Pascal Engman jatkaa ruotsalaisen yhteiskunnallisen dekkarin perinnettä - Muuttuja X:n aiheena on jalkapallo-ottelujen manipulointi

Pascal Engman: Muuttuja X (X). 655 sivua.Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2025.

Yhteiskuntatietoinen ruotsalainen dekkari täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Kuka sen teki sijaan alettiin kysyä, miksi ja missä olosuhteissa se tehtiin vuonna 1965 käynnistyneessä Beck -sarjassa, jonka ensimmäinen osa oli nimeltään Roseanna. Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenosaisen sarjan teosten alaotsikkona oli "romaani rikoksesta".

Vuonna 1975 päättynyt sarja eteni osa osalta yhä vasemmistolaisemman julistuksen merkeissä. Beckejä uudelleen lukiessa syntyy vaikutelma, että Sjöwallin ja Wahlöön mielestä viime kädessä syyllinen jokaiseen rikokseen on kapitalistinen yhteiskunta.

Yhteiskunnallisen dekkarin perinne voi edelleen hyvin Ruotsissa. Vuodesta 2019 perinteen jatkajista ehkä merkittävin on ollut entinen journalisti ja nykyinen menestyskirjailija Pascal Engman. Hänen huikeat ajankohtaisdekkarinsa tuovat lisävaloa siihen, mistä juuri nyt puhutaan tai mistä olisi syytä puhua enemmän. Engman on kirjoittanut äärioikeistosta, jihadismin taustatekijöistä, väkivaltaisesta mieskulttuurista ja jengirikollisuudesta.

Uusin teos, tänään ilmestyvä Muuttuja X on aiheeltaan tuore. Jalkapallon Qatarin MM-kisoihin huipentuva trilleridekkari vie urheiluvedonlyönnin ja ottelumanipulaatioiden maailmaan. Jos Engmania on uskominen, kyseessä on väkivallan täyteinen miljardibisnes. Ja uskottava on, koska Muuttuja X:n pienet journalistiset palaset todistavat kirjailijan tehneen taustatyönsä huolella ja tietävän, mistä puhuu.

Muuttuja X jatkaa Engmanin Vanessa Frank -sarjaa. Hän on ollut päähenkilö muissa teoksissa paitsi esikoisessa Patriootit, joka ei saanut jatko-osia. Muuttuja X:n alussa poliisista lähtenyt Vanessa Frank tekee paluun törkeiden rikosten osastolle ja pääsee heti tutkimaan Manchester Unitedin tähdistöön nousseen jalkapalloilijan vaimon murhaa.

Herish Sadi on puolestaan vasta lupaus, mutta AIK:n tähteä odottaa todennäköisesti suuri tulevaisuus ja miljoonatienestit jalkapalloammattilaisena. Varjon hänen tulevaisuudelleen heittävät kuitenkin miehet, jotka vaativat Herishiä ottamaan keltaisen kortin seuraavan ottelun ensimmäisellä puoliajalla. Korvaus "pienestä palveluksesta" olisi 30000 kruunua. Varoittava esimerkki on entinen suurlupaus Adi, joka ei enää koskaan pelaa jalkapalloa, koska hänen polvensa on murskattu.

Vaaditusta keltaisesta kortista Engman lähtee kerimään kohti ottelumanipulaation suurta kuvaa, jossa lahjonnan ja uhkailun kohteena ovat pelaajien lisäksi erotuomarit ja pelinappuloina näiden omaiset. Bisneksessä liikkuvat niin suuret rahasummat, ettei vastahakoisten tai muuten tielle tulevien murhia kaihdeta.

Muuttuja X:n riipaisevin hahmo on otteensa menettänyt ja oppilaiden kiusaama opettaja Jonna Petersén joka löytää itselleen ymmärtäjän Maksimiksi itseään kutsuvasta miehestä. Maksimkin kytkeytyy tiukasti teoksen pääjuoneen, mutta Jonnan kautta Engman kuvaa myös romanssihuijatun psyykeä, kun tämä haluaa itsepintaisesti pitää kiinni itselleen kerrotusta tarinasta, vaikka todisteet kertovat toista.

Pascal Engmanilla on paljon asiaa, mutta aiempien teostensa tapaan Muuttuja X on tietenkin ennen kaikkea dynaaminen rikosromaani, jossa vauhti ei hiljene hetkeksikään. Henkilöiden moninaisuus ja eri näkökulmat pitävät toimintaa yllä, vaikka Vanessa Frank on selkeä keskushahmo. Tulitukea hän saa totuttuun tapaan entisestä eliittisotilaasta ja rakastetustaan Nicolas Paredesista, joka opiskelee poliisiksi Malmössa. Henkilöiden välisiä suhteita Engman käsittelee niukasti, mutta riittävästi, jotta dekkarilla on myös emotionaalista kosketuspintaa.

Engmanin dekkarit ovat juuri sellaisia, jonka takia ruotsalainen rikoskirjallisuus on ollut maailmanmaineessa jo vuosikymmeniä. Kun terävä kerronta ja asiapohja yhdistyvät, yli 600-sivuinen kirja menee kuin siivillä, ja seuraavaa osaa alkaa kaivata heti.

Mieluummin ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen - Pascal Engmanin trilleri pureutuu syvälle Ruotsin jengirikollisuuteen

Pascal Engman: Kokaiini (Kokain). Suomentanut Pekka Marjamäki. 631 sivua, WSOY.

Lähes päivittäin Ruotsista tulevat uutiset jengisodista ja silmittömästä väkivallasta turruttavat ainakin suomalaisen lukijan, koska ne ovat niin kaukana omasta todellisuudestamme. Käsistä riistäytynyt väkivalta on jotain käsittämätöntä johtavassa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ilmiötä auttaa ymmärtämään, ei tietenkään hyväksymään, toimittajataustaisen Pascal Engmanin viides trilleri Kokaiini.

Ruotsin parhaaksi yhteiskunnallisten jännityskirjojen kirjoittajaksi noussut Engman on todella suurten teemojen mies. Aiemmissa teoksissa hän on käsitellyt äärioikeiston nousua, laitonta elinkauppaa, incel-miehiä ja jihadistista terrorismia.

Kokaiinissa mennään suoraan sen ytimeen, mistä Ruotsi tällä hetkellä parhaiten tunnetaan. Se valottaa jengirikollisuutta voimakkaasti tunteeseen mennen. Engman kuvaa hyytävästi, miksi jo kymmenvuotiaat pikkupojat pitävät husbylaista somalitaustaista Sudet-jengin johtajaa Said Abdullahia sankarinaan, ja miksi teini-ikäisiä lapsia on niin vaikea pitää erossa jengeistä.

Syy on tietysti nopea ja helppo raha. Tai toive ja kuvitelma siitä. Todellisuudessa jengin alaportailla osana on vain jatkuva pelko.

Mutta on siinä muutakin. Teoksessa jengiläiset puhuvat koko ajan kunnioituksen saamisesta. Sitä vaativat ne, jotka eivät itse kunnioita mitään, eivät edes omaa asuinaluettaan ja sen laillisesti elantonsa hankkivia ihmisiä. Kuten otsikossa sanotaan, koetaan paremmaksi olla ykkösluokan rikollinen kuin kakkosluokan kansalainen. Se on unelma, joka onnistuu vain harvalta. Useimmiten jengin pauloihin joutunut on aina uhrattavissa oleva kertakäyttötyökalu ja puhe veljeydestä suurta petosta.

Kokaiini on jykevä jännityskirja, mutta lopullisesti sen nostaa mestaruusluokkaan vankka faktapohja. Teoksen lukujen aluissa lainataan Ruotsin rikoksentorjuntaneuvosto Brån raporttia ja anonyyminä puhunutta poliisia. Lisäksi Engman on kertonut, että rikolliset puhuvat hänelle mielellään, kunhan heidän nimensä eivät tule julki. 

Hyvästä faktapohjasta ja Engmanin kirjoittajantaidosta syntyy kerta toisensa jälkeen yhdistelmä, joka kertoo aivan olennaista tästä mädästä maailmasta. Hyvätkin raportit jäävät lukematta muilta kuin asiantuntijoilta. Juuri trilleriaines on se lisä, joka tekee Engmanin teoksista niin vavahduttavia.

  Kokaiini on hänen erinomaisista jännäreistään paras. Se luo painajaismaisen näkymän elämään Tukholman lähiöissä, joissa rikollisjengien jäsenet elävät kuin kingit ja pitävät muita asukkaita pelon vallassa.

Kokaiinin tekee erityisen raastavaksi Said Abdullahin vastapari, Husbyssa elintarvikeliikettään pitävä dakarilaistaustainen Fatou Diop, joka on opettanut lapsilleen pienestä pitäen oikean ja väärän eron. Kaupastaan käsin hän on nähnyt, mikä on lasten tie jengeihin. He aloittavat tähystäjinä, siirtyvät sitten vanhempien jengiläisten aseenkantajiksi kunnes alkavat myydä huumeita. Fatou myös tietää, ettei mikään muutu, ellei joku uskalla nousta vastarintaan ja todistaa Said Abdullahia ja hänen kaltaisiaan vastaan.

Kokaiini jatkaa sarjaa, jonka päähenkilöt ovat poliisi Vanessa Frank ja entinen eliittisotilas Nicolas Paredes. Engmanin sanomaa teoksessa ryydittää mestarillinen jännitys, jonka takia sitä lukee sydän pamppaillen alusta loppuun.

Jihadistin mielenmaisema avautuu Pascal Engmanin neljännessä trillerissä

Pascal Engman: Lesket (Änkorna). Suomentanut Pekka Marjamäki. 542 sivua, WSOY.

Hamza Mansour kasvoi Ruotsissa kahden kulttuurin välissä. Irakista muuttanut isä Abbas kehui sukulaisille ihmeellistä maata, "kylmää paratiisia maailman ääressä", mutta oli todellisuudessa katkera kaikesta ja kaikille. Asenne tarttui vähitellen koulussa menestyvään ja jääkiekkoammattilaisuudesta haaveilevaan Hamzaan. Vihan ja ulkopuolisuuden tunteet voimistuivat.

Vuosia myöhemmin Hamza on palannut Tukholmaan entisestään radikalisoituneena Isisin riveissä kokemistaan taisteluissa. Nyt on aika antaa opetus muslimien vastustajille heidän kotikentällään.

Pascal Engmanin ajankohtaistrillerien aiheena on neljännessä suomennoksessa jihadistinen terrorismi. Siinä paneutunut kirjoittaja pääsee paljon tavanomaista säiyttelyä syvemmälle. Terroristin mielenmaisema ja manipuloinnin keinot saavat hyvän läpivalaisun menevässä muodossa.

Engmanin teoksia voisi luonnehtia ajattelevan ihmisen trillereiksi. Hän on koukuttavan jännityksen mestari, mutta ei ilman oikeaa sanottavaa. Esikoisteos Patriootit käsitteli vihapuheen muuttumista äärioikeistolaiseksi terrorismiksi. Sitä seurannut Vanessa Frank -sarjan avaus Polttava maa käsitteli laitonta elinkauppaa, mutta meni pilalle liiallisen toiminnallisuutensa takia. Viime vuonna ilmestynyt miesten naisiin kohdistamasta vihasta kertova Rottakuningas kuitenkin palautti uskon Engmaniin ja nyt ilmestynyt Lesket on myös huipputyö.

Pascal Engmanilla on kertojanlahja luoda teoksiinsa hirmuinen jännityslataus ensimmäiseltä sivulta lähtien vaikka hän pitää lukijan pitkään pimennossa siitä, mitä kirja varsinaisesti käsittelee. Nyt lähdetään liikkeelle kahdesta murhasta Tukholman syyspimeydessä. Toinen uhri on jengirikollisuuden parissa työskennellyt poliisi, joten rikostutkinnan painopistekin on siinä. Vanessa Frankille tärkeämpi on toinen uhri, nuori maahanmuuttajataustainen nainen. Juttu tulee häntä henkilökohtaisestikin lähelle.

Osa Engmanin tekstin tehosta selittyy lyhyillä 1,5-3-sivuisilla luvuilla, joissa on koko ajan käsittämätön lataus ja jotka pakottavat lukemaan vielä yhden ja sen jälkeen vielä yhden luvun. Samaa koukuttavaa rakennetta käyttävät toki useimmat muutkin jännityskirjailijat, mutta Engman on vain kolmessa hyvässä kirjassaan muita edellä.

Hän tuntuu myös tajuavan sen, että trillerin loppuratkaisu on joka tapauksessa ennalta arvattava, joten sitä ei kannata pitkittää liikaa. Näin on myös Leskissä. Jihadistien isku on kekseliäästi ideoitu, mutta Engman hoitaa sen alta pois eleettömän tyylikkäästi. Koko teos on pakattu niin täyteen ajatuksia herättävää jännitystä, että ylenpalttinen ryminä sen päälle olisi vain haitaksi.

Rottakuningas on Pascal Engmanin kolmas ja paras trilleri - rankka kuvaus väkivaltaisesta mieskulttuurista

Pascal Engman: Rottakuningas. Suomentanut Pekka Marjamäki. 470 sivua, WSOY.

Incel tarkoittaa tahdosta riippumatonta selibaattia. Se on synnyttänyt alakulttuurin, jossa nuoret miehet kokevat tulleensa naisten syrjimiksi ja puhuvat heistä halveksuvasti ja uhkailevasti.

Kaikki eivät vain puhu. Vuonna 2018 Alek Minassian ajoi Kanadassa autolla jalankulkijoiden päälle ja tappoi kymmenen ihmistä. Neljä vuotta aiemmin Kaliforniassa Elliot Rodger murhasi kuusi ihmistä. Tekojen motiivina oli kostaminen naisille ja vallankumouksen käynnistäminen.

Minassianiin ja Rodgeriin viitataan Pascal Engmanin kolmannessa trillerissä Rottakuningas. Sen nimihenkilön tavoitteena on lyödä heidän ennätyksensä, tehdä vielä isompi joukkomurha incel-hengessä, julkaista manifesti ja käynnistää vallankumous.

Pascal Engman nousi ruotsalaisen yhteiskunnallisen trillerin kärkinimeksi esikoisteoksellaan Patriootit , joka suomennettiin toissa vuonna. Sen äärioikeistolaiset ”kaupunkisissit” murhasivat muukalaisvihaa vastaan kirjoittavia toimittajia.

Isojen teemojen parissa oltiin myös vuosi sitten suomennetussa Polttavassa maassa , mutta lopun remesmäinen toimintarymistely ja ontot henkilökuvat söivät ihmiskaupasta kertovan tarinan uskottavuutta.

Rottakuningas on Engmanin onnistunein kirja. Yhteiskunnallinen sanoma ja henkilökuvaus ovat ensi kerran tasapainossa. Nyt hän on malttanut olla kärjistämättä liikaa teoksen pahiksia. He eivät tee väkivaltaa, koska nauttivat siitä sen itsensä vuoksi vaan siksi, että heillä on ideologia ja tehtävä.

Päähenkilö on nyt toista kertaa poliisi Vanessa Frank, joka luulee aluksi selvittävänsä tavallista perhepiirissä tapahtunutta murhaa, jossa syyllinenkin on ilmiselvä. Juttu kuitenkin laajenee ja Frank saa salaiseksi avukseen edellisestä teoksesta tutun entisen eliittisotilaan Nicolas Paredesin, joka välillä oli sortunut rikoksen poluille.

Vanessa Frank on itse asiassa samanlainen henkilöhahmo kuin ensimmäisenä nordic noir -sarjana pidetyn tanskalaisen Rikos-tv-sarjan (2007–2012) Sarah Lund. Äärettömän pätevä työssä, mutta yksinäinen ja hukassa yksityiselämässään.

Vasta nyt ensi kerran näkemälleni Rikokselle (löytyy C More -palvelusta) on moni muukin dekkarien poliisinainen paljon velkaa siinä, missä sitä seurannutta Siltaa on kopioitu kyllästymiseen asti juonikuvioita myöten pohjoismaisissa dekkareissa.

Rottakuningas on hyvin rakennettu. Lukuisat sivujuonilta näyttävät polut ja henkilöt tuovat sen teemoihin Engmanilta aiemmin puuttunutta moni-ilmeisyyttä, mutta kaikki johtavat kohti vaikuttavaa loppuhuipennusta.

Itse nimihenkilö Rottakuningas on pohjustettu uskottavasti ja karmaisevasti. Sitaatit romaanien eri osien välillä kertovat, että jotkut miehet hautovat todella synkkää vihaa päänsä sisällä. Siitä on lyhyt askel uskomattomalta tuntuviin tekoihin.

 Lyhyet kappaleet koukuttavat ja pitävät kihelmöivää jännitystä herkeämättä yllä, joten Rottakuningas toimii puhtaasti huipputrillerinäkin pulssia nostattavalla tavalla.

Pascal Engmanin Polttava maa: Suoraviivaista toimintaa, ontot henkilökuvat

Pascal Engman; Polttava maa. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY, 557 sivua.

Pascal Engmanin toinen teos on vuoden odotetuimpia. Niin kovan jäljen viime vuonna suomennettu Patriootit jätti. Lupaavalta tuntuukin, kun sivuja Polttavassa maassa on yli 550 ja kirjan teemat jälleen kovaa kamaa: natsien perustama siirtokunta Chilessä ja katulapsien sieppauksia Tukholmassa.

Miksi en kuitenkaan huuda hurraata? Kirjassa häiritsee kaksi asiaa.

Ensimmäinen on henkilökuvaus. He ovat Polttavassa maassa vain hyviä tai pahoja karikatyyreihin asti. Entinen eliittisotilas Nicolas sieppaa miljonäärejä kaverinsa Ivanin kanssa. Vaikka Nicolas on ihmisryöstäjä, hän on hyvä ja Ivan taas äärimmäisen paha ja tunari kaiken lisäksi. Kirjan varsinainen päähenkilö on hyllytetty poliisi Vanessa Frank. Hän on tyypillinen trillerien poliisihahmo. Hankala, mutta aina oikeassa ja valmis uhraamaan itsensä, että oikeus toteutuisi.

Polttavassa maassa myöhemmin esiin tulevat rikollishahmot ovat sadisteja, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä.

Henkilökuvaus tuo mieleen Alistair MacLeanin 1960-1980-luvun kirjat. MacLeania markkinoitiin aikoinaan televisiossakin jännityksen maailmanmestarina. Seikkailukirjojen ahmijalle hän olikin sitä, mutta aikuisena MacLeanin kirjoja en ole pystynyt lukemaan edes nostalgiamielessä. Yksi syy on juuri henkilöt, joilla on vain yksi ääriominaisuus asteikolla hyvä-paha.

Ikävä kyllä Polttava maa toi toisellakin tavalla mieleen MacLeanin, ja se on samalla toinen kirjassa häiritsevä asia. MacLeanin sankarit pystyvät yli-inhimillisiin suorituksiin ylivoimaista vihollista vastaan. Jännitystä ei oikeastaan synny, koska lukija tietää, ettei sankarille käy kuinkaan.

Toivottavasti en nyt spoilaa, mutta Polttavan maan kiihkeäksi vyörytykseksi tarkoitettu loppu on niin macleanilainen, että se enemmän haukotuttaa kuin saa sydämen sykkimään kiihkeämmin.

Patriooteissa Engman käsitteli äärioikeistoa ja vihapuhetta. Hän on suurten ja tärkeiden teemojen mies. Sitä pitää kunnioittaa. Polttavan maan jälkeen on kuitenkin kysyttävä itseltään, oliko Patriootitkaan niin loistava kuin väitin. Vai ylistinkö sitä siksi, että aihe on tärkeä ja sen käsittely oman agendani mukainen?

Polttava maa ei ole huono kirja, sillä on muitakin ansioita kuin aikamme vääryyden purkaminen. Engman pohjustaa tarinaa hyvin ennen kuin saattaa sen keskeiset henkilöt yhteen suorittamaan tärkeää tehtävää. Kirjan juonessa on ovelia kehitelmiä ja aitoa yllätyksellisyyttä.

Siksi harmittaa, ettei Polttava maa ole kuitenkaan niin hyvä kuin se lupailee. Ehkä Pascal Engman ei vain ole riittävän hyvä kirjailija tuomaan aiheitaan ja ajatuksiaan julki. Ehkä hän on lukenut liikaa ruotsalaisia liukuhuihnadekkareita ja ottanut niistä liikaa oppia.