tiistai 25. helmikuuta 2020

1987 oli perestroikan huippuvuosi, mutta Mathias Rust tuotti häpeää


Anatoli Tshernjaevin päiväkirja vuodelta 1987 kertoo enimmäkseen toiveikkuudesta Neuvostoliiton uudistamisessa. Takaiskut olivat vasta edessä.

Julkaistu Kansan Uutisissa 25.7.2008.

Mihail Gorbatshovin ulkopoliittisena avustajana toiminut Anatoli Tshernjaev pitää jälkikäteen katsottuna vuotta 1987 Neuvostoliiton uudistusten parhaana vuotena. Entistä ulkoministeriä Andrei Gromykoa lukuunottamatta vanha neuvostokaarti oli pääosin siivottu eläkkeelle. Yhteiskunnan vaatimista uudistuksista, perestroikasta, puhuttiin ennakkoluulottomasti ja vapaasti. Avoimuus, glasnost, oli täyttä totta.

Silti Tshernjaevin aikalaisarvion mukaan Neuvostoliiton uudistaminen eteni usein toivottoman takkuisesti. Suurin toivein odotettu kesäkuun 1987 keskuskomitea jäi lähinnä julistusten asteelle eikä perestroika näyttänyt tuottavan kansan kaipaamia tuloksia.

Tshernjaeville valkeni vuoden 1987 aikana, ettei kommunistisesta puolueesta ole tarvittavan muutoksen etujoukoksi, vaan jopa keskuskomitean sisällä, mutta varsinkin puolueen alemmilla johtotasoilla riitti haluttomuutta ja vastarintaa muuttaa oikeasti mitään.

Anatoli Tshernjaev esittää puolueen sisärenkaasta käsin näkemyksensä perestroikan kolmannesta vuodesta vuoden 1987 päiväkirjassaan, jonka englanninkielinen käännös on ilmestynyt George Washingtonin yliopistossa sijaitsevassa turvallisuuskysymyksiin keskittyvässä arkistossa.

Tässä blogissa Tshernjaevin päiväkirjoista on aiemmin kerrottu jutuissa Näin alkoi perestroika
 ja Näin NKP lopetti SKP:n asioihin sekaantumisen.

Tshernjaevin päiväkirjat löytyvät George Washingtonin ylipiston kansallisen turvallisuuden arkistosta

Anatoli Tshernjaev oli työskennellyt pitkään NKP:n kansainvälisellä osastolla, kunnes Mihail Gorbatshov rekrytoi hänet yhdeksi lähimmistä avustajistaan.

Vuoden 1987 päiväkirja on valitettavan suppea. Tammikuun parista merkinnästä hypätään suoraan kesäkuuhun. Tästä huolimatta uusinkin päiväkirjajulkaisu on taas kiinnostava kurkistus suuren maan kohtalonhetkien kulissien taakse.

”Poikkeuksellinen hahmo Venäjän historiassa”

Anatoli Tshernjaevin oma suhtautuminen Mihail Gorbatshoviin vaihtelee jälleen rajattomasta ihailusta tuskastumiseen tämän varovaisuuden takia.
Hän on tuonut maahamme suuren aikakauden. Ja hänestä itsestään on kasvamassa todella poikkeuksellinen hahmo koko Venäjän historiassa, Tshernajaev kuvailee Gorbatshovia 6. kesäkuuta 1987.

Kuukautta myöhemmin Tshernaev tuskailee, ettei Gorbatshov vieläkään pysty tekemään täyttä pesäeroa menneisyyden virheisiin. Pääsihteerin arvio stalinismin kaudesta on vesittynyttä.

Hän (Gorbatshov) pelkää, että häntä tullaan syyttämään nimien tahraamisesta ja nihilistisestä suhtautumisesta menneisyyteen. Ehkä kyseessä on vaistomainen varovaisuus: koska hän aikoo etääntyä kauas siitä sosialismista, joka meillä on ollut ja on, hän pitää taktisesti tarpeellisena olla ottamatta liikaa etäisyyttä siihen, mitä ennen on tehty riippumatta siitä, mitä silloin tehtiin, Tshernjaev kuitenkin ajattelee parhain päin.

Rust nöyryytti Neuvostoliittoa

Vuoden 1987 nöyryytyksiin kuului nuoren saksalaisen Mathias Rustin lento Cessna 172 -pienkoneella Neuvostoliittoon ja laskeutuminen Moskovan Punaiselle torille. Skandaalin johdosta ilmavoimien päällikkö Aleksander Koldunov ja puolustusministeri Sergei Sokolov erotettiin 30. toukokuuta politbyroon kokouksessa.

Elokuussa politbyroossa jo vitsailtiinkin tapauksesta ja ehdotettiin Rustin luovuttamista oikeudenkäyntiin Saksaan, koska nuorukainen oli omien sanojensa mukaan vain halunnut tavata Gorbatshovin.

Pilailu Rustin tapauksella ja ehdotus hänen vapauttamisestaan raivostuttivat neuvostojohtajan, Tshernjaev kuvailee:

...se oli provokaatio. Meillä on 150 upseeria oikeudessa. Olemme erottaneet puolustusministerin. Ja minkä vuoksi? Ehkei olisi tarvinnut? Ja nyt antaisimme hänen mennä? Ei. Demokratia ei ole lapsellista avuttomuutta. Hän rikkoi lakejamme kolme kertaa (ylitti rajan luvatta, lensi ilmakäytävien ulkopuolella, laskeutui asutulle alueelle.) Häntä on rangaistava lain mukaan. Onko tutkinta päättynyt? On. Tulkoon oikeudenkäynti. Hän saa yhdestä kymmeneen vuotta.

Lentoharrastaja Mathias Rust tuomittiin syyskuussa 1987 pidetyssä oikeudenkäynnissä neljäksi vuodeksi työleirille. 432 päivän kuluttua hänet vapautettiin ja palautettiin Länsi-Saksaan.

”Työttömyys on hyväksyttävä”

Avoimesta keskustelusta uudessa Neuvostoliitossa saatiin näyttöä, kun taloustieteilijä Nikolai Shmelev julkaisi Novy Mir -lehdessä artikkelin, jossa hän ruoti kovin sanoin Neuvostoliiton talouden surkeaa tilaa ja vaati siirtymistä kohti markkinasosialismia. Shmelev totesi, että esimerkiksi työttömyys on hyväksyttävä jatkossa.

Ennenkuulumaton vaatimus nostatti vanhoillisissa piireissä jonkin verran parranpärinää, mutta ei mitään sen kummempaa sen enempää Shmeleviä kuin kirjoituksen julkaissutta lehteäkään vastaan.
Myöhemmin itse Mihail Gorbatshov antoi hyväksyntänsä Shmeleville:

Tällaisiakin ihmisiä tarvitaan. Meidän kaikkien on opittava käyttämään aivojamme ja lakattava hermoilemasta. Ja meidän on opittava olemaan lyömättä ihmisiä vaikka emme pitäisikään siitä, mitä he sanovat.

Päänvaivaa lounaspuheesta

Leonid Brezhnevin pysähtyneisyyden kauden poliitikoista jäljellä oli enää entinen ulkoministeri Andrei Gromyko, joka oli joutunut jättämään paikkansa ulkoministerinä vuonna 1985 ja hoiti nyt viimeistä vuotta muodollista korkeimman neuvoston puheenjohtajan virkaa.

Anatoli Tshernjaevin päiväkirjan mukaan Gromyko toi aina silloin tällöin tuulahduksen vanhoista ajoista ja Mihail Gorbatshov halveksi häntä. Kun Gromyko yritti ottaa kantaa kansainvälisiin kysymyksiin, hänen puheensa oli kuin ilmaa.

Andrei Gromykoon liittyi heinäkuussa 1987 episodi, jossa vanha ja uusi ottivat jälleen kerran mittaa toisistaan neuvostoyhteiskunnassa ja myös Gorbatshovissa.

Länsi-Saksan liittopresidentti Richard von Weizsäcker oli vierailulla Neuvostoliitossa ja ohjelmaan kuului lounas Andrei Gromykon kanssa. Saksalaisen lounaspuhe oli kaksi kertaa pidempi kuin isäntänsä.

Ajan käytännön mukaan tärkeät puheet julkaistiin kokonaisuudessaan neuvostolehdistössä, mutta nyt Gromyko määräsi avustajiaan lyhentämään von Weizsäckerin puheesta puolet pois ja siitä poistettiin nimenomaan neuvostoliittolaiselle kiusalliset osat, joissa esimerkiksi vihjattiin Berliinin muurin purkamiseen.

Saksalaiset kyselivät, miksi heidän presidenttinsä puhe on julkaistu lyhennettynä, kun niin ei ole tehty toisten länsijohtajienkaan puheille.

Anatoli Tshernjaev sai puheluja neuvostovaikuttajilta: Häpäisemme jälleen kerran itsemme, he valittivat.

Tshernjaev valitti asiaa myös Gorbatshoville, joka oli kiusaantunut. Hän oli ilmeisesti siunannut Gromykon vaatimuksen puheen sensuroinnista näkemättä sitä ollenkaan.

Avustajakollegansa Aleksander Jakovlevin kanssa Tshernjaev päätti, että von Weizsäckerin koko puhe julkaistaan Izvestija-lehden liitteessä Nedelja, mutta vahinko oli jo tapahtunut: Länsilehdistössä ”sensuuri” oli jo huomattu.

Tapaus oli vähäpätöinen, mutta kuvastaa, millaisten asioiden kanssa suurvallan uudistajat joutuivat käymään jatkuvaa kamppailua.

Andrei Gromyko kuoli heinäkuussa 1989.

Muutoshaluttomuus jarrutti perestroikaa

Vuoden 1987 päiväkirjan jälkiarviossa Anatoli Tshernjaev nimittää vuotta perestroikan huippukohdaksi. Ja glasnostista oli tullut todellista avoimuutta, ei pelkkä hallitsevan puolueen iskusana. Yhteiskuntaan oli syntynyt kokonaan uusi ilmapiiri.

Tshernjaevin mukaan Mihail Gorbatshov uskaltautui ottamaan etäisyyttä marxilais-leniniläisiin dogmeihin ja analysoimaan, mihin sosialismi todellisuudessa on johtanut maan. Gorbatshov oli Tshernjaevin mukaan täynnä uskoa ja optimismia omiin mahdollisuuksiinsa, mutta ensimmäiset epäilyksenkin siemenet alkoivat itää. Hän luotti vain lähimpiin liittolaisiinsa.

Vastarinta perestroikaa kohtaan oli Tshernjaevin mukaan vuonna 1987 alempien johtajien muutoshaluttomuutta, ei vielä poliittis-ideologista luonteeltaan. Kansalaisten pettymys sen vähäisiin tuloksiin alkoi myös tulla näkyviin ja se nostatti passiivisuutta.

1987 alkoi tulla näkyviin sekin, että Mihail Gorbatshovia arvostettiin enemmän lännessä kuin kotimaassaan.

Vuonna 1987 pilveksi Gorbatshovin taivaalle nousi myös Boris Jeltsin, Tshernjaev kertoo, mutta ei valitettavasti kuvaa sen enempää kaksikon ensimmäisiä yhteenottoja kulissien takana.

Mihail Gorbatshov oli valtansa huipulla vuonna 1987. Vastustajat vasta hioivat kynsiään.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Apteekkari Melchior ja mysteeri nunnaluostarissa


Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja. Suomentanut Jouko Vanhanen. 366 sivua, Into.

Indrek Harglan 1400-luvun Tallinnaan sijoittuvissa murhamysteereissä siirrytään vuoteen 1431. Apteekkari Melchior ja yhdeksän muuta miestä on kutsuttu perusteilla Piritan birgittalaisluostariin kuulemaan nunna Taleken sekavaa soperrusta. Tuleeko puhekykynsä menettäneen naisen suusta jotain kieltä vai onko hän ehkä saatanan riivaama? Nykyisten tunnettujen kielien lisäksi miehet tuntevat lagallien ja samogitien kielen. Jälkimmäinen on nykyisen Liettuan alueella sijainneen kuningaskunnan kieli.

Jo matkalla Piritalle Melchior löytää keväässä sulavasta lumesta ensimmäisen kuristetun miehen ruumiin ja luostarissa kuristajan uhreja tulee lisää.

Taleken mölinästä erottuu muutamia latinankielisiä sanoja, mutta pääosin se kuulostaa vain, no, mölinältä. Ja jotta mysteeri olisi vielä merkillisempi, on Melchiorin kuolleena löytämä mies kuollut myös luostarissa äkilliseen sairauteen, Tai ainakin joku hänenä esiintyvä.

Jo muutenkin kiehtova apteekkari Melchior -sarja nousee Piritan kuristajassa vielä uudelle tasolle. Ollaan poissa tutuksi tulleista Tallinnan kaupungin ympyröistä ja epäilyttäviä henkilöitä on kaikkialla, sillä myös nunnilla on omat salaisuutensa luostariin kutsuttujen oppineiden miesten lisäksi.

Hargla antaa paljon tilaa birgittalaisluostarin kuvaukselle. Naisten ankara ja askeettinen elämä paljastuu lähes esifeministiseksi valinnaksi. Abbedissa Kandis selittää Melchiorille pyhän Birgitan näkemystä:

"Kun ritarit sotivat, me [naiset] olemme sotasaalista, kun rutto hävittää maata, me kuolemme ensimmäisinä, koska olemme heikompia, voipuneempia, rasittuneempia. Kun on nälänhätä, jaamme viimeisen suupalan lapsille ja kuolemme ennen heitä. Kun viljasato tuhoutuu, on aina joku nainen, joka on yhtynyt demoneihin ja kutsunut noitana Saatanan - nainen, aina nainen."

Luostarin muurien takana naiset saavuttavat vapauden, jatkaa Kandis. Kyseessä oli siis nykytermein turvallinen tila miesten armotonta maailmaa vastaan ja siksi sillä oli vihollisia. Baselin kirkolliskokouksessa oli tarkoitus käynnistää hyökkäys birgittalaisia vastaan sillä varjolla, että luostareissa jaetataan paavin kieltämiä aineita ja harjoitetaan haureutta. Vihapuhetta ja valeuutisia 1400-luvun malliin.

Keskiajan uskomuksista, rohdoista ja mikstuuroista Hargla kertoo taas jännittävällä tavalla. Ajateltiin, että ihmisen kehoa hallitsee neljä nestettä, veri, flegma sekä punainen ja musta sappi, jotka koostuivat eri suhteissa tulesta, ilmasta, maasta ja vedestä. Näiden keskinäinen suhde määräsi hoidon, johon vaikuttivat myös kuun liikkeet.

Apteekkari Melchior -sarjan erityinen vahvuus tulee historiallisen romaanin ja perinteisen "salapoliisiromaanin" täydellisestä symbioosista. Hargla elävöittää 1400-lukua dekkarijuonesta tinkimättä. Tässäkin tarinassa Melchior kerää johtolankoja ja tarkkailee ihmisten käyttäytymistä löytääkseen vastauksen mysteeriin. Sitten kaikki kirjan henkilöt kutsutaan Poirot-tyyliin kuulemaan se. Piritan kuristajassa tapauksen juuret vievät menneisyyteen, kuten monissa muissakin dekkareissa. Tässä tapauksessa se menneisyys on 1100-luvulla.

Erinomaisen sarjan tähän mennessä parhaan osan painoarvoa kasvattaa Melchiorin henkilökohtainen tragedia, jonka johdosta ratkaisun avaimia ei tällä kertaa punnita Tallinnan oluttuvissa, vaan eräänlaisella pyhiinvaelluksella. Sillä Melchiorille avautuvat Taleken käyttämän kielen salaisuudet.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Juice Leskisen varhaisvuodet suomalaisen rokin syntyessä



Kaj Lipponen, Harri Tuominen, Waldemar Wallenius: Juice puhuu – Kootut muistelmat vol.1. 248 sivua, Into.
Julkaistu Kansan Uutisissa 19.2.2020.

Tuntikausien haastattelunauhoilta löytyy tekemisiään tarkasti, mutta yhteiskuntaa löperösti analysoiva sanataiteen mestari.

Kansantaiteilija Juice Leskinen täyttäisi tänään 70 vuotta, ellei olisi kuollut vain 56-vuotiaana 24.11.2006 monien vaikeiden sairauksien murtamana. Juicen kuolemastakin on pian 14 vuotta, mutta hän kuului siihen populaarikulttuurin sukupolveen, joka ajattomien teostensa ansiosta ei unohdu.

Kuinkahan monen nykyisten ykköshittien tekijöiden tuotantoa kuunnellaan vielä 40 vuoden päästä?

Juhlavuoden kunniaksi Into-julkaisee kahdessa osassa haastattelut, jotka tehtiin 19.2.1990 alkanutta radiosarjaa varten. 40-osainen sarja tehtiin tamperelaiselle 957:lle, mutta sen julkaisivat monet muutkin radiot. Haastattelut tekivät kokeneet musiikkitoimittajat Waldemar Wallenius ja Harri Tuominen.

Juice puhuu - Kootut muistelmat ilmestyi sopivasti vuosipäivän alla. Juicen haastattelut on litteroitu juuri niin kuin hän puhui. Työn on tehnyt kirjan toimittaja Kaj Lipponen.

Kirja on suomirokin autenttista historiaa. Juice Leskistä pidetään yhtenä kolmesta suomeksi lauletun suomalaisen rokin perustanlaskijasta Dave Lindholmin ja Hectorin ohella.

Silloin unohdetaan, että mystikko Pekka Streng levytti Tasavallan Presidentin kanssa Magneettimiehen kuoleman jo vuonna 1970 ja pian 80 vuotta täyttävän M.A. Nummisen johtamalla Suomen Talvisota -yhtyeelläkin oli sormensa vankasti pelissä samana vuonna ilmestyneellä levyllä Underground-Rock. Sen sanoittajiin kuuluivat runoilijat Jarkko Laine (Lauri Kenttä) ja Markku Into (Taannehtiva seuralainen).

Rokin historia yhdellä LP:llä

LP-levy Juice Leskinen & Coitus Int ilmestyi 1973, jolloin rock'n'roll oli Suomessa edelleen pirun harvinaista. Levyttäviä bändejä oli kourallinen ja levyjä ilmestyi niin vähän, että oli mahdollista tuntea koko suomen iskelmästä rokimpaan suuntautunut kenttä. Perusjytää ja käännösbiisejä tehtiin edelleen paljon, siksi Juicen, Mikko Alatalon ja Harri Rinteen luotsaaman bändin levy on edelleen yksi Suomen kovimmista debyyteistä.

Levyllä on vain yksi hitti Heinolassa jyrää. Läpimurtobiisi Marilyn ilmestyi vasta sen jälkeen singlenä.

Levy kuulostaa tyyliltään sekavalta, mutta sille oli Juicen mukaan hyvä syy:

– Piti tälle LP:lle tiivistää kaikki se mitä angloamerikkalaisessa rokissa oli tapahtunut kahenkymmenen vuoden aikana. Niitä kielikuvia ja ideoita.

Niinpä onkin. Heinolassa jyrää on perusrokkia, Zeppeliini psykedeliaa, Hän sammuu lähinnä kantrirokkia ja Jeesus pelastaa bluesrokkia. Rockmusiikin silloisista tyylilajeista puuttuvat heavy ja proge, johon bändin silloiset soittotaidot eivät olisi riittäneetkään. Musiikillisesti vaikeampia samaan aikaan Rinteen Otavalankadun asunnolla syntyneitä biisejä päätyi Alatalon ensimmäiselle LP:lle Maalaispoika oon.

Klonkoti klonkoti klonkoti

Kirjan ensimmäinen osa kattaa tästä eteenpäin levyt XV yöhön (Tauko III) asti eli Coitus Intin jälkeen bändit Juicesta Slamiin. Tämä on makuasia, mutta minusta se oli Juicen vahvin kausi.

Haastattelunauhoilla Juice kertoo tavoitelleensa levyilleen sinfonista rakennetta. Se löytyy jo kakkoslevyltä Per Vers, runoilija, josta löytyy ehjä tarina, kun sen oikein oivaltaa. Sitä tukee vielä J.K. Juntusen sarjakuva. Rempseästi lähdetään liikkeelle pistämällä Suihke kainaloon, sitten bailataan, löydetään oma itsensä nimikappaleessa ja lopetetaan seestyneesti Afroditen poikaan.

Levyn biisien tausta on jännittävä:

– Mä olin tehtaassa, arkkileikkurilla kartonkitehtaassa. Ku laitettiin yhdenmittasia arkkeja, joista sitte tehtiin kahvipaketteja ja tämmösiä, niin se kone meni sillai klonkoti klonkoti klonkoti klonkoti. Ja ku tehtiin eri mittasii, kahta pituutta, ni se meni dinkkididi dinkkididi dinkkididi. Siitä tuli erilaisia rytmejä, jotka sitten on noissa biiseissä. Tää oli yhdenmittaista tää Juankoski Here I Come.

Ahdistunut tähti

Kahden LP:n ja monen singlehitin jälkeen Juice oli samoissa tunnelmissa kuin Pink Floydin Roger Waters muutama vuosi myöhemmin The Wall -tuplalla. Hän oli tähti, mutta se ahdisti.

– Herranjumala nuorena kölvinä vedetään, totta kai se meni ihan omaehtoisesti semmoiseen tilanteeseen, että näkee paljon ihmisiä, näkee niitten massakäyttäytymistä ja kuinka niitä sitten johdetaan. Mua rupes useesti pelottamaan sellaiset tilanteet, kun mä olin siellä sen massan ikään kuin johtotähti, joku symboli, joku messias. Nämä on helvetin pelottavia tilanteita, koska siitä tulee sellainen olo, että ne ihan sormenliikkeellä sais tekemään mitä vaan.

Saman tilan ja tunteen Alan Parker kuvitti Pink Floydin levyyn perustuvassa elokuvassa. Rocktähti samaistetaan siinä natsijohtajaksi.

Pink Floydista ja Roger Watersista poiketen Juice tulkittiin myös yksioikoisesti humoristiksi, mikä ärsytti. Levy Keskitysleirin ruokavalio syntyi osittain tästä tunteesta.

Individualisti pääkköyteen asti

Juice myöntää haastattelunauhoilla olevansa ivaaja eikä tyrmää sanaa individualistikaan. Hän tunnetusti vastusti kaikkia yhteenliittymiä ja organisaatioita. Lukeneeksi mieheksi hän oli omassa ajattelussaan pääkköyteen asti putkinäköinen ja naiivi tässä asiassa.

– Ei tommoset joukkoliikkeet, ne ei oo saanu varsinaisesti aikaan mitään. Ne on lähteny jostain liikkeelle ja pysähtyny johonki.

Kahdeksan tunnin työpäivä, koko sosiaaliturva, peruskoulu ja niin edelleen eivät Juicen mielestä olleet mitään tai eivät ainakaan joukkoliikkeiden aikaan saamia.

Paitsi Juicesta itsestään ja hänen lauluistaan, Juice puhuu kertoo mukavasti suomalaisen rokin varhaisvuosista ja kypsymisestä kohti 1980-luvun kukoistusvuosia. Alku oli harvalukuisten enimmäkseen amatöörien tai puoliammattilaisten käsissä. 1980-luvun alkaessa bändejä ja genrejä oli paljon. Suomenkielisestä rocklyriikasta oli tullut käsite.

Juice oli tässä merkittävä vaikuttaja ja esikuva. 56-vuotisen elämänsä aikana hän itse esitti 347 levytettyä laulua. Hänen säveltämiään levytyksiä on 365 ja sanoittamiaan 554.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Ropposen Kuhala on fantasiaa myöhäiskeski-ikäiselle miehelle


Markku Ropponen: Kuhala ja salaiset seuralaiset. 366 sivua, Tammi.

Kyllä myöhäiskeski-ikäinenkin mies lukee fantasiakirjallisuutta. Näissä ei ole velhoja eikä lohikäärmeitä, vaan hieman lukijaa itseään muistuttava rahjustaja, joka kohtaa huimia seikkailuita ja vaaroja, mutta selviää tuurilla ja supliikilla ihanan naisensa kainaloon odottamaan seuraavaa juttua.

Markku Ropposen Otto Kuhalan kanssa tässä on vanhennettu pian 20 vuotta. Nelikymppisinä lähdettiin liikkeelle ja kohta on 60 mittarissa. Loppusuoran aukeaminen putkahtaa aina välillä molemmille mieleen, mutta jalka nousee vielä.

Kuhala-dekkareissa rikoksetkin selviävät, mutta enemmän siinä sivussa kuin aktiivisen tutkinnan tuloksena. Miehen maallista vaellusta tasan 30 vuotta sitten Pronssijuhlilla debytoinut Ropponen selostaa letkeästi lempeää huumoria viljellen.

Mustankorkealla kaatopaikan kupeessa asuva vapaa mies herättää kateuden tuntoja lukijassa, joka on uskollisesti, mutta hammasta purren rahoittanut hyvinvointiyhteiskuntaa säännöllisestä kuukausipalkastaan kokien koko ajan olevansa käänteisessä avovankilassa. Sellaisessa, jossa vietetään päivät eikä yöt. Kuhala päättää itse - kulloisenkin naisensa asettamissa väljissä rajoissa - tulemisistaan ja menemisistään. Uskollinen Hippu-koira kuuntelee yksinpuhelut. Ei moiti, ei vähättele.

2002 alkanut Kuhala-sarja oli ensimmäiset ainakin kymmenen vuotta mahdottoman mukavaa luettavaa. Ropposen kieli saa väkisinkin hymyn suupieliin, Kuhalan itsetutkiskelut ja törmäily erikoisiin tyyppeihin venyttävät sitä lisää. Jossain vaiheessa tilanteiden samankaltaisuus alkoi kuitenkin tökkiä, raikkaus oli kateissa.

Kahden vuoden Kuhala-paussin jälkeen yksityisetsivämme on taas elementissään. Jyväskylässä sillalle salamurhatun miehen tapaus vie häntä ympäri maakuntaa. Tavataan joukko erikoisia elämän varsitien kulkijoita, kunnes Kuhala sattuman kautta selvittää jutun, Välillä ollaan kymmeniä sivuja ikään kuin toisessa tarinassa, kun vanha vainooja ilmestyy Kuhalan ja Perttu Kanen kintereille.

Mustankorkeallakin on vilkasta. Tienvarteen ilmestyy ruumis, jonkinlainen palkkatappaja vaanii lankomies Arkadia ja entinen heila, Jyväskylään poliisiksi palannut ihana Saimi Kaakonkulmakin pistäytyy aiheuttamassa epätietoisuutta tulisessa Anastasiassa.

Kirjan otsikko saa hyvin katetta sen sisällöstä. Kuhalalle ennestään tuntemattomia salaisia seuralaisia tavataan ainakin kymmenkunta ennen kuin yksi heistä paljastuu liikemies Henri Mantereen murhaajaksi.

Sydämen hiippaläppä vähän hidastaa, mutta muuten kirjan voisi vetää yhteen niinkin, että noin kuusikymppinen mies on vielä nuori ja täysin seikkailuikäinen ja -kelpoinen. Joskus on tullut munattomasti nillitettyä, että kaikki Kuhala-kirjat ovat liian samanlaisia. Perun puheeni. Niiden kuuluu olla juuri tällaisia.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Gorbatshovin avustajan päiväkirja vuodelta 1986: Näin NKP lopetti SKP:n asioihin sekaantumisen


Julkaistu Kansan Uutisissa 27.7.2007.

Mihail Gorbatshovin uudistukset ulottuivat kommunististen puolueiden välisiin suhteisiin talvella 1986. Hän teki täyskäännöksen selväksi ensin Italian kommunistisen puolueen pääsihteerille. Sen jälkeen hän laittoi NKP:n kansainvälisen osaston vanhoilliset kuriin, kun pohdittavana oli jo hajonneen SKP:n kutsuminen puoluekokoukseen.

Neuvostoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatshovin ulkopoliittisena neuvonantajana toimineen Anatoli Tshernjaevin päiväkirja vuodelta 1986 on ohut. NKP:n kansainvälisen osaston virkailijasta Gorbatshovin neuvonantajaksi helmikuussa nousseella Tshernjaevilla ei enää yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa muistiinpanoja. Entinen tasainen ja väritön elämä vaihtui Gorbatshovin matkassa 14-16 -tuntisiksi työpäiviksi eikä siinä enää tullut toimeen vanhoilla puoluerutiineilla.

Vuoden 1986 päiväkirjan suomalaisittain kiinnostavinta antia ovat kuvaukset NKP:n kannan muuttumisesta veljespuolueitten sisäisiin asioihin. Tuona vuonna NKP lopetti muodollisestikin hajonneen SKP:n vähemmistöosapuolen tukemisen, mikä Suomessa huomattiin viimeistään seuraavana vuonna pidetyissä puoluekokouksissa. NKP lähetti SKP:n puoluekokoukseen arvovaltaisemman valtuuskunnan kuin taistolaisten perustaman SKP(y)-puolueen kokoukseen. Tämä pantiin huolestuneina merkille myös y-puolueen piirissä.

Tshernjaevin päiväkirjoja käännetään englannin kielelle George Washingtonin yliopistossa toimivassa turvallisuusasioihin keskittyvässä arkistossa. Tshernjaev lahjoitti vuosien 1972-1991 päiväkirjansa National Security Archivelle vuonna 2004. Arkisto aloitti  viime vuonna niiden julkaisemisen perestroikan käynnistäneestä vuodesta 1985.

Vuoden 1985 päiväkirjassa kuvataan Mihail Gorbatshovin nousu valtaan ja hänen nopeasti käynnistämänsä henkilömuutokset maan ylimmällä tasolla. Vuoden lopussa Anatoli Tshernjaev kuvasi Gorbatshovin ensimmäisen vuoden suurimmaksi saavutukseksi ilmapiirin muutoksen Neuvostoliitossa. Pelko oli poistunut.

Ponomarev syrjään IKP:n vierailusta

Muutos NKP:n suhtautumisessa veljespuolueisiin tulee ilmi jo Tshernjaevin ensimmäisessä vuoden 1986 päiväkirjamerkinnässä. 1. tammikuuta hän kirjoittaa kahden Italian kommunistisen puolueen politbyroon jäsenen olevan lomalla Moskovassa. Loman lisäksi heidän on määrä valmistella IKP:n pääsihteerin Alessandro Nattan vierailua Moskovaan ja Gorbatshovin tapaamista siellä.

Mihail Gorbatshov määräsi kakkosmiehensä Jegor Ligatshevin valmistelemaan vierailua ilman kansainvälisen osaston päällikköä Boris Ponomarevia, mikä merkitsi vallankumouksen alkua puolueiden välisissä suhteissa. Vuodesta 1955 kansainvälistä osastoa johtanut Ponomarev vahti veljespuolueita haukankatseellaan, kitki ideologisia poikkeamia ja vaali NKP:n johtavaa roolia kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä.

”Siinä se sitten on. Ja onhan siinä järkeä. M.S. (Mihail Sergejevitsh) tietää, että juuri Ponomarev esiintyi ideologisena johtajana ja kertoi italialaisille, miten heidän tulee elää ja työskennellä omassa maassaan. Juuri hänen takiaan IKP:n ja NKP:n väliset suhteet olivat tulleet lähelle hajoamispistettä”, tyytyväinen Anatoli Tshernjaev kirjoitti 1. tammikuuta 1986.

Hän pohti, että kahden pääsihteerin tapaamisesta on tultava uusi alku IKP:n ja NKP:n välisille suhteille, ja ehkä koko kansainväliselle kommunistiselle liikkeelle. Siksi olisi hulluutta päästää Boris Ponomarev italialaisten kimppuun.

”Joten määräys ´Ligatshev yksin´ ei kerro vain asenteesta Ponomarevia kohtaan henkilökohtaisesti, vaan se merkitsee kurssinmuutosta.”

Kansainvälinen osasto oli mukavakin paikka

Toinen merkki uudesta ajasta saatiin tammikuun puolivälin jälkeen. Ranskalaisen kommunistilehden L´Humaniten oli määrä haastatella Mihail Gorbatshovia. Vastauksia etukäteen toimitettuihin kysymyksiin pantiin valmistelemaan keskuskomitean sihteeristöön kuulunut Mihail Zimjanin ja Boris Ponomarev syrjäytettiin jälleen tehtävästä.

Konservatiiviksi osoittautunut Zimjanin sai potkut vuotta myöhemmin. Hänen ryhmänsä luonnokset L´Humaniten kysymyksiin noudattivat perestroikaa edeltänyttä linjaa eikä Gorbatshov niitä itse haastattelussa käyttänytkään.

Anatoli Tshernjaevin oma elämä muuttui 1. helmikuuta. Mihail Gorbatshov soitti ja pyysi muitta mutkitta hänet ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen tehtävää jo Leonid Brezhnevin aikana hoitaneen Andrei Aleksandrovin tilalle.

Tshernjaev epäröi omia kykyjään tehtävään  ja myös sen väistämättä mukanaan tuomaa elämänmuutosta. Hän oli 65-vuotias ja väsynyt.

Ja kaikesta huolimatta NKP:n kansainvälinen osasto oli mukava työpaikka:

”...kriittisyyttä ei koskaan kielletty; me pikemminkin arvostimme toistemme mielipiteitä kuin olimme kyllä-miehiä; keskusteluissa meillä oli suuri sananvapaus; aloitteellisuuteen kannustettiin, vaikkakaan sitä ei juuri ilmennyt.”

Työn varsinaiset tulokset kuitenkin kääntyivät päälaelleen:

”Realismia esiintyi ainoastaan keskusteluissamme, B.N. (Boris Nikolajevitsh) ei päästänyt sitä viralliselle tasolle. Meidän työmme vuoksi ICM (kansainvälinen kommunistinen liike) on aikoja sitten muuttunut veltoksi ja vanhanaikaiseksi, irronnut täysin todellisuudesta. Kaikesta tästä päävastuun kantaa Ponomarev, joka ei halua nähdä imperiuminsa hajoavan. Komsomol-vuosistaan lähtien hän on pitänyt sitä edistyksen etuvartiona.”

”Täysin uusi kurssi ja uusi tyyli”

Tammikuun lopussa Mihail Gorbatshov ja Alessandro Natta keskustelivat kahdeksan tuntia. Boris Ponomarevia ei päästetty mukaan tapaamiseen.

”Näin tekstin Gorbatshovin puheesta Nattan kunniaksi järjestetyillä illallisilla. Hyvin vahvaa tekstiä Gorbatshovin tyyliin”, Tshernjaev kirjoitti pari päivää ennen pääsihteeriltä saamaansa kutsua.

”Se merkitsee täyskäännöstä suhteessamme kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen, täysin uutta kurssia ja tyyliä suhteissamme kommunistisiin puolueisiin”, Anatoli Tshernjaev kehui, ja huomasi, ettei Gorbatshov paheksunut edes Ponomarevin raivoisasti vastustamaa ”eurokommunismia.”

Kutsuessaan Tshernjaevin töihin, Gorbatshov antoi hänelle samalla ensimmäisen tehtävän: Olisi hyvä, jos muutkin kuin italialaiset huomaisivat, että puolueiden välisissä suhteissa on tapahtunut muutos, hän vihjasi.

SKP ja NKP:n edustajakokous

Oltuaan kolme viikkoa virassaan, Anatoli Tshernjaev kirjoittaa tehneensä ensimmäisen itsenäisen poliittisen ratkaisunsa. Hän pysäytti helmikuun lopulla kutsut SKP:lle ja ”Sinisalon ihmisille” NKP:n edustajakokoukseen, joka alkaisi kuukauden kuluttua.

Edellisen vuoden päiväkirjassaan Tshernjaev kuvailee NKP:n kansainvälisen osaston valmistautumista SKP:n ylimääräiseen edustajakokoukseen maaliskuussa 1985, jossa pohjustettiin Tiedonantaja-piirien erottaminen puolueesta ja valittiin Arvo Aalto uudelleen puheenjohtajaksi. Tuolloin Boris Ponomarev ja osaston varajohtaja Vitali Shaposhnikov olivat arvelleet, että liike-elämä voisi tukea Aallon syrjäyttämistä.

Nyt Mihail Gorbatshov pyysi Tshernjaevin luokseen. Toimistossa oli myös Jegor Ligatshev. Gorbatshov sanoi, että SKP:tä koskeva asia viedään politbyrooseen ja pyysi valmistelemaan muistion. Ligatshev sanoi, että myös Ponomarevin on saatava materiaali.

Boris Ponomarev ja Vitali Shaposhnikov olivat vanhalla kannallaan: Arvo Aalto on neuvostovastainen ja revisionisti, hän hajottaa puolueen, vähemmistöstä on tullut enemmistö ja niin edelleen.

”Toisin sanoen he kopioivat kaiken Sinisalon kirjeestä, joka oli äskettäin tullut osastolle”, Tshernjaev huomauttaa.

”Olisi pelkkää typeryyttä jatkaa Nattan kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen Suomen kommunistien asioiden hoitamista Sinisalon kanssa”, hän toteaa.

”Revisionistit murskataan nyt”

Mutta politbyroon kokouksen alla Anatoli Tshernjaev oli kuitenkin hermostunut. Sen jäsenet tunsivat SKP:n asiat lähinnä Ponomarevin ja Shaposhnikovin muistioiden kautta, ja he olivat tottuneet pitämään Aaltoa neuvostovastaisena miehenä, josta on päästävä eroon.

Tshernjaev kuvaa, miten sekä Boris Ponomarev että Vitali Shaposhnikov kutsuttiin kokoukseen. Ennen kokouksen alkua Shaposhnikov kiirehti tervehtimään Leningradin puoluesihteeriä Lev Zaikovia. ”Shapo-linjalla” tiukasti ollut Zaikov lupasi jatkaa revisionistien murskaamista. Tshernjaeville Shaposhnikov antoi ymmärtää, että hetki on koittanut, Aallon ryhmä lyödään.

”En totta puhuen ollut varma, kuinka tässä käy. Olin hermostunut, koska M.S. oli vihjannut, että saattaisin joutua esittelemään täydentävän raportin. Mutta Gorbatshov osoitti taktiikkaa minua ja B.N:ää kohtaan. Gorbatshov ei tuhonnut häntä minun kauttani.”

”Hän antoi määräyksen Shaposhnikoville ja sitä kautta todellisuudessa myös Ponomareville. Pääviesti kuului, että se aika oli ohi, jolloin annoimme veljespuolueille samanlaisia määräyksiä kuin alueille ja tasavaltojen puolueille. Jos olemme eri mieltä jostain, voimme säilyttää oman kantamme, mutta emme lopettaa kommunikointia, jättää heidän näkemyksiään huomiotta tai sekaantua heidän asioihinsa.”

Arvo Aalto vasta kuudennella rivillä

”Shaposhnikov, häpeämätön, nousi ylös ja yritti todistella jotain. M.S. sanoi: Istu alas. Sinua kutsutaan, jos on tarvis. B.N. oli säälittävä. Hän lupasi heti tarkistaa kantojaan ja alkoi suojata omaa asemaansa. Se oli hirveää.”

Sen enempää Anatoli Tshernjaev ei tapahtumista kerro.

Työpaineiden takia hän jatkoi päiväkirjan pitämistä vasta kesäkuussa.

Helmi-maaliskuun vaihteessa 1986 pidetyn puoluekokouksen kutsusta riitti kuitenkin SKP:n osalta spekuloitavaa, sillä siihen sisältyi toive lähettää valtuuskunta, joka edistäisi puolueen yhtenäisyyttä. Tiedonantaja-piireissä tämä tulkittiin pyynnöksi lähettää matkaan edustajia kummastakin osapuolesta. Arvo Aallon johtamaan valtuuskuntaan kuuluivat kuitenkin hänen lisäkseen SKP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Olavi Poikolainen ja keskuskomitean työntekijä Irina Lindeberg.

Lisäksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä uutisoi näyttävästi Suomeen, että protestina SKP:n tapahtumille puheenjohtaja Arvo Aalto seuraa kokousta vasta kuudennelta riviltä.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Arttu Tuomisen Verivelka: Kaksi miestä, veitsi ja moraali


Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY 2019. 408 sivua. Kansan Uutisissa 26.7.2019.

Porin seudulla tapahtuu se tyypillisistä tyypillisin suomalainen henkirikos: juopporemmissä mies puukottaa toisen kuoliaaksi. Se olisi rutiinijuttu poliisille, ellei tutkintaa johtavalla komisario Jari Paloviidalla olisi varhaisnuoruuden yhteys kumpaankin osapuoleen. Toinen oli hänen piinaajansa, toinen paras kaveri.

Vahvassa tarinassa Paloviita joutuu punnitsemaan, kumpi on painavampi, poliisin vala vai nuoruudessa solmitut sopimukset.

Porilainen Arttu Tuominen herätti myönteistä huomiota jo muutama vuosi sitten Vuoden Johtolanka -raadissa omaperäisillä rikostarinoillaan. Nyt ison kustantamon tuella tämä lahjakkuus toivottavasti löytää uusia lukijoita.

Verivelka on taitavasti rakennettu, hienosti kirjoitettu, kypsä murhenäytelmä ja intensiivinen jännäri.

Anatoli Tshernjaevin päiväkirja: NKP haaveili Arvo Aallon syrjäyttämisestä vielä 1985


Julkaistu Kansan Uutisissa 24.11.2006.

NKP:n kansainvälisen osaston varajohtaja Vitali Shaposhnikov arvioi vielä maaliskuussa 1985, että Arvo Aalto voidaan syrjäyttää SKP:n johdosta. SKP piti tuolloin ylimääräisen edustajakokouksen, joka vahvisti päätökset osapuolijaon lopettamisesta.

Suomen Kommunistinen Puolue piti ylimääräisen edustajakokouksen 23. maaliskuuta 1985. Vajaassa seitsemässä tunnissa noin 800 Kulttuuritalolle kokoontunutta kommunistia vahvisti, ettei paluuta entiseen ryhmäkuntatoimintaan puolueen sisällä ole. Kokous pohjusti Tiedonantaja-piirien erottamisen. Puheenjohtajana jatkoi Arvo Aalto.

Ylimääräinen edustajakokous osui päivään, jolloin Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshov oli juuri noussut valtaan, mutta NKP:ssä SKP:n asioita hoiti vielä vanha kaarti.

Ennen SKP:n edustajakokousta NKP:n kansainvälisellä osastolla pidettiin kokous, jossa pohdittiin valmistautumista siihen. Osaston virkamies Anatoli Tshernjaev kirjoittaa siitä kitkerästi vuoden 1985 päiväkirjassaan.

Kokous pidettiin kansainvälisen osaston johtajan Boris Ponomarevin johdolla. Sen aluksi osaston varajohtaja Vitali Shaposhnikov piti katsauksen ja totesi, että olisi mahdollista saada liike-elämältä tukea puheenjohtaja Arvo Aallon syrjäyttämiseen.

Sen enempää Tshernjaev ei muita puheenvuoroja referoi, vaan kirjoittaa, mitä itse sanoi tuossa kokouksessa.

Aalto melkeinpä CIA:n agentti?

Aluksi Anatoli Tshernjaev haukkui NKP:n viimeksi kuluneet 15 vuotta harjoittaman politiikan suhteessa SKP:hen. Hän kysyi, miksi Neuvostoliitto suhtautuu siihen eri tavalla ja Taisto Sinisalon ryhmää tukien kuin muihin eurokommunistisiin puolueisiin, jotka ovat paljon neuvostovastaisempia kuin SKP.

”Vuosia meille on kerrottu Aallon olevan neuvostovastainen ja melkeinpä CIA:n agentti. Mutta missä ovat faktat? Niitä ei ole.”

Tshernjaev sanoi kommunistisen liikkeen olevan täynnä ”historiallisia kompromisseja”, ”kolmansia teitä” ja ”itsehallinnollisia sosialismeja.”

Sen jälkeen hän luonnehti Suomen tilannetta.

”Onko Aalto hullu? Suomessa on sosialidemokraattinen hallitus. Presidentti ja porvarilliset puolueet kannattavat hyviä suhteita Neuvostoliittoon, ihmiset hyötyvät suoraan neuvostokaupasta. Sellaisessa maassa on mahdotonta olla neuvostovastaista kommunistista puoluetta. Mitä tahansa Aalto sielussaan ajatteleekin (ja olemme tehneet kaikkemme kääntääksemme hänet viholliseksemme), hän ei ole hölmö. Neuvostovastaiseksi julistautuminen olisi kuolemantuomio hänen puoluejohtajuudelleen.”

Anatoli Tshernjaev jatkoi, että Aarne Saarinen ei kestänyt Neuvostoliiton puuttumista SKP:n asioihin. Hänen mukaansa NKP pyrkikin käyttämään Saarista vain omana kumileimasimenaan tavalla, jota jopa veljesmaiden kommunistiset puolueet hämmästelivät.

Grigori Romanovin ”kauhistuttava” muistio

Edellisenä keväänä Suomessa vierailleen politbyroon jäsenen Grigori Romanovin muistio SKP:stä oli Tshernjaevista ”kauhistuttavaa” luettavaa. Maltan tai Irlannin kaltainen mitä merkityksettöminkään kommunistinen puolue ei sietäisi vastaavaa kohtelua. Italialaiset, japanilaiset ja ranskalaiset päästäisivät helvetin valloilleen moisesta.

”Tein seuraavan ehdotuksen: Meidän täytyy muuttaa kurssia, panokset Sinisaloon ja kumppaneihin on ammennettu tyhjiin ja nyt meidän täytyy yrittää palauttaa luottamus SKP:n johtoon ystävällisten ja tasavertaisten suhteiden pohjalta.”

Myöhemmin samana iltana Anatoli Tshernjaev keskusteli SKP:n asioista myös Boris Ponomarevin kanssa kahden kesken:

”Meidän on joko pelastettava puolue ja sen arvovalta tai sitten kaksi ystäväämme, (SKP:n asioita hoitaneet) Vladimir Fjodorov ja Stefan Smirnov. Siitä on tultava loppu, että viisitoista vuotta he ovat pitäneet hallussaan monopolia SKP:tä koskevaan tietoon ja sen arviointiin ja siten käytännössä kontrolloineet toimintaamme.”

Tshernjaevin mukaan Neuvostoliiton Suomen lähetystö toimitti Moskovaan sähkeitä ja analyysejä SKP:n puoluekokouksista, jotka Fjodorov oli kirjoittanut jo ennen kokousta.

”Tällaista tietoa olemme toimittaneet politbyroolle viidentoista vuoden ajan ja alamme itsekin uskoa siihen.”

Boris Ponomarev ei ottanut asiaan kantaa puoleen eikä toiseen. Anatoli Tshernjaev itse arveli, ettei Mihail Gorbatshov katselisi kauaa räikeää puuttumista SKP:n asioihin.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Gunna Gisladottir hurmaa taas


Quentin Bates: Reykjavikin murtomies. Suomentanut Raimo Salokangas. Blue Moon, 335 sivua.

Mukavaa vastapainoa aina vain verisimmiksi käyville ruotsalaisdekkareille tuo Quentin Bates. Islannissa asuvan englantilaisen neljäs suomennos Reykjavikin murtomies jatkaa linjaa, jossa kirja tuottaa hyvää mieltä rikostarinan kovuudesta ja laadusta tippaakaan tinkimättä.

Yhdistelmä on harvinainen. Sen aineksia ovat kirjojen päähenkilö, mahdottoman mukavalta tuntuva ylikonstaapeli Gunnhildur "Gunna" Gisladottir, poliisiyhteisön pääosin ystävällinen, lempeän naljaileva ilmapiiri, Gunnan värikäs kotielämä, Islannin omaperäisyys ja Batesin taito punoa näistä aineksista jotenkin leppoisalla tavalla hyviä yhteiskunnallisia rikosromaaneja.

Reykjavikin murtomiehessä kohtaavat hyvätapainen murtomies Orri, pääkaupungin rikkaat ja balttirikolliset. Islannin viime vuosikymmenen talousromahdus ei ole enää niin näkyvästi taustalla kuin aiemmissa osissa, mutta vaikutuksensa sillä on edelleen tarinan keskiössä oleviin taloudellisiin uudelleenjärjestelyihin.

Murhia ja väkivaltaa koetaan ennen kuin Gunna pistää tämänkertaiset konnat pakettiin, mutta Bates näyttää, että kihelmöivää jännitystä voi synnyttää ilman raakuuksia.

Jotain pientä uusimmasta tarinasta jää kaipaamaan. Gunnan perhe-elämä on enemmän taka-alalla kuin aiemmissa kirjoissa. Siinähän tilanne on kutkuttava. Gunnasta on tullut tuplamummo vain parin kuukauden välein, sillä Gisli-poika tuli siittäneeksi kaksi naista melkein samaan aikaan. Kun huja seisoo, niin järkikin seisoo.

Nyt pitäisi ratkaista, kumman naisensa kanssa Gisli ryhtyy rakentamaan perhe-elämää vai ryhtyykö siihen ollenkaan. Tarinan tässä puolessa vain pistäydytään tällä kertaa. Ehkä poikkeuksellisen monimutkainen - ja hyvin rakennettu - rikoskuvio ei jättänyt sille tämän enempää tilaa.

En silti valita. Tämä sarja taitaa olla lempidekkareitani tällä hetkellä.




tiistai 4. helmikuuta 2020

Gorbatshovin neuvonantajan päiväkirja kertoo, miten perestroika alkoi vuonna 1985



Julkaistu Kansan Uutisissa 17.11.2006

Vanha aika Neuvostoliitossa päättyi maaliskuussa 1985, kun puoluejohtaja Konstantin Tshernenko kuoli ja hänen seuraajakseen nousi Mihail Gorbatshov. Gorbatshovin ulkopoliittisena neuvonantajana kuusi vuotta toiminut Anatoli Tshernjaev kirjasi muutosten vuoden päiväkirjaansa, jonka amerikkalainen tutkimuslaitos on julkistanut.

Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kansainvälisen osaston virkamiehen Anatoli Tshernjaevin vuosi 1985 alkoi tavanomaisen ankeissa merkeissä. Hänen varsinainen työnsä oli yhteydenpito sellaisiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen merkittäviin voimiin kuin mm. Maltan, San Marinon ja Britannian kommunistiset puolueet. Mutta suuren osan työajasta haukkasivat osastoa 30 vuotta johtaneen Boris Ponomarevin ja muiden esimiesten tieteellisten artikkelien ja analyysien muokkaaminen Kommunisti- ja Rauhan ja sosialismin ongelmia -lehtiin.

Myös Boris Ponomarevin päätoimittama kahdeksanosainen teossarja Kansainvälinen kommunistinen liike työllisti Tshernjaevia huomattavasti.

Anatoli Tshernjaev oli pitänyt päiväkirjaa vuosikymmenet. Sinne hän saattoi purkaa ne tunteet, joiden julkinen esittäminen oli mahdotonta.

Erityisen tympääntynyt hän oli juuri tammikuussa 80 vuotta täyttävään Ponomareviin, joka eli pitkälti yli 20 vuoden takaisissa muistoissaan. 1960-luvun alussa tämä oli ollut yksi NKP:n uuden puolueohjelman kirjoittajista.

”Työssä lähes jokainen päivä todistaa hänen (Ponomarevin) avuttomuudesta”, Tshernjaev tuskaili päiväkirjalleen 4. tammikuuta 1985.

Gorbatshovin kanssa Neuvostoliiton loppuun

Tuona päivänä Neuvostoliitossa edettiin vauhdilla kohti vanhan ajan viimeisiä hetkiä, sillä NKP:n pääsihteeri Kostantin Tshernenko teki jo kuolemaa.

Uusi aika oli orastanut vähän aikaisemmin, kun keskuskomitean jäsen Mihail Gorbatshov oli joulukuussa ällistyttänyt maailmaa Englannin vierailullaan sulavalla ja kansaan menevällä esiintymisellään.

Jo maaliskuussa 1985 Gorbatshov oli itse pääsihteeri. Seuraavana vuonna hän nimitti Anatoli Tshernjaevin ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen. Miehet tekivät sen jälkeen yhdessä töitä Neuvostoliiton loppuun asti.

Nyt 85-vuotias Tshernjaev lahjoitti päiväkirjansa vuosilta 1972 - 1991 yhdysvaltalaiselle George Washingtonin yliopistolle. Siellä toimiva National Security Archive on aloittanut niiden englanninkielisten käännösten julkaisemisen. Ja ensimmäisenä päivänvalon näkivät juuri muutosten vuoden 1985 huippukiinnostavat päiväkirjat. Ne kertovat Gorbatshovin noususta valtaan, perestroikan ensimmäisistä oireista sekä sen kohtaamasta vastarinnasta.

Menneisyyteen takertuen

Mutta Anatoli Tshernjaevin alkuvuosi sujui siis tavalliseen tapaan. Hän kuunteli keskuskomitean sihteeristön tuntikausien puhemyllyä, tapasi San Marinon kommunisteja ja evästi länsimaihin matkustavia NKP:n edustajia.

Myös seuraavaan puoluekokoukseen valmisteltava puolueohjelma työllisti Tshernjaevia, vaikka muodollisesti siitä vastasivat Boris Ponomarev ja Vadim Zagladin.

Kommunistisen puolueen jäsenen moraalisista velvoitteista kirjoittaessaan Tshernjaev koki sanojen ja todellisuuden välisen ristiriidan henkilökohtaisesti tuskaisimmin. Puolueen periaate oli, että mitä korkeampi asema, sitä enemmän se velvoitti. Käytännössä Tshernjaevin kokemuksen mukaan kaikkein korkeimmat puoluevirkailijat olivat kuitenkin kaikkein kyvyttömimpiä muotoilemaan omia lauseitaan oli kyse sitten kirjoitetusta tai puhutusta tekstistä.

Ideologisesti Tshernjaevia kiusasi eniten se, että uudessakin puolueohjelmassa haluttiin pitää kouristuksenomaisesti kiinni NKP:n johtaman kansainvälisen kommunistisen liikkeen illuusiosta, vaikka monet puolueista olivat tosiasiassa levinneet omille teilleen jo edellisellä vuosikymmenellä.

Esimerkkinä hän mainitsi Suomen Kommunistisen Puolueen, jonka kiihkeimpänä hajottajana Tshernjaev piti juuri Boris Ponomarevia. Hän yhdessä Vitali Shaposhnikovin, Stefan Smirnovin ja Vladimir Fjodorovin suosiollisella avustuksella oli loukannut SKP:n johtajia niin, että he olivat todellisuudessa liittymässä neuvostovastaiseen kuoroon. Kremlin sisäpiireissä nelikkoa kutsuttiinkin maantierosvoiksi, Tshernjaev kirjoitti.

Suorapuheinen Gorbatshov

Politbyroon jäsenen, NKP:n kakkosmiehenä pidetyn Mihail Gorbatshovin joulukuussa 1984 Englantiin tekemä vierailu oli hurmannut itsensä rautarouva Margaret Thatcherin tavalla, joka herätti keskusteluja Gorbatshovin asemasta. Ajan merkkejä yritettiin Kremlin virkakoneistossa lukea rivien välistä. Mitä esimerkiksi tarkoitti se, että Gorbatshovin piti esiintyä tähtivieraana Ranskan Kommunistisen Puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1985, mutta hän joutuikin jäämään kotiin Boris Ponomarevin 80-vuotissyntymäpäiville? Oliko se varoitus, että liian pitkälle ei saa omin päin mennä?

Toisaalta Mihail Gorbatshov herätti huomiota kotimaansa vallan sisäpiirissä kärsimättömyydellään ja kriittisyydellään. Anatoli Tshernjaevin luonnehdintojen mukaan Gorbatshov oli selvästi kyllästynyt kuuntelemaan loputtomia, mutta päämäärättömiä keskusteluja milloin minkäkin teollisuudenalan ongelmista – ja ainakin paperilla myös saavutuksista – ja esimerkiksi 22. tammikuuta tuleva johtaja sanoi suorat sanat, kun käsittelyssä oli Neuvostoliiton lihantuotannon tila. Kolmen ministerin sekä talouden suunnitteluviraston Gosplanin edustajan puheenvuorojen jälkeen Gorbatshov kimmastui ja sanoi Neuvostoliiton jälkeenjääneisyyden elintarviketeollisuudessa olevan kuin luola-ajalta.

Tshernenko ehti äänestää

Helmikuussa päänvaivaa tuottivat Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, joita varten myös Neuvostoliiton ylimmän johdon oli pidettävä vaalipuheita. Konstantin Tshernenkon puhe julkaistiin sanomalehdissä 23. helmikuuta. Anatoli Tshernajevin mielestä puhe oli hyvä, mutta parhaat spesialistit olivatkin kirjoittaneet sitä kaksi kuukautta.

 24. helmikuuta Neuvostoliiton televisiossa sitten näytettiin Tshernenko äänestämässä.
Pitkään sairastaneen miehen nimissä oli toki koko hänen sairaalassaolonsa ajan julkaistu puheita, avauksia ja muistioita. Maaliskuun alussa Tshernjaev kirjoitti Moskovan olevan täynnä huhuja ja kaskuja Tshernenkon todellisesta tilasta. Jotkut epäilivät hänen jo kuolleen ja huhupörssi kävi kuumana Tshernenkon seuraajasta. Anatoli Tshernjaev itse oli tähän aikaan hieman pettynyt Mihail Gorbatshoviin. Tämä näytti sittenkin mukautuvan vanhaan menoon.

11.3. Moskovan radio alkoi soittaa Chopinia. Se oli merkki johtajan kuolemasta. Iltapäivällä siitä annettiin myös virallinen tiedote.

Gromyko kaivoi oman kuoppansa

Kello 17 kokoontui keskuskomitea. Mihail Gorbatshov sanoi muistosanat ilman tunteilua ja siirtyi nopeasti varsinaiseen asiaan, seuraavan pääsihteerin valintaan, josta ehdotuksen tekisi politbyroon päätöksen mukaan ulkoministeri Andrei Gromyko. Jo tämä ilmoitus sai useimmat Tshernenkon seuraajaehdokkaana itseään pitäneet kalpenemaan ja ehdokkaan kehumisen jälkeen Gromyko ehdotti muitta mutkitta NKP:n pääsihteeriksi Mihail Gorbatshovia.

Ehdotus otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin.

Anatoli Tshernjaev arvioi samana päivänä, että vuodesta 1957 ulkoministerinä toiminut Gromyko päättäisi uransa tähän ehdotukseen. Vielä samana vuonna hän saikin väistyä Eduard Shevardnadzen tieltä ja siirtyä uransa päätteeksi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemieheksi.

Odotuksia ja epävarmuutta

Anatoli Tshernjaev jatkoi synkkää yksinpuheluaan vallan vaihtumisen päivänä. Gorbatshovilta odotetaan paljon, mutta niin oli odotettu Juri Andropoviltakin. Puoluekoneiston uudet virkailijat ja todellinen älymystö tukevat Gorbatshovia, mutta riittääkö hänellä rohkeutta?

Koetinkiviä oli Tshernjaevin ajattelun mukaan kolme: Uskaltaisiko hän syrjäyttää epäpäteviä ihmisiä viroistaan, sallisiko hän henkilöönsä kohdistuvan kultin ja siirtäisikö hän uudistuksia jälleen eteenpäin vai toisiko jotain uutta jo huhtikuun keskuskomitean kokoukseen.

Varovaisen myönteiset odotukset alkoivat toteutua jo muutaman päivän kuluttua, kun Gorbatshov Tshernenkon hautajaisten yhteydessä kävi neuvotteluja ulkovaltojen edustajien kanssa. Tässä näytti olevan mies, joka todella pystyy keskustelemaan muiden maailman johtajien kanssa tasavertaisesti ja ilman varta vasten paperille kirjoitettuja vuorosanoja.

Maaliskuun loppuun mennessä Mihail Gorbatshov oli jo ehtinyt vähentää pääsihteerin avustajakaartia kolmanneksella sekä lakkauttaa kaksi kokonaista keskuskomitean osastoa. Hän alkoi tehdä työtä myös lauantaisin ja otti ulkopolitiikan ohjia omiin käsiinsä.

Afganistanissa ensin vanha linja

Huhtikuun alussa alettiin puhua Afganistanin miehityksestä. Anatoli Tshernjaev kuuli, että sekä keskuskomitea että Pravda saivat paljon kirjeitä, joissa vaadittiin sodan loppua ja ainakin varusmiesten vetämistä pois Afganistanista. Toisin kuin aiemmin, kirjeet allekirjoitettiin avoimesti omalla nimellä. Myös sotilaat kirjoittivat, etteivät he ymmärrä, miksi ovat Afganistanissa. Kirjeissä myös syytettiin Pravdaa vääristelevästä sotauutisoinnista.

Sisäpiireissä alettiin ensi kertaa keskustella vetäytymisestä, mutta ymmärrettiin myös, että sillä olisi korkea-arvoisia vastustajia. Gorbatshovin itsensä pitäisi tehdä päätös, joka olisi samaa jymyluokkaa kuin Nikita Hrustshevin Stalin-puhe vuonna 1956.

Mutta keskustelumuistion mukaan Gorbatshov oli Raul Castron kanssa neuvotellessaan todennut, että ”me emme hylkää avun tarpeessa olevia veljiämme.”

6. huhtikuuta politbyroo sai raportin alkoholismista Neuvostoliitossa. Yhdeksän miljoonaa ihmistä oli viety juoppoputkiin ja puolitoista miljoonaa oli viinan takia pakkohoidossa. Toisin kuin tsaarin Venäjällä, viinapiru vietteli myös naiset ja nuoret. Valtio nettosi vodkan myynnistä viisi miljardia ruplaa vuodessa, mutta alkoholismin haitat maksoivat 80 miljardia.

Mihail Gorbatshov sanoi, ettei kyseessä ollut enää vain sosiaalinen ongelma, vaan uhattuna oli koko kansan tulevaisuus. Ellei asiaa ratkaista, kommunismin rakentamisesta on turha haaveillakaan.
Toimenpiteisiinkin oli jo ryhdytty. Viinan valmistusta vähennettiin ja kotipolton sakko kymmenkertaistui tuhanteen ruplaan.

Politbyroon vyörytys huhtikuun aikana

Mihail Gorbatshovin vauhti ulottui joka suuntaan. Hän halusi uudistaa suhteet muihin sosialistisiin maihin tasavertaiselta pohjalta ja lopettaa niiden kohtelemisen satelliitteina. Maatalouskollektiiveille piti taata suora pääsy markkinoille ja teollisuustuotannon ongelmia alettiin ratkoa aidolta pohjalta. Ministereiltä lakkautettiin erikoisravintola Moskovassa, jotta he pääsisivät henkilökohtaisesti tutustumaan ruokatuotannon tarjonnan ja laadun todelliseen tilaan. Avustajat saivat tyytyä Tshaikojen sijaan Volgiin virka-autoina.

Huhtikuun loppuun mennessä Gorbatshov oli lähettänyt epäpäteviä virkamiehiä eläkkeelle ja nostanut suosikkejaan siinä määrin, että politbyroo oli täydellisesti hänen hallussaan. Tähän meni vain puolitoista kuukautta Konstantin Tshernenkon kuolemasta.

Kakkosmiehekseen hän nosti Jegor Ligatshovin, mikä oli väärä valinta. Kun perestroika ja glasnost pääsivät myöhemmin todella vauhtiin, Ligatshovista tuli Kremlin konservatiivien kärkimies. Vuonna 1990 hän sanoi glasnostin menneen liian pitkälle ja vaati rajoittamaan lehdistön vapautta. Heinäkuussa 1990 Jegor Ligatshov asettui Mihail Gorbatshovin vastaehdokkaaksi NKP:n pääsihteerin vaalissa. Hävittyään hän jäi eläkkeelle, mutta edusti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunisteja Venäjän duumassa.

Gorbatshov kannusti ottamaan riskejä, ratkaisemaan ongelmia paikallisella tasolla ja ylipäänsä lisäämään autonomiaa. Hyvinä esimerkkeinä hän piti Eestin Kommunistisen Puolueen johtajaa Karl Vainoa ja Georgian Eduard Shevardnazhea.

Tyyli oli täysin muuttunut jo huhtikuun lopun keskuskomitean kokouksessa. Puheita pidettiin vapaasti jopa huumoria viljellen niin, että välillä kokoussali purskahti spontaaniin nauruun.
Puoluevirkailijoiden keskuudessa uusi tyyli herätti epävarmuutta ja pelkojakin. Jokainen joutui miettimään, riittävätkö omat kyvyt Gorbatshovin aikakaudella.

Ihmisoikeuksissakin tehtiin täyskäännös

Anatoli Tshernjaev sai kesäkuussa tehtäväkseen laatia suuntaviivat Neuvostoliitossa noudatettaville ihmisoikeuksille. Tasan vuotta aiemmin keskuskomitea oli aikonut voimistaa ideologista työtään länsimaisia ihmisoikeuskäsityksiä vastaan ja nyt edessä oli jälleen yksi täyskäännös.

”Näitä tyypillisiä sanaleikkejä: voimistaa, lisätä, saavuttaa, parantaa, laajentaa...Luonnollisesti asiat unohtuivat myöhemmin, mutta jos joku kysyi, niin aina saattoi sanoa, että kyllä me olemme voimistaneet, lisänneet jne”, hän purnasi päiväkirjalleen aiempaa menoa.

Loppukevät ja alkukesä sujuivat Kremlissä samaan malliin. Politbyroon ja keskuskomitean eteen nostettiin alastomana neuvostotalouden karmea tila ja vanhaa kaartia siirrettiin eläkkeelle ja vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Vapaat tuulet puhalsivat koko neuvostoyhteiskunnassa.

Kesällä Afganistan uuteen arvioon

Kysymys Afganistanista nousi esiin jälleen kesäkuun lopulla. Sisäpiirille alkoi valjeta, että miehityksen moottorina oli toiminut Andrei Gromyko puolustusministeri Dmitri Ustinovin tuella. He olivat vihkineet ”projektiin” myös Leonid Brezhnevin, Juri Andropovin ja Boris Ponomarevin. Sotilaat olivat olleet hyökkäystä vastaan, mutta Ustinov oli pannut heidät järjestykseen kysymällä, milloin sotilaat ovat alkaneet kyseenalaistaa poliitikkojen heille antamia tehtäviä.

Nyt Gorbatshov viestitti keskuskomitean ulkopoliittiselle neuvonantajalle Georgi Arbatoville olevansa samaa mieltä siitä, että Afganistanin sotkusta on päästävä irti.

Heinäkuun alussa hän teki jälleen yhden suurista siirroistaan. Andrei Gromyko sai lähteä ulkoministerin paikalta ja vanhan kaartin järkytykseksi hänen paikkansa otti Eduard Shevardnadze. Samassa kokouksessa Gorbatshov siirsi syrjään jälleen yhden potentiaalisen vastustajansa, Grigori Romanovin, joka sai lähteä eläkkeelle.

Toisaalta kaikista uusista tuulista huolimatta Kremlin sisäpiirejä kiersi kuin kuuma peruna yhden varhaisen perestroikaromaanin käsikirjoitus. KGB:tä myöten pohdittiin, voiko Anatoli Rybakovin romaania Arbatin lapset julkaista. Puolueveteraanit kauhistelivat, ettei romaanin kuvaamalla 1930-luvulla nyt niin paljon seksiä harrastettu.

Mihail Gorbatshovin pyörremyrskymäinen aloitus huipentui syksyllä 1985 lupaukseen vetää neuvostojoukot pois Afganistanista, missä heitä kuoli kymmenen sotilaan päivävauhdilla. Afganistanin puoluejohtaja Babrak Karmal vieraili salaa Moskovassa lokakuun puolivälissä, jolloin häntä neuvottiin pyrkimään kompromissiin jopa kapinallisten kanssa.

17. lokakuuta politbyroo sitten teki historiallisen ratkaisun. Gorbatshov sanoi, että kesään 1986 mennessä afgaanien tuli oppia pärjäämään omillaan. Neuvostoliitto antaisi muuta mutta ei enää sotilaallista apua. Sosialismin voisi unohtaa ja valta pitäisi jakaa niiden kanssa, joilla todella on kansan luottamus.

”1985 oli kuin vuosi 1917”

Ja pari päivää myöhemmin Gorbatshov asemoi uusiksi koko kansainvälistä kommunistista liikettä. Puolueiden tuli uudistua ja mukautua nykyaikaan, hyväksyä, että niitä koskevassa kritiikissä oli usein perää ja kommunististen puolueiden erilaisuus ja itsenäisyys oli realiteetti. Kommunististen puolueiden kansainväliselle konferenssille ei ollut tilaa, eli Tshernjaevin tulkinnan mukaan Boris Ponomarevin linja oli haudattu lopullisesti.

Loppusyksyn aikana Neuvostoliitossa ei tapahtunut mitään ulkoisesti mullistavaa, mutta vanhaa kaartia, yli 80-vuotiaita puoluevirkailijoita, siirrettiin tasaiseen tahtiin eläkkeelle. Aivan joulun alla Moskovan puoluejohtajaksi nousi Viktor Grishinin seuraajana muuan Boris Jeltsin, josta Tshernjaevilla ei ollut mitään kommentoitavaa.

Päiväkirjansa jälkisanoissa Anatoli Tshernjaev toteaa, että jälkikäteen vuosien 1917 ja 1985 vaikutukset olivat samaa suuruusluokkaa.

Vaikka kirjoittaja itse ja monet muut panivat toivonsa Mihail Gorbatshoviin ja hänen uudistuksiinsa, kukaan ei osannut kuvitella, että oven raottaminen tulee päästämään irti vyöryn, joka lopulta päättää Neuvostoliiton historian. Maagisia sanoja glasnost ja perestroika ei tuona vuonna edes ehditty nostaa uudistusten symboleiksi ja ainoa todella perustavaa laatua oleva päätöskin koski viinan myynnin rajoituksia.

Vuoden 1985 tärkeimpänä muutoksena Anatoli Tshernjaev pitääkin sitä, että politiikassa tyyli muuttui. Totaalisen byrokraattisessa yhteiskunnassa oli valtava muutos, että voitiin keskustella avoimesti ja kritisoida jopa johtajia ilman pelkoa seurauksista.

Mihail Gorbatshov lakkautti aluksi pelon ilmapiirin.