keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Kun kuningas kuolee -dekkari huumaa sekä murhajuonella että tunteiden palolla



Elina Backman: Kun kuningas kuolee. 495 sivua, Otava.

Kotimaisissa dekkareissa eletään sellaista laadullista korkeasuhdannetta ja runsauden aikaa, että kaikkia ei ehdi edes lukea ajallaan. Viime vuonna monet ylistivät Elina Backmanin esikoisteosta Kun kuningas kuolee. Nyt pokkariversion lukeneena ymmärrän hyvin heitä. Tämähän on aivan täydellinen dekkari – ja paljon muutakin.

Pokkarin julkaiseminen ennakoi sitä, että Backmanin seuraava kirja Kun jäljet katoavat on ilmestymässä kesällä.

Kun kuningas kuolee tapahtuu kuningaskunnaksi itseään kutsuvassa Hartolassa ja Helsingissä. Kummassakin on Kuninkaanportti-niminen paikka ja molemmista löytyvät ensimmäiset ruumiit. Miehet on hukutettu kuivalla maalla ja heissä on polttomerkki.

Murhia selvittävät KRP:n tunteellinen ylikomisario Jan Leino ja hänen työparinsa rikoskomisario Heidi Nurmi, päältä kova, sisältä epävarma nainen.

Samaan aikaan Hartolassa: Irtisanottu toimittaja Saana Havas on muuttanut kesäksi pikkupaikkakunnalle tätinsä luo miettimään seuraavia siirtojaan. Hän kiinnostuu tapauksesta, jossa 15-vuotias kiltti mansikkatilan tyttö Helena Toivio löytyi hukkuneena Tainionvirrasta vuonna 1989. Elämälleen suuntaa hakevalle toimittajalle siinä voisi olla ainekset true crime -kirjalle tai podcastille.

On selvää, että tapaukset liittyvät yhteen, mutta tapa jolla Elina Backman sen tekee, on niin vastustamaton ja koukuttava, että kirjaan jää kunnolla kiinni. Kerronnassa on vetoa ja vaivattomuutta, ja rikosjuoni on kimurantti ja erinomaisesti rakennettu.

Se on kuitenkin vain yksi taso. Toisella tunteet roihuavat.

Ensinnäkin Backman tavoittaa hyvin rippikoulukesäänsä elävän Helenan heräämisen uusien kokemusten janoon ja pienen paikkakunnan puristavuuteen. Nuoruuden tuska ja elämän uusi kiihkeä vaihe kulkevat käsi kädessä.

Toiseksi Backman tuo dekkariinsa kesken kaiken kihelmöivän romanssin – ja sekin toimii. Uuden suhteen jännitys, epävarmuus, odotuksen polte, ensimmäinen kosketus: aivan täydellistä.

Hyvä rikosjuoni, erinomaiset uskottavat henkilöhahmot, kerronnallinen lumo. Mitään ei puutu. Tuntuu jälkikäteen erikoiselta, että Kun kuningas kuolee ei voittanut muita palkintoja kuin Elisa Kirjan vuoden tulokkaan tittelin. Vaikea kuvitella, miten tästä voisi pistää enää paremmaksi, mutta ehkä Backman tekee sen vauhtiin päästyään itse. Odotukset ovat huippukorkealla.

EDIT: Kirja palkittiin myös Storytelin vuoden äänikirjakilpailussa jännityskirjojen sarjassa.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Timo Sandbergin kuudes Lahti-romaani kertoo ryömäläisten jatkosodasta suomalaisella keskitysleirillä



Timo Sandberg: Desantti. 364 sivua, Karisto.

Timo Sandbergin hieno viime vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenten Lahteen sijoittuva poliittisten jännitysromaanien sarja etenee kuudennessa osassa jatkosotaan. Desantti sijoittuu Lahden lisäksi jatkosodan etulinjaan ja Aunuksessa sijaitsevaan Koverin keskitysleiriin, jossa piinattiin suomalaisia poliittisia vankeja, kun ei hengiltä saatu.

Talvisodan yksimielisyyden jälkeen Hitlerin Saksan kanssa liittoutunut Suomi oli taas voimakkaasti jakaantunut valkoisiin ja punaisiin. Toukokuussa 1940 perustetun laillisen Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) lähes 40 000 jäsentä olivat nyt ”maanpettureita”, samoin kommunistit, jotka kieltäytyivät lähtemästä rintamalle natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

SNS:n perustajajäsenen Mauri Ryömän mukaan nimettyjä ryömäläisiä suljettiin ”turvasäilöihin”, joista heitä kuljetettiin rintamalle työvelvollisiksi ja taistelujoukkoihin Nikke Pärmin johtamaan ”Pärmin pataljoonaan”. Kun sodanvastustajia ei tohdittu suoraan teloittaa, ajatus oli, että heistä päästään eroon vihollisen tulituksessa.

Osa kuitenkin loikkasi heti tilaisuuden tullen Neuvostoliiton puolelle. Ylevät ajatukset taistelusta fasismia vastaan eivät useinkaan toteutuneet. Osa loikkareista ammuttiin pian, koska heitä pidettiin vakoiljoina. Osa joutui pakkotöihin ja osalle ei annettu muuta vaihtoehtoa kuin palata desanttina Suomeen tiedustelu- ja tuhoamistöihin.

Näin käy myös Sanbergin kirjasarjassa tutuksi tulleelle Matti Långille.

Muista vakiohahmoista Anton Rimminen ja Toivo Lång viettävät sotavuotensa Koverissa. Ismo Torni sen sijaan sopeutuu sotaan ja etenee aliupseeriksi ja tarkka-ampujaksi.

Lahden kotirintamalla ylietsivä Otso Kekki tutkii ravintolaan tehtyä kranaatti-iskua ja etsii desanttina piileskelevää Matti Långia sekavin miettein. Valpon miesten sotakiihko ei miellytä, mutta poliisin on hoidettava velvollisuutensa. Otso Kekki on nykytermein eri osapuolten välissä luoviva tolkun mies.

Kirjan kannessa lukee jännitysromaani, mutta dekkarimaisuudet ovat Desantissa aika vähissä. Paremminkin se on vain romaani ja miksei dokumenttiromaanikin. Koverin keskitysleirin osalta päälähteenä lienee ollut Nestori Parkkarin muistelmateos Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944 vuodelta 1955. Sen voi lukea kokonaan täältä . Nestori Parkkari kuuluu myös Sandbergin teoksen sivuhenkilöihin.

Sodanaikaisesta vastarintatoiminnasta taas kertoi omiin kokemuksiinsa pohjautuen Sakari Selin vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko.

Anton Rimminen ja Långin veljekset edustivat Suomen vakiintunutta ulkopoliittista linjaa, mutta viisi vuotta etuajassa. Sen takia he joutuivat vangituiksi ja kidutetuiksi niin kuin esikuvansa oikeassa elämässä. Timo Sandberg kuvaa heitä ja aikaa kiihkoilematta, mutta monista sanankäänteistä selviää kyllä, kenen puolella hänen sympatiansa ovat.

Otso Kekki -romaanisarja on kehuttu ja palkittu – hyvästä syystä. Desantti vahvistaa sen asemaa poliittisen lähihistorian merkittävänä kuvauksena.

torstai 18. maaliskuuta 2021

Rottakuningas on Pascal Engmanin kolmas ja paras trilleri - rankka kuvaus väkivaltaisesta mieskulttuurista



Pascal Engman: Rottakuningas. Suomentanut Pekka Marjamäki. 470 sivua, WSOY.

Incel tarkoittaa tahdosta riippumatonta selibaattia. Se on synnyttänyt alakulttuurin, jossa nuoret miehet kokevat tulleensa naisten syrjimiksi ja puhuvat heistä halveksuvasti ja uhkailevasti.

Kaikki eivät vain puhu. Vuonna 2018 Alek Minassian ajoi Kanadassa autolla jalankulkijoiden päälle ja tappoi kymmenen ihmistä. Neljä vuotta aiemmin Kaliforniassa Elliot Rodger murhasi kuusi ihmistä. Tekojen motiivina oli kostaminen naisille ja vallankumouksen käynnistäminen.

Minassianiin ja Rodgeriin viitataan Pascal Engmanin kolmannessa trillerissä Rottakuningas. Sen nimihenkilön tavoitteena on lyödä heidän ennätyksensä, tehdä vielä isompi joukkomurha incel-hengessä, julkaista manifesti ja käynnistää vallankumous.

Pascal Engman nousi ruotsalaisen yhteiskunnallisen trillerin kärkinimeksi esikoisteoksellaan Patriootit , joka suomennettiin toissa vuonna. Sen äärioikeistolaiset ”kaupunkisissit” murhasivat muukalaisvihaa vastaan kirjoittavia toimittajia.

Isojen teemojen parissa oltiin myös vuosi sitten suomennetussa Polttavassa maassa , mutta lopun remesmäinen toimintarymistely ja ontot henkilökuvat söivät ihmiskaupasta kertovan tarinan uskottavuutta.

Rottakuningas on Engmanin onnistunein kirja. Yhteiskunnallinen sanoma ja henkilökuvaus ovat ensi kerran tasapainossa. Nyt hän on malttanut olla kärjistämättä liikaa teoksen pahiksia. He eivät tee väkivaltaa, koska nauttivat siitä sen itsensä vuoksi vaan siksi, että heillä on ideologia ja tehtävä.

Päähenkilö on nyt toista kertaa poliisi Vanessa Frank, joka luulee aluksi selvittävänsä tavallista perhepiirissä tapahtunutta murhaa, jossa syyllinenkin on ilmiselvä. Juttu kuitenkin laajenee ja Frank saa salaiseksi avukseen edellisestä teoksesta tutun entisen eliittisotilaan Nicolas Paredesin, joka välillä oli sortunut rikoksen poluille.

Vanessa Frank on itse asiassa samanlainen henkilöhahmo kuin ensimmäisenä nordic noir -sarjana pidetyn tanskalaisen Rikos-tv-sarjan (2007–2012) Sarah Lund. Äärettömän pätevä työssä, mutta yksinäinen ja hukassa yksityiselämässään.

Vasta nyt ensi kerran näkemälleni Rikokselle (löytyy C More -palvelusta) on moni muukin dekkarien poliisinainen paljon velkaa siinä, missä sitä seurannutta Siltaa on kopioitu kyllästymiseen asti juonikuvioita myöten pohjoismaisissa dekkareissa.

Rottakuningas on hyvin rakennettu. Lukuisat sivujuonilta näyttävät polut ja henkilöt tuovat sen teemoihin Engmanilta aiemmin puuttunutta moni-ilmeisyyttä, mutta kaikki johtavat kohti vaikuttavaa loppuhuipennusta.

Itse nimihenkilö Rottakuningas on pohjustettu uskottavasti ja karmaisevasti. Sitaatit romaanien eri osien välillä kertovat, että jotkut miehet hautovat todella synkkää vihaa päänsä sisällä. Siitä on lyhyt askel uskomattomalta tuntuviin tekoihin.

 Lyhyet kappaleet koukuttavat ja pitävät kihelmöivää jännitystä herkeämättä yllä, joten Rottakuningas toimii puhtaasti huipputrillerinäkin pulssia nostattavalla tavalla.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Pölpöttävä dialogi vie kuusikymppiseltä ukolta tehot Ilona Tuomisen murhatarinasta, mutta voi olla raikasta toisenlaiselle lukijalle



Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa. 333 sivua, Bazar.

Kuusikymppinen ukko ei selvästikään ole Ilona Tuomisen esikoistrillerin Ja jollen sinua saa kohderyhmää, siksi tämä arvio voi tuntua epäoikeudenmukaiselta. Puhtaasti jännärinä ajatellen teos olisi tarvinnut kustannustoimittajan lujaa kättä pyyhkimään pois pölpöttävää dialogia, joka koko ajan katkaisee tarinan etenemisen.

Mutta kirjassa on paljon muitakin aineksia. Sarjamurhatarina menee kauhun rajoille, päähenkilö Riia Haapakorven ja rikosylikonstaapeli Lauri Vilksin suhde kurottaa kohti chick litiä.

Sitten on vielä perhetarina. Ikinä ennen ei ole dekkarigenressä tullut vastaan teosta, jossa päähenkilön suhde isäänsä ja veljiinsä on näin vahva. Lisäksi paras ystävä Selleri tekee kaikkensa Riian hyväksi.

Toisenlaiselle lukijalle Tuomisen esikoinen voi olla erittäin raikas vaihtoehto.

Päähenkilö Riia Haapakorpi on varautunut ja kurinalaista elämää elävä opettaja, joka kerran salilta palatessaan löytää urheilukassin täynnä paloitellun naisen osia. Paloittelumurhien uhreja tulee lisää ja aika pian alkaa näyttää siltä, että murhilla on joku yhteys Riiaan. Hän ei kuitenkaan tunne ollenkaan muita uhreja. Vastaus löytyy menneisyydestä, niin kuin trillereissä usein käy.

Ja jollen sinua saa on aika erikoinen keitos, koska teoksen tunnelma heittää koko ajan laidasta toiseen. Yhtäältä tarina on irtopäineen makaaberi. Siitä siirrytään helliin tunteisiin perheen, ystävien ja vielä komean poliisi Vilksin kanssa.

Tarinassa on vetoakin, sillä Tuominen on keksinyt erikoisen motiivin murhille, mutta kuten sanottua, sivuraiteille vievä runsas dialogi raastaa hermoja.

Varsinaista jännitystä syntyy vasta kirjan lopussa. Murhasarjan motiivi on vähän liiankin erikoinen, eikä Riian kylmähermoisuus kauhujen talossa vastaa hänestä kirjassa aiemmin syntynyttä kuvaa.

Mutta eri sukupuolen ja -polven lukija voi kokea teoksen täysin eri tavalla.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Suomalaisvaimo Martta Piilikangas vankileirien saaristossa



Martta Piili: Kohtalona Siperia – Neljätoista vuotta pakkotyövankina. 176 sivua, Like.

Kansallisarkisto aloitti viime syksynä suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa 1917–1964 selvittävän tutkimushankkeen.

Yhden erikoisimmista koki Kannaksen Koivistolla asunut ratavartijan vaimo Martta Piilikangas (1902–1978). Yksin kotona ollut Piilikangas jäi talvisodan aikana epähuomiossa evakuoimatta – tai ei suostunut lähtemään kotoaan – ja helmikuussa 1940 puna-armeijan sotilaat vangitsivat hänet.

Siitä alkoi matka vankileirien saaristoon, josta 14 vuotta kului Siperiassa helvetillisissä olosuhteissa. Suomeen Piilikangas pääsi palaamaan vasta syyskuussa 1956.

Vankeudesta palattuaan Piilikangas kirjoitti, tai ehkä saneli, muistelmansa, jotka julkaistiin Martta Piilin nimellä. Teos Pakkotyövankina Siperiassa 1939–1956 on nyt julkaistu uudelleen nimellä Kohtalona Siperia. Piilikankaan muistelmia täydentävät Gulagin suomalaisvankien muistelmista väitöskirjan tehneen Erkki Vettenniemen tapahtumia taustoittavat jälkisanat.

Koivistolta vangittu Piilikangas vietiin ensin kuulusteltavaksi ja pakkotyöhön Terijoelle. Sitten muistelmissa hypätään vuosi eteenpäin ja hän on vankilassa Leningradissa. Kuri on ankara. Päivällä ei saa maata eikä edes istua, yöt menevät kuulusteluissa, joissa jankataan samaa asiaa: miksi ja kenen käskystä Martta jäi kotiinsa.

Piilikankaan muistelmissa vangitsemisen syy jää epäselväksi, mutta Vettenniemen mukaan hän sai aluksi viiden vuoden tuomion vakoilusta. Piilikankaan katsottiin jääneen kotiseudulleen vakoilemaan valloittaja-armeijaa. Vettenniemi kirjoittaa, ettei Piilikangas itse tullut koskaan tuntemaan pakkotyötuomionsa perusteluita.

Siviilisotavankeja Neuvostoliitto otti talvisodan aikana noin 2 500, mutta valtaosa pääsi palaamaan kotiin kesään 1940 mennessä.

Piilikankaan pitkä matka oli silloin vasta alussa. Leningradista alkoi viikkojen junakuljetus Siperian eri vankileireille.

Piilikangas teki vuosien ajan maatalous- ja keittiötöitä, oli siivoaja, työskenteli tehtaissa ja kivilouhimolla. Työ oli raskasta, huono ruoka sidottu urakkatavoitteiden saavuttamiseen ja vaatteet niitä ryysyjä, mitkä sattuivat päällä olemaan. Piilikangas oli useita kertoja nälästä ja fyysisestä rasituksesta sairaalaparakeissa, ja yritti itsemurhaakin.

Elokuussa 1954 Piilikangas vapautettiin vankilasta, mutta Suomeen pääsyä hän joutui odottamaan vielä kaksi vuotta. Säälimättömässä neuvostobyrokratiassa puuttui aina joku lupalappu, joka esti matkustamisen.

Sen kaksi vuotta hän työskenteli palvelijana Siperiassa enimmäkseen hyvien ihmisten luona.

”Kolhoosielämän kurjuus, viinanhuuruinen arki ja puuduttava byrokratia välittivät Neuvostoliitosta sellaista kuvaa, johon ei edellisinä vuosina ollut tässä maassa totuttu”, Vettenniemi luonnehtii muistelmien uutuusarvoa aikalaislukijoille.

Hän kummeksuu, ettei Piilikangas kirjassaan ja sen jälkeen antamissaan haastatteluissa kokemastaan huolimatta vähättele eikä vieroksu venäläisiä. Kommunistien pakkovalta ei selity kansanluonteen heikkouksilla, sillä he sortivat tasapuolisesti kaikkia alamaisiaan, myös venäläisiä.

Pakkotyövankina Siperiassa 1939–1956 ei ollut suuri menestys. Yhden ihmisen silminnäkijäkuvaus on nyt kiehtovaa ja kauhistuttavaa luettavaa, mutta sen ilmestyessä vuonna 1957 yleisöä liikutti enemmän Unto Parvilahden ”vimmattu vankeustodistus” Berijan tarhat, jossa Neuvostoliittoa syytettiin suoraan kansanmurhista.

Martta Piilikankaalla oli kaksi pientä evakkoon lähetettyä tytärtä, kun hänet 38-vuotiaana vangittiin. Hän oli yksin kotona, koska aviomies Jalmari oli saanut loman ja mennyt tyttäriä tapaamaan Kesi-Suomeen.

Suomeen palasi 54-vuotias nainen, jota vastassa Helsingin rautatieasemalla oli toinen tyttäristä, nyt neljän lapsen äiti. Äiti katosi, mummo palasi, kuuluu Erkki Vettenniemen osuuden otsikko tässä kirjassa.


torstai 4. maaliskuuta 2021

Realistinen rikosromaani Liian lempeä mies kertoo pedofiileistä ja välinpitämättömyydestä uhreja kohtaan



Kauko Röyhkä - Anneli Aunola: Liian lempeä mies. 335 sivua, CrimeTime.

Suomessa eletään dekkarien korkeasuhdannetta. Koko ajan ilmestyy uusia huipputeoksia ja esiin tulee uusia mielenkiintoisia kirjoittajia. Tyylilajikin vaihtelee realistisesta poliisiromaanista toimintaan ja psykologisiin jännäreihin.

Sitten on dekkareita, joihin sana ei oikein sovi, jos se vie ajatukset viihdekirjallisuuteen. Kauko Röyhkän ja Anneli Aunolan yhdessä kirjoittama Liian lempeä mies on paremminkin romaani rikoksesta niin kuin ruotsalaisklassikot Sjöwall & Wahlöö oman kymmenosaisen sarjansa määrittelivät.

Röyhkä on rock-muusikko ja monipuolinen kirjailija. Eläkkeellä olevan Aunolan taustalla on pitkä ura poliisina eri tehtävissä järjestyspoliisista väkivalta- ja huumerikostutkintaan. Se näkyy. Liian lempeä mies jatkaa vakuuttavasti realistisen poliisiromaanin perinnettä.

Teos sijoittuu synkkään lamavuoteen 1993. Helsingin poliisilaitoksen konstaapeli Alisa Aro saa varman vihjeen pedofiilistä. Varastomiehenä työskentelevä Arvi Kaapponen on jäänyt kiinni itse teosta yksinhuoltajaäidin pojan kanssa.

Tapaus on selvä ja Kaapponen pidätettynä, mutta Aro haluaa tutkia juttua syvemmälle. Esimies jarruttaa. Pitää vahtia, ettei säästöpaineissa kerry liikaa ylityötunteja. Eikä asian lisäselvittely muuttaisi Kaapposelle joka tapauksessa tulevaa tuomiota. Uhrien asema ei kiinnosta ja muilta poliisilaitoksilta saatu virka-apu on välinpitämätöntä.

Aro pitää kuitenkin päänsä ja löytää lisää uhreja. Kaapponen on hankkinut omansa toimimalla yksinhuoltajien lapsille seuraa tarjoavassa Kaverit ry:ssä. Toiset uhrit ovat lastenkotien lapsia ja muita huono-osaisia, joista kukaan ei piittaa. Turvaverkot repsottavat, jos niitä edes on.

Niin inhottavia kuin Kaapposen rikokset ovatkin, hän on vain pikkutekijä isossa kansainvälisessä verkostossa. Romaanissa päästään sinne, mikä jää Alisa Arolta saavuttamatta asiaa koskevan yleisen välinpitämättömyyden takia.

Kaapposen kautta Röyhkä ja Aunola kuvaavat pedofiilin kieroutunutta sielunmaisemaa. Rakastava aviomies ja pikkutyttöjen hyvä isä voi olla samaan aikaan pikkupoikien raiskaaja, koska elää sairaassa fantasiassa. Hän selittää itselleen, ettei tee mitään väärää vaan on pojille kaveri ja opettaja tai valmentaja aikuisuuden seksileikkeihin.

Kerronnallisesti Liian lempeä mies on peruspoliisiromaani. Alisa Aro on eronnut yksinhuoltaja, jonka arki on harmaata niin kuin melkein aina tällaisissa kirjoissa. Valoa pimeyteen tuo mukava työkaveri Timo, jonka kanssa voisi syntyä muutakin kuin työtoveruutta.

Pedofiilirenkaan huipulla on liikemies Werner Poutakallio. Romaanissa kuvataan hyytävästi renkaan aluskasvillisuutta – miehiä, jotka toimittavat poikia raiskattaviksi ja toisia, jotka tietävät, mutta sulkevat silmänsä muutamasta satasesta.

Liian lempeä mies kulkee samoissa jalanjäljissä kuin Suomen ehkä kautta aikain arvostetuimman rikoskirjailijan Matti-Yrjänä Joensuun Harjunpäät. Tämä tuskin on sattumaa, sillä poliisina Anneli Aunola työskenteli Joensuun työparina. Hän myös antoi vähintään vaikutteita Harjunpää-dekkareiden naispoliisiin Onerva Nykäseen.


maanantai 1. maaliskuuta 2021

Terhi Törmälehdon Taavi kertoo poikkeusyksilöstä, joka eli väkevimmin sodassa



Terhi Törmälehto: Taavi. 298 sivua, Otava.

Taavi Törmälehto (1922–2007) oli Mannerheim-ristin ritari numero 41. Rivisotilas kunnostautui heinäkuussa 1941 useissa taisteluissa kunnianosoituksen arvoisesti. Alikersantiksi hänet ylennettiin vasta sodan loppuvaiheessa heinäkuussa 1944.

Terhi Törmälehto luo isoisänsä henkilökuvaa romaanissaan Taavi.  Se on fiktiota, mutta pohjana on Taavi Törmälehdon muistelmakuvaus Marskin ritarin tilitys. Lopputulos on kaunokirjan ja sotakirjan huikea, ehkä ainutlaatuinen yhdistelmä.

Romaanin Taavi karkaa salaa 17-vuotiaana kotoaan talvisotaan. Sodasta levoton nuori mies löytää elämälleen tarkoituksen. Hän on Antti Rokan kaltainen valiotappaja, joka on jatkuvassa hankauksessa sotilaskurin kanssa. Kun omalla rintamalohkolla alkaa jatkosodassa hiljaisempi vaihe, hän hakeutuu omin päin sinne, missä tapahtuu.

Taavi Törmälehtoa kutsuttiinkin sodassa myös Jermulehdoksi.

Taavi kokee kaikki sodan tuskat – nälän, pelon ja vilun. Eniten häntä kuitenkin piinaa haju, jonka synnyttää suolikaasujen, rikkinäisten hampaiden ja korsun katossa kuivuvien jalkarättien yhteisvaikutus. Silti hän kokee elävänsä väkevimmin juuri sodassa. Harmittaa, kun asetoverit suunnittelevat sodan jälkeistä elämäänsä siviilissä. Elämä on tässä ja nyt, juuri näissä taisteluissa, joissa luodit kaatavat miehiä oikealta ja vasemmalta, mutta väistävät Taavin.

Harvoilla lomilla Taavi näyttäytyy joskus kotona, mutta silloinkin mieli vie miehen hätäisen käynnin jälkeen vilkkaampiin ympyröihin.

Romaanin muita näkökulmahenkilöitä ovat Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko. Heidän kauttaan romaaniin tulee mukaan kotirintama ja naisten rooli sotavuosina. Leivotaan, kudotaan ja laitetaan ruokaa koko ajan vähenevistä tarpeista. Pelätään, milloin mustapukuinen pappi ilmaantuu kotitielle tuomaan kuolinsanomaa.

Taavin tarina huipentuu jaksoissa, joissa eletään yksi heinäkuinen päivä vuoden 1967 Göteborgissa. Telakalla työskentelevä Taavi on legenda jo eläessään suomalaisyhteisön parissa, mutta onko hän vieläkään sinut siviilielämän kanssa? Sota on ohi, mutta kuitenkin jatkuu.

Romaanissa on yksi luku jokaisesta sotakuukaudesta alkaen tammikuusta 1940, jolloin Taavi karkaa taisteluihin. On perinteistä sotakuvaustakin, mutta vähän. Terhi Törmälehto porautuu Taavin mieleen. Lopputulos on kaunokirjallinen merkkiteos, psykologinen huippuromaani.

Sopii myös niille, jotka eivät normaalisti lue sotakirjoja.