Kari Haakanan vakoiluromaani Kirvesmies huimaa yhdistäessään oivaltavasti totta ja keksittyä

Kari Haakana: Kirvesmies. 261 sivua, Aula & co 2025.

1970-luvun alussa Ruotsin puolustusministeriö vakoili salaisen tiedustelutoimistonsa  Informationbyrånin (IB) kautta Neuvostoliittoa.  Tämä laiton toiminta tapahtui Suomen aluevesillä. Se myös suoritti salaisia kuvauksia Suomen ilmatilassa. IB käytti kulisseinaan tekaistuja yrityksiä. Laittoman toiminnan paljasti vasemmistolehti FiB/Kulturfront ja sen toimittaja Jan Guillou, josta sittemmin tuli menestynyt kirjailija. Vuonna 1974 presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Olof Palme totesivat asian olevan loppuunkäsitelty ilman vaikutuksia maiden välisiin suhteisiin.

Tätä ei kerrota Kari Haakanan vakoiluromaanissa Kirvesmies, mutta näiden seikkojen tietäminen saa sen maistumaan vielä makeammalta. 

Kolmen loistavan nykyaikaa luotaavan trillerin jälkeen Haakana sijoittaa uuden teoksensa hellekesään 1972 ja kylmän sodan kyyniseen maailmaan. Klassinen vakoiluromaani sekoittaa herkullisesti IB-jutun tositapahtumia siihen, mitä muuta olisi voinut tapahtua.

Ensin itse Kirvesmies puhuu romaanissa, että sodassa tappaminen on työtä ja sen vaatimasta oikeasta asenteesta. Sodassa ollaan edelleen, on oltu koko ajan, edellinen ei koskaan päättynyt, muutti vain muotoaan.

Suomenlahdelta Helsingin läheltä löytyy kiville ajanut ruotsalainen moottorivene ja veneestä kuollut mies. Vene kuuluu kosmetiikkaa maahan tuovalle Cosmexin-nimiselle yhtiölle, jonka omistaa Bengt Nilsson. Kun hän kertoo tapahtuneesta esimiehelleen Oxenhufvudille, tämä toteaa, että on aika ajaa Suomen toiminta alas.

Suomessa kesätoimittaja Hilkka Saari saa myöhään illalla kuuman uutisvihjeen. Olympiastadionin parkkipaikalla on tunnin kuluttua ruumis. Vihje pitää paikkansa. Yhdessä parkkipaikalla olevassa autossa on ruumis ilman päätä ja käsiä.

Toinen vihje samalta soittajalta vie Hilkka Saaren löytämään uuden samanlaisen ruumiin Lappeenrannasta.

Joku murhaa entisiä kaukopartiomiehiä, jotka ovat sodan jälkeenkin pitäneet yhtä.

Kesätoimittaja Hilkka Saari on jymyuutisten jäljillä, mutta ynseä uutispäällikkö Nikulainen kieltäytyy julkaisemasta jokaisen, koska "tässä lehdessä ei julkaista nimettömiin lähteisiin perustuvia panettelujuttuja Ruotsista".

Rauhallisessa tempossa etenevän Kirvesmiehen ajankuva vuodesta 1972 on täyteläinen miehelle, joka itse oli silloin 6-vuotias. Taustatyö on tehty huolellisesti. Miljöö, ihmisten muodollinen käytös, autot, tiet ennen moottoriteitä. Murhatun miehen opiskelijatytär suhtautuu tapaukseen välinpitämättömästi. Hän ei pidä yhteyttä vanhempiinsa, koska he ovat fasisteja. Murhatun  vaimo taas on varma, että syyllisiä ovat kommunistit.

Huolellisuutta teos henkii muutenkin. Aidon 1970-lukuisen oloiset poliisit Haavisto ja Grön ovat päävastuussa päättömien ruumiiden jutun tutkinnasta ymmärtämättä yhtään, mihin suurempaan kuvioon ne liittyvät. 

Kolmen loistavan trillerin jälkeen Haakanan neljäs loistaa enemmän älykkäällä sommitelmallaan kuin jännityksellä. Viimeisten lukujen kohdalla tekisi mieli huutaa hallelujaa tai mitä tahansa, kun kokonaisuuden viimeinenkin palikka löytää paikkansa. Pienet mustan huumorin välähdykset täydellistävät tämän pienen mestariteoksen.