Päätalomainen dialogi on herkkua kummallisessa sotakirjassa Laguksen nuolet

 

Rauno Jääskeläinen: Laguksen nuolet - Panssaridivisioonan miehet jatkosodassa. 240 sivua, readme.fi.

Rauno Jääskeläisen kolmas sotaromaani Laguksen nuolet perustuu tämän savottakämpillä kuulemiin isänsä Tauno Jääskeläisen työkaverien kertomiin juttuihin. Tai romaanin, tietokirjan ja vielä jonkin vaikeasti määriteltävän risteyshän tämä on. Paljon tietokirjoja ja sotaromaaneja lukeneena ei ole ennen tullut vastaan näin erikoista tapausta.

Kirjassa seurataan kenraali Ruben Laguksen johtaman panssaridivisioonan sotatietä talvesta 1942 Kannaksen suurhyökkäykseen ja vielä Lapin sotaan asti. Teoksen päähenkilöt ovat Pyhäjärven korpimökeistä sotaan kutsutut Tauno ja sotilaskurin vakituinen vastustaja Frans eli Ransu.

Laguksen nuolet etenee hypähdellen tilanteesta toiseen niin, että lukija ei aina pysy kärryillä edes siitä, missä vuodessa mennään. Romaanimaista kerrontaa katkovat dokumentaariset osuudet, tietokirjamaiset katsaukset ja lainaukset Kansa taisteli -lehdestä.

Sekavuudestaan huolimatta teos kyllä vetää mukaansa. Rauno Jääskeläinen pääsee lentoon etenkin dialogeissa. Itämurteinen leuanlouskutus on kuin Kalle Päätaloa parhaimmillaan. Päätalon jatkosotaan sijoittuvia Iijoki-sarjan kirjoja Laguksen nuolet muistuttaa siinäkin, että teoksessa ovat mukana myös kotirintama ja sotasairaala. Taunon tikusteleva anoppi on kuin kuin Ahoniemen muori Päätalon kirjoissa. Ja tunnonvaivoihin joutui Taunokin aviorikoksen takia.

Jääskeläisen kirjasta löytyvät myös kaikista sotaromaaneista tutut lihamyllyt, teräsmyrskyt, moraalin vievät sotaväsymys ja vitutus, herroille ärhentely ja jermuilu. Hän kertoo sodasta niin kuin sodan käyneet savottajätkät hänelle sitä ovat kuvanneet. Ei Laguksen nuolissa oikeastaan mitään uutta ole, mutta kuten Veikko Lavin laulussa sanotaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Miksi ei sitten myös pienen romaanin?

Laguksen nuolet tarkoittaa joukko-osaston hihamerkkiä, jossa on kallellaan olevassa vihreäpohjaisessa kolmiossa kolme oikealle suuntautuvaa keltaista nuolta, joista keskimmäinen on muita pidempi.

Dekkariseuran Vuoden johtolankaehdokkaat julki, omalla varjolistalla Keskitalo, Laiho, Malmstedt, Raatikainen, Rämö ja Wahlsten

 Suomen dekkariseura jakaa vuosittain Vuoden johtolanka -kirjallisuuspalkinnon. Tänä aamuna julkaistuista kuudesta palkintoehdokkaasta yksi kirja voittaa Vuoden johtolanka -palkinnon vuoden parhaasta kotimaisesta fiktiivisestä jännityskirjasta helmikuussa 2023.

”Julkaisemme kuuden kirjan lyhyen listan nyt toista kertaa, sillä haluamme nostaa esiin suomalaista rikos- ja jännityskirjallisuutta laajemmin yhden voittajakirjan sijaan. Suomessa ilmestyy runsaasti korkealaatuista rikoskirjallisuutta, ja koemme tehtäväksemme tuoda näitä teoksia enemmän yleisön ja lukijoiden tietoisuuteen”, Suomen dekkariseuran hallituksen puheenjohtaja Leena Korsumäki kertoo.

Ehdokkaat on valinnut kolmihenkinen Vuoden johtolanka -raati, jonka jäsenet ovat Elo Lammi (puheenjohtaja), Kyösti Pienimäki ja Helena Ranta. He valitsevat myös lopullisen voittajan. Raati luki 90 kotimaista tänä vuonna ilmestynyttä dekkaria.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää (Otava)

Podcast-mainetta saanut ja uutta aineistoa etsivä Saana Havas houkutellaan matkustamaan Pohjois-Lappiin paneutumaan vuosia sitten kadonneen ja murhattuna löytyneen nuoren tytön tapaukseen. Kirjan hienointa antia on napapiirin pohjoispuolella sijaitsevan miljöön ja ihmisten kuvaus. Elina Backman hahmottaa hyvin Havaksen roolin oudohkossa ympäristössä, jota ”harrastelijasalapoliisi” tarkkailee perimmältään sympaattisesti. 

Simo Halinen: Nainen joka katosi (CrimeTime)

Tyylikkäästi kirjoitettu salaperäinen rikostarina, johon Simo Halinen mahduttaa yllätyksellisiä käänteitä. Tarina on loistavasti pelkistetty lähes elokuvamainen kertomus, jossa koetaan yksinäisyyttä, ihmisen kadottamisen kipeyttä ja uudelleen löytämistä. Rikoskirjaksi Halisen romaani on myös harvinaisella tavalla kauniin eroottinen syvine kiintymisineen ja tunteineen. 

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit (Otava)

Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan yhdeksäs romaani on hieno ajankuva 1920-luvun Helsingistä. Sarjan dekkareissa Virpi Hämeen-Anttila yhdistää uskottavan onnistuneesti tuon ajan rikostutkintaa, arkista tapainkuvausta, ja säätyläiseroista johtuvia jännitteitä. Historiallinen tarkkuus, jolla Hämeen-Anttila kuvaa ajan ilmiöitä, on ihailtavaa. 

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime)

Romaani vahvistaa entisestään JP Koskisen verratonta Murhan vuosi -teemasarjaa. Kirjassa on veijarimaista kuvausta Totuuden veljeskunnan hämäristä, salaisista ja kohtalokkaistakin menoista, joita Arosuon etsivätoimiston Juho Tulikoski ujutetaan tarkkailemaan. Rinnakkaistarina 1700-luvun Hämeestä on todentuntuisen rosoinen ja vaikuttava ajankuva. 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio (Into)

Anu Patrakan Katumuksen kallio on Portugaliin sijoittuvan kirjasarjan perinteinen arvoitusdekkari, jossa lukija saa arvailla syyllistä ja varmasti erehtyäkin moneen kertaan. Kirja koukuttaa myös pohtimaan katolisen kirkon sielunpaimenten rooleja kirkon sääntöviidakossa. Patrakka kirjoittaa kiinnostavasti padreista ja seurakuntien työntekijöistä aina haudankaivajia myöten. 

Max Seeck: Loukko (Tammi)

Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.

 VARJOLISTA

Joona Keskitalo: Kunniattomat

Keskitalon kehittämä tarina on suuren luokan rikoskirjallisuutta. Suorastaan hengästyttävät juonenkäänteet ovat kaikessa kekseliäisyydessään ja monimutkaisuudessaan nopeita ja älykkäitä. Nyt ei jaaritella. Keskitalo heittää henkilöitään ja lukijan koko ajan uusiin ja vaikeasti ennakoitaviin tilanteisiin.

Tommi Laiho: Rikotut

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Hyytää luihin ja ytimiin asti.

Jari Raatikainen: Syndikaatti

 Raatikainen on erinomainen kirjoittaja ja dialogi on jopa nautittavan luontevaa. Romaanin kaikki haarat ovat niin kiinnostavia, että lukija pysyy tiukasti hänen otteessaan. Sekä draama ja sen kaari että faktapohjainen aines pelaavat komeasti yhteen.

Satu Rämö: Hildur

Parikymmentä vuotta Islannissa asunut ekonomi on kirjoittanut kirjan, joka hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan. Hilduriin henkilönä ja Hilduriin romanina ei voi olla rakastumatta.

Ari Wahlsten: Kyynelten laakso

Ari Wahlstenin tummapintaisesta yksityisetsivä Kit Karismasta kertovan dekkarisarjan jokainen osa on ollut vielä parempi kuin edellinen. Sama pätee myös kuudenteen osaan Kyynelten laakso. Teos saa kirjaimellisesti räjähtävän alun ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Tarinassa ja sen henkilöissä on uskomaton imu.

Tuire Malmstedtin Lumihauta hyytää luihin ja ytimiin asti

 Tuire Malstedt; Lumihauta. 301 sivua, Aula & co.

Tuire Malmstedtin kirjat ovat jostain syystä menneet ohi, vaikka hän sai vuonna 2018 Suomen dekkariseuran parhaan esikoisteoksen palkinnon Pimeä jää -kirjallaan. Nyt Malstedtilla on menossa jo toinen sarjansa. Taatusti eivät jää kirjat tästä eteenpäin lukematta, on Lumihauta niin kamalan vakuuttava, ja Metso & Vauramo -sarjan ensimmäinenkin osa Lasitarha on hankittava käsiinsä.

Lumihauta alkaa niin hyytävästi, että hyytävämpää ei ole. Jyväskyläläisessä asunnossa on tapahtunut perhesurma. Kaikki viittaa siihen, että isä on tappanut vaimonsa, kaksi lastaan ja lopuksi itsensä. Yksi perheen lapsista löytyy kuitenkin elossa kylpyhuoneen pyykkikorista.

Tapaus järkyttäisi ketä vaan, vetää se hiljaiseksi lukijankin, vaikka kyseessä on fiktio. Rikostutkija Matilda Metso joutuu niin tolaltaan, että ottaa työstään vapaata ja palaa kasvattivanhempiensa luokse Angeliin. Lumihauta on taidokkaasti rakennettu matka Matildan menneisyyteen, jonka hän on itsekin unohtanut. Nyt muistot alkavat tutuilla paikoilla palata ja samalla menneisyys vaikuttaa myös nykyisyyteen.

Pohjoisesta on tullut suurta muotia nykydekkareissa. Sinne sijoittuu Liza Marklundin uusi sarja, josta syksyllä ilmestyi Suonsilmä ja Elina Backmanin kolmannessa dekkarissa Saana Havas tutkii juuri Angelissa tapahtunutta murhaa. Monia muitakin on, toisistaan riippumattomia teoksia totta kai. Jokin Lapissa nyt vetoaa.

Elina Backman oli tehnyt taustatyönsä tarkkaan ja kuvasi Lappia ilman etelän eläjän eksotisointia. Myös Tuire Malmstedtilla tuntuvat olevan hyvin hallussa saamelaisten mytologiat, tavat ja taiat. Lumihaudan nykyaikaa lomittavat tarkemmin määrittelemättömässä menneisyydessä tapahtuvat luvut, jotka on nimetty suomen ja saamen kielillä. Ne kertovat Ebbásta, tämän Ivalon poliisipäällikön Madsin kanssa saamasta kahdesta aviottomasta lapsesta, murhasta ja pakomatkasta.

Dekkarin nykyajassa Angelissa vaikuttaa Ebbá-kultti, johon sisältyy verta lumella, lumihahmoja, joilla on saamelaiset nimet, eläinuhreja ja "hiljennettyjen lasten" taikamenoja. Ne palauttavat Matildalle mieleen, että vielä 1980-luvulla koulussa oli kiellettyä puhua inarinsaamea ja käyttää saamenpukua. Kesällä ilmestynyt Lumihauta osallistuu nyt vahingossa polttavan ajankohtaiseen keskusteluun saamelaisten identiteetistä ja suomalaisten kolonialistisesta menneisyydestä.

Rikosjuoni, Ebbán pakomatka ja mytologioiden yhdistyminen synnyttävät vastustamattoman yhdistelmän. Tuire Malmstedt soittaa tunteita kuin herkkää viulua. Teoksen emotionaalinen voima on valtava, Matildan epätietoisuus ja tuska käsin kosketeltavaa.

Matilda hakee johtolankoja perhesurmaan Inarista käsin, tutkijapari Elmo Vauramo selvittää sitä poliisitutkinnan keinoin Jyväskylässä. Loppuratkaisu jättää epäuskottavuudessaan toivomisen varaa, mutta kokonaisuudessaan Lumihauta on kyllä poikkeuksellisen vaikuttava ja koskettava dekkari.

Hulda-sarjan kirjoittanut Ragnar Jónasson oli aika seppä jo esikoisessaan

 

Ragnar Jónasson: Lumisokea (Snjóblinda). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 312 sivua, Tammi.

Keväällä 2021 Hulda Hermannsdóttir valloitti Islanti-dekkarien koko ajan kasvavan suomalaisen ystäväjoukon. Ragnar Jónassonin surumielisen trilogian avausosa Pimeys vakuutti henkilökuvauksellaan, yllätyksellisyydellään ja omaperäisyydellään. Kolmiosainen kokonaisuus oli ammattimiehen loppuun asti hioma lukuelämys.

Entä miten toimii Jónassonin kymmenen vuotta ennen ensimmäistä Huldaa kirjoittama esikoisdekkari Lumisokea? Erittäin hyvin. Hänellä oli henkilökuvaus heti hyvin hallussaan, samoin kaukana kaikesta olevien paikkojen miljöö ja mielentila.

Hulda-sarjan kirjat tapahtuvat eristyneissä ympäristöissä. Sellaiseksi voi laskea myös parhaat päivänsä kauan sitten nähneen kalastajakylä Siglufjördurin ainakin dekkarin tapahtuma-aikaan joulu-tammikuussa. Satoja kilometrejä Reykjavikista pohkoiseen sijaitseva kylä tai pieni kaupunki on muutenkin vaikeakulkuisen tien päässä. Nyt sankat lumisateet eristävät sen totaalisesti niin kuin hienossa islantilaisessa tv-dekkarissa Loukussa. 

Liekö Jónassonin kirjalla ollut osuutta tv-sarjaan ainakin ideatasolla, sillä alkuteos ilmestyi vuonna 2010 ja Loukussa-sarjan ensimmäinen kausi vuonna 2015.

Siglufjörduriin päätyy poliisiksi Jónassonin ensimmäisen sarjan päähenkilö Ari Thor melkein hetken päähänpistosta. Reykjavikilainen ajelehtijatyyppi Ari Thor on viittä vaille valmis poliisi, kun Siglufjördurin poliisin päällikkö Tómas soittaa ja tarjoaa työpaikkaa. Hetkeäkään miettimättä ja tyttöystävänsä Kristínin mielipidettä kysymättä hän päättää lähteä satojen kilometrien päähän kaupunkiin, "jossa ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten tietysti alkaa tapahtua, koska kyseessä on dekkari. Ensin kuolee yhdellä muinoin ilmestyneellä romaanilla itsensä kirjailijalegendan asemaan saattanut Hrórlfur paikallisen teatterikerhon harjoituksissa. Tapaus näyttää onnettomuudelta, mutta pian näytelmän pääosan esittäjän avovaimo Linda löytyy pihaltaan henkihieveriin pahoinpideltynä.

Siglufjördurissa kaikki tunteva Tómas on haluton pitämään Hrólfurin tapausta muuna kuin onnettomuutena. Ari Thor taas haluaa näyttää kyntensä ensimmäisessä jutussaan. Sitkeän poliisityön ja päättelyn kautta avautuu näppärästi sommiteltu vyyhti sisäänlämpiävän kaupungin salaisuuksista ja useammankin miehen likaisesta menneisyydestä. Romaanin nykyajan lomassa kulkevissa lyhyissä luvuissa kuvataan erästä aiemmin tapahtunutta ryöstöä hyytävin kääntein. Vähitellen sekin aukeaa Lumisokeassa.

Taitavaksi poliisiksi ensimmäisessä jutussaan osoittautuva Ari Thor on henkilökohtaisessa elämässään hieman hukassa niin kuin Hulda kymmenkunta vuotta myöhemmin. Hän on loukkaantunut Kristínille, koska nainen ei ymmärrä häntä, mutta ei pääse alkua pidemmälle, kun pitäisi selvittää asiaa puhelimessa. Siglufjördurissa hän ajautuu suhteeseen pianonsoiton opettajansa Uglan kanssa, mutta saa siitäkin huonon omantunnon. Kristínin näkökulmaa äkkipäätökseensä hän ei osaa edes ajatella, mutta Ragnar Jónasson rakentaa siitä yhtä puitetta sarjan seuraavaan osaan Tuhkayö.

Pohjoismaiden myydyimpiin dekkarikirjailijoihin lukeutuva Ragnar Jónasson näyttää jo esikoisessaan taiturin merkkejä. Lumisokea ei ole kovin jännittävä teos, mutta se on tavallista mietitympi kuka sen teki -mysteeri.

Camilla Greben uusimmassa kihelmöi pitkästä aikaa, kuka sen teki

 Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Välkommen till Evigheten). Suomentanut Sari Kumpulainen). 457 sivua, Gummerus.

Kuka sen teki, ei ole moderneissa pohjoismaisissa dekkareissa ollut olennainen kysymys enää pitkään aikaan. Ne kuvaavat usein sitä, miksi se tehtiin, mitkä olivat olosuhteet.

Dekkaripalkintoja niittäneen Camilla Greben uusinta lukiessa herää pitkästä aikaa vastustamaton halu mennä etukäteen viimeisille sivuille lukemaan loppuratkaisu. Niin kovan jännitteen hän luo heti Ajasta ikuisuuteen -teoksensa ensimmäillä sivuilla. Ei kuitenkaan kannata. Kannattaa malttaa ja nauttia psykologisen jännityksen taiturin täyteläisestä juonesta.

Grebe lassoaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla. Kustannustoimittaja, menestyskirjailija Gabriel Andersenin vaimo Lykke Andersen tuodaan sairaalan tutkimusosastolle verisenä ja käsiraudoissa. Tyylilajin perusteella on tapahtunut todennäköisesti murha, mutta sitä ei saada tietää vielä pitkään aikaan.

Nopeasti siirrytään ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin elokuuhun, jolloin Andersenien Ikuisuus-nimisessä maalaistalossa valmistaudutaan kesäjuhlaan. Grebe virittää sielläkin heti odotuksen, että jotain kauheaa on kehkeytymässä.

Gabriel Andersen on hieman Jan Guillouta muistuttava pitkän historiallisen romaanisarjan luonut kirjailija ja kustantamon rahasampo. Lykke on noussut vähitellen samassa kustantamossa avustavista töistä merkittävien kirjailijoiden kustannustoimittajaksi. Idyllin täydentävät 17-vuotiaat kaksospojat Harry ja David.

Elokuinen ilta kääntyy yöksi. Tapahtuu murha, joka suistaa Andersenien elämän raiteiltaan. Romaanin nykyhetkessä Lykke suostuu puhumaan vain kahdeksan vuoden takaista murhaa tutkineelle Manfred Olssonille. Hänellä on siihen hyvä syy.

Valtavan taitava Camilla Grebe sekoittaa Ajasta ikuisuuteen -dekkarissa klassisen suljetun huoneen rikoksen tämän päivän psykologiseen jännitykseen, pakkomielteisiin ja taitavaan manipulointiin. Teos kulkee upeasti ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen. Loppuratkaisu saa ähkimään nautinnosta.

Viime vuonna ilmestyneessä Veteen piirretyssä viivassa päähenkilö joutuin pohtimaan, kuinka hyvin voi tuntea edes kaikkein lähimmän ihmisen. Samaa teemaa on tässä uutuudessakin. Camilla Grebe on tyylilajinsa suvereeni mestari.

Bolsevikkien vallankaappausta seurasi pöyristyttävien veritekojen sarja sisällissodassa, jossa kaikki syyllistyivät julmuuksiin

 

Anthony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota (Russia - Revolution and Civil War 1917-1921). Suomentanut Markku Päkkilä. 620 sivua, WSOY).

Yksi kohta tämän hetken tunnetuimman sotahistorioitsijan Anthony Beevorin uusimmassa teoksessa hymyilyttää. Kun Venäjällä vallan kaapanneet kommunistit, bolsevikit, olivat alakynnessä sisällissodassa vuonna 1918, puna-armeijaan värvättiin entisiä tsaarin upseereita. Ideologisista syistä luokkavihollisina pidettyjä upseereita ei kuitenkaan voitu kutsua sanalla "upseeri". Siispä he olivat "sotilaallisia erityisasiantuntijoita".

Kiertoilmauksilla on siis vähintään yli satavuotinen perinne. Ukrainassa käymäänsä sotaa Venäjä kutsuu sotilaalliseksi erityisoperaatioksi.

Muuten ei paljon naurata. Venäjän vallankumous ja sisällissota on ihan hirveää luettavaa. Vladimir Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, mutta Neuvostoliiton perustaminen oli katastrofi sen jalkoihin jääneille ihmisille. Sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä.

Suomessakin suurin menoin vielä 1980-luvulla juhlittu Lokakuun vallankumous oli itse asiassa psykopaatti Leninin johtamien bolsevikkien toimeenpanema vallankaappaus. Se onnistui, koska bolsevikit olivat muita poliittisia ryhmittymiä järjestäytyneempi, kurinalaisempi ja häikäilemättömämpi joukko.

Sen ainoan kerran, kun puolueen kannatus mitattiin vaaleissa kesällä 1917, bolsevikkien tulos oli nykyisten tietojen mukaan kymmenen prosentin hujakoilla.

Kiertoilmausten lisäksi toinen asia muistuttaa nykyisestä sodasta Ukrainassa. Kun valta kaapattiin, sitä seurasi silmitön omaisuuden rikkominen, ryöstely ja paskominen sisätiloihin.

Sisällissodassa tappamisen vimma sai valtaansa kaikki osapuolet, punaiset, valkoiset, taisteluihin osallistuneet kasakat, kiinalaiset ja tshekit. Ei riittänyt, että valtaajat tuhosivat kokonaisia kyliä, kaikki miehet, naiset ja lapset. Tappaminen ei riittänyt, vaan sen haluttiin olevan niin julmaa kuin mahdollista. Ihmisiä hirtettiin lyhtypylväisiin, poltettiin elävältä, hukutettiin, kidutettiin hengiltä - mitään rajaa ei ollut.

Omia ei säälitty yhtään. Bolsevikit ottivat jo sisällissodassa käyttöön tavan, jossa eturintaman takana olivat ampujat valmiina teloittamaan perääntyvät tai taistelusta kieltäytyvät. Kuolemanrangaistus omia kohtaan oli käytössä muutenkin.

Miksi valkoiset lopulta hävisivät sisällissodan? Beevorilla on useita selityksiä. Yksi oli epäonnistuminen liittolaispolitiikassa. Valkoiset upeerit halusivat palauttaa tsaarin imperiumin, mikä olisi tarkoittanut Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden menetystä. Se vei heiltä ulkovaltojen tuen.

Toinen on valkoisten julmuus, he eivät siinä suhteessa olleet yhtään parempia kuin bolsevikkivihollisensa.

"Valkoisten riveissä oli liian monta pahimman lajin ihmistä. Armottomassa epäinhimillisyydessä bolsevikit olivat sen sijaan vailla vertaa", Beevor päättää kirjansa.

Teoksena Venäjän vallankumous ei ole yhtä vangitseva kuin Beevorin toista maailmansotaa kuvaavat kirjat Stalingrad ja Berliini 1945. Uutuus kuvaa sisällissodan eri rintamien tapahtumia turhankin pikkutarkasti, mikä alkaa puuduttaa. Ehkä tapahtumista olisi sen sijaan voinut tehdä vähän enemmän yhteenvetoja. Tappaminen oli koko ajan samanlaista.

Tällaisenakin Beevorin teos on silti värisyttävää luettavaa. On tuskallista, että runsaat sata vuotta myöhemmin Venäjällä ovat samat opit käytössä. Väkivallan kieli on ainoa kieli, jota maan johtajat osaavat, olivat he sitten tsaareja, kommunisteja tai nykyinen diktaattori.

Liza Marklund palasi huipulle

 Liza Marklund: Suonsilmä (Kallmyren). Suomentanut Antti Autio. 379 sivua, Otava.

Piitimessä syntyneen Liza Marklundin dekkareita on myyty 17 miljoonaa kappaletta. Niistä ensimmäinen, vuonna 2000 suomennettu Uutispommi nostatti pientä kohua siitä naurettavasta syystä, että kannessa oli Marklundin oma kuva. Kirjallisissa piireissä ei katsottu hyvällä tapaa markkinoida teosta samalla keinolla, joka esimerkiksi äänilevyteollisuudessa on ollut käytössä vuosikymmenet.

Itselleni rikoksiin sekaantuvasta toimittaja Annika Bengtzonista kertovasta kirjasarjasta riitti vain esikoinen. Uutispommi tuntui pinnalliselta aikana, jolloin Henning Mankellin raskasmielinen suosikkisarjani Kurt Wallanderista oli juuri päättynyt.

Marklund ilmoitti lopettavansa dekkarien kirjoittamisen vuonna 2015, mutta niin vain vuosi sitten ilmestyi suomeksi uuden sarjan avaus Napapiiri. Kirjailijan synnyinseudulle sijoittuva teos sai niin hyvät arvostelut, että jatko-osa alkoi kiinnostaa. Hyvä että alkoi, sillä nerokas Suonsilmä vetää jalat alta yllätyskäänteillään.

Suonsilmä alkaa monien dekkarien tapaan menneisyydestä. Uuden sarjan päähenkilön poliisipäällikkö Wiking Stormbergin vaimo Helena katosi 30 vuotta sitten marjamatkalla. Hänen uskotaan vajonneen Kallmyrenin hillasuolla suonsilmään ja kadonneen ikiajoiksi. Pelastuspartio löysi hyönteisten pahoin syömän Helenan tyttövauvan viime hetkillä suon reunalta.

Elokuussa 2020 syöpädiagnoosin juuri saanut Wiking selvittelee Stenträskissä tapahtunut asevarkautta, kun hänen ja Helenan poika Markus saa uhkaavan nimettömän kirjeen. Joukkotuhoaseiden testauspaikassa Basenissa työskentelevä Markus on saamassa ylennyksen, mutta kirjeessä häntä vaaditaan kieltäytymään siitä millä hyvänsä tekosyyllä. Allekirjoituksena on epäsäännöllisen muotoinen viisisakarainen tähti. Samanlainen, jolla Helena oli allekirjoittanut omat viestilappunsa Wikingille, kun  he olivat nuori pari.

Tavallisena vanhenevasta poliisimiehestä kertovana dekkarina alkanut Suonsilmä muuttaa muotoaan yllättäviin suuntiin. Kuka Helena oli, onko hän sittenkin elossa ja miksi Markus ei saisi ottaa vastaan unelmatyötään? Paljon kysymyksiä, joihin Marklund antaa todellisuudesta ammentavia vastauksia. Tässä ei voi kertoa niistä yhtään enempää, ja tämäkin oli ehkä liikaa, jotta jokainen lukija saa itse kokea, millaista on joutua / päästä taitavan kirjoittajan myllytettäväksi.

Poikkeuksellisen taitavan tarinan lisäksi Marklund ottaa kaiken irti synnyinseudustaan. Pohjoinen taitaakin nyt olla pohjoismaisten dekkarien megatrendi.

Vimmaisen karheat jäävyväiset Jana Kipolle

 Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem). Suomentanut Outi Menna. 320 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin sensaatiomaisen hyvä Jana Kippo -trilogia saa arvoisensa päätöksen viimeisessä osassa Sitten menin kotiin. Heti alussa veli kuolee ja ruumiista syntyy kiista. Haudataanko hänet kotiin Smalångeriin, jossa on raskaana oleva tyttöystävä vai Kukkojärvelle äidin viereen, jossa on uskonyhteisöön kuuluva raskaana oleva morsian, tai enää entinen morsian.

Aloituksessa on vinoa huumoria, mutta vain siinä. Smirnoff vyöryttää Jana Kipon, edelleen janakipon, sekavia miessuhteita  ja väkivallan perintöä, joka seuraa kaikkialle. Pohjoisen pikkukylässä isä, taatto, kuritti ja raiskasi lapsiaan, kunnes veli tappoi hänet. Päätösosassa mennään ajassa taaksepäin Tukholmaan, missä miesystävä, pörssimeklari, raiskasi ja hakkasi Jana Kipon melkein hengiltä. Sai kyllä maksaakin siitä korkojen kera.

Veljen hautaamisen jälkeen Jana Kippo palaa Tukholmaan, jossa hänen savitöistään on näyttely. Työt menevät kaupaksi hyvällä hinnalla, mutta Jana kiinnostuu uuden naisystävänsä Nikkin isän kiviveistoksista. Yksin etelässä saaressa asuva yrmeä Mikkel antaa hänen olla ja opettaa alkeitakin, mutta pääasiassa haluaa olla yksin. Mikkelin välit Nikkiin ovat poikki, ja niin Nikki haluaa niiden pysyvänkin.

Saaresta Jana Kippo palaa pohjoiseen, jossa hänen tyttärensä Dianan isä John on kuolemassa syöpään. Sen jälkeen levottoman Janan on aika päättää, missä se koti on, ja onko hänestä edes kotiutumaan lopullisesti mihinkään.

Jana Kippo -trilogiassa naidaan, ryypätään, riidellään, tapellaan, sekoillaan, kuollaan. Tyttäret ovat pistäneet välit poikki isiinsä. Elämä on armotonta kamppailua väkivallan varjossa. Vain veljestään Jana Kippo on varauksettoman riippuvainen. Edellisessä osassa hän yritti saada veljen pois Kukkojärven vanhoillisesta uskonyhteisöstä. Kolmannessa osassa he käyvät keskusteluja veljen kuoltuakin. Mitään muuta varmaa suuntaviittaa hänellä ei tunnu olevan.

Näistä aineksista voisi syntyä sysimustia ja lohduttomia romaaneja, mutta taitavan Karin Smirnoffin käsittelyssä tulos on kaunokirjallisesti jäätävän vaikuttava kokemus. Smirnoff on upea kirjoittaja, jonka ratkaisu jättää muut välimerkit kuin pisteet pois, vain parantaa lukukokemusta.

Jana Kippo ei ehkä pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita, ei edes aikuiseen tyttäreensä Dianaan, mutta selviytyjä hän on.

Tämän jälkeen Karin Smirnoffin ohjelmassa on jotain ihan muuta. Hän kirjoittaa seuraavat osat jatkamaan Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Kolme edellistä, täysin tarpeettomalta tuntuvaa, kirjoitti David Lagercrantz, mutta Karin Smirnoffin käsissä Lisbeth Salanderin tarina voi saada vaikka kuinka hurjia uusia käänteitä. Ainakin se on mahdollisuus, jota ei voi ohittaa.