Vuoden viimeinen dekkari on Markku Ropposen 22. Kuhala, eikä se ole kovin hyvä

Markku Ropponen: Kuhala ja alamaailmanpyörä. 362 sivua, Tammi.

Vuoden viimeinen kotimainen dekkari ilmestyy vähän hassusti ensimmäisenä arkipäivänä joulun jälkeen. Tänään julkaistava Kuhala ja alamaailmanpyörä on Markku Ropposen 22. Kuhala-dekkari ja kaikkiaan 34. teos. Ensimmäinen oli Pronssijuhlat vuonna 1990, eli kirja per vuosi -tahtiin on menty.

Kuhalat ovat tuottaneet ainakin itselleni suurta nautintoa viime vuosina. Aidon huumorin lisäksi on ollut mukava lukea itseäni ehkä vähän vanhemman miehen surkuhupaisista pyristelyistä, jotka ovat johtaneet yksityisetsivän vaaran paikkoihin, seikkailuihin ja ihanien neitosten seuraan. 

Kuhala ja alamaailmanpyörä on kuitenkin pettymys. Nyt ei lähde, ei sitten millään. 

Edellisen osan Kuhala ja hornankattila jälkeen Kuhala on ollut sydänleikkauksessa ja keskittyy entistä vankemmin olemaan eläkkeellä sekä viettämään laatuaikaa ihanan Päivin sekä vanhenevan Hipun seurassa. Ropposensa lukeneet tietävät, ettei siitä mitään tule. Kuhala tempautuu seikkailuihin arkisella reissulla kodinkoneliikkeeseen, josta yrittää turhaan lunastaa arpajaisissa voittamaansa lihashuoltovasaraa.

Joutilas mies lupautuu viemään hybridillään epätoivoisen naisen Peetlehemin kylään Sallaan. Menomatkalla pistäydytään hylätyssä huvipuistossa Lapinlahdella. Paluumatkalla Kuhala osallistuu Kainuussa tanssilavan avajaisiin, jossa kohtaa epäilyttävien tyyppien lisäksi Epätarkka-ampujasta tutun sisäministeri Sterling Ryskälän. Kotona vaikeuksia tuottaa kuolleen ihanan Anastasian kelvoton veli Arkadi.

Kuten on viime vuosina tullut useasti todettua, Kuhalat ovat enää etäisesti dekkareita. Dekkarikehys vain mahdollistaa monenlaiset seikkailut ja oudot tapahtumat yhdistettynä ikääntyvän miehen itsetutkiskeluun. Sarjan aiemmissa osissa on silti ollut tarina, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

Alamaailmanpyörä menee pelkäksi haahuiluksi. Ropponen marssittaa kainuulaiselle tanssilavalle ehkä venäläisiä hämärämiehiä aseineen ja räjähteineen, mutta tästä juonilinjasta ei synny sen kummempaa. Teokselle nimen antaneessa lapinlahtelaisessa rapistuneessa maailmanpyörässä mahdollinen jännitysmomentti hoidetaan pois vasemmalla kädellä vähän niin kuin sillä mielellä, että pakollinen kohtaus palkkamurhaajan kanssa on saatava alta pois mahdollisimman nopeasti.

Ropposen yleensä niin hersyvä huumorikin jää tällä kertaa piippuun. Sitä edustavat vain henkilöiden hupaisat nimet kuten Hääppönen, Sulo-Kaino Turtiainen ja Nettovirta. Muutaman hymyn huulille nostaa koekuvausten asteelle ennättänyt tv-sarja, joka pohjautuu Kuhalan edellisessä osassa ilmestyneisiin muistelmiin.

Kuhala-sarja ei ole tähänkään asti edennyt jatkuvana voittokulkuna. Väsähtänyt ja entisiä kuvioita liikaa toistava, kirjoitin vuonna 2012 ilmestyneestä teoksesta Kuhala ja yöjuna. Uuden vaihteen Ropponen löysi vuonna 2016 ilmestyneessä osassa Kuhala ja isku Helsingissä, josta alkaen verbaalista ilotulitusta riitti viime vuoden Hornankattilaan saakka.

Onkohan Markku Ropponen haukannut liian suuren palan alkaessaan kirjoittaa kahta kirjaa vuodessa? Viime kesänä ilmestynyt Nuori Kuhala -sarjan ensimmäinen osa oli jo pettymys ja nyt tuli toinen perään.

*   *   *

Julkaisin blogissani tasan 50 kirjoitusta vuonna 2024. Niistä 36 oli uusien kotimaisten teosten, pääasiassa dekkarien, arvioita. Lisäksi nostin esiin aiemmin itselleni tuntemattomat Outi Hongiston ja Marko Immosen. 

Yhteenvetona voisi todeta, että kovia täyosumia osui kohdalleni harmillisen vähän. Erityisen huolissaan pitää olla kotimaisten esikoisdekkarien vaatimattomasta tasosta. Kevätkauden kirjaluetteloiden perusteella ensi vuodesta on lupa odottaa parempaa ainakin esikoisten suhteen. Vuoden ensimmäinen kotimainen jännäri ilmestyy heti 2. tammikuuta.

Joona Keskitalolta jo toinen viiden tähden jännäri samana vuonna

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi. 320 sivua, Bazar.

On perin harvinaista, mutta ei tavatonta että samalta kirjailijalta ilmestyy kaksi teosta vuodessa. Kirjoittaahan Christian Rönnbacka rinnakkain kahta sarjaa, ja esikoisdekkarinsa syksyllä julkaisseelta Jukka-Pekka Palviaiselta ilmestyi tänä vuonna peräti viisi kirjaa. Hyvin poikkeuksellista kuitenkin on, että samalta kirjailijalta saadaan muutaman kuukauden sisällä kaksi täysin erilaista teosta, jotka molemmat ovat aivan täydellisiä jännityskirjoja.

Suomen dekkarikentän omaperäisin ääni Joona Keskitalo pystyy tällaisenkin tempun tekemään. Takamailla-sarja alkoi viime talvena teoksella Saari, joka repesi. Näin Korppooseen sijoittuvan tarinan muunnelmana lännenelokuvien siitä teemasta, jossa muukalainen saapuu sisäänlämpiävään yhteisöön, ja saa totutut asetelmat sekaisin.

Syksyllä ilmestynyt Suo, joka upposi ei ole jatko-osa totutussa mielessä. Tarina ja tapahtumapaikka on kokonaan uusi. Takamailla on sarja vain siinä mielessä, että teokset sijoittuvat syrjäisiin paikkoihin. Seuraavaksi mennään Lapin tuntureille ensi vuoden puolella.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varrella olevaan Revonlahden kylään Raahen lähellä. Siellä on suo ja kaksi toisiaan vihaavaa sukua. Lehtosilla on SEO-huoltoasema, Kaskilla muutaman sadan metrin päässä autokorjaamo ja tavoite avata sen yhteyteen huoltoasema. Viha on niin syvää, että murhia se tietää. 

Mutta kuka murhasi kenet ja miksi? Keskitalo yllättää lukijansa monta kertaa ja loppuun asti.

Suo, joka upposi alkaa heti komealla johdatuksella, jossa Keskitalo asettaa palikat näyttämölle. Tulossa on kuusi murhaa. Uhrit ovat tyranni, peto, marttyyri, petturi, valehtelija ja murhaaja. 

Sitten edetään murha kerrallaan tarinassa, joka on sekoitus Englannin nummille sijoittuvia kauhutarinoita ja Coenin veljesten Fargo-elokuvan innoittamia erinomaisia tv-sarjoja, jotka ovat nähtävillä Maxissa. Jälkimmäiset tuo mieleen Suon vinksahtanut henkilökaarti, jossa keskeisinä toimijoina vaihtelevat isänsä murhasta vankilassa istunut ja Los Angelesiin lähtöä tekevä Maria Lehtonen, harhojen vallassa elävä äitinsä tyrannisoima Teemu Kaski sekä Marialle kieroilun oppitunteja pitävä menestyvä yrittäjä Tumppi.

Monipolvista ja koko ajan kääntyilevää juonta on mahdotonta selostaa yhtään menemättä liian pitkälle ja pilaamatta lukijan iloa. Sanottakoon vain, että se kirjan nimessä oleva suo kätkee sisäänsä vähitellen ruumiin ja toisenkin, ennen kuin kuuden murhan tinki on täysi.

Joona Keskitalo on neljällä ensimmäisellä dekkarillaan todistanut olevansa huippulahjakkuus. Tämä viides vain vankistaa hänen asemaansa kirjailijana, jolta ei osaa yhtään ennakoida, minkälaista tarinaa sieltä seuraavaksi tulee. Yllätyksellisyys yhdistettynä korkeaan kertomisen taitoon. Siinä se, mikä on Keskitalon anti kotimaiselle rikoskirjallisuudelle.

Suo, joka upposi tarjoaisi mahtavat puitteet tv-sarjallekin Kaikki synnit ja Ivalo -sarjojen jatkeeksi, mikä tiedoksi laadukkaimmat sarjat nykyään tuottavalla Elisa viihteelle.

Keski-ikäinen mies muistelee Suonna Konosen romaanissa Uncle Samsara, ja saa kriitikon herkälle mielelle

Suonna Kononen: Uncle Samsara. 296 sivua, Enostone.

Kun mies tulee ikään, jossa eturauhanen muistuttaa olemassaolostaan, hän alkaa herkästi muistella nuoruuttaan ja ihmetellä nykyistä itseään. Se liekki mi silloin tulisena leimus, on hiipunut täs keski-iän keinus. Meidän piti muuttaa maailma, mutta muutuimmekin itse. Jäljellä on enää keski-ikäinen, keskiluokkainen keskinkertaisuus.

Joensuulaisen toimittaja-muusikko-kirjailija Suonna Konosen toisessa romaanissa elämäänsä kelaa toimittajasta mainostoimistoon siirtynyt Santtu Rinne. Santtu lienee viisikymppinen niin kuin Kononenkin. Kerran eronnut, nyt hyvässä avioliitossa elävä Tesla-mies, joka kesäreissuilla palaa nuoruutensa Kuopioon, jota ei enää ole. 

Kaikki on päällisin puolin mallillaan. Silti jotain puuttuu.

Aina silloin tällöin Santun uniin tai mielikuviin tulee parikymppinen Santtu muistuttamaan menneistä. Lukiolaiset Santtu Rinne ja Jaakko Rautiainen olivat Uncle Samsara -pienlehteä tekeviä nuorisoälyköitä, jotka intoilivat rokin lisäksi runoista, amerikkalaisesta beat-kulttuurista ja buddhalaisuudesta.

Pienlehdet syntyivät 1970-luvun lopulla punk-kulttuurin vanavedessä. Punkin lupaus oli, että kaikki saavat soittaa. Mutta jos ei osannut sitäkään vähää, mitä punkin soittaminen edellytti, oli mahdollisuus tehdä jotain muuta. Vaikka kopiokoneella monistettavia lehtiä, joita myytiin rocklehtien pienilmoitusten kautta ja kädestä käteen festareilla ja keikoilla. Avainsana oli omaehtoisuus.

Santtu ja Jaakko väsäsivät lehteään 1980-luvun alussa, jolloin suomirock eli voimavuosiaan. Ulkojäsenenä tiimiin kuului Santun ihastus Meri, johon suhde oli pitkään kuin Hectorin ikivihreässä Ake, Make, Pera ja mä: "Kuinka paljon kuinka turhaan hellyyttä mä silloin pelkäsin."

Supliikkimies Jaakko ja arempi Santtu monistavat lehteään Santun äidin työpaikan kopiokoneella ja rahoittavat kesäänsä Uncle Samsarasta saatavilla myyntituloilla. Lehteä myydään festareilla, joissa nähdään Lou Reedin kaltaisia nyt klassikoiksi muuttuneita rokkistaroja. Samalla tutustutaan toisiin pienlehtien tekijöihin. Nykykielellä verkostoidutaan. 

Eurooppakin avautuu interraililla. Sitä ennen kierretään Suomea peukalokyydillä ja uusien tuttujen autossa paperikartta oppaana. Digitaalista tulevaisuutta ei osaa edes kuvitella.

Konosen ensimmäinen romaani Tie päättyy meren äärelle loi vahvoja fiiliksiä ainakin tämän kirjoittajalle. Kun kuuluu samaan sukupolveen, ja on todennäköisesti hengittänyt Konosen kanssa samaa ilmaa vaikka emme ole koskaan tavanneet, romaani laittoi paljon muistikuvia liikkeelle.

Uncle Samsarakin tuli luettua muutamassa tunnissa. Nyt lähtivät liikkeelle toisenlaiset ajatukset. Santtu ja Jaakkohan elivät sen nuoruuden, jonka olisin halunnut elää, mutta en osannut, uskaltanut, pystynyt! Mutta sellainen kyllä oli oikeastikin olemassa, ei vain romaanin sivuilla. Mutta ei tuppukylässä ollut edes sitä yhtä hengenheimolaista, jonka kanssa olisi voinut sauhuta kulttuurin uusista tuulista. Eivätkä oma äly ja nokkeluus olisi riittäneetkään siihen vapautuneeseen verbalismiin, jota Santtu ja Jaakko harjoittivat lehdessään. Liian varhainen kommunistinen poliittinen herääminen kangisti ja muutti tosikoksi.

"Kaunokirjallisuus on ihmeellistä. Miten kirjailija voi kirjoittaa lukijasta." Näin Kononen kirjoittaa Uncle Samsarassa. Niin miten? Ja hän teki sen jo toisen kerran.

Lukion jälkeen Santtu ja Jaakko etääntyvät toisistaan. Nyt viisikymppinen mainosmies Santtu ei ole nähnyt entistä taistelupariaan vuosikymmeniin. Tarina kertoo, että Jaakosta olisi tullut ortodoksinen munkki. Lomamatkalla Heinäveden vuokramökiltä Santtu käy kyselemässä Jaakkoa Uuden Valamon luostarista, mutta turhaan.

Uncle Samsara on aivan suurenmoinen romaani. Mitä muuta edes voisi olla teos, jossa hurmaannutaan Lou Reedin lisäksi Neil Youngista, Pekka Strengistä, Joni Mitchellistä, ja nähdään Ruisrokissa Fisherman´s Blues -kauden The Waterboys. 

Omien päähän tulevien mielikuvien lisäksi se kertoo täyteläisesti 1980-luvun alun kaupunkilaisnuoruuden kiihosta ja tuskasta. Ja sen menetyksestä myös. Kipein ihanin nuoruuteni niin katkerana nään, kirjoitti Mika Waltari Nuoruus-runossaan. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, että länsimaisen kirjallisuuden yksi haara palaa nuoruus-teemaan. Suonna Kononen tekee oman osansa taitavasti.

Viiden tähden romaanin täydellistää Juho Juntusen piirtämä kansikuva. Ainakin Soundia sen kulta-aikaan lukeneet ymmärtävät, että tämä on kovienkin juttujen joukossa vielä tavallista kovempi.

Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -ehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista

 Suomen dekkariseura julkisti tiistaina kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaksi. Suomen parhaana palkittava dekkari julkistetaan ensi vuoden helmikuussa. 

En ole toki lukenut kaikkia kotimaisia tämän vuoden dekkareita, mutta niin laajan otoksen kyllä, että kerron tänäkin vuonna oman varjolistani. Sillä ei ole yhtään samaa teosta kuin varsinaisella ehdokaslistalla.

SUOMEN DEKKARISEURAN EHDOKKAAT JA RAADIN PERUSTELUT

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

  

OMA VARJOLISTA KIRJOJEN ILMESTYMISJÄRJESTYKSESSÄ

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi

"...uuden Takamailla-sarjan ensimmäisessä osassa piirit ovat pienet ja paikalliset, ja rikosten mittakaava pysyy pitkään piilossa. Kerronta on yhtä dynaamista ja eri näkökulmia vaihtelevaa kuin aiemmissa teoksissa. Myös jännitysruuvin hidas, mutta vääjäämätön kiristyminen pakottaa jatkamaan lukemista yllättävään loppuun asti."

Koko arvio täällä.

Kari Haakana: Kunnian hinta

"Jännityskirjallisuutta aikuisille, totesin edellisestä osasta. Siihen ei ole lisättävää. Kaiken lisäksi Haakana kirjoittaa upeaa toimintaa, mutta ei jännityskirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, jossa päähenkilöiden ihmepelastukset seuraavat toisiaan. Kaikki Kunnian hinnassa on sellaista, että näin voisi olla oikeastikin."

Koko arvio täällä.

Ari Wahlsten: Pahan syleily

"Sen verran uskataa sanoa, että Wahlstenin kuvien perusteella lyhyet hiukset ovat todennäköisesti nousseet tanakasti pystyyn, kun hän on lukenut uutisia tänä kesänä. Pahan syleilyn juonikuvion yhtäläisyys todellisiin vasta sen kirjoittamisen jälkeen ilmi tulleisiin tapahtumiin on hätkähdyttävä, kylmäävä, jopa hieman pelottava."

Koko arvio täällä.

Tuomas Lius: Kova luu

"Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen."

Koko arvio täällä.

Outi Hongisto: Verkosto

"Kirjan toivoisi toimivan kimmokkeena tutkiville taloustoimittajille selvittämään uskonnollispohjaisten rakennusliikkeiden taustaa ja toimintaa. On täysin pöyristyttävää, jos tavallisen ihmisen suurimman omaisuuden hintaa nostetaan ja laatua huononnetaan tietoisesti."

Koko arvio täällä.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

Venäläinen peli alkaa yhden ihmisen moraalisen valinnan seurauksilla. Loppu saa melkein haukkomaan henkeä, kun Melentjeff nostaa moraalipohdinnan kokonaan toiselle tasolle.

Koko arvio täällä.

Moraalipohdinnat nostavat Jaakko Melentjeffin trillerin Venäläinen peli korkeammalle tasolle

 

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli. 341 sivua, Enostone.

Rikospoliisi Laura Kaskin ura keskusrikospoliisin Vantaan päämajassa on ohi. Pomot ja työtoverit käänsivät hänelle selkänsä, koska Laura teki oikein käräyttämällä yhden työtoverinsa korruptiosta. Se, mikä yleisen elämänkokemuksen mukaan oli oikein, on poliisien sisäpiirin näkökulmasta väärin ja petturuutta.

Laura on karkotettu KRP:n Tampereen yksikköön Timo Lehdon tiimiin, kun hän oikeastaan jo ennen työnsä aloittamista tempautuu osaksi vaikeaa murhatutkintaa. Helvetinjärven kansallispuistosta löytyy retkeilemässä ollut tapettu mies vieressään toinen, joka makaa henkitoreissaan maassa. Lammen vastarannalla retkeillyt eläkeläispariskunta on kuullut kaksi laukausta ennen kuin heidän ylitseen lensi drooni. Vähän ajan päästä kuului vielä kolmas laukaus.

Ylöjärveläisen Jaakko Melentjeffin neljäs dekkari Venäläinen peli alkaa poliisiromaanina. On murha ja murhayritys. Henkiin jääneen miehen henkilöllisyys ei selviä. Sairaalassa toipuvaa aletaan kutsua Mysteerimieheksi.

Timo Lehto suhtautuu Virossa syntyneeseen, mutta suomalaistuneeseen Lauraan alusta asti ynseästi. Nopeasti Laura huomaa tulleensa huijatuksi. Uusi marraskuussa alkanut työsuhde kestää vain vuoden loppuun, vaikka tiimissä on paikka auki. Petturin leima on seurannut Lauraa Vantaalta Tampereelle. Uusista työtovereista Matlockiksi kutsuttu Leo Mattila ja Outi Kuhlman sentään suhtautuvat häneen ystävällisesti.

Murhattu mies on ylikomisario Anssi Metsäpalo Tampereen paikallispoliisista. KRP:n tiimillä on edessä henkisesti raskas tutun miehen surman selvittäminen.

Venäläinen peli alkaa melko tyypillisenä poliisiromaanina. Lauran tausta talon sisäisenä ilmiantajana ei ole aivan tavanomainen, mutta muuten samat poliisityypit löytyvät kymmenistä rikosromaaneista.

Alku on kuitenkin vain silmänlumetta. Teos laajenee nopeasti kansainväliseksi trilleriksi, ja keskeisten henkilöidenkin parista alkaa löytyä tutkintaan vaikuttavia salaisuuksia. Laura saa läheltään vihaviestejä, joihin Timo Lehtokin suhtautuu jämäkästi. Melentjeff vyöryttää dekkariinsa kiinnostavia elementtejä ja käänteitä. Vaikutelma tyypillisestä dekkarista karisee. Tämä on jotain enemmän.

Murhan yhteydessä Helvetinjärven kansallispuistossa kadonnutta SIM-korttia jahtaavat kuumeisesti Venäjän FSB ja Saksan sotilastiedustelupalvelu MAD. SIM-kortille on taltioitu Euroopan turvallisuuteen vaikuttavia salaisuuksia. Suuri kysymys on, miksi se edes oli metsässä.

Venäläinen peli alkaa yhden ihmisen moraalisen valinnan seurauksilla. Loppu saa melkein haukkomaan henkeä, kun Melentjeff nostaa moraalipohdinnan kokonaan toiselle tasolle. Hän tuntuu kysyvän, mitä kaikkea voidaan hyväksyä Euroopan uuden kylmän oloissa ja kansallisen turvallisuuden nimissä. Uhrataanko silloinkin suuremman asian takia yksilö niin kuin Laura Kask uhrattiin oman valintansa takia? Onko oikein pelastaa uhrattavaksi päätetty työtoveri, vaikka hän ei olisikaan täysin viaton? Ja saako sitä katsoa läpi sormien, kun tietää tulleensa ylempien taholta raskaasti jymäytetyksi?

Jaakko Melentjeffin Venäläinen peli toimii erinomaisesti ihan monipolvisena trillerinäkin, mutta se pistää miettimään tavalla, joka nostaa teoksen jollekin korkeammalle tasolle.

Saksalaistakin huumoria on, todistaa Karsten Dussen Murhat ja mindfulness

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness (Achtsam morden). Suomentanut Anne Kilpi. 349 sivua, Aula & Co.

Saksalaisen huumorin sanotaan olevan sellaista, josta syntyisi maailman lyhyin kirja. Ei pidä paikkaansa ainakaan enää. Karsten Dussen maailmanmenestys Murhat ja mindfulness on normaalin dekkarin mittainen noin 350 sivussaan. Lisäksi se on hauska. Ei mikään kuoliaaksi naurattaja sentään, vaan hykerryttävällä tavalla humoristinen. Teoksessa on vähän samaa henkeä kuin Antti Tuomaisen huumoridekkareissa, jotka myös menestyvät maailmalla.

Murhat ja mindfulness menestyy myös Netflix-tv-sarjana. Eikä ihme. Se on ihanteellinen tapaus tv-sarjaksi sovitettavaksi. Tarina on selkeä, päähenkilö omaperäinen, luvut napakoita ja vastustamattomassa juonessa riittää koukkuja viimeiselle sivulle asti.

Mistä siis on kyse?

Asianajaja Björn Diemelin päämies on suurrikollinen Dragan Sergowicz. Työ on tuonut Bjönille runsaasti vaurautta, mutta haittapuolet painavat vaakakupissa enemmän. Hän ei ole ylpeä työstään rikollisen palveluksessa. Lisäksi se on saanut Björnin avioliiton luhistumisen partaalle. Tytärtään Emilyä hän ei näe juuri koskaan, ja vaimo Katharina tekee lähtöä, koska työn ja vapaa-ajan yhteensovittamista ei käytännössä ole.

Saadakseen elämänsä järjestykseen Björn hakeutuu mindfulness-valmentaja Joschka Breitnerin pakeille oppimaan tietoista läsnäoloa.

Opit kulminoituvat, kun Dragan pilaa Björnin ja Emilyn suuresti odottaman yhteisen vapaan viikonlopun. Koska se sanotaan takakannessa, sen voi sanoa tässäkin: hän antaa Draganin kuolla, koska voi. Ja koska mindfulness-oppien mukaan "minun ei tarvitse tehdä mitään, mitä en halua. Olen vapaa".

Björn hävittää Draganin ruumiin ja alkaa esiintyä niin kuin tämä olisi mennyt omasta halustaan maan alle ja kommunikoi organisaatiolleen ainoastaan asianajajansa kautta. Mutkia matkaan tuo se, että Draganin ryhmän ja kilpailevan rosvoporukan välille on juuri syntymässä sota, ja omissakin joukoissa on petturi. Pelastaakseen oman henkensä, Björnin on tehtävä lisää murhia.

Murhat ja mindfulness on nokkela veijariromaanin ja dekkarin yhdistelmä, jossa Björn Diemel luovii ja juonii mestarinsa Joschka Breitnerin oppaan Hektisestä hitaaseen - johtohenkilöiden mindfulness neuvojen mukaan kovassa rikollisten maailmassa saavuttaakseen sisäisen rauhan ja palauttaakseen perheyhteyden. 

Teosta ei ole suotta verrattu loistavaan Netflix-sarjaan Breaking Bad. Murhat ja mindfulness vain kulkee toisinpäin: pahojen joukossa oleva mies pyrkii jättämään rikollisten puolustamisen taakseen ja elämään tavallista elämää. Sen eteen hän on valmis kaikkeen saavuttaakseen tavoitteensa. "Kaikkeen" pitää sisällään myös joukon murhia, mutta vain murhamiesten murhia.

Murhat ja mindfulness sopii kaikille rikosromaanien harrastajille, mutta erityisesti niille, jotka ovat kyllästyneet samaa kaavaa toistaviin dekkareihin. Monty Pythonin sanoin: something completely different.

Outi Hongiston erilaisessa dekkarissa rikollinen on rakennusliike

 Outi Hongisto: Verkosto. 303 sivua, Myllylahti.

Rakennusalalla pitkään työskennellyt espoolainen Outi Hongisto on tehnyt rohkean liikkeen ottaessaan uuden dekkarisarjansa aiheeksi rakentamiseen liittyvät rikokset. Kirjojensa jälkisanoissa Hongisto painottaa, ettei ole ottanut kuvaamiaan väärinkäytöksiä yrityksistä, joissa on itse työskennellyt. Ulkopuolisesta näyttää kuitenkin, että hän asettaa luotettavuutensa kyseenalaiseksi alan työnantajien piirissä.

Hans & Venla tutkii -sarjan ensimmäinen osa Grynderi ilmestyi viime vuonna. Siinä espoolainen grynderi Matti Sarpala oli valmis äärimmäisiin tekoihin tonttimaata saadakseen.

Uusi osa Verkosto käsittelee rakennusliike Armon ympärille kytkeytyvää kartellia. Liikkeen nimi tulee siitä, että sen omistajat kuten myös kyseiseen verkostoon kuuluvat kaikki muut toimijat kuuluvat samaan uskonyhteisöön. Yhteisön nimeä ei mainita, mutta tunnusmerkit viittaavat L-kirjaimella alkavaan, jonka vaikutus on erityisen voimakas Pohjois-Pohjanmaalla.

Sarjan nimi Hans & Venla tutkii johtuu siitä, että syöpää sairastava eläkkeellä oleva rikosylikonstaapeli Hans Järvelä selvittää rikoksia toimittajatyttärensä Venla Nygrenin kanssa. Grynderissä Venla oli töissä kaupunkilehdessä, mutta jymyjuttunsa ansiosta hän pääsi rikokstoimittajaksi iltapäivälehteen. Venlan työtoveri Sanna Tallgren pääsee Verkostossa perille Armon kyseenalaisista menetelmistä, mutta Venlan kontolle jää selvittää asia loppuun ja viimeistellä juttu.

Armo on rakentanut Helsingin Jätkäsaareen kerrostaloja, joiden vuosikorjauksiin se palkkaa samaan uskonyhteisöön kuuluvan Eetun. Armon johtaja on Eetun eno.

Takuukorjauksia tehdessään Eetu kiinnittää huomiota työn heikkoon laatuun ja suoranaisiin lain vastaisiin puutteisiin. Niistä tärkeimmiksi tarinan edetessä osoittautuvat rakennusmääräysten vastaiset ikkunat, jotka ovat huomattavasti halvempia kuin määräysten mukaiset.

Eetu ei voi hyväksyä selviä puutteita. Hän kamppailee omatuntonsa kanssa, mutta alkaa vuotaa tietoja samassa talossa asuvalle toimittaja Sanna Tallgrenille vaikka pelkää oman turvallisuutensa takia. Uskonyhteisön verkostot tuntuvat ulottuvan kaikkialle.

Outi Hongiston dekkareissa ei ole juuri ollenkaan kaunokirjallista kuvailua. Luvut ovat lyhyitä, joka lause vie tarinaa eteenpäin ja ajalliset loikat saavat aikaan kiihkeän tunnelman. Hans vie asiaa eteenpäin vanhojen poliisikontaktiensa kautta, Venla journalistisin keinoin. 

Verkostossa on hyvä imu ja siinä kuvatut asiat kuulostavat hurjilta. Uskonyhteisön periaate on, että omille tehdään priimaa, mutta ulkopuolisista ei ole niin väliä. Kaikki toiminta tapahtuu yhteisön omassa piirissä, ja myös raha kiertää sen sisällä. 

Hyvin kulkevaa dekkaria Hongisto kuitenkin vesittää jälkisanoissaan. Hän kirjoittaa, ettei ole työssään törmännyt kuvaamansa kaltaiseen toimintaan. Hän päinvastoin kehuu rakentamisen laatua ja asiakastyytyväisyyttä. Onko Verkoston koko hienosti rakenettu kuvio siis puhdasta mielikuvituksen tuotetta alan ammattilaiselta?

EDIT: 

Tämän arvion julkaisemisen jälkeen Hongisto kommentoi, että ei ole törmännyt aiemmissa työpaikoissaan kirjassa kuvattuihin laiminlyönteihin, "mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö alan muissa yrityksissä olisi voinut tapahtua moista".

"Myös minun verkostoni on laaja."

Jälkisanojen muotoilu johti siis kriitikon harhaan, ja nyt Verkosto näyttäytyy toisessa valossa. Kirjan toivoisi toimivan kimmokkeena tutkiville taloustoimittajille selvittämään uskonnollispohjaisten rakennusliikkeiden taustaa ja toimintaa. On täysin pöyristyttävää, jos tavallisen ihmisen suurimman omaisuuden hintaa nostetaan ja laatua huononnetaan tietoisesti.

Hongisto itse tekee suuren palveluksen tuodessaan rohkeasti julkisuuteen omalla alallaan vaikuttavaa mädännäisyyttä.

EDIT PÄÄTTYY.

On myös niin, että tutkinnassa kaikki loksahtaa Hansille ja Venlalle kovin helposti paikalleen. Onnekkaita sattumia on liikaa, että voisi puhua viimeisen päälle toteutetusta dekkarista. Loppu menee Verkostossa rautalangasta vääntämiseksi, mikä on toisaalta perusteltuakin, sillä nyt puhutaan maallikolle hyvin vaikeasti avautuvista asioista.

Kehuin elokuussa Outi Hongiston ensimmäistä sarjaa Veljet, joka on paras tietämäni kotimainen jengirikollisuutta käsittelevä dekkarisarja. Siinäkin käsiteltiin myös talousrikollisuutta. 

Hongiston uudessa sarjassa parasta on kiinnostava kaikista muista dekkareista poikkeava aihepiiri sekä Veljistä tuttu kiihkeä kerronta. Veljet on myös hyvin jännittävä kolmen kirjan kokonaisuus. Hans & Venla tutkii -kirjoista taas jännitys puuttuu kokonaan juuri liian helppojen ratkaisujen takia.

Emotionaalisestikaan ne eivät yllä Veljien tasolle, koska henkilökuvaus on niin olematonta. Se ei pitkälle riitä, että isän ja tyttären yhteys oli katkennut ja Hans suunnitteli Grynderin alussa itsemurhaa. Nyt he kuitenkin asuvat samassa talossa, ja Hansista on tullut huolehtiva isoisä Venlan kolmevuotiaalle pojalle Leolle. Kaikki juttuun kytkeytyvät hyvät ovat sitä imelyyden rajamaille asti.

Outi Hongistolla on käsissään erittäin hyvä idea dekkareille. Jos sen toteuttamiseen saataisiin lisää elävyyttä ja jännityselementtejä, lopputulos voisi olla Suomen kärkiluokkaa. 

Megasuositun Satu Rämön dekkari on ensi kerran hieman tasapaksu ja kokonaan vailla jännitystä

 Satu Rämö: Rakel. 352 sivua, WSOY.

Dekkarikirjailija Satu Rämö on ilmiö, joka jakaa harrastajat voimakkaasti kahtia. Kirjaston varausjärjestelmä kaatuu, kun fanit haluavat päästä lukemaan uusimman osan Rakelin mahdollisimman nopeasti. Samaan aikaan kirjallisissa ja myös dekkarikirjallisissa keskusteluissa toiset eivät voi pidätellä tuohtumustaan. Rämön kirjat ovat kuulemma huonosti kirjoitettuja ja menestys markkinoinnin luoma kupla.

Itse olen suitsuttanut varauksetta sarjan jokaista kolmea osaa. Hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan, hehkutin esikoisdekkari Hilduria. Odotukset jopa ylittyivät, ihastelin jatko-osaa Rosa & Björkiä. Loistaa ovelilla juonillaan, kirjoitin Jakobista viime vuonna.

Entä nyt, kun marraskuun alussa ilmestynyt neljäs osa Rakel on luettu?

Se on ihan hyvä dekkari, mutta vain perustasoa. Itselleni välittyy tekstistä, että Rakel on ylimääräinen osa siihen kokonaisuuteen, jonka Rämö oli suunnitellut aavistamatta saavuttamaansa megamenestystä. Rämö tietää toisin kuin Petteri Orpon hallitus, ettei lypsävää lehmää kannata tappaa. Siksipä tulossa on vielä ainakin viides osa, todennäköisesti enemmänkin, jos suosio jatkuu.

Rakel on sarjan päähenkilön Hildurin äiti. Rosassa & Björkissä Rämö kertoi miten hän kuoli miehensä Rúnarin kanssa tahallisessa auto-onnettomuudessa lähetettyään sitä ennen kaksi pienintä lasta isältään turvaan Färsaarille. Koska jatko-osat vaativat lisää polttoainetta, Rakelin lopussa annetaan ymmärtää, ettei onnettomuus ehkä mennytkään niin kuin aiemmassa kirjassa annettiin ymmärtää.

Rakel alkaa kylmäävästi hetkeä ennen Hildurin vanhempien kuolemaa. Rúnar on kaivamassa jäistä maata, johon hänen pitäisi haudata kotipihalla retkottava ruumis. Sitten Rakel tulee kotiin ruumista huomaamatta, ja pian he lähtevät kohtalokkaalle automatkalle.

Tarinan nykyajassa vanhaa kotitaloa asuttaa Rosa. Kun hän kaivauttaa kuoppaa jätevesisäiliölle, maasta paljastuu neljä luurankoa.

Luurangot ovat vain yksi Rakelin mysteeri. Lisäksi Isafjörduriin rantautuneesta loistoristeilijästä astuu ulos verinen mies, vanhainkodin asukkailta varastetaan tavaraa ja yksi asukas murhataan minkä lisäksi Jakob tutkii kesämökkien murtoja, joissa paikat on sotkettu, mutta mitään ei ole viety.

Rakelin suurin teema on oikeudettomien työläisten hyväksikäyttö, joka räikeimmillään ilmenee juuri meriä kyntävillä loistoristeilijöillä. Etuoikeutettuja matkustajia palvelemaan tarvitaan suuri joukko heille näkymätöntä työvoimaa, jolla ei ole mitään oikeuksia. Verinen mies on venezuelalainen Manuel, joka työskentelee aluksella eräänlaisen mafian laskuun. Jos suu ei pysy supussa, perhe kärsii.

Poliisilla ei ole asiaa alukselle ilman kapteenin lupaa. Pohjoismainen lainsäädäntö ei näille laivoille ulotu.

Hieman vastaavanlaisissa oloissa on työskennelty myös islantilaisilla kalatehtailla, kirjassa kuvataan.

Toinen Rämön teema liittyykin Islannin elinkeinorakenteen muutokseen. Länsivuonojen kaltaiset alueet elivät aiemmin kalastuksesta, nyt massaturismista.

Rakelissa on monta hienoa mysteerilankaa, mutta teos kärsii tasapaksuudesta. Mikään ei erotu. Rakel etenee tasaiseen tahtiin ilman nousuja ja laskuja kohti loppua, joka ei missään vaiheessa myöskään jännitä. Tällä kertaa ei tule tunnetta, että on pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä yksi.

Rämö jättää nyt ensi kerran hyödyntämättä Islannin luonnon ja erikoisten tapojen kuvauksen. Ehkä ihan hyvä niin. Ne olivat ensimmäisten osien suolaa, mutta niitä oli jo tällä erää riittävästi.

Rakel ei ole varsinainen pettymys, mutta ei se ole myöskään samanlaisten hehkutusten väärti kuin kolme edellistä osaa.

Muinaisten jättiläisten jäljillä Tuomas Liusin hulvattomassa seikkailujännärissä Kova luu

Tuomas Lius: Kova luu. 597 sivua, CrimeTime.

Ensin otetaan ihanan paksu kirja käteen, ihaillaan sen komeaa kansikuvaa. Sitten säädetään oma pää toiselle taajuudelle. Ihailen dekkareita, joissa realismi ja yhteiskunnallinen näkemys sulautuvat. Tuomas Liusin Etsivätoimisto Haka -kirjat ovat tästä niin kaukana kuin mahdollista. Niissä on mahdottomia tilanteita, härskiä huumoria ja ylipäätään rempseä meininki. 

Sarjan kahdeksas osa Kova luu on kaiken ihailemani vastakohtaisuudesta huolimatta ylitsevuotavan huima seikkailu ja vuoden paras kotimainen dekkari tähän mennessä, kun melkein koko vuoden kirjasato on niitetty.

Liperiläisessä etsivätoimistossa vaikuttavat elegantti ja osaava Julia Noussair sekä hänen vastakohtansa Marko Pippurinen. Kovan luun alussa Pippurinen on karannut vastuuttomaan tyyliinsä päihdekuntoutuksesta muotovalion ohjaajansa Kaian kanssa. Varsinais-Suomesta lähdetään hakemaan tajunnanlaajentajia, mutta kaksikko törmääkin kuolevaan mieheen, joka viimeisinä sanoinaan mainitsee aarteen ja Tapani Kaplaksen nimen.

Etsivätoimisto on menettänyt toimilupansa edellisen osan Sikojen lahti tapahtumien seurauksena. Se se ei edes hidasta etsiväkaksikkoa, kun he satunnaisten vaiheiden jälkeen lähtevät etsimään kuvanveistäjä Tapani Kaplasta, joka on kadonnut kohti tuntematonta 12-vuotiaan tyttären tyttärensä Aniellan kanssa. Kaplas on muinais-Suomi-fanaatikko, jolle Kalevanpojat ja muinaiset suomalaiset kuningaskunnat eivät ole kansantaruja, vaan historiallinen totuus, joka on pimitetty kansalta. Venäjän Karjalaan on piilotettu aarre, joka todistaa myytit todeksi. Se on noudettava.

Kova luu on seikkailukirja Indiana Jonesien, James Bondin, Tarzaneiden ja muiden vastaavien hengessä. Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken tapaan Noussair, Pippurinen, Kaplas, Aniella ja muu mukaan tarttuva seurue jäljittävät myyttistä muinaisesinettä, jossa piilee suunnattomia taikavoimia. Niiden välissä ilmestyneestä Tuomion temppelistä muistuttaa rankka väkivalta, jota Lius annostelee säälimättä.

Lius ponnistaa kuitenkin Lähi-idän myyttien sijaan suomalaisista taruista.

James Bondeihin kirjassa viitataan suoraankin. 

Tarzaneista muistuttaa kohtaus, jossa jonkun on laskeuduttava vaaralliseen luolaan, jossa odottaa melkein varma kuolema. Kun tässä tarinassa ei ole mustia kantajia uhrattaviksi, vastineeksi käyvät venäläiset palkkasotilaat, jotka ovat Bond-pahiksia muistuttavan Wäinö Ukonvuoren palveluksessa. Myös Oulussa isossa kartanossa asuva äveriäs Ukonvuori haluaa selvittää muinaisten suomalaisten suurimman salaisuuden, mutta pahan voimien palvelukseksi.

Liusin kirjojen tapaan meno on uusimmassakin osassa riehakkaan räyhäkästä. Vauhtia ja äkkikäänteitä riittää. Fyysisiä yhteenottoja hän kuvaa kekseliäästi. Ruumiita tulee kuin Kannaksella kesällä 1944.

Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen.

Tarina etenee hirmuisella vauhdilla, eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että 600 sivua on liikaa. Sen sijaan tulee tunne, että Tuomas Lius on kirjoittanut järkälettään jonkinlaisessa hurmiossa. Tarinan kuljetus on niin vaivatonta ja ketterää, että jokin kalevalainen taikavoima on vienyt häntä kirjaa kirjoittaessa.

Liusin tyylilajia mukaillen: toimii kuin molo riemureiässä.

Moniongelmainen toimittaja tiheässä kaappausdraamassa - Jeanette Bergenstavin toinen dekkari jännittää ja koskettaa

Jeanette Bergenstav: Yön saalistajat (Nattrov). Suomentanut Kirsi Kokkonen. 512 sivua, Docendo.

Sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta menee ohi jälkiä jättämättä, kirjoitin viime vuonna Jeanette Bergenstavin ensimmäisestä dekkarista Syntiuhrit. Niin meni, koska piti oikein tarkistaa, olenko lukenut sen, kun sain käsiini jatko-osan Yön saalistajat. Se on toinen osa sarjassa, jonka päähenkilö on moniongelmainen freelancetoimittaja Jennifer Sundin Göteborgin Torslandasta.

Bergenstav on saavuttanut toiseen dekkariinsa huiman kehitysloikan. Kun Syntiuhrit muuttui paikoin saippuaoopperaksi, on Yön saalistajat yli 500 sivun pituudestaan huolimatta tiukka paketti.

Jennifer Sundinin ongelmia ovat krooniset kivut, niistä johtuva holtiton lääkkeiden käyttö, rahapula, riitaisa avioero ja jatkuva lasten laiminlyönti, koska työ vie mennessään. Hän kirjoittaa paikallislehteen, mutta kun Torslandassa tapahtuu huomiota herättävä kuolemantapaus, iltapäivälehti Kvällsbladet työllistää ja piiskaa Jenniferiä ottamaan jutusta kaiken irti.

Alaston nuori mies on pudonnut sillalta ja jäänyt bussin alle. Onko hänet heitetty vai oliko se itsemurha? Katujengi on jo kerran ryöstänyt, pahoinpidellyt ja nöyryyttänyt Vincent Hammarénin, joka kärsi edelleen traumasta. Jengin pomo Simon Svensson on juuri vapautunut vankilasta. Onko Vincentin kuolema kosto siitä, että hän puhui poliisille?

Hammarénin kuolema jää kuitenkin sivurooliin, kun nuori nainen siepataan kadulta ja hänestä vaaditaan kolmen miljoonan kruunun lunnaita. Jennifer Sundin tempautuu täysillä tähän juttuun, ja hänestä tulee myös siepatun äidin Laura Widellin luottonainen. Sitten kidnappaajat iskevät uudelleen.

Olen karsastanut dekkareita, joissa sankaritoimittaja selvittää rikoksen poliisin nenän edestä. Yön saalistajissa on vähän tätä vikaa. Jenniferin valokuvaaja Petter Nielsen hankkii käden käänteessä tärkeän valvontakameran nauhan, jonka olemassa olosta poliisi ei edes tiedä, ja myös kopioi noin vain suljetun iPhonen sisällön. 

Toisaalta Bergenstav kuvaa kiinnostavasti Jenniferin yhteistyötä poliisilähteensä Strömbergin kanssa. Poliisi hyödyntää rikosten selvittelyssä luottotoimittajaa, ja toimittaja saa tietoa, jolla pysyy muiden edellä, mutta Strömberg myös vaikenee siitä, mistä ei voi puhua.

Entisenä rikostoimittajana Jeanette Bergenstavilla on sanansa sanottavana myös lehdistön moraalista, kun Kvällsbladetin päätoimittaja Wenche Helle painostaa Jenniferiä hankkimaan tietoja keinoja kaihtamatta.

Yön saalistajissa vuorottelevat Jennifer Sundinin yksityiselämän haasteet, työkiireet ja pimeään loukkoon kahlittujen siepattujen epätoivo ja piina. Lukiessa tuntuu monesti, että olisi tämän voinut tiiviimminkin kertoa, mutta lopulta hyvin rakennettu tarina ottaa työvoiton. Jännitys yltää korkeisiin mittoihin kekseliäästi rakennetussa loppuratkaisussa, ja Jennifer Sundin on inhmillisesti vajavainen dekkarihahmo, jota kohtaan tuntee myötätuntoa.

Ikäviä ihmisiä on moni muukin teoksen keskeisistä henkilöistä. Henkilöhahmot ovat siis ristiriitaisuudessaan uskottavia ehkä valokuvaaja Petteriä lukuun ottamatta. Yön saalistajat onkin vuoden parhaita suomennettuja ruotsalaisdekkareita. Suomenkielinen nimi on kliseiden klisee, mutta ei se sisältöä pahenna.

Ja kyllähän se Vincent Hammréninkin kuolema lopulta liittyy kokonaisuuteen.

Rönnbackan Rafael alkaa järeästi, mutta latistuu harmittavasti

Christian Rönnbacka: Rafael. 399 sivua, Bazar.

Christian Rönnbackan jo 12. Hautalehto-dekkari Rafael alkaa komeasti. Rönnbacka esittelee jaarittelematta Rafaelin, joka on Sipoossa toipumassa haavoittumisesta Ukrainan vapaaehtoisjoukkojen riveissä. Koulukiusattu poika oli löytänyt elämälleen suunnan kuntosalilta ja armeijasta, jossa menestyi hyvin. Toivuttuaan hän palaisi Ukrainaan taistelemaan venäläisiä vastaan.

Helsingissä käydessään Rafael estää katuryöstön. Hänestä tulee sen kohteena olleen 16-vuotiaan Sebastianin suojelija. 

Vahva alku tuo mieleen Kale Puontin melkein dokumentaariset dekkarit, jotka on myös nimetty päähenkilön mukaan. Kumpikin vie keskiluokkaisen vetelän maailmaan, joka on olemassa, mutta josta ei tiedä mitään eikä tarvitse välittää.

Tiukoin vedoin Rönnbacka luo tilanteen, jossa jengiä johtava Yusuf Ziani veljensä Karimin kanssa joutuu uudelleen vastatusten Rafaelin ja Sebastianin kanssa. Jengiläiset jahtaavat heitä ja he jengiläisiä. Epäonnistunut yritys ryöstää Sebastianin puhelin on muuttunut oikeasti hengenvaaralliseksi peliksi.

Rafael jatkuu niin tehokkaana, että Rönnbackan toivoo jättävän Antti Hautalehdon johtaman Porvoon poliisiryhmän vähemmälle huomiolle. Keskittyvän siihen, mikä on tämän tarinan ydin.

Pitkälle yli puolivälin Rafael jatkuu niin hyvänä, että se tuntuisi olevan muutenkin loistovedossa viime vuodet olleen Rönnbackan paras dekkari. Väistämätön yhteenotto syksyn pimeydessä kruunaa jännityksen ja ilmaisuvoimaisen tarinan katurikollisuudesta.

Sitten teokselle tapahtuu jotain. Huipennusta seuraa tavanomaista poliisitutkintaa ja Hautalehto-dekkarien huumoria, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Tarina on vain ollut tähän asti niin tymäkkä, että se tuntuu latistuvan, kun Rafael mukautuu normidekkariksi. Kaiken lisäksi Rönnbacka laittaa Porvoon poliisitkin ihmettelemään, miten helposti juttu ratkeaa.

Tarinaan jää outo aukko siinä, miten yksi teoksen henkilöistä kuoli ja miksi ja kenen toimesta hänen takapuoleensa oli tungettu käpy. Myös ahdingossaan rajuihin otteisiin yltävän Sebastianin hahmo olisi kaivannut syvällisempää hahmotusta. Hän ikään kuin liukenee pois tarinasta, jonka keskeinen henkilö on.

Rafael sen sijaan pysyy loppuun asti sopivan arvoituksellisena ja pystyvänä hahmona.

Tällaisena Rafael on tasokas perusdekkari, mutta se olisi voinut olla paljon enemmän. Kalepuontimaiseen kouraisuun Rönnbacka ei yllä. Loppuivatko eväät kesken? Vai onko hän liian kiinni siinä, että dekkarin on oltava tietyn kaavan mukainen?

Kristian Kososen kahdeksas sotaromaani on samanlainen kuin aiemmat, mutta silti kouraiseva ja tarpeellinen

Kristian Kosonen: Ilomantsin voitto. 367 sivua, Bazar.

Kannaksen torjuntavoiton jälkeen Puna-armeija teki vielä yhden yrityksen valloittaa Suomi. Heinä-elokuussa 1944 taistelut raivosivat kolmisen viikkoa Ilomantsissa, josta olisi ollut yhteys Etelä-Suomen kaupunkeihin. Suomalaiset onnistuivat motittamaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa. Tuloksena oli Ilomantsin voitto, johon jatkosodan taistelut myös päättyivät.

Kristian Kosonen kertoo näistä taisteluista kahdeksannessa sotaromaanissaan Ilomantsin voitto. Alussa Korkeavaaran tienristeyksen puolustaminen nielee suunnattomasti verta, hikeä ja kyyneliä kummallakin puolella. Lopussa sotamiehet ennakoivat osuvasti, että venäläisten menettämästä kalustosta maksetaan vielä kova hinta, niin kuin maksettiinkin sotakorvauksina. Epilogissa ollaan Kouvolassa vuonna 1952 seuraamassa viimeisen sotakorvausjunan matkaa itään.

Kosonen on nykyisten sotakirjailijoiden parhaimmistoa, mutta ei voi mitään sille, että sodan kuvaus on aina suunnilleen samanlaista. Sen takia toivoin häneltä uusiutumista kuudennen kirjan Summan teräsmyrsky arviossa. Sitä saatiin viime vuoden sotavankikuvauksessa Vuosalmen sotavangit. Nyt Kosonen kuitenkin palaa teräsmyrskyjen pariin.

Ehkä on sittenkin hyvä, että palasi, sillä tässä hän on omimmillaan. Kaikki nämä taistelukuvaukset ja henkilögalleria ovat tuttuja Kososen aiemmista kirjoista, mutta silti Ilomantsin voitto on kuin hypnoosia. Kun on antautunut sen vietäväksi, on se menoa. Loppuun asti väsyneiden miesten kärsimys, jota Ilomantsissa ryydittivät helle ja sen myötä nälän lisäksi piinannut jano, tulevat iholle. Mikä hirveä kohtalo näillä miehillä oli.

Taisteluiden lisäksi Kosonen on taitava henkilökuvaaja. Henkilötyypit ovat tosin tuttuja kaikista aiemmista sotaromaaneista Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. On paskantärkeitä upseereita, joista toiset ovat kuitenkin hyviä sotilaita, toiset pelkästään riesa kaikille. On purnaavia, mutta osaavia rivimiehiä, hiljaisia edestä johtavia esimiehiä ja sitten niitä, joille sota on kertakaikkiaan liikaa. Kauhu halvaannuttaa tai saa karkaamaan linjasta. Ja sitten on niitä sotilaita, jotka hoitavat hommansa niin eleettömästi, ettei heiltä muista edes nimeä.

Jatkosodan viimeisistä taisteluista tuli äsken kuluneeksi 80 vuotta. Enää rippeet Suomea puolustaneista on enää hengissä ja Suomen Sotaveteraaniliitto on lakkauttamassa itsensä. Asiasta syyskuussa kertoneen uutisen mukaan veteraaneja on elossa enää noin 1500.

Toistan itseäni: Kristian Kososen ja muiden nykypolven sotakirjailijoiden työ on tärkeää perinnetyötä. Veteraanit väistyvät, mutta heidän tekonsa elävät. Kun laatii näin vahvan muistomerkin kuin Kosonen Ilomantsin voitossa, ei työ ole turhaa vaikka siinä ei sinänsä mitään uutta olekaan.

Jukka-Pekka Palviaisen esikoisdekkarissa huomio kiinnittyy nokkelaan sanailuun ja tunteitaan erittelevään poliisimieheen

Jukka-Pekka Palviainen: Tavoittelemanne henkilö on tapettu. 319 sivua, CrimeTime.

Tästä on tulossa vähäverisin esikoisdekkareiden vuosi pitkään aikaan. Nimikkeitä on vähän eikä mikään niistä ole kunnolla täräyttänyt. Ei sitä tee hypertuotteliaan kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen esikoinenkaan, mutta sen sentään luki mielihyvällä. Tänä vuonna jo se on saavutus.

Raumalainen vuonna 1967 syntynyt Palviainen on kirjoittanut suuren joukon lasten- ja nuortenkirjoja. Tänä vuonna häneltä on tullut tai tulossa viisi teosta, joista Tavoittelemanne henkilö on tapettu on Palviaisen kymmenes aikuisten romaani ja siis ensimmäinen dekkari.

Freelancetoimittaja Ville Kuhnari on marraskuisessa aamupimeydessä pyörälenkillä, kun vastaan tuleva musta Transit on tulossa päälle. Tarkoituksellisesti. Kyseessä on murhayritys tai ainakin painava varoitus. Kuhnari selviää hengissä, mutta joutuu loukkaantuneena sairaalaan.

Heti alkusivuilla tehdään selväksi, että vaikka Kuhnari on tässä tapauksessa uhri, on hän varsin vastenmielinen tyyppi. Toimittajan harrastuksiin kuuluvat ja ovat jo pitkään kuuluneet sidontaleikit, joissa on kumppanin nöyryyttämisen piirteitä. Nykyhetkessä Kuhnari seuraa herkeämättä avovaimonsa nuoren tyttären Sallan elämää valvontakameroilla luvan kanssa ja maksua vastaan.

Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen sekä vanhemmat rikoskonstaapelit Nelli Nurminen ja Artturi Kataja suhtautuvat Kuhnariin sen verran ynseästi, että tämän täytyy muistuttaa useamman kerran olevansa jutussa uhri, ei epäilty.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu junnaa vähän turhan tasapaksuna dekkarina yhtä ja samaa raidetta ennen ensimmäistä ja ainoaa isoa käännettä. Sen jälkeen loppuratkaisu taas on liian helppo.

Teos on dekkarina tavanomainen jutussa mukana olevien sekavia perhekuvioita lukuun ottamatta. Silti siinä on myös vetoa, mikä varmasti johtuu Palviaisen laajasta kokemuksesta. Teksti on helppolukuista ja kaikesta huolimatta innostavaa.

Palviaisen esikoisdekkarissa erottuu erityisen edukseen kaksi asiaa.

Ensinnäkin pidin tavattomasti nokkelasta, luontevasta ja hyväntuulisesta dialogista, jota poliisikolmikko heittää toisilleen. Monesti poliisiromaanien päähenkilöillä on pimeitä puolia, salattuja asioita ja kitkaa toistensa kanssa. Tässä teoksessa kaikilla on hyvä fiilis. Artturin porilaisuudesta veistellään hyväntahtoista herjaa, ollaanhan Raumalla.

Toiseksi selkeäksi päähenkilöksi nouseva Teemu Taikkonen on muutakin kuin poliisi. Hän on mies ja ihminen, jolla on tunteet. Teemun vaimo Venla on merikapteeni ja poissa kotoa pitkiä aikoja kerrallaan. Teemu Taikkonen miettii yksinäisyyttään, parisuhteen tilaa ylipäänsä ja omia tunteitaan tavalla, joka on harvinaista dekkareissa. Lisäksi Teemulla on läheinen suhde vaimonsa sisareen Sonjaan. Sonjan mielestä se saisi ehkä olla vieläkin läheisempi. Kestääkö mies houkutukset?

Teemun yksityiselämää sävyttää myös mielisairaalassa oleva parikymppinen tytär Taija. Tyttären sairaus saa aikaan itsesyytöksiä.

Teemu Taikkosesta Palviainen piirtää hyvinkin tarkkaa kuvaa. Nelli ja Artturi sen sijaan jäävät hahmottomiksi.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu käy myös matkailumainoksesta. Jukka-Pekka Palviainen kuvaa marras-joulukuuhun sijoittuvassa teoksessa jouluista Vannhaa Raumaa, sen katuja, putiikkeja ja kahviloita, lämmöllä ja tavalla, joka herättää kiinnostuksen tutustua tähän Unescon maailmanperintökohteeseen.

Palviaisen leppoisa esikoisdekkari ei liiemmin jännitä, mutta se on riittävän omaperäinen, että ansaitsee olla olemassa. Jatkoa todennäköisesti seuraa. Ehkä silloin tutustutaan paremmin Nelliin ja Artturiin.

Ilmastokriisin vähättelijät sarjamurhaajan kohteina Petja Lähteen pätevässä dekkarissa Kaksi astetta

 

Petja Lähde: Kaksi astetta. 309 sivua, Gummerus.

Moni kaunokirjallisuutta edustava kirjailija kokeilee siipiään myös dekkarin tekijänä. Tulokset ovat usein hyviä. Kaunokirjallinen tausta ja ilmaisu antavat rikastavan lisämausteen dekkarille, jos dekkarin perusainekset ovat kunnossa. Näyttelijä-käsikirjoittaja-kirjailija Petja Lähteen kohdalla yhdistelmä toimii erinomaisesti. Viime vuoden keväällä ilmestynyt esikoisdekkari Yksi neljästä esitteli empaattisen rikostutkija Terhi Nuoran.

Sarjan toinen osa Kaksi astetta on vielä hallitumpi kuin toimiva, mutta rikostarinana sittenkin aika tavallinen Yksi neljästä. Kaksi astetta viittaa uutuudessa ilmaston lämpenemiseen kahdella asteella, jota yritysjohtaja Harri Tammisto on pitänyt mitättömänä asiana. Nyt Tammisto löytyy murhattuna hylätystä huvilasta. Elimistö ei kestänyt, että hänen kehonsa lämpöä pidettiin pitkään keinotekoisesti kaksi astetta normaalia lämpimämpänä.

"Vanhan liiton öykkäri, joka puhui ajatuksensa suoraan ulos", Tammistoa luonnehtii Terhi Nuoran uusi työpari Milla Rissanen.

Murhaaja ei tyydy yhteen uhriin. Vaaravyöhykkeessä on muitakin johtajia, jotka ovat vähätelleet ilmastokriisiä. Heidän on määrä kuolla tavalla, jota he ovat ilmastonmuutoksen yhteydessä vähätelleet. Kova juttu tutkinnanjohtajaksi siirtyneelle Panu Tammelle, joka oli edellisessä kirjassa Terhin työpari ja ihastuksen kohde.

Murhatutkinnan lisäksi Petja Lähteen dekkareissa iso paino on ihmissuhteilla. Yksinhuoltaja ja kosketusta janoava Terhi on salannut aikuiselta pojaltaan tämän isän henkilöllisyyden. Huoneeseensa linnoittautunut taitava hakkeri Taneli on sen kuitenkin selvittänyt. Nyt hän on lähtenyt kotoaan ja päätynyt Kööpenhaminaan, josta lähettää uhkaavia viestejä kotimaassa vallan portailla korkealle nousseelle isälleen. Mutta onko Tanelilla jotain tekemistä myös ilmastomurhien kanssa?

Iäkkään äitinsä kanssa Terhi lähtee ruumisarkkukurssille. Yhteinen tekeminen ei muuta sitä, että äidin ja tyttären suhde on vaikea.

Dekkarina Kaksi astetta  etenee miellyttävän rauhallisesti, mutta jännitettään koko ajan kasvattaen. Ilmiselviä epäilyttäviä ympäristöihmisiä ovat Elokapinasta lähtenyt ja omaa vielä radikaalimpaa liikettä perustava Kaarlo Kivistö ja 72-vuotias Kari Lahti, joka itse ilmoittautuu murhien tekijäksi. Kumpaakin voi luonnehtia ajattelultaan linkolalaiseksi. Poliisilla on kuitenkin syynsä epäillä heidän toimineen ainakaan yksin, jos ovat murhiin yhteydessä ollenkaan.

Jossain ainakin on koko hankkeen taustavoima, joka on pysäytettävä ennen kuin uhreja tulee lisää. Ja mikä on motiivi? Mikä ajaa jonkun tekemään tällaisia murhia?

Terhi Nuoran työpari Milla Rissanen erottuu suorasukaisella rasismillaan melkein kaikista suomalaisten dekkarien poliisihahmoista. En pidä rasismista, mutta pidän siitä, että tällainenkin henkilöhahmo on tuotu näyttämölle. Kun ajattelee perussuomalaisten kannatusta poliisien keskuudessa, on syytä uskoa oikeissa poliiseissa olevan aika monia millarissasia eikä vain niitä mukavia tyyppejä, joita valtaosa dekkarisarjojen poliiseista on.

Petja Lähde ei mullista kotimaista dekkaria, mutta ei liioin kulje kuluneimpia polkujakaan. Erittäin hyvin kirjoitetuissa rikosromaaneissa on riittävästi omaperäisyyttä ja vetoa. Kaksi astetta päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että kolmatta osaa jää odottamaan lievää suuremmalla mielenkiinnolla.

Osasto Q:n kaari sulkeutuu komeasti viimeiseksi jäävässä osassa Selli

 

Jussi Adler-Olsen: Selli (Syv kvadradmeter med lås). Suomentanut Kari Koski. 591 sivua, Gummerus.

74-vuotias Jussi Adler-Olsen on vanhan liiton mies. Dekkarisarjan mitta on kymmenen osaa, ei enempää eikä vähempää. Tanskassa vuonna 2007 alkanut Osasto Q -sarja päättyy kymmenenteen kirjaan Selli. Suomeksi ratkaisemattomaksi jääneiden juttujen tutkintaryhmästä on saatu lukea vuodesta 2012.

Sarja alkoi teoksella Vanki (Kvinden i buret). Sellissä Adler-Olsen palaa sen alkutapahtumiin ja sulkee ensimmäisessä teoksessa alkaneen kaaren huikealla tavalla.

Osasto Q:n alussa rikostutkijat Carl, Anker ja Hardy joutuivat väijytykseen. Anker kuoli, Hardy halvaantui ja Carl alennettiin poliisitalon kellariin tutkimaan niitä vanhoja rikoksia. Hän unohti vintilleen Ankerilta saamansa matkalaukun, jota ei tutkinut ollenkaan. Sarjan edellisen osan lopussa Osasto Q:ta johtava Carl Mörck pidätettiin. Matkalaukusta löytyi suuri määrä rahaa ja huumeita. Anker oli korruptoitunut poliisi, ja sellaisena pidetään Carliakin. Petturipoliisin kohtelu on tylyä.

Sellissä jännitys on huipussaan alusta asti. Carl sijoitetaan tutkintavankilaan tavalliselle osastolle, ei eristykseen niin kuin poliisi kuuluisi. Hollannissa ja Tanskassa toimiva rikollisjärjestö on luvannut puolen miljoonan kruunun palkkion hänen tappamisestaan. Vankilassa on tietysti monia, jotka olisivat valmiita listimään poliisin ilmaiseksikin. 

Ensimmäiseltä murhayritykseltä hänet pelastaa Malthe siksi, että haluaa palkkiorahat itselleen. Uudessa vankilassa heidät sijoitetaan vierekkäisiin selleihin ja sallitaan jopa vierailla toistensa luona. Sinnikkäitä tappajakandidaatteja riittää myös vankilan muurien ulkopuolella.

Adler-Olsenin kirjojen suola ovat värikkäät henkilöt. Carl on saanut vähitellen työtovereikseen Assadin, Rosen ja Gordonin. Eksentrinen ja epätavallisia tutkintamenetelmiä käyttävä nelikko on osoittautunut tehopakkaukseksi. Nyt muita Q:n jäseniä kielletään puuttumasta Carlin tapaukseen, mutta se on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Totta kai he tekevät kaikkensa puhdistaakseen pomonsa maineen ja löytääkseen petturin poliisin omista joukoista.

Lisäsuolaa ovat vauhdikas kerronta ja loistavasti rakennetut kimurantit juonet. Sarjan päätösosassa Adler-Olsen annostelee kaikkea isolla kauhalla. Hienoja henkilöhahmoja riittää lain kummaltakin puolelta, samoin tiukkaa jännitystä koko matkalle. Vähitellen aukeaa, minkälainen rikollisjärjestö käyttää tavaramerkkinään naulapistoolilla tehtyjä murhia.

Viimeisen osan kunniaksi Adler-Olsen marssittaa näyttämölle myös joukon aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä.

Piste i:n päälle on koko sarjaa leimannut humoristinen vire, joka jatkuu Sellissä jännitystä kuitenkaan häiritsemättä. 

Osasto Q:n nelikkoa tulee ikävä, sillä näille kirjoille ei ole oikein mitään vastinetta pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa. Silti on hyvä, että Jussi Adler-Olsen pani sarjalle nyt pisteen. Parissa aiemmassa osassa oli rutinoitumisen makua. Selli sen sijaan on komea loppunousu kokonaisuudessaan suurenmoiselle sarjalle.

Ruutia, räminää ja vähän rakkauttakin - yhdeksäs Mujunen todistaa, että dekkariveteraani Tapani Bagge on voimissaan

Tapani Bagge: Violetti vainoaja. 288 sivua, CrimeTime.

Kukahan on "virkaiältään" vanhin uraansa jatkava suomalainen dekkarikirjailija? Todennäköisesti Outi Pakkanen, joka debytoi jo vuonna 1973, 51 vuotta sitten. Kakkonen voisi olla Tapani Bagge, joka aloitti suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikkosarjan Jerry Cottonin kirjoittamisen 1983. Tällä viikolla 62 vuotta täyttävä Bagge on toimittanut ruumiita makuuhuoneisiin ja muihin lukusoppiin 41 vuotta.

Veteraani ei hyydy. Siitä todistaa tänään ilmestyvä Mujunen-sarjan yhdeksäs osa Violetti vainoaja. Homma polkaistaan vauhdilla käyntiin 1. kesäkuuta vuonna 1954 Lohjalla ja Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevalla Seutulan lentokentällä. Neljä päivää myöhemmin paketissa on ratkaisu moneen murhaan ja yhteen ihmisryöstöön.

Ihmisryöstöä Lohjalle tutkimaan saapuu yksityisetsivä Väinö Mujunen kalkkitehtaan omistajan Anselmi Hofstedin toimeksiannosta. Ryöstetty on hänen vaimonsa Ellen. 

Mujusen etsivätoimistossa työskentelevät Rane ja Mari Ruuti taas pääsevät violettiin pukuun pukeutuvan epäilyttävän miehen jäljille Helsingissä. Düsseldorfista Suomeen matkustaneen Arvid Lundin valmistelut viittaavat siihen, että valmisteilla on salamurha pääkaupungin sydämessä. Toimeksiantajat kutsuvat kohdetta petturiksi, jonka on kuoltava.

Bagge sekoittaa tutusti teokseensa totta ja tarua. Kalkkitehtailija Hofstedin esikuva on Lohjalla vaikuttanut kalkkitehtailija Petter Forsstöm, jota kutsuttiin Kalkki-Petteriksi. Sodan jälkeen äärioikeistolainen Forsström sai maanpetostuomion osallisuudesta natsimieliseen vastarintaliikkeeseen Suomessa.

Revanssia havittelevilla natseilla on sormensa pelissä myös Violetin vainoajan tapahtumissa.

Uuden jännärinsä Bagge polkaisee käyntiin pidemmittä esipuheitta ja loppuun asti mennään ilman hengähdystaukoja. Ihmisryöstö muuttuu mutkikkaammaksi, kun Mujusen tielle osuu ruumis ja sitten lisää. Mujunen itse saa astalosta päähänsä, joutuu putkaan, mutta kokee myös orastavaa rakkautta Lohjan kauppalamiljöössä. Teoksen lopussa näyttää pahasti siltä, että Mujunen on kahden naisen loukussa.

Vauhdista huolimatta Bagge pitää langat käsissään niin kuin noin 150 kirjan ammattilainen vain osaa. Lohjan sieppausdraaman ja siitä seuranneet murhat Mujunen ratkaisee terävällä päättelyllä kuin muuan Poirot. Helsingin pään tapahtumissa nokkelasti kehitetyllä sattumalla on sormensa pelissä.

Ei Mujusten tuoreustakuu ehkä ole enää voimassa. Näitä vauhdikkaita ja notkeita tarinoita on ilmestynyt ilman että mitään oleellista uutta enää ilmenee. Viihdyttävyystakuu sen sijaan pätee uusimpaankin osaan. Violetti vainaja on malliesimerkki siitä, miten ajaton rikosromaani vetää ja pitää otteessaan.

Tuskinpa erehdyn, kun ennustan, että ensi vuonna tulee kymmenes Mujunen ja se sijoittuu vuoden 1956 yleislakkoon. Sen jälkeen ainakin itse lukisin mieluummin lähes kymmenen vuotta tauolla olleista Hämeen hurjista

Ystävyys on kallis asia Antti Tuomaisen tunnelmallisessa rikoskomediassa Tappokeli

Antti Tuomainen: Tappokeli. 269 sivua, Otava.

Harvinaisen onnistuneesti rikoksen, makaaberitkin murhat ja komedian teoksissaan yhdistävä Antti Tuomainen on noussut yhdeksi Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä kirjailijoista. Hänen kirjojaan julkaistaan yli 30 maassa. Suomessa Mies joka kuoli -dekkarista on tehty tv-sarja ja Pikku Siperiasta sovitettua kansainvälistä elokuvaa odotetaan Netflixiin ensi vuonna.

Tuomainen on sikäli poikkeuksellinen dekkaristi, että hän ei yleensä kirjoita sarjaa. Poikkeuksen teki Jäniskertoimesta alkanut kolmen kirjan hilpeä kimara. 

Juuri ilmestynyt Tappokeli on jälleen itsenäinen teos. Se on pieni helmi absurdeista tapahtumista ja ystävyyden voimasta. Tappokeli ei niinkään naurata, mutta nostattaa hymyä huuliin. Teos enemmän tunnelmallinen kuin jännittävä, vaikka ruumiitakin tulee.

Tuomainen kirjoittaa yleensä jokamiehistä, jotka joutuvat sattuman kauppaa outojen rikosten pyörteisiin. Tappokelissä hän postimies Ilmari Nieminen, joka haluaa avioeron jälkeen ostaa tyttärelleen joululahjaksi pianon. Rahaa hänellä ei siihen ole, mutta sitä on luvassa kunhan Ilmari kuljettaa Kilpisjärvelle sohvan. Jouluaattoon on kuusi päivää. Siinä ajassa keikan ehtii tehdä.

Vilunkiyrittäjä Leinoselta Ilmari Nieminen saa bensarahat ja alle kolhon Thames-merkkisen brittiläisen pakettiauton. Matkaseuraksi osuu Antero Kuikka, jonka kanssa Ilmari pelasi lapsena jalkapalloa samassa joukkueessa. Kilpisjärvelle on tarkoitus ajaa Ilomantsin ja Vaasan kautta.

Peräänsä sohvankuljettajat saavat Otto Puolanka -nimisen rikollisen sekä kommunistit Erkki Liljalammen ja Anneli Kukkorinteen. Puolanka haluaa sohvan ties mistä syystä. Kommunistikaksikko siksi, että sitä tarvitaan vallankumouksen edistämiseen.

Eletään vuotta 1982, jolloin kaikki oli kovin toisin kuin nyt.

Tuomaisen matkalla-dekkarissa koetaan takaa-ajoja ja väijytyksiä, ammuskeluakin. Ne ovat välineitä Tappokelin ytimeen. Tappokeli on hiljaisesti hymyilyttävä kertomus ystävyyteen kasvamisesta ja ystävyyden voimasta. Hectorin laulua muunnellen: kaikki tahtoo ystävän.

Ilmari ja Antero ylittävät matkallaan välillään olleen epäluulon muurin ja kasvavat toisiaan täydentäväksi ja arvostavaksi parivaljakoksi. Sitä tarvitaan, jotta he selviäisivät takaa-ajajistaan, joista Otto Puolanka kaahaa Saab 96:lla ja kommunistit tiestysti Ladalla.

Myös Erkki Liljalampi ja Anneli Kukkorinne huomaavat tarvitsevansa toisiaan muutenkin kuin taistelutovereina. Ystävää kaipaa myös Otto Puolanka, mutta onko hänestä rujon ja väkivaltaisen luonteensa takia vastaanottamaan tai jakamaan ystävyyttä?

Tuomaisen tarina soljuu kuin joulukuinen lumisade. Kielessä on jotain erityisen hienovaraista. Paikoin rankoista käänteistään huolimatta Tappokeli on poikkeuksellisen kaunis rikosromaani. Antti Tuomaisen tavaramerkkeihin kuuluu musta huumori, mutta tällä kertaa hän on uudistanut ilmaisuaan. Tarina on lempeä kuin joulusatu. Tappokeli on koskettavinta Tuomaista. Tunne suorastaan tihkuu siitä.

Ilkka Remeksen laskuvoittoisella uralla Zeus on uusi pohjanoteeraus

 

Ilkka Remes: Zeus. 463 sivua, WSOY.

Sekava, tylsä ja puuduttava. Trilleri vailla häivääkään jännityksestä. Kyllä. Entinen trillerikunkku Ilkka Remes kyntää syvällä tämän syksyn teoksessaan Zeus. Vuonna 1997 loistavalla Pääkallokehrääjällä debytoinut Remes on ollut alamäessä jo vuosia, vuosikymmeniä, mutta Zeus on ehkä huonoin hänen teoksistaan. Jotenkin kuvaavaa on, että kannen kuvassa on kreikkalaisen jumalan sijaan kolmipäinen koira kerberos, joka kreikkalaisessa mytologiassa vartioi manalan porttia.

Remes on kirjoittanut koko uransa Venäjän muodostamasta uhkasta Suomelle ja lännelle. Hän on ollut monessa asiassa oikeassa niin, että voisi sanoa, mitäs minä sanoin. Zeuksessa ollaan nykytilanteessa, jossa Suomi on Naton jäsen, ja Venäjä pyrkii hybridivaikuttamisella mustaamaan Suomen mainetta ja sitä kautta lyömään kiilaa liittouman sisälle.

Tarinan operaatio Zeus on puolestaan vastaisku Venäjän vaikuttamiselle. Se on läntisten tiedustelupalvelujen luomaa hybridivaikuttamista, jolla luodaan epävarmuutta Venäjän ydinasepelotetta kohtaan.

Mutta ennen kuin operaatioihin päästään, pitää kahlata satoja sivuja tönköistä henkilöistä ja liian monista sivujuonista. Toiminta ulottuu Afrikan Kongosta Pohjois-Norjaan ja tietysti Suomeen, jonka kautta lännen operaatiota valmistellaan.

Zeuksen sekavuus alkaa jo siitä, että se on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pimeyden sydämelle. Sehän oli pitkästä aikaa parempi Remes, jossa Venäjä juoni kostoa Suomen Nato-jäsenyydestä. Pimeyden sydämessä Mikko Jalava yritti puhdistaa vakoilusta syytetyn isänsä maineen. Hän oli paossa vankilasta, johon oli joutunut kunnianloukkauksesta Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vastaan. Jalava syytti Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa.

Zeuksen yksi heti alussa esiin tuleva juonilanka kertoo, että Matero onkin ollut koko ajan lännen peliä pelannut kaksoisagentti. Mikko Jalavan isästä sen sijaan alkaa paljastua ikäviä ja häiritseviä asioita.

Samalla kun pöyhii isänsä menneisyyttä, Jalavalla on hallussaan aineistoa, jonka venäläiset haluavat. Kujanjuoksusta useamman tulen välissä voisi syntyäkin jotain, mutta perinteiseen tapaansa Remeksen henkilökuvaus on niin tönkköä, ettei Mikko Jalavan kohtalo juuri jaksa kiinnostaa.

Sekavuutta aiheuttaa myös se, että Zeuksessa on Pimeyden sydämen tavoin paljon henkilöitä ja liikaa toisistaan irrallisia juonikuvioita. Tai kyllähän niitä lopussa solmitaan yhteen, mutta vaivalloisesti. Kun henkilökuvaus on mitä on eli sitä ei käytännössä ole, tarinan toimijoita on vaikea erottaa toisistaan.

Pitkin matkaa Remes pudottelee valtavasti kiinnostavia faktoja. Se puoli hänellä on aina ollut kunnossa. Se mikä puuttuu, on jäntevä tarina, jossa niitä hyödynnetään.

Lännen operaatio on kyllä hyvin mietitty ja rakennettu, kun sinne vihdoin päästään yli 400 sivun jälkeen. Venäjänkin yritys iskeä Suomea vastaan on uskottava, se saatiin lukea kesällä uutisista. 

Näistä huolimatta Zeus ei saa jännitystä alleen missään vaiheessa. Meno on kovaa, tilanteet täpäriä ja pelastukset tulevat viime hetkillä, mutta kirjan lukeminen loppuun asti vaati tahdonvoimaa. Missään vaiheessa ei tullut tunnetta, että onpa jännää. Mitä on trilleri ilman jännitystä? Paperin, painomusteen ja lukijan ajan tuhlausta.

Ikuisen mustan murheen maa - Anna Soudakovan kolmas romaani on pakahduttava sukutarina Valko-Venäjästä

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. 335 sivua, Atena. 

Pietarissa vuonna 1983 syntyneen, Vantaalla opettajana työskentelevän Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat omaelämäkerrallisia. Mitä männyt näkevät -esikoinen ulottui 1930-luvun Neuvostoliitosta 1990-luvun Turkuun pohjautuen hänen omiin ja isovanhempiensa kokemuksiin. Toissa vuonna ilmestyneessä Varjele varjoani -teoksessa ollaan Turun Varissuolla 1980-luvulta lähes nykypäivään. Romaanissa kuvataan maahanmuuttajien sopeutumisen ongelmia kahden kulttuurin välissä omakohtaisen tuntuisesti.

Uudessa romaanissaan Haikara levittää siipensä Anna Soudakova vaihtaa näkökulman aviomiehensä synnyinmaahan Valko-Venäjään. Taas päästään seuraamaan sukupolvien ketjua, joka tällä kertaa ulottuu Valko-Venäjän 1940-luvun saksalaismiehityksestä vuoteen 2020, jolloin "vallanpitäjä" on varastanut taas yhdet vaalit, ja siitä raivostuneen kansan protesti kukistetaan väkivalloin. Valko-Venäjän presidentin nimeä Soudakova ei halua mainita romaanissa kertaakaan.

Mitä tiedämme Putinin taskussa olevasta Valko-Venäjästä? Sama mies on hallinnut maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1994. Sitä on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi, mutta Venäjän viime vuosien kehityksen takia oikeampi ilmaus voisi olla Euroopan toiseksi viimeinen diktatuuri. 9,5 miljoonan asukkaan Valko-Venäjä on köyhä maa, jonka yli vieraat sotajoukot ovat kävelleet kerta toisensa jälkeen satojen vuosien ajan.

Anna Soudakovan romaani on hivelevän kauniisti kirjoitettu tarina ihmisistä, jotka taistelevat ja ovat taistelleet kulloistakin diktatuuria vastaan, niistä, jotka ovat mukautuneet ja niistä, jotka lähtevät pois. Samalla se kertoo meillä vähän tunnetusta valkovenäläisten elämästä, kielioloista, kulttuurista ja eritoten ruokakulttuurista. Keitettyä perunaa ja makaronia, suolasilliä, piirakoita ja salaatteja valmistetaan romaanissa jatkuvasti arkea tai juhlaa varten.

En ennen tätä romaania tiennyt, että valko-venäjän kieltä movaa pidetään junttimaisena. Oman äidinkielen sijaan maassa suositaan venäjän kieltä tai venäjän ja valko-venäjän sekoitusta.

Romaanin päähenkilöistä Andréi pakenee ankeutta hakemalla turvapaikkaa Norjasta ja päätyen lopulta uuteen elämään Suomeen. Hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa Sveta asuu enonsa perheessä pääkaupunki Minskissä. Teini-ikään vartuttuaan hän alkaa osallistua opposition mielenilmauksiin. Yliopistossa Sveta perustaa ystävänsä Glebin kanssa verkkojulkaisun, jossa jaetaan oikeaa tietoa siitä, mitä maassa tapahtuu.

Mutta kiinnostaako ketään, mitä tapahtuu todella?

"Ihmiset ovat sokeita, kiinni arjen ongelmissaan", opposition toimintaan osallistuva eno puuskahtaa. "Ei heitä kiinnosta jokin epämääräinen vapaus, kunhan he vain voivat illalla katsoa televisiota ja unohtaa edes hetkeksi jokapäiväiset huolensa."

Kuvaus lannistetusta kansasta sopinee myös Soudakovan synnyinmaahan.

Samoin se, että koulutuksen perusta on murskattu: "Tutkittu tiede ja tieto on korvattu vallanhaltijan maailmankuvaan sopivilla korulauseilla, historialliset faktat sepitetty saduilla, uteliaisuudesta on tullut ekstremismiä ja vapaasta ajattelusta vaarallista."

'

Soudakova ottaa yhtä tiukasti kantaa kuin esikoisessaan, jonka keskeinen kysymys vuonna 2020 kuului, taasko se alkaa viitaten Stalinin 1930-lukuun. Vastauksen tiedämme nyt.

Valko-Venäjä on romaanin sanoin ikuisen mustan murheen maa. Ei tarvitse mennä kaukaiseen historiaan. Maata ovat miehittäneet puolalaiset, bolsevikit, natsit, kommunistit ja nyt yksi diktaattori pitää sitä rautaisessa otteessaan.

Takaumissa Soudakova vie lukijan natsimiehityksen vuosiin. Andréin ja Svetan mummo Stepanída toimitti silloin salaa ruokaa ja muita tarvikkeita metsässä piilotelleille partisaaneille. Naapurin ystävällisen opettajan äidin Hristínan isä Vasíl taas oli poliisi ja natsien yhteistyömies, koska saksalaiset olivat suopeita maan omalle kulttuurille ja kielelle toisin kuin neuvostovalta.

Loppua kohti romaanin lähestyessä nykyaikaa Soudakovan ote muuttuu yhä poliittisemmaksi ikään kuin vimman ja raivon vallassa siitä, että tämän vuoden kesäkuussa Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia.

Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat erinomaisia, ja niin on kolmaskin. Haikara levittää siipensä on suuri kaunokirjallinen lukunautinto ja tietopaketti samoissa kansissa. Romaanin nimi tulee siitä, että haikara on Valko-Venäjän kansalliseläin: "Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä. Valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta", mummo kertoo.

Romaanin kauniista ulkoasusta vastaa Laura Noponen niin kuin Soudakovan edellisissäkin teoksissa.

Nautinnon lisäksi romaani saa aikaan raivostunutta voimattomuuden tunnetta: diktaattorit ovat keskuudessamme, eikä heille mitään voi. Demokratian ala maailmassa on kapenemaan päin. Edes koulutus, vapaus ja moniarvoinen uutistarjonta eivät suojaa, kun kansalaiset tuntevat vetoa autoritaarisiin johtajiin.

Marko Immonen on monipolvisten juonien ja kihelmöivän jännityksen tuntematon suuruus

 

Marko Immonen: Lähtölaskenta. 332 sivua, Myllylahti 2022.

Elokuussa ihmettelin blogissani, miten niin tasokas dekkarikirjailija kuin Outi Hongisto voi olla niin vähän tunnettu. Veljet-trilogian luettuani luin vielä Hongiston uusimman teoksen Grynderi, joka on yhtä onnistunut, mutta toisenlainen.

Päätin sitten kokeilla, mitä muita helmiä teoksiaan markkinoimattoman Myllylahden MurhaMylly-sarjassa on mahdollisesti ilmestynyt. Summamutikassa lainasin kirjastosta orimattilalaisen Marko Immosen Kostonhautojan vuodelta 2018. Taas osuin kultakimpaleeseen. Pikavauhtia luin myös sitä seuranneen Syntien perukirjan sekä tämän uusimman Lähtölaskennan. Sitä ennen ilmestynyttä Välimiestä en ole vielä saanut käsiini. Ennen Kostonhautojaa Immoselta on ilmestynyt Kuoleman koeaika (2016) ja Murhapaikanhakijat (2017).

Kolmen luetun jännärin perusteella Immonen voisi keikkua suuren tuntemattomuuden sijaan myyntilistojen kärkipaikoilla. Dekkarikliseitä ovat, että "mikään ei ole miltä näyttää" ja "yllätyksellinen loppu". Molemmat pätevät Immoseen, mutta ainakin potenssiin kaksi tai jopa kolme. En muista kovin usein törmänneeni tällaiseen juonelliseen rikkauteen ja lukijan harhautteluun pitkin matkaa kuin Immosen kirjoissa. Niissä ei tule yllätystä vain lopussa, vaan koko ajan. Seikkailuviihdejännäreinä Immoset ovat täysin omaa luokkaansa.

Kostonhautojasta alkaen Marko Immonen on kirjoittanut lahtelaisesta Liinan perheestä ja sen lähipiiristä. Kostonhautojassa tietoturvayrittäjä Mika Liinan Juuso-poika pahoinpidellään kadulla. Isä ryhtyy hautomaan kostoa nastolalaiselle jengille, mutta se on vasta alkua hurjalle pyöritykselle, jossa pääosaa näyttelevät Luxemburgissa toimivan hämärän yrityksen johdannaiskaupat. Juonenkuljetus ja täpärät tilanteet ovat Immosella ilmiömäisesti hallussa.

Liinojen lähipiiriin kuuluvat myös Juuson anarkistishenkinen ystävä Emma Harju ja tämän täysin saamaton veli Roni.

Syntien perukirja alkaa 1980-luvun missikisojan perintöprinsessan murhasta ja Emman mummon Ritva Harjun muistotilaisuudesta. Taas lukijaa viedään kuin pässiä narussa, kun tapahtumat etenevät hurjalla vauhdilla saaden koko ajan uusia käänteitä. Teoksen keskeisen pahiksen Immonen poistaa näyttämöltä jo sen puolivälissä, mutta tarinan kierteet vain lisääntyvät, kun menneisyyden pahat teot ja tekijät lopulta paljastuvat.

Mitään huumoridekkareita Immonen ei kirjoita, mutta humoristinen pohjavire pilkahtelee aina välillä näissä kahdessa kirjassa. Samaan aikaan jännitys niissä on niin tiheää, että hengittäminen meinaa unohtua.

Lähtölaskennassa Juuso ja Emma ovat naimisissa ja heillä on pieni Jeremias-niminen poika sekä kitkaa keskinäisessä suhteessa.

Lähtölaskenta alkaa Ranskasta, jossa kolmen muskettisoturin nimiä kantava kolmikko ryöstää kemian alan yhtiön salaisuuksia ja tekee murhan. Kovan luokan ammattilaiset ovat nimimerkki Mr. Speedin tilaamalla keikalla.

Se ei yllätä, että Mr. Speedin jäljet johtavat Lahteen, jonne Immosen kirjat pääosin sijoittuvat. Kaikki muu onkin sitten taas heikunkeikun ennen kuin ollaan lopussa.

Aloitteleva juristi Juuso saa nyt hoidettavakseen yrityskaupan, joka on liian monimutkainen hänen taidoilleen. Viime hetken kahden miljoonan euron rahansiirto tuntuu erikoiselta, mutta Juuso on liian varomaton ja kokematon. Pian hän huomaa olevansa kaulaansa myöten liemessä, mahdollisesti osallisena rahanpesuun.

Jälleen kerran mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Kohta Lahdessa Juuson ja koko perheen jäljillä on sekä ryöstetyksi tulleen DeepSearch-yhtiön palkkaama kovanaama Louis että alkuperäiset ryöstäjät peräämässä välistä vedettyä kahden miljoonan palkkiotaan. Niin Liinat kuin "Mr. Speedin" perhe ovat lopussa kahden tulen välissä Joutsalaisessa teollisuushallissa, jossa selviää, miksi kemian yhtiön ryöstö tilattiin.

Lähtölaskenta tarjoaa piinaavaa jännitystä ja nerokkuutta hipovia harhautuksia erinomaisesti kirjoitettuna ja rytmitettynä. Eräskin kotimainen tähtiluokan trilleristi on Immoseen verrattuna tönkkökertoja niin kirjoittajana kuin etenkin henkilöiden kuvaajana. Liinat, Emma, Roni ja jokaisessa kirjassa mukana oleva rikoskomisario Jukka Sirén ovat herkullisesti ja vivahteikkaasti rakennettuja hahmoja.

Humoristinen vire Lähtölaskennasta puuttuu. Immonen on kirjoittanut enemmän "tosissaan". Jälkisanoista selviää, miksi. Hän kertoo tositapauksia lääkkeiden hinnan vedättämisestä kohti korkeuksia yhtiöiden voittojen vuoksi. "Ihmisen elinvuosia ei voi jättää yksin kapitalismin päätettäväksi", hän toteaa.

Onko Marko Immonen niin tuntematon suuruus kuin alussa väitin? Ilmeisesti hänen kirjojaan ei ole juuri arvosteltu. Uusimmankin teoksen kansiliepeessä on kaksi otetta Etelä-Suomen Sanomien julkaisemista kehuvista arvioista vuosilta 2016 ja 2018. Aina luotettavasta Kirsin Kirjanurkasta löytyy arviot kolmesta Immosen alkupään teoksesta, mutta ei mitään enää Kostonhautojan  jälkeen.

Maailma on epäoikeudenmukainen, ja huippulahjakkaan jännityskirjailijan jääminen julkisuuden katveeseen on tietysti vain first world problem. Mutta silti. Kustantaja Myllylahden asenteesta kertoo tämä sivu, jossa pitäisi olla luettelo kaikista Immosen kirjoista. Katsokaa itse, onko.