienoisrautatie arvoituksen avaimena on omaperäinen idea, kun ne muuten tuntuvat loppuneen jo vuosia sitten sarjamurhaajadekkareissa.

Jylhän vuoren sisällä piilevä pahuus tuo Keräilijään kauhun elementtejä, ja itse Keräilijän taustoittamisessa de la Motte on nähnyt vaivaa.

Resurssiosaston muut työntekijät jäävät Keräilijässä taka-alalle, mutta osoittautuvat kuitenkin niin tehokkaiksi, että arvoitukselliselta tuntuu, miksi heidät on sysätty poliisilaitoksen hylkiöosastolle. Heistä saadaan todennäköisesti lukea enemmän jatko-osissa. Samoin siitä, millaiseksi kehkeytyy Leo Askerin ja hänen nuoruudenystävänsä Martin Hillin suhde. Keräilijässä arkkitehtuurin professori Hill on se, joka johdattaa Askerin urbaanin löytöretkeilyn maailmaan.

Keräilijä on vetävä ja erittäin viihdyttävä uuden dekkarisarjan avaus. Vaikka siinä tapahtuu kauheita ja lopussa päähenkilöt joutuvat taistelemaan henkensä edestä, Keräilijä erottuu muista kaltaisistaan vähemmillä raakuuksilla ja enemmän älylliseen päättelyyn pohjaavalla tutkinnallaan.

Ex-diplomaatti arvostelee tiukasti presidentti Sauli Niinistöä ja toivoo presidentin riisumista vallasta

 Hannu Himanen: Missä enkelitkin pelkäävät - Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus. 328 sivua, Docendo.

Kuukausi sitten 12-vuotisen virkakautensa päättänyt Sauli Niinistö jäi Suomen historian viimeiseksi tasavallan presidentiksi, joka ylläpiti erityissuhdetta Venäjään. Runsaat kaksi vuotta sitten "naamiot riisuttiin", ja Venäjän aloittaman sotaretken vuoksi poliittiset suhteet maiden välillä olivat poikki.

Kokonaisarviota Niinistön kaudesta on vielä ennenaikaista odottaa, mutta väliarviota tekee Suomen Moskovan suurlähettiläänä vuodet 2012-2016 toiminut Hannu Himanen juuri ilmestyneessä kirjassaan Missä enkelitkin pelkäävät. 

Niinistö tuntui olevan julkisen arvostelun yläpuolella koko kautensa ajan. Joko se johtui hänen suuresta kansansuosiostaan tai sitten siitä, ettei arvosteltavaa juuri ollut. Nyt kritiikkiä kuitenkin tulee. Ex-diplomaatin mitta-asteikolla se on jopa tylyä. Himanen arvostelee Niinistöä johtajuuden puutteesta Nato-prosessissa ja valtansa kasvattamisesta yli perustuslain. Lisäksi eräät Niinistön aloitteet pelasivat Himasen mielestä Venäjän pussiin.

Missä enkelitkin pelkäävät on kronikka vuosilta 2020-2023. Teoksen rungon muodostavat Himasen Ilkka-Pohjalainen -lehteen kirjoittamat kolumnit noina vuosina. Niissä keskityttiin Suomen ja Venäjän suhteisiin sekä kansainväliseen tilanteeseen, jonka kiristymiselle ei näy loppua. Koko 2020-luvun ja paljon sitä ennenkin presidentti Vladimir Putinin yksinvalta ja kansainvälisistä säännöistä piittaamattomuus vahvistuivat Venäjällä. 

Nyt Ukrainaa vastaan käytävässä sodassa on käynnissä jo kolmas vuosi. Putinin tavoitteena oli estää Naton laajeneminen lähemmän Venäjää. Nyt Natossa ovat sekä Suomi että Ruotsi. Vielä tammikuussa 2022 kukaan ei olisi uskonut niiden liittyvän sotilasliittoon.

Himanen pitää yhtenä kansainvälisen tilanteen käännekohtana koronapandemiaa, joka alkoi jyllätä keväällä 2020. Hänen mukaansa se näytti vahvistavan Kremlin käsitystä maailman tilasta. Valtio teki paluun maailmanpolitiikan tärkeimmäksi toimijaksi. Väistyä saivat "globalismi", sääntöpohjainen järjestys ja kansainväliset järjestöt. Kriisi paljasti Venäjän näkökulmasta erityisesti EU:n heikkouden.

Suomessa presidentti Niinistö koetteli valtansa rajoja pandemian hoidossa. Hän esitti koronaa hoitamaan nyrkiksi kutsutun asiantuntijaelimen ja hoputti Sanna Marinin hallitusta julistamaan poikkeusolot. Himanen kiinnittää huomiota siihen, että kryptisesti esiintynyt Niinistö puhui usein selvemmin ulkomaisissa haastatteluissa. Dagens Nyheterissä Niinistö perusteli aktiivisuuttaan sillä, että "jag är ju president", minähän olen presidentti.

Keväällä 2021 Niinistö esitti, että Helsingissä järjestettäisiin Ety-kokouksen 50-vuotispäivänä vuonna 2025 huippukokous, jossa "Helsingin henki palautetaan maailmalle". Kyseessä olisi kunnianhimoisempi tapaaminen kuin vain juhlakokous. 

Himasen mielestä esitystä ei ollut helppo ymmärtää. Hän muistuttaa Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin esittäneen uutta eurooppalaista turvallisuussopimusta jo vuonna 2009. Medvedevin esittämän sopimuksen tarkoituksena oli  käytännössä Naton laajenemisen pysäyttäminen.

"Niinistön ehdottama huippukokous tarjoaisi Venäjälle hopetarjottimella mahdollisuuden edistää omia suunnitelmiaan eurooppalaisen järjestyksen muuttamiseksi. Ne suunnitelmat eivät Suomen eivätkä koko lännen kannalta olleet mitenkään positiivisia", Himanen suomii kirjassaan.

Suomi kuitenkin toimii ensi vuonna Etyj-järjestön puheenjohtajana.

"Seuraava presidentti ja hallitus joutuvat ihmettelemään outoa ja huononmakuista ruokalistaa Niinistön kattamassa Etyj-pöydässä", Himanen arvioi vuonna 2021 tarkoittaen Venäjän taholta odotettavissa olevia paineita nykyiselle hallitukselle ja presidentti Alexander Stubbille.

Heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Suomen kansalaisten Nato-kannoissa tapahtui käänne, jonka perässä valtiojohto ei meinannut pysyä. Niinistö teki maaliskuussa Washingtonin-vierailun, jonka yhteydessä hän toppuutteli keskustelua Nato-jäsenyydestä ja puhui sen sijaan Suomen ja Yhdysvaltain välisen yhteistyön kehittämisestä "prosessimuotoisesti". Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt, mitä presidentti tarkoitti prosessillaan. 

Himasen mukaan johtavat poliitikot yrittivät lymyillä ja väistellä Nato-kysymystä ennen kuin kortit paljastettiin toukokuussa 2022.

Sauli Niinistö koetteli valtaoikeuksiensa ylärajaa jälleen toukokuussa 2023 Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin vieraillessa Suomessa. Vierailua isännöi Niinistö, mutta pääministeri Sanna Marinia ei kutsuttu mukaan vaikka muiden pohjoismaiden pääministerit olivat paikalla. Näin Niinistö korosti jälleen johtajuuttaan ulkopolitiikassa tavalla, joka herätti kysymyksiä ja arvosteluakin.

Kirjansa jälkisanoissa Hannu Himanen pitää Niinistön kahden kauden tavaramerkkinä presidentin vallan asteittaista kasvua perustuslakiin koskematta. Sitä edesauttoi, etteivät viimeaikaiset pääministerit ole olleet erityisempiä ulkopolitiikan harrastajia. Niinistö otti tilaa tulkitsemalla perustuslakia tavalla, joka asetti presidentin selkeästi ykköspaikalle ulkopolitiikassa ja jätti valtioneuvoston avustavaan rooliin.

Himasen mielestä asetelmasta seuraa, että pääministeri on vajavainen toimija EU:n Eurooppa-neuvostossa ja presidentti Naton huippukokouksissa. Ex-diplomaatin johtopäätös on "Suomen kehittäminen normaaliksi eurooppalaiseksi parlamentaariseksi demokratiaksi, jossa eduskunnalle tilivelvollinen valtioneuvosto vastaa täysimittaisesti myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta". Presidentiltä riisuttaisiin siis valta. Hän jäisi edustukselliseksi valtionpäämieheksi.

Peli Niinistön presidenttikausien jälkiarvionnille on avattu yllättävänkin kirpeästi. Niinistö sanoi toimikautensa viimeisessä tiedotustilaisuudessa, ettei aio kirjoittaa muistelmia. Toivottavasti tämä ei ollut viimeinen sana. Viimeksi kuluneet 12 vuotta olivat niin mullistavaa aikaa, että ex-presidentti on suorastaan velvollinen esittämään näkemyksensä tapahtuneista.

Lisäksi puolustuksellekin kuuluu puheenvuoro.

Kuhalan aina vain surrealistisemmat seikkailut aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä Markku Ropposen uusimmassa teoksessa

Markku Ropponen: Kuhala ja hornankattila. 368 sivua, Tammi.

Politiikassa voi käydä niin, että kun tilaat yhtä, saat tasan päinvastaista. Dekkarikonkari Markku Ropponen ei sen sijaan petä. Kahdenkymmenen Kuhalan jälkeen 21. osa Kuhala ja hornankattila on juuri sitä, mitä sarjan pitkäaikainen fani on tilannutkin.

Ja enemmänkin. Sarjan ensimmäinen osa Puhelu kiusaajalta vuonna 2002 oli arkinen suomalainen perusdekkari humoristisin maustein. Sarjan edetessä Ropponen on tuonut lisää komiikkaa ja vähentänyt dekkarien lainalaisuuksia. 

Uusimmassa osassa 20 osaa myöhemmin kehitys on saavuttanut tähänastisen huippunsa. Kuhala ja hornankattila täyttää muodollisesti dekkarin määritelmän, mutta sen käänteet ovat niin absurdeja ja surrealistisia, että lukija haukkoo henkeään naurunpyrskähdysten välissä.

Sarjan edetessä vanhentunut yksityisetsivä Otto Kuhala on sen verran vaivojensa vanki, että on heittäytynyt eläkkeelle. Syksyisessä Jyväskylässä elämää sulostuttaa taas uusi ihana rakkaus ja harmaata arkea on määrä piristää muistelmien julkaisutilaisuus. Jyväskylän poliisilaitoksen Kuhala-fani Sihtarisen kirjaprojekti on valmis. Teosta mainostetaan jo alueen valtalehden etusivulla Kuhalan ja Hipun kuvalla.

Sydänvaivojen takia sairaalaan joutunut Kuhala melkein pakkovärvätään toivuttuaan yövartijakeikalle yritykseen, jossa valmistetaan kattilankansia motorisoituihin kenttäkeittiöihin, tai oikeammin sen prototyyppiin. Kuhalan lokoisaksi ja hyvin palkatuksi olettama keikka menee persiilleen, kun prototyyppi varastetaan ja tehdashallista löytyy ruumis sekä huumelasti. Yövartija oli tapahtumien kärjistyessä poissa asemapaikaltaan viemässä loukkaantunutta hippiäistä hoitoon.

Kenttäkeittiötä jäljittävä Kuhala joutuu huimiin seikkailuihin, niin kuin aina, mutta tällä kertaa vielä astetta huimempiin. Vuonna 1955 syntynyt Markku Ropponen on viime vuosina ollut elämänsä vedossa, mutta ylittää nyt vielä itsensäkin. Kuhala törmää jälleen omaperäisiin tyyppeihin, joutuu todelliseen hengenvaaraan ja kohtaa uskollisen Hippu-koiransa ja loukkaantuneen hippiäisen lisäksi kissan, puolikesyn saukon ja alpakan ennen kuin jutun ratkaisu putoaa hänen syliinsä. 

Tarina rullaa vastustamattomasti ja dialogi on herkkua.

Kuhala-kirjat ovat enää muodollisesti dekkareita. Ropposen mielikuvitus lentää sellaisissa sfääreissä, ettei hänen kannatakaan pakottaa itseään mihinkään muottiin. Itse olen aiemmin kirjoittanut sarjasta myöhäiskeski-ikäisen miehen fantasiatarinoina. Ovat nämä myös veijaritarinoita Arto Paasilinnan teosten hengessä. Ero on siinä, että Ropponen on parempi kuin ikääntyessään pahasti kangistunut Paasilinna. 

Lopuksi samat sanat joita toistan niin kauan kuin Markku Ropponen kirjoittaa näitä kirjoja ja minä kirjoitan niistä arvioita. Suomalaisia dekkareita siirtyy jo kiitettävästi tv-sarjoiksi. Älkää nyt tv-kanavat ja tuotantoyhtiöt nukkuko onnenne ohi, kun Kuhalassa on valmis aihio pitkäaikaiseksi menestyssarjaksi. Ei niin vakava dekkarijuoni, Kuhalan hahmo ja Ropposen letkeä kerronta ovat takuuvarma yhdistelmä, joka olisi sopinut etenkin Ylen TV2:een ennen kuin se brändättiin uudelleen piloille. Vaan kaikki vanhat maalaiskomediathan siellä on esitetty uusintoina, joten miettikääpä, eikö uusintojen välissä olisi Otto Kuhalan ja Hipun mentävä rako ihan uudellekin sarjalle.

Meille Kuhala-faneille riittää mielenvirkistettä tänä vuonna tuplamäärin, sillä kesällä Ropposelta tulee dekkari sankarimme nuoruusvuosista, jolloin tämä toimi vielä poliisina. Joulukuussa on sitten vuorossa seuraava perinteinen Kuhala, jossa ennakkotietojen perusteella vauhti ei ole ainakaan hiljenemään päin.

Frida Skybäckin ihmissuhdedekkari Musta lintu osoittaa, että jännitys on tiheämpää ilman väkivaltaa

Frida Skybäck: Musta lintu (Svartfågel). Suomentanut Jonja Rajala. 461 sivua, WSOY.

Ruotsalainen Frida Skybäck on niittänyt menestystä ihmissuhderomaaneilla. Se näkyy myös hänen ensimmäisessä dekkarissaan Musta lintu.

Musta lintu tuntuu ensin kevyemmän sarjan ruotsalaisdekkarien kliseekokoelmalta. Rikostutkija Fredrika Storm palaa lyötynä kotiseudulleen Skåneen. Tukholmassa hänelle on tapahtunut jotain kamalaa. Kotona Harlösassa odottavat selvittämättömät sukujännitteet, joista painavin on Fredrikan äidin katoaminen jäljettömiin, kun Fredrika oli pikkutyttö. Lundin poliisilaitoksella hän saa työparikseen hienostuneen Henry Calmentin, jolla tuntuu olevan salaisuuksia.

Nuori nainen juoksee kuin jotain paeten järven jäälle Harlösan kylässä. Heikko jää pettää ja erakkomainen siivousyrityksen vuokratyöntekijä Nomi Pedersen hukkuu. Ajoiko joku hänet kuolemaansa vai oliko se vain onnettomuus? Siinä Fredrikan ja Henryn ensimmäinen yhteinen juttu.

Mustaa lintua ei tarvitse lukea kovin pitkään kun vakuuttuu, että tavanomaisista lähtöaineksista huolimatta se on laatukirjoittajan laatutyötä. Nomin arvoituksen purkaminen vie poliisikaksikon alueella vaikuttaneiden ja edelleen vaikuttavien jännitteiden äärelle. 

Erityisen moni niistä on yhteydessä Fredrikan lapsuudenkotiin, maatilaan, jonka käyttövoimaa on ollut sukupolvesta toiseen ulottuva ankaruus. Puskutraktorin lailla juttuun suhtautuva Fredrika ei anna sukulaisuussuhteiden häiritä, kun hän painaa päälle omaisiinsakin ulottuvissa tutkimuksissa.

Frida Skybäckin teksti rullaa sulavasti ja juoneen tulee koko ajan uusia koukuttavia käänteitä. 461 sivua tuntuu aika paljolta rikosromaanille, jossa on epäselvää, onko mitään rikosta edes tapahtunut. Sivut kääntyvät kuitenkin vaivattomasti, koska Skybäck on niin kekseliäs sekä johtolankojen uusien käänteiden että henkilösuhteiden saralla.

Ei Musta lintu jää dekkarihistoriaan tapauksena, jota muistellaan vuosikymmenten päästä. Se on toimivaa käyttöviihdettä, jossa erityisen miellyttävää on täysi väkivallattomuus. Skybäck kulkee ruotsalaisten dekkarien viime vuosien valtavirtaa vastaan ja näyttää, että ilman yhdenkään murhan yksityiskohtaista kuvaamista dekkariin saa valtavasti ytyä, ja sillä tavalla nimenomaan enemmän. Skybäck panostaa miljööseen, henkilöihin ja tunnelmaan. Se on jännittävämpää kuin raakuudet. Ratkaisu on erityisen puhutteleva juuri nyt, kun ympäröivä todellisuus on täynnä brutaalia väkivaltaa.

 Langanpäitä jatko-osiin jää runsaasti auki eli taas uutta dekkarisarjaa pukkaa.

Vaikka Putinista joskus päästään, fasismista Venäjällä ehkä ei, koska Z-sukupolvea on aivopesty siihen yli 20 vuotta

Ian Garner: Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat (Z Generation: Into the Heart of Russia´s Fascist Youth. Suomentanut Kyösti Karvonen. 336 sivua, Docendo.

Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tuli viime lauantaina kuluneeksi kaksi vuotta. Muistetaan silti, että Venäjä on käynyt sotaa Itä-Ukrainassa jo vuodesta 2014. Siis kymmenen vuotta.

Keväällä 2022 esiteltiin toiveikkaita skenaarioita siitä, että presidentti Vladimir Putin kaatuisi tavalla toisella aloittamaansa järjettömään sotaan, kun Kiovan miehitys kolmessa päivässä ei onnistunutkaan ja Venäjä kärsi sarjan nöyryyttäviä tappioita. Nyt nämä puheet ovat vaienneet. Venäjä on saanut viime aikoina voittoja, ja Putin valitaan maaliskuussa järjestettävissä leikkivaaleissa uudelle kaudelle.

Aleksei Navalnyin kuolema ja häntä julkisesti surevien pidätykset olivat tuorein esimerkki siitä, että diktaattori on yhtä häikäilemätön kuin ennenkin.

Eikä kyse ole enää yksin Putinista ja hänen kätyreistään. Kanadalainen Venäjän kulttuurin ja sotapropagandan tutkija Ian Garner heittää kylmää vettä niiden niskaan, jotka olettavat Venäjän siirtyvän liberaaliin demokratiaan tai edes jonkinlaiseen demokratiaan ja vapaampiin aikoihin Putinin jälkeen. Tänään ilmestyneessä teoksessaan Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat Garner kuvaa, miten pian 25 vuotta vallassa olleen Putinin kaudella Venäjälle on kasvatettu kirjan nimen mukaisesti fasistinen sukupolvi, joka uskoo sodan kulttiin ja Venäjän messiaaniseen tehtävään maailmanhistoriassa.

Venäjä yhdistetään edelleen yllättävän harvoin fasismiin, vaikka merkit ovat selvät. Fasismille ei ole yhtä selkeää määritelmää. Mitä muutakaan on demokratian, sananvapauden ja riippumattoman oikeuslaitoksen lakkauttaminen, yksi vahva johtaja, valtion ja kansalaisten militarisointi ja sota, jota oikeutetaan historialla, uskonnolla ja myyteillä, ja johon yhdistyvät erilaiset spektaakkelit? 

Garner puhuu kirjassaan johdonmukaisesti fasistisesta Venäjästä. Venäjän vallanpitäjät markkinoivat sotaa välttämättömänä puhdistautumisena vanhoista nöyryytyksistä, jotta kansakunta voi syntyä uudelleen. Taustalla on Neuvostoliiton jälkeinen kaoottinen 1990-luku, jonka raunioista Putin nostettiin valtaan. Heti aluksi hän hyökkäsikin Tsetsheniaan.

Garnerin mukaan Putinin Venäjällä venäläisenä oleminen tarkoittaa,että on maskuliininen ortodoksikristitty, voimakas ja aggressiivinen sekä hyväksyy kansakunnan historiallisen aseman maailman messiaanisena pelastajana.

Muut ovat pettureita. Heitä ovat liberaalit ja värilliset sekä seksuaalivähemmistöt, joista koko toiseuttamisen projekti alkoi. Yhteistä pahoina pidetyille asioille on, että ne ovat lähtöisin "ulkomailta", uhkaavat Venäjän nuorisoa, jonka voi pelastaa vain hengellinen vallankumous, uusi kansallinen identiteetti, kuten Putin määritteli jo vuonna 2012.

Venäjällä lapset ovat fasistisen aivopesun kohteina koulussa ja vapaa-ajalla. 

Kouluissa otettiin vuonna 2022 käyttöön kaikille pakolliset keskusteluja tärkeistä asioista -oppitunnit, joissa lapsille opetetaan patriotismia, konservatiivisia arvoja, perinteitä ja isänmaanrakkautta. Tärkein oppi on, että isänmaa on elämää rakkaampi. Ei siis ole pelottavaa kuolla isänmaan puolesta.

Vapaa-ajalle Venäjälle on luotu Putinin kauden alusta asti erilaisia ylhäältä ohjattuja nuorisoliikkeitä, jotka jo aivan 2000-luvun alussa jakoivat ihmiset "meikäläisiin" oikeisiin venäläisiin ja "natseihin". Tunnetuin niistä oli nashi, meikäläiset. Nyt 8-17-vuotiaita aivopesee nuorisoarmeija junarmija, jossa lapsiin iskostetaan isänmaallisia arvoja ja opetetaan paraatimarsseja ja sotimista. 

Toisin kuin Hitlerjugend 1930-luvulla, "Putinjugend" toimii suurelta osin sosiaalisessa mediassa, etenkin TikTokissa. Siinä fasistinen kasvatus puetaan koukuttavaksi ja hauskaksi nuorisokulttuuriksi johon kuuluu yhteisöllisyys, ja itsensä kehittäminen fyysisellä ja moraalisella tasolla. Nuorisoarmeijalaiset pukeutuvat univormuun ja osallistuvat sotaan hyökkäämällä verkossa Venäjästä esitettyjä "valheita" vastaan ja puolustamalla Putinia.

Ian Garnerin masentava väite on, etteivät venäläiset käänny pois fasismista, vaikka sota Ukrainassa loppuisi ja Putin poistuisi näyttämöltä. Hänen mukaansa kansallisaate ei enää ole riippuvainen hallinnon jatkuvista toimista. Venäläiset taistelevat putinismin puolesta vapaasta tahdostaan, eivät kenenkään pakottamana. Eivät tietenkään kaikki, mutta ne toiset on hiljennetty raskaiden rangaistusten uhalla.

Garnerilla on ollut kirjaa tehdessään yhteys lukuisiin venäläisiin hallinnon kannattajiin ja vastustajiin. Etenkin Putinin kannattajiksi liukuneiden kertomukset antavat teokselle syvyyttä normaalia tietokirjaa enemmän. Venäläisnuoret saavat tietää, että heidän maansa on maailman mahtavin ja voimakkain, ja jumala on sen puolella, kertoo venäläisnuorille uutta identiteettiä rakentava Jegor Ian Garnerille.

Mitä nuorempia lapset ovat, sitä sujuvammin he Garnerin mukaan puhuvat valtiovallan kieltä Ukrainan natseista ja toisen maailmansodan neuvostoliittolaisista sankareista. Vaihtoehtoisiin näkemyksiin he eivät pysty tutustumaan vaikka siihen olisi haluakin. Yleensä ei ole, koska Venäjä on sulkeutunut omaan kuplaansa.

Hallinnon vastustajat joko vaikenevat tai ovat poistuneet maasta.

Z-sukupolvi vahvistaa, että Euroopan on jatkettava Ukrainan tukemista entistä päättäväisemmin. Kirja on hyytävä todistus siitä, ettei kyse ole vain Putinin pakkomielteestä Ukrinaan vaan Venäjän muuttumisesta vaaralliseksi koko maanosalle. Tämä muutos on toteutettu määrätietoisesti ja johdonmukaisesti, ja sen jatkuvuuteen on panostettu lähes neljännesvuosisadan kestäneellä uuden ihmisen kasvatuksella ja muokkaamisella.

Muukalainen saa Korppoon sekaisin Joona Keskitalon tyylikkäässä länkkärimuunnelmassa

 

Joona Keskitalo: Takamailla - Saari, joka repesi. 400 sivua, Bazar.

Lännenelokuvien yhdessä toistuvassa juonikuviossa muukalainen ratsastaa pienen piirin hallitsemaan kaupunkiin ja nostaa pelkällä läsnäolollaan tukahdutetut tunteet ja jännitteet räjähdyspisteeseen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Vanhat valtasuhteet murenevat, uusi aika astuu esiin.

Joona Keskitalon neljäs jännitysromaani Saari, joka repesi sijoittuu Suomen länteen, alle tuhannen asukkaan Korppooseen Turun saaristossa. Ei myyttiseen menneisyyteen, vaan tähän päivään, jossa tarinan taustalla vaikuttaa Venäjän sota Ukrainassa. Lievästi komediallisena alkava teos huipentuu monista lännenelokuvista tuttuihin asetelmiin. Ei naurata enää yhtään. Keskitalo nostaa jännityksen hurjille kierroksille. Koska Keskitalo on Keskitalo, ei voi olla varma, miten tarinan päähenkilöille käy.

Jo ennen jopa ahdistavaksi muuttuvaa loppua Korppooseen osuu lyhyen ajan sisällä epätavallisen monta kuolemantapausta, jotka eivät ole onnettomuuksia. Tapahtumat kietoutuvat vierasvenesataman ympärille. Sen on ostanut kaupungista Korppooseen muuttanut Jenni, joka liittää nimeensä -fer -päätteen, koska oikea nimi henkii tavanomaisuutta. Vierasvenesatama Verkan ja sen yhteydessä oleva Buffalo-ravintola eivät ole varsinaisia kultakaivoksia, mutta niihin liittyy yllättävän paljon intohimoja. Jennifer halutaan ostaa ulos juuri hankkimastaan Verkanista - hyvällä tai pahalla.

Ensimmäinen ruumis kuuluu sataman Jenniferille myyneelle liikemies Jerkerille. Häneltä on vedetty kurkku auki ja sormet katkaistu. Jerkerin meressä uivaan ruumiiseen kirjaimellisesti törmää juoppo ex-lautturi Sigge Boman. Hän on moninkertainen epäonnistuja, josta Turun Sanomien innokas toimittaja tulee maalanneeksi epäitsekkään sankarin. Juttu on niin lennokas, että Sigge alkaa itsekin uskoa siihen, vaikka tietää tälläkin kertaa tunaroineensa.

Länkkäritunnelmaa vahvistaa teoksen henkilögalleria. Jennifer-muukalaisen lisäksi siihen kuuluu vanhaa omistajavaltaa edustava Jerkerin leski Birgit miesystävineen sekä ulkoisen uhan muodostava venäläiskolmikko, joka liittoutuu Birgitin kanssa ajaakseen bisnekset sekoittaneen Jenniferin pois paikkakunnalta. Venäläiset harjoittavat Korppoosta käsin salakuljetusta sekä liiketoimia, joilla pakotteiden alla olevien oligarkkien omaisuutta turvataan. 

Joona Keskitalo kirjoitti itsensä uuden suomalaisen jännityskirjallisuuden huipulle vuonna 2021 ilmestyneellä esikoisellaan Tottelemattomat. Siinä alkanut tarina täydentyi jatko-osissa Kunniattomat ja Rottien kuninkaat. 

Keskitalo tekee täysin omaa juttuaan. Hän on jännityskirjailijoistamme omaperäisin ja osoittautuu nyt myös muuntautumiskykyisimmäksi. Tottelemattomat-trilogiassa käytiin kansainvälisen huumekaupan huipulla ja seikkailtiin maailmalla. Tässä uuden Takamailla-sarjan ensimmäisessä osassa piirit ovat pienet ja paikalliset, ja rikosten mittakaava pysyy pitkään piilossa. Kerronta on yhtä dynaamista ja eri näkökulmia vaihtelevaa kuin aiemmissa teoksissa. Myös jännitysruuvin hidas, mutta vääjäämätön kiristyminen pakottaa jatkamaan lukemista yllättävään loppuun asti.

Lisäpisteitä Joona Keskitalolle siitä, että vaikka Saari joka repesi aloittaa uuden sarjan, sen teokset tulevat olemaan kokonaan erillisiä. Kukaan avausosan henkilöistä ei ole mukana Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvassa seuraavassa osassa Suo, joka upposi. Sarjaa yhdistävät vain tapahtumapaikat, "pitkien hiekkateiden päät, seudut joissa suomalainen mielenmaisema kukoistaa jääräpäisimmillään". Siitä sarjan nimi Takamailla.

Nähtäväksi jää, miten Keskitalo pystyy varioimaan tarinoitaan tästä lähtökohdasta, mutta ainakin alku on huipputyötä.

Kale Puonti hyppää Pasilan myrkyssä huumekuvioista jengirikollisuuteen, mutta Joni maistuu rutiinityöltä

Kale Puonti: Joni. 301 sivua, Bazar.

Jo jonkin aikaa on tullut tavaksi, että kotimaisen dekkarivuoden avaa Kale Puontin uusi Pasilan myrkky heti tammikuun alkupäivinä. Se on hyvä tapa. Entinen huumepoliisi osoittautui merkittäväksi dekkarikirjailijaksi heti esikoisteoksellaan Manni, josta tehty Elisa viihteen tv-sarja alkoi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Viidessä ensimmäisessä kirjassaan Puonti on kuvannut huumekaupan eri puolia asiantuntevasti ja tehokkaasti. Vain noin 300-sivuiset nopealukuiset teokset ovat tuntuneet kokoaan suuremmilta, koska hän on kuvannut huumerikollisuuden lonkeroita ja kytköksiä ansiokkaasti, mutta tuonut myös inhimillisesti esille sen rattaissa olevien pikkutekijöiden ahdingon.

Kuudes osa Joni edustaa uudistumista. Huumerikollisuuden lisäksi se käsittelee ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä ja sivuaa ohuesti myös merkkivaatteiden ryöstelyä koskevaa katuväkivaltaa. Ensin ammutaan kuoliaaksi albanialaisten rikosjengin johtaja ja pian somalien. Jengisodalta näyttää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Rikollisryhmät ovat päinvastoin tehneet hyvää yhteistyötä Hollannista Suomeen salakuljetettujen huumeiden kaupassa.

Teoksen nimi Joni vähän spoilaa, että kyse on jostain muusta. Mistä? Puonti kehittämä juoni on taas kerran ovela. Juuri kun luulit ratkaisseesi jutun juonen ennen Pasilan poliiseja, tuleekin uusi käänne.

Viime vuonna uutisotsikoissa olleista asioista Kale Puonti käsittelee Jonissa rikollisjengien lisäksi poliisista ja muualta järjestysalalta paljastuneita äärioikeistokytkentöjä. Sellainen on tässä teoksessa poliisien Suomi kuntoon -ryhmä, jonka sisäisissä viesteissä on peitellyin sanakääntein vihjailtu edellisen pääministerin päiviltä päästämisestä.

Joni kuvaa siis juuri tämän päivän rikollisuutta äärimmäisen katu-uskottavasti. Jos joku, niin Kale Puonti sen osaa. Mutta ihan samanlaisia väristyksiä Joni ei saa aikaan kuin sarjat edelliset osat. Se tuntuu läpijuoksulta, rutiinisuoritukselta. Tarina kulkee kuin kiskoilla, mutta vähän liiankin sujuvasti. Monimutkaisen jutun selvittäminen käy lopulta aika helpon tuntuisesti ja suoraviivaisesti.

Myös edellisistä osista tuttu syvyyden tunne jää puuttumaan. Aiempien teosten rikollisuuteen kietoutuneet nimihenkilöt ovat olleet kouraisevia tapauksia. Jonissa kaikki jäävät sarjakuvahahmojen tasolle.

Jotain uutta kaipaisi myös Helsingin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden ryhmän, Pasilan myrkyn, kuvaamiseen. Se on totta kai asiantuntevaa, mutta edelleen kaikki henkilöt paitsi persoonallinen Kalle Pesonen jäävät seitinohuiksi. Edellisissä teoksissa se ei niin haitannut, koska kokonaisuus oli muuten vahva. 

Jonissa Kale Puonti siis toisaalta uudistuu ja toisaalta ei. Omasta mielestäni uudistuminen menee jossain määrin väärään suuntaan, ja se mikä kaipaisi jotain uutta, polkee paikallaan.

Puontin ensimmäisestä kirjasta tehty tv-sarja Manni on aluksi nähtävissä vain maksullisessa Ruutu+ -palvelussa. Kahden ensimmäisen jakson perusteella se vaikuttaa pätevältä ja teokselle uskolliselta työltä. Hannu-Pekka Björkman loistaa Kalle Pesosena, nuorten näyttelijöiden eturiviin ponkaissut Elias Salonen nimihenkilö Mannina, joka sotkeentuu itselleen liian vaaralliseen peliin huumekauppiaana. Sivuhenkilöistäkin löytyy laatua.

Huomauttamista on siitä, että jaksot ovat vain runsaat 20-minuuttisia. Tuntuu, että sarja on väkisin venytetty kahdeksanosaiseksi, kun se toimisi paremmin tuplasti pidempinä jaksoina ja neliosaisena sarjana. Tv-sopimus on tehty Puontin kolmesta seuraavastakin kirjasta.