Toimittaja Kai Hirvasnoro on kirjoittanut satoja kirja-arvosteluja Kansan Uutisiin 1990-luvulta alkaen. Ne on koottu tähän blogiin, jonka pääsisällön muodostavat arviot uusista dekkareista.
perjantai 27. maaliskuuta 2020
Pascal Engmanin Polttava maa: Suoraviivaista toimintaa, ontot henkilökuvat
Pascal Engman; Polttava maa. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY, 557 sivua.
Pascal Engmanin toinen teos on vuoden odotetuimpia. Niin kovan jäljen viime vuonna suomennettu Patriootit jätti. Lupaavalta tuntuukin, kun sivuja Polttavassa maassa on yli 550 ja kirjan teemat jälleen kovaa kamaa: natsien perustama siirtokunta Chilessä ja katulapsien sieppauksia Tukholmassa.
Miksi en kuitenkaan huuda hurraata? Kirjassa häiritsee kaksi asiaa.
Ensimmäinen on henkilökuvaus. He ovat Polttavassa maassa vain hyviä tai pahoja karikatyyreihin asti. Entinen eliittisotilas Nicolas sieppaa miljonäärejä kaverinsa Ivanin kanssa. Vaikka Nicolas on ihmisryöstäjä, hän on hyvä ja Ivan taas äärimmäisen paha ja tunari kaiken lisäksi. Kirjan varsinainen päähenkilö on hyllytetty poliisi Vanessa Frank. Hän on tyypillinen trillerien poliisihahmo. Hankala, mutta aina oikeassa ja valmis uhraamaan itsensä, että oikeus toteutuisi.
Polttavassa maassa myöhemmin esiin tulevat rikollishahmot ovat sadisteja, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä.
Henkilökuvaus tuo mieleen Alistair MacLeanin 1960-1980-luvun kirjat. MacLeania markkinoitiin aikoinaan televisiossakin jännityksen maailmanmestarina. Seikkailukirjojen ahmijalle hän olikin sitä, mutta aikuisena MacLeanin kirjoja en ole pystynyt lukemaan edes nostalgiamielessä. Yksi syy on juuri henkilöt, joilla on vain yksi ääriominaisuus asteikolla hyvä-paha.
Ikävä kyllä Polttava maa toi toisellakin tavalla mieleen MacLeanin, ja se on samalla toinen kirjassa häiritsevä asia. MacLeanin sankarit pystyvät yli-inhimillisiin suorituksiin ylivoimaista vihollista vastaan. Jännitystä ei oikeastaan synny, koska lukija tietää, ettei sankarille käy kuinkaan.
Toivottavasti en nyt spoilaa, mutta Polttavan maan kiihkeäksi vyörytykseksi tarkoitettu loppu on niin macleanilainen, että se enemmän haukotuttaa kuin saa sydämen sykkimään kiihkeämmin.
Patriooteissa Engman käsitteli äärioikeistoa ja vihapuhetta. Hän on suurten ja tärkeiden teemojen mies. Sitä pitää kunnioittaa. Polttavan maan jälkeen on kuitenkin kysyttävä itseltään, oliko Patriootitkaan niin loistava kuin väitin. Vai ylistinkö sitä siksi, että aihe on tärkeä ja sen käsittely oman agendani mukainen?
Polttava maa ei ole huono kirja, sillä on muitakin ansioita kuin aikamme vääryyden purkaminen. Engman pohjustaa tarinaa hyvin ennen kuin saattaa sen keskeiset henkilöt yhteen suorittamaan tärkeää tehtävää. Kirjan juonessa on ovelia kehitelmiä ja aitoa yllätyksellisyyttä.
Siksi harmittaa, ettei Polttava maa ole kuitenkaan niin hyvä kuin se lupailee. Ehkä Pascal Engman ei vain ole riittävän hyvä kirjailija tuomaan aiheitaan ja ajatuksiaan julki. Ehkä hän on lukenut liikaa ruotsalaisia liukuhuihnadekkareita ja ottanut niistä liikaa oppia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti