Komisario Koskinen muistelee menneitä

Seppo Jokinen: Pisara veressä. 368 sivua, CrimeTime.

Olen jo monta kirjaa sitten julistanut Seppo Jokisen komisario Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi poliisiromaanien sarjaksi. Vaikea on sen jälkeen keksiä uutta sanottavaa, kun sarja on senkin jälkeen jatkunut tasaisen korkealaatuisena. Lukija nauttii, kun saa aina keväisin Koskis-annoksensa, joka tosin loppuu liian pian. Näissä kirjoissa on niin paljon imua, että taukojen pitäminen lukemisessa ei oikein onnistu.

Pisara veressä on jo 25. romaani samassa sarjassa. Saavutus on harvinainen. Enää yksi romaani ja Jokinen on nimikkeiden määrässä tasoissa Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kanssa. Sivumäärässä Koskiset jäävät toki vain puoleen siitä.

Koskaan et muuttua saa, on useimmissa yhteyksissä typerä vaatimus, mutta Jokisen kirjoihin se pätee. No, lievennetään: mitään ei tarvitse muuttaa. Haluamme Koskisen juuri tällaisena ihmissuhteissaan vähän kömpelönä, nopeasti ärtyvänä ja yhtä nopeasti leppyvänä omaperäisistä persoonista koostuvan tutkintaryhmän johtajana.

Mikään jännityksen mestari Jokinen ei ole, tuskin siihen pyrkiikään. Hänen luomassaan maailmassa henkirikokset ovat onnettomien olosuhteiden ja yhteensattumien tulosta. Dekkarimestarilla lienee hyviä syväkurkkuja sosiaalityöntekijöiden piirissä, siksi aidoilta hänen kehittelemänsä tapaukset tuntuvat.

Juhla-Koskiseen Jokinen on keksinyt vähän uutta lähestymistapaa. Nyt tapaamme myös nuoren järjestyspoliisin kostaapelin Sakari Koskisen syksyllä 1986. Hän on paikalla, kun Varalan urheiluopiston läheltä veneestä löytyy tapettu lentopallovalmentaja. Rikostutkijoita paikalle odottaessaan Koskinen tutustuu järjestyspoliisissa juuri aloittaneeseen Pekkiin.

Juttu jää pimeäksi, mutta pulpahtaa uudelleen pinnalle 33 vuotta myöhemmin, kun Jokisen henkilökaartin tuoreempi tulokas, järjestyspoliisin konstaapeli Siiri Peippo on hieman muunnellen ottanut sen lähtökohdaksi uuteen dekkariinsa. Jutulla on yhteys myös vampyyrinaisen tapaukseen, josta Tampereella kovasti huhutaan.

Verkkaisaa ja leppoisaa - ja niin mahdottoman mukavaa luettavaa on uusinkin Koskinen, että oikeastaan tekee mieli palata sarjan alkulähteille kirjaan Koskinen ja siimamies.

Vielä yksi huomio: Jokinen on kirjoihinsa tallentanut Tampereen ratikan rakentamisen eri vaiheita ja kaupunkilaisten mielialoja siitä. No, ainakin Pekin kielteisiä mielialoja. Näin dekkari tallentaa muistikuvia kaupunkimaiseman muutoksesta. Tässäkin mielessä paluu ensimmäisiin Koskisiin voisi olla paikallaan. Miltä Tampere niissä näyttää?