Arttu Tuominen vakiinnuttaa paikkansa suomidekkarin uutena tähtenä

Arttu Tuominen: Hyvitys. 355 sivua, WSOY.

Ylikomisario Henrik Oksman punaa huulensa ja vetää mekon ylleen. Sateenkaariväen suosimasta porilaisesta yökerhosta hän poistuu miehen kanssa pari tuntia ennen kuin siellä räjähtää käsikranaatti. Härkänäkin tunnettu Oksman tekee tietoisen virkavirheen, kun ei kerro olleensa paikalla. Pelko ja häpeä elämänmittaisen valheen paljastumisesta on suurempi voima.

Siinä asetelma Arttu Tuomisen uudessa dekkarissa Hyvitys.

Viime vuonna ilmestynyt Delta-sarjan avausosa Verivelka oli jokseenkin täydellinen rikosromaani ja Hyvitys on vähintään yhtä hyvä. Verivelan keskiössä oli ylikonstaapeli Jari Paloviidan paini omatuntonsa kanssa ja nyt on Oksmanin vuoro painia omansa kanssa.

Tarkkaan ottaen Arttu Tuominen ei ole mikään uusi tähti. Hyvitys on hänen jo kuudes dekkarinsa. Kirjoja on tullut tasaiseen tahtiin vuodesta 2015. Vasta viime vuonna ilmestynyt Verivelka nosti hänet kuitenkin suurempaan tietoisuuteen. Teos palkittiin vuoden parhaan dekkarin Johtolanka-palkinnolla.

Hyvityksessä kranaatti-iskun tekee itseään Lähettilääksi kutsuva uskonnollinen fanaatikko. Julistuksillaan hän saa seuraajia, jotka myös ovat valmiita siirtymään sanoista tekoihin. Tuominen kuvaa varmoin ottein aikamme myrkyttynyttä ilmapiiriä ja katsoo pidemmälle, mihin se voi johtaa meilläkin, niin kuin on jo monessa tapauksessa johtanut eri puolilla maailmaa. Teos on pelottavan ajankohtainen, nykyromaani parhaimmillaan.

Arttu Tuominen on myös hieno henkilöiden kuvaaja. Lapsuuden traumojensa kivettämä Oksman on samalla tavalla uskottava kuin edellisen romaanin Paloviita, joka joutui ottamaan kantaa lapsuuden ystävänsä tekemään puukotukseen. Ankara ennen kaikkea itselleen, se on Oksmanin määräävä piirre.

Hyvitys liittyy pohjoismaisten dekkarien ketjuun, jossa murhat ovat raakoja, teoilla on taustansa ja kaiken takana on tarkka analyysi yhteiskunnallisesta kehityksestä juuri nyt. Tuominen on huippulahjakkuus muutenkin verevässä suomalaisten dekkarien kentässä.

Paluu Päätaloon, osa 2: Paikkaansa hakeva uuni on verratonta tilannekomiikkaa

Alkuperäinen julkaisu 23.9.2012.

En varmaankaan ole ainoa Iijoki-sarjan jo tunteva lukija, joka odottaa vesi kielellä romaanisarjan erityisiä huippukohtia. Ensimmäiseen hitaudesta syytetty Kalle pääsee jo Huonemiehen pojan sivulla 52. Alkaa Kallioniemen pirtin uunin muuraaminen.

Tai eihän se itse muuraaminen silloin vielä ala. Muurariksi pestattu Antti Lohilahti on korkonimensä Satusetä veroinen lorsaaja, jolla työtuurit tahtovat jäädä laaja-alaisen tarinoinnin jalkoihin. Ei lopu kummat kuulumasta ja lopussa jutut vielä puolella paranevat Lohi-Antin selvittäessä kylillä kuulemiaan ja lehdistä lukemiaan tapauksia.

Kalle Päätalo oli loistava tilanteiden kuvaaja. Liian vähälle huomiolle on jäänyt, että hän loi arjen sattumuksista hersyvää tilannekomiikkaa. Sellainen on juuri parikymmensivuinen jakso uunin valmistumisesta. Kaikkeen työhön ahneesti ja suoranaisella raivolla käsiksi käyneen Päätalon Herkon ja siihen hitakaisesti suhtautuneen Lohi-Antin kohtaamisessa kaksi erilaista luonnetta törmäävät toisiinsa voimalla, jonka nykyään voi saavuttaa vain avaruusjärjestö Cernin hiukkaskiihdyttimessä.

Talvi kuitenkin painaa päälle eikä Herkon hyvi muu kuin yrittää niellä kiukkunsa, koska toistakaan muuraria ei ole saatavilla. Herkon tuska on takuulla ollut aikanaan aitoa, mutta jäljestä päin sitä kuvatessaan Kalle Päätalo tuo hykerryttävästi esille tapahtuman komedialliset piirteet. Herkko puree hammasta, ettei karkottaisi kallisarvoista muuraria, yrittää jouduttaa työtä ja tekosyiden varjolla ainakin itse päästä kuuntelemasta tämän juttuja. Uunimestarille taas juolahtaa koko ajan mieleen uusia selevityksen verosia tappauksia ja ne pitää vielä aloittaa uudelleen alusta, jos paikalle ilmaantuu uusia kuulijoita.

Romaanisarjan aikanaan suunnattoman suosion taustalla olivat lukuisat värikkäästi kuvatut sivuhenkilöt. Satusetä on heistä ensimmäinen laaja henkilökuva.

Uuni saadaan vihdoin valmiiksi Huonemiehen pojan alussa, mutta myöhemmin siitä riittää vielä monta juttua. Päätalon Herkko sai kaiken muun lisäksi riesakseen ”paikkaansa hakevan uunin”. Satusetä muurautti sen hirsiperustalle. Niiden lahotessa uuni kallistuu muutamassa vuodessa alkuperäiseltä paikaltaan. Herkko vaatii selitystä, jolloin Lohi-Antti rauhoittelee, että sehän vain hakee paikkaansa. Kallio-Herkon paikkaansa hakevasta uunista tuli yleinen vitsailun aihe Taivalkosella.

Paluu Päätaloon, osa 1: Muutama sana matkan alkaessa

Muokattu ensijulkaisusta, joka oli 20.9.2012.

Tässä sitä taas mennään Jokijärvelle Päätalon Kallen matkassa. Kerta on omalla kohdallani kolmas.

Tällä kertaa aion pitää lukupäiväkirjaa upeasta aikamatkasta, joka vie 1920-luvun alun Taivalkoskelta 1950-luvun lopun Tampereelle pula-aikojen, nousukausien ja kahden sodan kautta.

Tämän blogin tarkoitus on herättää mielenkiintoa Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan, ettei kävisi niin kuin kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio ennakoi Kansan Uutisten Viikkolehdessä 31.8. 2012: Päätalo unohtuu.

Monien mielestä 17000-sivuinen Juuret Iijoen törmässä ei ole kirjallisuutta ensinkään, vaan pikkutarkkaa jorinaa merkityksettömistä asioista. He eivät yleensä ole lukeneet Päätaloa lainkaan.

Miksi pitäisi lukea Kalle Päätaloa 2020-luvulla?

Iijoki-sarja on kuin aikakone menneeseen Suomeen, jota ei enää ole aikoihin ollut. Sieltä me kaikki kuitenkin tulemme. Teoksen ensimmäiset tapahtumat tapahtuivat melko tarkkaan sata vuotta sitten, sillä 1919 syntyneen Kallen ensimmäiset muistikuvat ovat parivuotiaan pikkupojan kokemuksia.

On huikeaa lukea toden tuntuista kuvausta ajasta, joka on vain parin sukupolven takaista todellisuutta ja joka silti eroaa omasta ajastamme kuin maapallon elinolosuhteet kuusta. Aikakoneeseen pääsemme, koska Kalle kirjoittaa niin eläytyen ja suurella tunteella. Lisäksi hänellä oli poikkeuksellinen taito kertoa kulloisistakin tapahtumista tässä ja nyt ilman minkäänlaista jälkiviisautta.

Onko Iijoki-sarja totta?

Todennäköisesti pääpiirteissään on. Ainakin siinä mielessä, että tämän kaiken Kalle koki ja tunsi. Kirjasarja on kuitenkin kirjoitettu 40-50 vuotta tapahtumien jälkeen. Runsasta ja herkullista dialogia hän ei ole tietenkään voinut muistaa, mutta on kirjoittanut puhujille sellaiset sanat suuhun, joita he olisivat voineet käyttää.

Sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos vastasi kysymykseen, onko kyseessä omaelämäkerta, näin vuonna 1999 ilmestyneessä Päätalon 80-vuotisjuhlakirjassa:

”Olennaista on siis projekti. Kirjoittaako tekijä rehellistä, autenttisuutta tavoittelevaa tekstiä vaiko keksiikö hän henkilöt ja tapahtumat, ehkä kuitenkin niin että ne voisivat olla tosia tai tuntuvat jopa todemmilta kuin mitä oikeasti on tapahtunutkaan. Tällä kriteerillä on enemmän kuin selvää, että Iijoki-sarja on omaelämäkerta ja sellaisena historiallisesti merkittävä dokumentti, jota ilman suomalaisen arkielämän historia olisi paljon köyhempi. Mutta samalla se on myös kaunokirjallisuutta eikä sitä voi sanoa täysiveriseksi omaelämä kerraksi. Ei millään.”

Roosin mukaan dokumentaarisuuden puolesta puhuu sekin, että sarjan ollessa vielä pahasti kesken siinä esiintyi jo toista tuhatta henkilöä ja suuri osa omilla nimillään eikä kukaan ollut ainakaan julkisesti tullut sanomaan Kallen valehtelevan.

Tämä ei aivan tarkkaan ottaen pidä paikkansa. Kirjoissaan Kalle antaa aika ikävän kuvan ensimmäisestä vaimostaan Lainasta eli Helvi Ojalasta, myöhemmin Moilanen. Samana vuonna 1999 ilmestyneessä Eero Marttisen haastattelukirjassa Mestari elämän telineillä Moilanen sanoo Kallen sijoittaneen Lainaan kokonaan toisen naisen piirteitä ja Kallen itsensäkin myöntäneen tarinan värittämisen, jotta se kiinnostaisi enemmän ihmisiä.

Kymmeniä vuosia kattavassa tarinassa on joka tapauksessa niin paljon totta, että kyllähän se vetoaa, miten Kalle nousi äärimmäisestä köyhyydestä ensin ensirivin metsätyömieheksi, sitten rakentajaksi, opiskeli rakennusmestariksi ja veti siinä työssä isoja työmaita. Työn ohessa hän toteutti suurimman haaveensa oppia kirjoittajaksi.

Myös se vetoaa, että kaiken saavuttanut mies ei näytä missään vaiheessa saavuttaneen yhtä asiaa: hän ei näytä olleen milloinkaan todella onnellinen.

Kiehtova on myös Kallen persoonan ristiriita. Vaatimattomuuttaan korostanut mies kirjoitti itsestään maailman pisimmän elämäkerran, 26 osaa ja yli 17000 sivua.

Ennen kuin lähdetään liikkeelle, pohditaan vielä hetki alussa esitettyä kysymystä, onko Päätalo kirjallisuutta ollenkaan. Sarjan ensimmäisen osan Huonemiehen pojan alussa Kalle kuljettaa lukijansa Pohjanlahdelta Iijokea myöten synnyinkyläänsä Jokijärvelle lohen nousua seuraten. Kyseessä on mestarillinen sisäänajo. Kirjallisuutta siis.

Osasto Q:n Assadin tarina paljastuu

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117. Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus, 511 sivua.

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ehdotonta eliittiä ovat olleet tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -kirjat, joista Uhri 2117 on kahdeksas. Mörkki Carl Mörck ja joviaali Assad sekä sarjaan myöhemmin tulleet eksentriset Rose ja Gordon ovat tarjonneet harvinaisen onnistuneen yhdistelmän tiukkaa jännitystä ja omituista huumoria.

Näin nimenomaan kirjoissa. Elokuvasovituksista huumori on harmillisesti karsittu minimiin.

Sarjan kestokysymys on, kuka on Kööpenhaminan poliisilaitokselle selvittämättä jääneiden rikosten osasto Q:hun putkahtanut syyrialaistaustainen kamelivertauksiin mieltynyt Assad.

Se selviää uusimmassa osassa Uhri 2117. Uhri 2117 on Välimereen hukkunut pakolaisnainen, jonka tarinaa hankkeissaan epäonnistunut toimittaja Joan Aiguader lähtee selvittämään viimeisenä oljenkortenaan. Vaihtoehto on oma hukuttautuminen, koska mikään ei onnistu.

Uhri numero 2117 linkittyy myös Assadiin, ja myös huoneeseensa sulkeutuneeseen Alexanderiin, joka pelaa tietokonepeliä joukkosurma mielessään.

Alkaa kiihkeä kilpajuoksu, jossa Carl ja Assad pyrkivät estämään massiivisen terrori-iskun Saksassa, Rose ja Gordon pienemmän Tanskassa.

Jussi Adler-Olsen kirjoittaa siis isoista teemoista. Assadin taustaa tässä sen enempää paljastamatta voi kertoa, että ajassa mennään lähes 20 vuotta taaksepäin niihin päiviin, kun George W. Bushin hallinto yritti saada maailman uskomaan Saddam Husseinin joukkotuhoaseisiin ja Hans Blixin johtamat YK:n asetarkastajat etsivät niitä turhaan, koska joukkotuhoaseita ei ollut.

Se ei estänyt Bushia hyökkäämästä Irakiin vuonna 2003. Saddam Husseinin hallinnon väkivaltainen kaataminen oli laukaiseva tekijä Irakin sisällissodalle, joka laajeni Isisin muodostamiseksi ja rantautui Eurooppaan pakolaisvirtoina vuonna 2015.

Näistä asioista Adler-Olsen olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Nyt Uhri 2117 latistuu tavanomaiseksi terroristijahdiksi, jossa kello tikittää ja pommit ovat juuri laukeamassa. Yhteiskunnallisten teemojen sijaan tapahtumat laittaa liikkeelle henkilökohtainen kostonhimo ja vihollinen on umpipaha niin kuin amerikkalaisessa viihteessä.

Melkeinpä vaikuttavampi on kirjan rinnakkaisjuoni, jossa pureudutaan joukkosurmaajaksi pyrkivän Alexanderin pään sisään.

Odotukset uutta Osasto Q:ta kohtaan ovat aina kovat. Nyt ne eivät oikein täyty myöskään siksi, että jännityksen kehittely ei onnistu Adler-Olsenilta totutulla tavalla, Kello tikittää ja uhka kasvaa, mutta melkein koko kirja menee toiminnan alustamiseen. Kun se lopulta alkaa, molemmat jutut tuntuvat ratkeavan vähän liian helposti.
'
Kirjan loppu jättää avoimeksi, jatkuuko Osasto Q vai oliko tämä nyt tässä. Jos oli, niin täyttä timanttia sarja on joka tapauksessa ollut huippunaan Poika varjoista. Ihmiskaupasta ja vuoden 2008 finanssikriisistä Adler-Olsen kirjoitti sen suurten teemojen jännärin, jossa toimii aivan kaikki.

Jan-Erik Fjell kieputtaa lukijan pyörryksiin neljännessäkin dekkarissaan

Jan-Erik Fjell: Saalistaja. Suomentanut Hanna Arvonen. Harper crime 2019, 399 sivua.

Kannessa lukee, että Jan-Erik Fjell on Norjan dekkarikuningas. Voi olla, mutta se voi olla moni muukin. Norja on uusi 1990-luvun Ruotsi dekkarimielessä. Uusia kykyjä tulee markkinoille ja tasoa riittää.

Saalistaja on Fjellin neljäs Anton Brekke -dekkari. Kaksi aiempaa olen arvioinut täällä. Taso on säilynyt Fjellin muuttaessa hieman kerrontatapaansa. Aiemmissa kaukana menneisyydessä tapahtuneiden rikosten jäljet johtavat tapahtumiin tämän päivän Norjassa. Menneisyydestä löytyy avain Saalistajankin tapahtumaketjuun, mutta eri tavalla.

Saalistajan asetelma on hyvä, suorastaan erinomainen. Huumekauppias Oscar Fiva vapautuu vankilasta kahdeksan vuoden jälkeen. Murhatuomiolta putoaa pohja pois, kun hänen murhaamakseen oletetun Henrik Zahlin tuore ruumis löytyy vasta nyt. Oscar oli ansainnut istua vankilassa, mutta tuomio tuli väärästä rikoksesta.

Mitä oli tapahtunut? Väärensikö juttua tutkinut poliisi todisteita, kun ei pystynyt narauttamaan Oscaria huumekaupoista?

Komisario Anton Brekke pääsee jäähyltä Fredriksstadin järjestyspoliisista rikospoliisi Kriposiin tutkimaan mennyttä tutkintaa. Tapansa mukaan hän ei voi pitää näppejään erossa tuoreesta murhatutkinnastakaan. Kuka murhasi Oscar Fivan vanhan rikoskumppanin Henrik Zahlin? Miksi? Missä hän oli menneet kahdeksan vuotta?

Ja mitä tekemistä kuolleen laivanvarustajan palkkaamalla salamurhaajalla on kaiken tämän kanssa?

Mestariluokkaan kuuluva Jan-Erik Fjell pyörittää ja harhauttaa Anton Brekkeä eli lukijaa parhaan taitonsa mukaan. Matto vedetään jalkojen alta juuri kun luulit ratkaisseesi arvoituksen. Viimeinen iso käänne tulee kirjan viimeisessä lauseessa. Täydellistä.

Ainoa kysymysmerkki liittyy siihen, miksi HarperCollins Nordic näkee vaivaa julkaista Fjellin hienoja dekkareita suomennoksina, kun se ei pane tikkuakaan ristiin niiden tunnetuksi tekemiseksi. Kirjojen arvosteluja ei juuri näy, markkinointia ei senkään vertaa, vaikka kyseessä on dekkarisarja parhaasta päästä.

Koskisen toinen juttu

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto 1997, 288 sivua.

Uusin komisario Koskinen Pisara veressä pisti haluttamaan paluuta alkulähteille. Millaisia komisario Koskiset olivat sarjan alussa 1990-luvulla? Muistanko oikein, että sarja on huipputyötä alusta asti?

Kirjastosta ei löytynyt vuonna 1996 ilmestynyttä ensimmäistä osaa Koskinen ja siimamies, mutta seuraavan vuoden Koskinen ja raadonsyöjä löytyi.

Oikein muistin. Koskinen on ollut mies paikallaan alusta asti. Ei tosin komisario Koskinen, vaan tässä romaanissa vielä rikososaston ylikonstaapeli, mutta tamperelaisen paperitehtaan ATK-osastolla tapahtuneen murhan kentällä huseeraava tutkinnanjohtaja kuitenkin.

Hyvin on Jokisen pakka ollut kasassa alusta asti. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Koskisen huoneeseen pölähtävät muut sarjassa 25 vuotta mukana olleet keskeiset henkilöt Pekki, Kaatio ja Ulla. Hukkapee tutkii jälkiä ja Rusinpää on rasittava.

Raadonsyöjässä mukana on myös Koskisen jonkinlainen ihastus Taru, jonka poistumista sarjasta en muista. En myöskään vanhempaa poliisimies Roinetta, joka toimii tässä jutussa Koskisen pääasiallisena tutkijaparina.

Mukana on myös haikailu Australiaan ja risteilemään Juusosen veneellä Kreikkaan. Se valitettavasti toteutui sarjan viidennessä osassa Koskinen ja kreikkalainen kolmio, joka on neljännen osan Kokinen ja taikashow ohella neljännesvuosisadan eläneen sarjan heikko lenkki. Vuoden 2014 Mustat sydämethän tapahtuu sitten kokonaan Australiassa.

Ajankuvaa edustaa Koskiselle vieras internet, jota 16-vuotias Antti opettaa ipolle. Nettiselain on Netscape ja yhteys tulee puhelinlinjan kautta, koska Koskinen hirvittelee puhelinlaskuja. Kuukausimaksullinen laajakaista oli vasta tulossa.

Itse tarinakin on jo täyttä Jokista. Heti alussa kovia kokenut nuori nainen ryöstää junasta vauvan. Murhatarinan taustalla on konkursseja ja rikkoutuneita ihmissuhteita, ehtaa 1990-luvun laman maisemaa, vaikka kirjan ilmestyessä elettiin jo seitsemää lihavaa vuotta.

Raadonsyöjä on enemmän kiinni perinteisen poliisiromaanin kaavassa kuin myöhemmät koskiset. Jo harmaatuvan ylikonstaapelin yksityiselämää ja itsetutkiskelua on vähemmän. Enimmäkseen ollaan kentällä ja Sorin poliisilaitoksella, mutta Hervannan kodissakin käydään useamman kerran.

Aitoutta, koskettavuutta ja huumoria sopivassa suhteessa. Niistä on komisario Koskiset tehty. Alusta asti. Kaava toimii edelleen täydellisesti.

Rikospoliisin dekkarissa on elämän makua ja yllätyksellisyyttä

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu. 346 sivua, Tammi.

Senhän arvaa, että kun rikospoliisi kirjoittaa dekkarin, on poliisitoiminnan kuvaus uskottavaa ja realistista. Sitä en olisi arvannut, miten hyvin keskusrikospoliisin ylikonstaapeli Niko Rantsi kehittää tarinaa ja henkilökuvia. Turhan konstikkaasti nimetty esikoisdekkari Sinun puolestasi vuodatettu kertoo rikosten maailmasta poliisiromaaniksi poikkeavalla tavalla: kaikki jutut eivät välttämättä pääty, kadonneet löydy ja paha saa palkkaansa. Juttuun jollain lailla kytköksissä olevien elämä jatkuu epävarmuudessa.

Rantsin dekkarin keskushenkilöitä ovat järjestyspoliisin kenttäjohtaja Veli-Matti Suojanen, jonka elämän häntä vainoava kostaja yrittää pilata sekä lapsuudenystävä Jussi Lehto, joka bisnesvelkojensa takia on sekaantunut liian kovaan peliin. Samaan aikaan Espoon rikospoliisi KRP:n tutkijoiden tuella selvittää Kirkkonummelta löytyneen vainajan tapausta. Murha tai ainakin tappo. Vähitellen jutut kietoutuvat toisiinsa.

Aluksi Rantsi kuvaa poliisitoimintaa niin tarkasti, että huolestuttaa, meneekö tämä nippeliksi. Ei mene, kun päästään kunnolla liikkeelle. Tarinassa on käänteitä, yllätyksellisyyttä ja etenkin Jussi Lehdon kujanjuoksussa myös kovaa imua. Henkilöt ovat hyvin rakennettuja. Heillä on muutakin kuin työ - kokonainen elämä. Kovien juttujen tutkijana marinoituneella Rantsilla on myös herkkyyttä poliisin läheisten ja rikosten uhrien omaisten uskottavalle kuvaamiselle.

Teos etenee lyhyin luvuin toukokuusta 2019 tämän vuoden puolelle päivä kerrallaan. Päivä kerrallaan -rakenne on poliisiromaanille tyypillinen varmaankin siksi, että se yksinkertaisesti toimii. Niin tälläkin kertaa.

Teoksen loppu antaa ymmärtää, että jatko-osa on jo tekeillä. Toivottavasti ei, sillä Sinun puolestasi on vaikuttava juuri tällaisena. Niko Rantsi osoittautuu niin osaavaksi dekkaristiksi, että häneltä haluaa lukea kokonaan uuden tarinan.

Sinun puolestasi vuodatettu on vahva esikoisdekkari ja dekkarina yleensäkin alkuvuoden 2020 parhaimmistoa. Nimi mieleen, kun Suomen Dekkariseura taas ensi talvena palkitsee vuoden parhaan dekkarin ja esikoisdekkarin.