Tuire Malmstedtin psykologisissa varhaisdekkareissa on ainutlaatuinen tunnelma

 

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. 341 sivua, Myllylahti 2019.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. 310 sivua, Myllylahti 2020.

Pölkyllä päähän pitäisi lyödä tällaista dekkareitten suurkuluttajaa, joka on jättänyt lahjakkaan Tuire Malmstedtin teokset melkein kokonaan lukematta. Viime syksynä luin hänen uusimpansa Lumihaudan ja erinomaiseksi havaitsin, mutta ensimmäinen kolmen dekkarin kokonaisuus on mennyt ohi. 

Järvenpään kirjastosta ei löytynyt palkittua esikoisteosta Pimeä jää, mutta sen kaksi jatko-osaa Mykkä taivas ja Enkelimetsä olivat niin vetäviä, että luin ne tällä viikolla muutamassa päivässä. Ainoa miinus Malmstedtin ensimmäisille dekkareille tulee siitä, että ne eivät täysin toimi itsenäisinä teoksina. Päähenkilö Isa Karoksen kuolleen Edith-tyttären tapaukseen on vaikea päästä kiinni, koska Malmstedt ei kertaa ollenkaan ensimmäisen kirjan tapahtumia jatko-osissa. Arvoitukseksi jää myös Isa Karoksen vaikealta tuntunut suhde kuolleeseen äitiinsä ja lapsuuden kotitaloon, jota hän myy Mykässä taivaassa. 

Kertaus olisi tarpeen, sillä Enkelimetsän lopussa havaitaan trilogian muodostavan kiinteän ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Se nillityksestä. Savonlinnaan ja sen ympäristöön sijoittuva Isa Karos -sarja on huolellisesti kirjoitettua psykologista dekkaria, jonka omin ääni tulee menneisyyden linkittymisestä teoksien nykyaikaan. Tämä sinänsä on dekkarien peruskauraa, mutta kun Mykässä taivaassa ajan ja paikan koordinaatit ovat Savonlinnan lisäksi Syyrian Aleppo vuonna 2015 ja Neuvostoliitolle luovutettu Salmi vuonna 1944, herää Malmstedtin kirjoja huonosti tuntevan uteliaisuus. 

Enkelimetsässä vauhtia otetaan vielä kauempaa marikansan myyteistä 1670-luvulta.

Oleellista on se, miten hienosti Malmstedt linkittää menneet tapahtumat kirjojensa juoniin. Samaa hän on jatkanut uudessa sarjassaan ainakin Lumihaudassa.

Mykässä taivaassa Savonlinnan poliisit Isa Karos ja Niiles Aarnikoski tutkivat metsästä löytyneen pään arvoitusta. Mustien joutsenten symboliikalla kuorrutettu murha tulee lähelle poliisilaitosta, ja myös Isa joutuu vaaraan. Enkelimetsässä kaksi nuorta naista löytyy hirtettyinä morsiuspuvuissa talvisesta metsästä. Nyt morsian-teema tulee lähelle Isaa, sillä hän on menossa kesällä naimisiin ja etsii itselleen morsiuspukua teoksen alussa.

Edithin kuolema ja muut menneet tapahtumat lyövät leimansa Isaan. Hän on murheen lapsi, joka näkee ja kuulee näkyjä. Voisikohan psykologisesti noin tasapainoton ihminen oikeassa elämässä toimia rikostutkijana? Sitä on turha miettiä, sillä Malmstedt pystyy luomaan kummassakin kirjassa vahvan tunnelman juuri mystisten tapahtumien ja hyvän henkilökuvauksen kautta.

 Kumpikaan teos ei silti ole syvissä vesissä vellomista, vaan mukana on myös huumoria ja valoa. Savonlinnan rikospoliisin pieni yhteisö on lämminhenkisempi kuin yleensä suomalaisissa dekkareissa. Yhtään selkään puukottajaa ja tunnelman pilaajaa ei ole.

Yllätykselliset loput kuuluvat dekkareihin ja niihin Malmstedt on todella panostanut. Murhaajaa ei osaa arvata kummassakaan teoksessa ennen kuin hänet paljastetaan. Takaumat on silti syytä lukea tarkkaan, sillä taustat löytyvät niistä. Pieni kauneusvirhe on se, että Enkelimetsässä morsianten murhaaja tunnustaa tekonsa lopulta kovin äkkinäisesti. Sitäkin voi selittää omantunnon painolastin keventämisellä.

Suomen dekkariseura kiitti Malstedtin esikoisteosta Pimeä jää rakenteeltaan monitahoiseksi ja yllättäväksi, jopa genreä uudistavaksi. Sama pätee trilogian kahteen jälkimmäiseenkin osaan. Tuire Malmstedt tuntuu herkkävaistoiselta kohteitaan kunnioittavalta kirjailijalta, joka kykenee myös itseironiaan. Siitä kertovat hänen poikiensa kommentit teosten jälkisanoissa. Eikö muita julkaistu? pojat olivat kysyneet, kun Malmstedt oli kertonut voittaneensa vuoden parhaan esikoisdekkarin kunniakirjan.

Uudessa Matilda Metso -sarjassa ilmestyy seuraavaksi Lyijysydän. Toivottavasti pian, sillä Tuire Malmstedt -kuume ei talttunut näillä kahdella teoksella.

Päivi Alasalmi alkaa olla Suomen murharouvien ykkönen

 Päivi Alasalmi: Häkkilinnut. 334 sivua, Gummerus.

Aika moni kevään kotimaisista dekkareista on osoittautunut pettymykseksi, mutta Päivi Alasalmi vain parantaa jännityssarjansa toisessa osassa Häkkilinnut. Teos ja sarjan kolme muuta osaa ovat ilmestyneet aiemmin äänikirjoina, mutta painetut kirjat ovat tervetulleita, koska monipuolinen kirjailija Alasalmi on aivan suvereeni jännityskirjailijanakin.

Viime kesänä painettuna kirjana ilmestynyt Alamaailman kuningatar oli julmuuteen asti kovaotteinen rikosromaani ripauksella romantiikkaa. Sarjan päähenkilöt ovat lapsuudessa erotetut kaksossisaret Anu Murtovuo, joka muuttaa Tampereelle työskentelemään naisten väkivaltaa ehkäisevään yksikköön sekä kaksossisar Karla Kuusivaara, woman from hell. Kuningattareksi kutsuttu Karla on väkivaltainen psykopaatti, joka istuu Häkkilintujen alussa vankilassa ja hautoo kostoa Anulle.

Monia dekkareita kehutaan nopealiikkeisiksi, mutta Alasalmen teos on sitä potenssiin kaksi. Runsaaseen 300 sivuun mahtuu käänteitä ja juonikuvioita monen tavallisen dekkarin verran. Häkkilinnuissa ei jaaritella, siinä tapahtuu koko ajan.

Karlan Anulle toteuttamassa kostossa Alasalmen mielikuvitus on laukannut ylikierroksilla. Harvoin pääsee lukemaan näin hyvin mietittyä ja ekonomisesti toteutettua juonikehitelmää. 

Häkkilinnuissa poliisien tutkima rikos on silpomismurha. Senkään käänteet eivät ole tavallisimmasta päästä.

Omasta turva-alan yrityksestä haaveileva rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen ehtii tässä teoksessa heittää keikan supertankkerin turvamiehenä matkalla Qatarista Eurooppaan. Sen myötä Alasalmi on saanut teokseen mukaan korkeaoktaanista toimintaa. Siihen sisältyy muistutus siitä, miksi somalit ovat ryhtyneet merirosvoiksi: kun heiltä on viety muuta elämisen ehdot, on kyseessä köyhien sota rikkaita vastaan.

Painavaa sanottavaa Alasalmella on myös miesten naisiin kohdistamasta ikiaikaisesti vihasta, jota on harjoitettu kaikkien uskontojen nimissä.

Häkkilinnut on hengästyttävä pakkaus jännitystä, toimintaa, yhteiskunnallisia havaintoja, omien juurien etsimistä sekä Anu Murtovuon ja Jarkko Hallavaisen romanssin kehittymistä. Rikollishahmot ovat hyytävimpiä mitä suomalaisista dekkareista löytyy. Psykopaatti Karlan lisäksi erityisen mieleen jäävä on Painajaiseksi kutsuttu mies, joka kouluttaa oppipoikaansa Veetiä ammattirikolliseksi.

Taitavana kirjoittajana Päivi Alasalmi osaa rytmittää jännitystä ja suvantopaikkoja. Rytmitys toimii koko teossarjan mitassakin. Tämän osan lopussa pahaa aavistamattoman Anun ovikello soi. Karlan palkkaamat kostajat ovat lähellä saalistaan. Toivottavasti jatkoa ei tarvitse odottaa vuotta, niin jännään paikkaan Häkkilinnut loppuu.

Burt Kobbat tekee paluun Staffan Bruunin laimeassa satiirissa

 

Staffan Bruun: Viini palaa (Vinet Brinner). Suomentanut Meri Kuula-Bruun. 320 sivua, CrimeTime.

Toimittaja Staffan Bruun on kirjoittanut toimittaja Burt Kobbatista kertovia yhteiskunnallisia ilmiöitä humoristisesti kommentoivia dekkareita vuodesta 1992. Edellinen ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Ilmastokriisi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen luovat taustan Burt Kobbatin paluulle teoksessa Viini palaa.

Kevät on ollut täynnä uutisia ilmastokriisin siirtymisestä uuteen vaiheeseen. Helteet ja metsäpalot alkoivat Espanjassa ennätysaikaisin. Pariisin ilmastosopimus on murenemassa, tutkijat varoittivat juuri äsken. 

Bruunin kuvittelemassa lähitulevaisuudessa Suomessa hikoillaan 30 asteen helteessä jo maaliskuussa. Italiassa viininviljely ei enää onnistu kuumuuden ja kuivuuden takia. Luigi Bacerotti on yksi monista, jotka ovat ostaneet maata Pohjois-Euroopasta ja siirtäneet viiniköynnöksensä sinne. Campanian sijaan laatuviinejä pitäisi päästä tuottamaan Inkoossa sijaitsevalla tilalla. Sukupolvien ajan suvun hallussa olleet maat on myyty brasilialaisille kaakao- ja kahvinviljelijöille, koska Brasilia on täysin aavikoitumassa.

Suomalainen Maa Suomalaisille -liike vastustaa maan myymistä ulkomaalaisille ja yrittää ajaa Bacerottit tilaltaan. Yhteiskunnallinen tilanne on kiihkeä. Ilmastoliike on ostanut miljoonia kondomeja ja kierukoita, jotka lahjoitetaan Lähi-itään ja Afrikkaan väestönkasvun kääntämiseksi laskuun. Koronasta alkanut "rokotuskriittisyys" on kehittynyt antivaxxareiden liikkeeksi samaan aikaan, kun käynnissä on yhdeksäs rokotuskierros uusinta muunnosta vastaan.

Maahanmuutto- ja rokotuskriitikoita sekä Elokapinan kaltainen aiempia militantimpi ilmastoliike. Staffan Bruunin ei ole tarvinnut keksiä omasta päästään mitään uutta, vain kärjistää olemassa olevia ilmiöitä.

Dekkarimaisuutta teokselle antaa Suomeen salakuljetettu aselasti, johon syyllisiä jäljittävät eriseuraiset Suojelupoliisi ja Keskusrikospoliisi. Sekä Burt Kobbatin vetämän keskusteluohjelman jälkeen Ylen tiloissa tapahtunut murha. Entisen Ajankohtaisen kakkosen kaltaiseen teemailtaan oli koottu eri ääripäitä riitelemään keskenään.

Parasta Viini palaa -teoksessa ovat Bruunin kuvitelmat siitä, miten elämä muuttuu, kun ilmastokriisi etenee tästä vielä lisää. Helteeltä suojaudutaan jäähatuilla, aurinkovoiteesta on suuri pula, lemmikkieläimet ja puusaunat kielletään, ja lihansyöntiä rajoitetaan voimakkaasti. 

Ääriliikkeistä sen sijaan olisi toivonut vielä rajumpaa satiiria. Nyt se jää lähinnä sille tasolle, että kaikkien otteet kovenevat eikä väkivaltaakaan voi sulkea pois. Siihen viittaa tietysti maahan salakuljetettu aselastikin.

Pikkuhupia tarjovat kaksi ahvenanmaalaista rekkakuskia, joiden lastit ajautuvat koko ajan vääriin paikkoihin. Hauskinta on Suomen ja Turkin salainen yya-sopimus, joka velvoittaa koulut pakolliseen kebab-ateriaan kerran viikossa ja kansanedustajat käyttämään feziä täysistunnoissa.

Viini palaa lupaa enemmän kuin pystyy lunastamaan. Dekkari se on vain nimellisesti, satiiri ei lähde kunnolla lentoon ja tekstissä on rasittavaa löysyyttä. Todellista huumoria on niukanlaisesti, vaikka sen pitäisi olla Staffan Bruunin tavaramerkki.

Kit Karismalta odottaisi jo jonkinlaista uusiutumista

 

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki. 255 sivua, CrimeTime.

Tämä on luettu jo aika monta kertaa Ari Wahlstenin omista Kit Karisma -kirjoista ja niiden esikuvina toimineista amerikkalaisista kovaksi keitetyistä dekkareista: yksityisetsivä astelee kartanoon tai johonkin muuhun yläluokan pytinkiin saamaan toimeksiannon kadonneen nuoren naisen etsimiseksi. Niin alkaa myös Wahlstenin seitsemäs Kit Karisma Langennut kaupunki. Se on edelleen hyvä ja pätevä dekkari, mutta ei tee samanlaista vaikutusta kuin edelliset. Perinteen jatkaminen ei enää kirjailijan tässä vaiheessa riitä. Jotain uutta Wahlstenilta odottaisi.

Puhdassydäminen ja moraalinsa kirkkaana säilyttänyt Kit Karisma saa sarjan uusimmassa osassa tehtäväksi etsiä teini-ikäisen aatelistytön, joka seurustelee itseään vanhemman venäläislurjuksen kanssa. Jostain syystä tämän isä paroni Hugo von Baumgarten ei halua tyttärensä Alman tapaavan isoäitiään Elsa von Baumgartenia.

Etsintä vie Kit Karisman uransa ehkä iljettävimmän rikosvyyhdin jäljille. Siihen sisältyy pääasiassa moldovalaisten naisten ja lasten ihmiskauppaa ja lapsipornon tuotantoa, jota johtaa Lihakauppiaaksi kutsuttu venäläistaustainen Felix Kuzmin. Myös Romanian suurlähetystöstä on sekaannuttu asiaan.

Napakka dekkari rullaa sujuvasti. Näppärä sanailu, minä-kertoja ja tuimat tappelukohtaukset tuovat mieleen amerikkalaisten vanhojen dekkarien lisäksi takavuosina ilmiömäiset suositut Jerry Cottonit. Tämä ei ole moite eikä vähättelyä. Silloin kun ylikansallisesta viihteestä oltiin vielä huolissaan, kotimaiset Cottonit olivat laadukas vaihtoehto omassa sarjassaan. Näin etenkin sarjan kulta-aikana 1970-luvulla. 

Langenneessa  kaupungissa meno on samalla tavalla suoraviivaista, ehkä liiankin suoraviivaista, kuin entisaikojen kioskisarjoissa. Yksi yllätyskäänne on liian vähän tällaisessa teoksessa.

Teoksessa ei ole sinänsä mitään vikaa. Jos Langennut kaupunki olisi ilmestynyt sarjan alkupäässä, siitä hihkuisi riemusta. Seitsemännessä osassa juttu tuntuu vanhan kertaukselta.

Marko Kilven Undertakerin välitilinpäätöksessä kaiken kattaa uudenlainen sota

 Marko Kilpi: Undertaker Kuolemankauppiaat. 511 sivua, CrimeTime.

Marko Kilven Undertaker-sarja tulee jonkinlaiseen välitilinpäätökseen kuudennessa osassa Kuolemankauppiaat. Näin Kilpi itse kertoi Facebookissa teoksen ilmestyessä toukokuun alussa. Kuusi vuotta, kuusi kirjaa on hänen mukaansa aloituskokonaisuus. Tarina ei siis välttämättä pääty tähän.

Tavallisuudesta poikkeavana jämeränä rikosromaanina alkanut sarja on edennyt koko ajan kauemmaksi dekkarin kaavoista. Hautausurakoitsija ja suurrikollinen Jarmo Kivi on kasvanut osa osalta myyttisempiin mittoihin kuin Sergio Leonen länkkärien nimettömät päähenkilöt. Samalla on käynyt selväksi, että hän edustaa jotain suurempaa, suurta pahaa, jonka jahdin kohteeksi on itse myöhemmin joutunut.

Neljäs osa Kuolemankosketus päättyi ydinräjähdykseen Helsingin Senaatintorilla. Vastoin luulojani se ei ollut tarinan loppu. Kuudennessa osassa Kuolemankauppiaat eletään yhä taktisen ydinaseen laukaisun jälkihetkiä, mutta sen lisäksi Suomen ja Euroopan ylle kasautuu lisää ilmestyskirjan ratsastajia. Taloudet horjuvat, äärioikeisto nousee, biologinen ase otetaan käyttöön.

Kuvaavaa Kilven näkemyksellisyydelle on, että salkkuun mahtuvan ydinaseen laukaisu Helsingin keskustassa tuntui yliampuvalta syksyllä 2020 Kuolemankosketuksen ilmestyessä. Nyt Venäjän hyökättyä huonolla menestyksellä Ukrainaan on täysin reaalinen mahdollisuus, että Vladimir Putin päätyy hulluudessaan ydinaseen käyttöön. Ei minkään koko maailman tuhoavan, vaan pienen taktisen ydinlatauksen, jonka paikallinen tuhovoima on valtava, ja niin on myös sen pelotevoima.

Kilpi kirjoittaa, että Venäjältä on kateissa noin 80 salkkuydinasetta. Niitä voi olla myös terroristien käsissä.

Undertaker-sarja on niin ainutlaatuinen, että se pakenee kaikkia määrittelyjä. Se ei ole enää dekkari, ei kaunokirjallisuuttakaan, vaikka Finlandia-ehdokkaanakin ollut Kilpi on tavattoman taitava kirjoittaja. Undertaker voisi olla dystopia raiteiltaan nyrjähtäneestä maailmasta, mutta tässä vaiheessa on omasta mielestäni moderni sotaromaani uudenlaisesta sodankäynnistä.

Kuolemankauppiaissa puolustusministeri kuvaa vähintään neljännen sukupolven sodan olevan hajaantunutta ja määrittelemätöntä sodankäyntiä. Ei voida sanoa, mistä se alkaa ja mihin se päättyy. Toimijoita voivat olla yksityiset armeijat ja turvallisuuspalvelut. Aseina voivat olla talous ja energia. Kokonisia kansakuntia saatetaan sekasorron valtaan.

Kilven sanoille antaa painoa, että hän on siviiliammatiltaan poliisi ja nyt toisen kauden kokoomuksen kansanedustaja. 

Juuri näinä toukokuun viikkoina Marko Kilpi istuu Säätytalolla hallitusneuvotteluissa perussuomalaisten kanssa. Sitä taustaa vasten on jännittävää lukea, miten hyvin hän kuvaa oikeistopopulismin ja kaikkien viime vuosien ääriliikkeiden kasvualustaa ja olemusta kirjassaan.

Viimeisenä ihmiset takertuvat menneeseen, hän aloittaa.

"Kun tarinoita ei enää ole, ihmiset kääntyvät tietämättömyyden puoleen", sanoo nainen, joka muistuttaa tosielämän Elon Muskia.

"Sen helpompaa keinoa ihmisten ohjaamiseen ei olekaan. Strateginen tietämättömyys. Uskotaan mitä utopistisimpiin asioihin, vaikka tietoa on enemmän kuin koskaan ja helpommin saatavilla kuin milloinkaan. - - Tieto on valtaa, mutta tietämättömyys vasta valtaa onkin."

Undertaker-kirjojen käänteiden perässä on ollut vaikea pysyä jo siksi, että jatkuvajuonisen tarinan ilmestyminen on kestänyt kuusi vuotta. Käänteiden runsaus on aivan poikkeuksellista, tarinan juoni jää osin arvoitukseksi ja henkilöhahmoja on runsaasti. Epätietoista lukijaa lohduttavat Kilven sanat, ettei hänellä sarjaa aloittaessaan ollut aavistustakaan, mistä tarina lopulta kertoo. 

Nyt voi sanoa, että hiljaisista ja sitten yhä äänekkäämmiksi muuttuneista signaaleista Marko Kilpi on koonnut siksi niin vavahduttavan tarinan, että se kertoo juuri meidän  kaoottisesta ajastamme, jossa Euroopassa käydään avointa sotaa, mutta lisäksi aivan tavalliset ihmiset ovat valmiita käymään toistensa kurkkuun vain siksi, että toinen on eri mieltä. 

Tulevaisuudessa Undertakeria pidetään suomalaisen rikoskirjallisuuden, vaikka se siis mielestäni on edennyt kauas "dekkarista", merkkipaaluna ja klassikkona. 

Ragnar Jónassonin varhaisdekkarissa Tuhkayö ei toimi oikein mikään

 

Ragnar Jónasson: Tuhkayö (Myrknaetti). Englanninnoksesta suomentanut Antti Saarilahti. 312 sivua, Tammi.

Onneksi suomalainen kustantaja aloitti Ragnar Jónassonin dekkarien suomentamisen tuoreimmasta Hulda-sarjasta ja siirtyi vasta sitten islantilaisen mestarin varhaistuotantoon. Ari Thor -kirjojen ensimmäinen osa Lumisokea oli kyllä varsin hyvä sekin, mutta sitä seurannut Tuhkayö on suomennetuista Jónassoneista ylivoimaisesti huonoin. Vuonna 2011 Islannissa ilmestynyt alkuteos jatkaa Reykjavikista pohjoiseen Siglufjörduriin poliisiksi muuttaneen Ari Thorin tarinaa epätyydyttävällä tavalla. 

Ensimmäinen osa tapahtui talvella lumen saartamassa pikkukaupungissa. Nyt pohjoisessa on heleä kesä, mutta etelässä tulivuoren purkauksen aiheuttama tuhkapilvi peittää auringon ja tunkeutuu suuhun asti. 

Pohjoisessa amerikkalaisturisti huomaa maassa makaavan kuolleen miehen. Siglufjördurin poliisit saavat uuden murhan tutkittavakseen. Jymyjutun toivossa tapauksen jäljille lähtee myös sivuraiteelle joutunut tv-uutisten toimittaja Isrún, joka oikeastaan nousee kirjan päähenkilöksi.

Murhatutkinta on Tuhkayössä islantilaisten dekkarien perussälää, juoni oudon vetämätön.

Teoksessa ärsyttää ensinnäkin se, että kaikki henkilöt ovat tavattoman huonotuulisia tiuskijoita. Lisäksi he käyttäyvät epäeettisesti ja ammattitaidottomasti. Itselleen parempaa asemaa uutistoimituksessa hamuava Isrún valehtelee haastateltavilleen milloin ei yritä kokonaan salata ammattiaan kuullakseen heiltä salaisuuksia. Ari Thor on mokannut suhteensa  tyttöystäväänsä Kristíniin, mutta ei pääse tästä yli. Kristínin takia hän jopa luistaa murhatutkinnan kiihkeimmästä vaiheesta.

Toiseksi Ragnar Jónasson raskauttaa vain vähän yli 300-sivuista dekkariaan liian monilla teemoilla eikä pääse niistä missään pintaa syvemmälle. Kokoava teema ovat menneisyydessä tapahtuneet pahat teot, jotka vaikuttavat teoksen nykyhetkessäkin. On ollut monenlaista väkivaltaa, jota Jónasson ei perustele lainkaan. Muista teemoista suomalaiselle lukijalle kiinnostava on tuhkapilven vaikutus ympäristöön ja ihmisiin. Lisäksi teoksen taustalla vaikuttaa Islannissa vuonna 2008 alkanut finanssikriisi.

Yksi asia ihmetyttää suomalaista lukijaa. Miksi tavallinen murha ylipäänsä on iso uutinen? Onko niin oikeastikin? Jos, niin johtuuko se siitä, että Islannissa tehdään niin vähän henkirikoksia?

Pintatasolle Tuhkayössä jää myös sen isoin teema ihmiskauppa ja rahanpesu.