sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Kit Karisman karisma kestää - Ari Wahlsten kirjoittaa Suomen parhaat yksityisetsivädekkarit



Ari Wahlsten: Hyvästi, enkelini. CrimeTime, 215 sivua.

Ari Wahlsten kulkee sankarinsa Kit Karisman tapaan omia polkujaan suomalaisessa dekkarissa. Hän ei kirjoita poliisiromaaneja, ei trillereitä eikä synkkää nordic noiria. Wahlstenin laji on perinnetietoinen amerikkalaistyylinen yksityisetsivädekkari suomalaisin maustein. Hyvästi, enkelini on neljäs osa sarjasta, jossa mustaihoinen Kit Karisma selvittää rikoksia tässä romaanissa nimeään myöten chandlerilaisessa hengessä.

Tanssilavalta se alkaa ja tanssilavalle se päättyy. Uutta tangokuningasta kuuntelemassa oleva Kit Karisma törmää lajin pelisääntöihin kuuluvasti pulassa olevaan henkeäsalpaavaan kaunottareen. Malli Laila vetää hänet edelleen asiaan kuuluvasti rikkaiden ja turmeltuneiden maailmaan, josta Karisma esittää osuvia, pisteliäitä huomioita.

Lailan murha johtaa Kit Karisman itsensä epäiltyjen kirjoihin, mutta joviaali rikoskomisario Markus Hurme auttaa hänet takaisin konnajahtiin.

Juuri kun ajattelin päätyväni vielä kerran kirjoittamaan sanan perinnetietoinen, Wahlsten pistää uuden vaihteen silmään ja Hyvästi, enkelini muuttaa muotoaan. Käännettä ei kannata tässä paljastaa, koska se on niin yllättävä ja oiva. Tällaisesta ei Raymond Chandlerin aikana tiedetty mitään. On hienoa, että Wahlsten osaa ja uskaltaa päivittää kerrontaansa sarjan edetessä. Ruumiita tulee ja isoa peliä pelataan, kunnes on aika palata yksityisetsivän arkeen paljastamaan, kuka tappoi Lailan ja miksi.

Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarja on neljässä osassaan vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen dekkarin omaperäisenä helmenä. Yksityisetsivästä voi kertoa näinkin ja se tuntuu taas tuoreelta. Kit Karisma on vanhanaikainen romanttinen sankari, joka ei lankea rahan eikä lihan houkutuksiin.

Wahlsten hoitaa hommansa läpeensä tyylikkäästi ja ilman typerää huumoria tai värikkäiksi tarkoitettujen sivuhenkilöiden horinoita. Napakasti kerrottu kekseliäs tarina riittää ja kantaa.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Pascal Engmanin Polttava maa: Suoraviivaista toimintaa, ontot henkilökuvat


Pascal Engman; Polttava maa. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY, 557 sivua.

Pascal Engmanin toinen teos on vuoden odotetuimpia. Niin kovan jäljen viime vuonna suomennettu Patriootit jätti. Lupaavalta tuntuukin, kun sivuja Polttavassa maassa on yli 550 ja kirjan teemat jälleen kovaa kamaa: natsien perustama siirtokunta Chilessä ja katulapsien sieppauksia Tukholmassa.

Miksi en kuitenkaan huuda hurraata? Kirjassa häiritsee kaksi asiaa.

Ensimmäinen on henkilökuvaus. He ovat Polttavassa maassa vain hyviä tai pahoja karikatyyreihin asti. Entinen eliittisotilas Nicolas sieppaa miljonäärejä kaverinsa Ivanin kanssa. Vaikka Nicolas on ihmisryöstäjä, hän on hyvä ja Ivan taas äärimmäisen paha ja tunari kaiken lisäksi. Kirjan varsinainen päähenkilö on hyllytetty poliisi Vanessa Frank. Hän on tyypillinen trillerien poliisihahmo. Hankala, mutta aina oikeassa ja valmis uhraamaan itsensä, että oikeus toteutuisi.

Polttavassa maassa myöhemmin esiin tulevat rikollishahmot ovat sadisteja, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä.

Henkilökuvaus tuo mieleen Alistair MacLeanin 1960-1980-luvun kirjat. MacLeania markkinoitiin aikoinaan televisiossakin jännityksen maailmanmestarina. Seikkailukirjojen ahmijalle hän olikin sitä, mutta aikuisena MacLeanin kirjoja en ole pystynyt lukemaan edes nostalgiamielessä. Yksi syy on juuri henkilöt, joilla on vain yksi ääriominaisuus asteikolla hyvä-paha.

Ikävä kyllä Polttava maa toi toisellakin tavalla mieleen MacLeanin, ja se on samalla toinen kirjassa häiritsevä asia. MacLeanin sankarit pystyvät yli-inhimillisiin suorituksiin ylivoimaista vihollista vastaan. Jännitystä ei oikeastaan synny, koska lukija tietää, ettei sankarille käy kuinkaan.

Toivottavasti en nyt spoilaa, mutta Polttavan maan kiihkeäksi vyörytykseksi tarkoitettu loppu on niin macleanilainen, että se enemmän haukotuttaa kuin saa sydämen sykkimään kiihkeämmin.

Patriooteissa Engman käsitteli äärioikeistoa ja vihapuhetta. Hän on suurten ja tärkeiden teemojen mies. Sitä pitää kunnioittaa. Polttavan maan jälkeen on kuitenkin kysyttävä itseltään, oliko Patriootitkaan niin loistava kuin väitin. Vai ylistinkö sitä siksi, että aihe on tärkeä ja sen käsittely oman agendani mukainen?

Polttava maa ei ole huono kirja, sillä on muitakin ansioita kuin aikamme vääryyden purkaminen. Engman pohjustaa tarinaa hyvin ennen kuin saattaa sen keskeiset henkilöt yhteen suorittamaan tärkeää tehtävää. Kirjan juonessa on ovelia kehitelmiä ja aitoa yllätyksellisyyttä.

Siksi harmittaa, ettei Polttava maa ole kuitenkaan niin hyvä kuin se lupailee. Ehkä Pascal Engman ei vain ole riittävän hyvä kirjailija tuomaan aiheitaan ja ajatuksiaan julki. Ehkä hän on lukenut liikaa ruotsalaisia liukuhuihnadekkareita ja ottanut niistä liikaa oppia.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Pekka Hyytin Musta talvi jää puolitiehen


Pekka Hyyti: Musta talvi. 382 sivua, Myllylahti.

Lähihistorialliset dekkarit ovat nyt suosittuja ja myös palkintomagneetteja. Vuoden parhaan Johtolanka-palkinnon ovat saaneet Timo Sandberg ja Mikko Porvali 1920-1930-luvuille sijoittuvilla teoksillaan. Pekka Hyytin Tummat pilvet eilisen sai tammikuussa viime vuoden parhaan esikoisdekkarin kunniakirjan Suomen dekkariseuralta. Se kertoo Tampereella vuonna 1929 riehuvasta sarjamurhaajaasta.

Heti palkinnon jälkeen ilmestyi Hyytin toinen teos Musta talvi. Nyt ollaan vuodessa 1930. Lapualaiset ja sisällissodan valkoisen osapuolen Rintamamiesten Veteraanien Liitto kiristävät poliittista tunnelmaa. Yhtäläisyydet Suomeen 90 vuotta myöhemmin ovat kylmääviä.

Musta talvi alkaa iskevästi. Mies pakenee takaa-ajajia Mältinrantaan, joutuu kidutetuksi ja lopulta murhatuksi avantoon. Vähän myöhemmin sosiaalidemokraattisen Kansan Lehden toimitus yritetään polttaa. Kaiken lisäksi Tampereella koetaan murtovarkauksien sarja.

Konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling jakavat taas yhteisen vuoteen lisäksi tutkimuksensa. Hyyti rakentaa tosi kiinnostavaa poliittista asetelmaa, mutta jättää sen sitten vain taustamaisemaksi. Musta talvi ei ole sellainen poliittinen jännitysromaani kuin odotin ja toivoin. Romaanin keskivaiheilla kerronta polkee paikallaan ja lopussa langat vedetään kiireellä yhteen.

Varsinainen pettymys Musta talvi ei ole. Ehkä vika oli lukijan odotuksissa. Hyyti on rakentanut paljon tavanomaista monipolvisemman ja kekseliäämmän rikosjuonen. Kuka sen teki, jää aidoksi yllätykseksi.

1930-luvun Tampereen ajankuva jää vähän valjuksi, henkilöt enemmän. Hyyti ei luo kenestäkään oikeastaan minkäänlaista luonnekuvaa. Ina Djurlingin topakka naisasianainen kuulostaa enemmän 2000-lukuiselta kuin varhaiselta feministiltä. Jokaisen aloittelevan dekkaristin kannattaisi lukea ajatuksella Seppo Jokisen kirjoja siitä, miten paljon jännitettä pelkästään komisario Koskisen aamutoimiin voi sisällyttää ja henkilöistä saada irti juonivetoisessakin kirjassa.

Mustan talven loppu antaa ymmärtää, että seuraavassa osassa poliittisetkin kierrokset lähtevät kunnolla liikkeelle.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Jan-Erik Fjell tekee täydellisen murhatarinan


Jan-Erik Fjell: Kostaja. Suomentanut Hanna Arvonen. 398 sivua, HarperCrime 2018.

Miksi ihmeessä Jan-Erik Fjell ei ole pohjoismaisen dekkarin supertähti myös Suomessa? Onko syynä kehno markkinointi, sillä kirjojen vetävyys on lähes omaa luokkaansa? Tuotteessa ei ole vikaa, priimaa pukkaa.

Olen intoillut Fjellistä ennenkin. Ensimmäiset kirjat Ilmiantaja ja Vaaran varjo julkaistiin Suomessa yhtä aikaa. Kostaja on vuodelta 2018. Siinä on samaa ideaa kuin Ilmiantajassa. Vuosia sitten Yhdysvalloissa on tapahtunut jotain, joka johtaa murhiin kirjojen nykyajan Norjassa.

Kostajassa rikospoliisin Kriposin tutkijatähti Anton Brekke saa alennuksen. Hän jää kiinni pahimmasta addiktiostaan, laittomasta pokerin peluusta ja joutuu vuodeksi järjestyspoliisiin Fredrikstadiin. Olen aiemmin kirjoittanut, että Brekke on kusipää, mutta Kostajassa hän on melkein hurmaava humoristi ja esimiesten edessä vain juuri ja juuri kuriton. Siis piristävästi toisenlainen dekkarihahmo kuin useimmat moniongelmaiset ja umpimieliset miehet.

Juuri ja juuri kuriton tarkoittaa tässä kirjassa sitä, että Brekke ei voi pitää näppejään erossa Fredrikstadissa tapahtuneesta naisen murhasta vaikka häntä erikseen siitä kielletään. Tutkintaa nimellisesti johtava Fylling joutuu myöntämään, että ei siitä muuten mitään tulisikaan. Sarjassa alusta asti mukana ollut nuori Torp antaa pätevää taustatukea.

Tavanomaisesta murhadekkarista Kostajan erottaa Fjellin huikea taito käyttää takaumia ja takauman takaumia. Norjalaissyntyinen Danny Larsen tuomitaan aseellisesta ryöstöstä Alcatrazin vankilaan vuonna 1961. Edelliseen vuoteen sijoittuvissa tapahtumissa hän kertoo tarinaansa. 1994 joukko norjalaisia matkailijoita kohtaa San Fransiscossa ja nyt yksi heistä on murhattu Fredrikstadissa.

Fjell etenee lyhyin luvuin. Sellaisia cliffhangereita ei tarvita, joissa joku tuijottaa aseen piippuun. Kerronnan imu on muutenkin niin vahvaa, että on pakko lukea vielä yksi luku ja sitten seuraava. Lukijan harhautukset ja loppuratkaisun yllätyksellisyys ovat täydellisiä.

Pohjolan dekkarivaltikka on nyt norjalaisissa käsissä. Jos minulta kysytään, niin Fjell ja Ingar Johnsrud ovat nyt ykkösnimet. Johnsrudin Risti on arvioitu täällä.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Pekka Jaatinen on mestarillinen Lapin sodan kuvaaja


Pekka Jaatinen: Tie Sturmbockiin. Johnny Kniga 2006, 362 sivua.

Pekka Jaatisen viisiosainen Lapin sota -sarja saattaa olla tämän vuosisadan tärkein yhtenäinen suomalainen sotaromaanien kokonaisuus. Ylisanoja on nyt syytä välttää, koska sotaromaaneja ei enää juuri arvioida eivätkä ne saa muutakaan julkisuutta. Voi siis olla vielä tasokkaampiakin kirjoja, niistä ei vain tiedä.

Jaatisen sarja alkaa Tornion valtauksesta kertovasta romaanista Viimeiseen patruunaan (2004). Samasta aiheesta ilmestyi viime syksynä Kristian Kososen hieno teos Isku Tornioon.

Uhrivalkeat (2005) kertoo tiestä Rovaniemelle ja Tie Sturmbockiin JR 8:n vaiheita seuraillen Lapin sodasta länsirajalla. Sturmbock oli Kaaresuvannossa Käsivarren-Lapin poikki kulkenut linnoitus, jonka saksalaiset jättivät tammikuussa 1945.

Jaatisen sotakirjoissa seurataan aina sodan kaikkia osapuolia. Ei ole kasvottomia sotilaita, on ihmisiä sodaksi kutsutun inhimillisen kärsimyksen kourissa. Jaatisen uusimmassa kirjassa Suomussalmi näkijöinä ja kokijoina ovat suomalaiset sotilaat ja siviilit sekä talvisodan alussa hyökänneet neuvostoliittolaiset, jotka eivät oikein käsitä, missä ovat ja miksi.

Tie Sturmbockiin -romaanissa seurataan ryhmää, joka on Tornion valtauksen jälkeen lähetetty koulutuskeskuksesta Oulusta jahtaamaan saksalaisia pois maasta. He ovat varusmiehiä, sodan todellisuudesta vielä tietämättömiä. Joukkoja johtaa legendaarinen Marokon Kauhu, kapteeni Aarne Juutiainen. Poikien lähiesimies on ikuiseksi alikersantiksi juuttunut inhimillinen, suorastaan isällinen sotatyönjohtaja Palo.

Nuorista varusmiehistä keskushenkilöksi nousee Alanko, naimisissa oleva ja pian isäksi tuleva mies, joka miettii, pitäisikö kirjoittaa kirje tulevalle lapselle, jos itselle käy huonosti. On edes joku viesti isältä.

Järvelä on nuori sotilas, jonka maailmankuva järkkyy, kun sodan todellinen luonne alkaa valjeta. Isänmaallisen kasvatuksen saanut nuori mies on ennen varusmiespalvelustaan saanut sotaoppinsa Vänrikki Stoolin tarinoista ja ihanteellisista lehtijutuista. Lapin kairassa käy nopeasti selväksi, että sota on jotain ihan muuta kuin univormuja ja paraateja.

Jaatisen ihmeellinen taito on kirjoittaa periaatteessa samanlaisista taisteluista ja niihin siirtymisistä aina tuoreesti ja vangitsevasti. Luin tätä ennen Uhrivalkeat. Siinä näkökulma on muutaman suomalaisen sotilaan, suomalaiseen naiseen palavasti rakastuneen saksalaisen upseerin ja muutaman rovaniemeläisen siviilin.

Tie Sturnbockiin on perinteisin tähän mennessä lukemistani Jaatisista. Saksalaisten tukikohdassakin käydään pariin otteeseen toteamassa, että eivät ne kaikki olleet hulluja natseja, vaan samanlaisia maailmanhistorian uhreja kuin suomalaisetkin sotilaat. Päänäkökulma on kuitenkin tiukasti suomalaisissa sotilaissa.

Romaanin opetus löytyy Alangon kirjeen viimeisestä lauseesta: Toivo, ei koskaan enää sotaa.

Vielä on luettava Verenpunainen kaupunki (2007) ja Hyökkäys Schutzwalliin. Lapin sotaa Jäämerentiellä (2008).

Sturmbock on nykyään kesäisin auki oleva museo. Lisätietoa täältä.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Perestroikan vuosi 1988: kohti hiipuvaa unelmaa


Julkaistu Kansan Uutisissa 20.2.2009.

Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatshovin ulkopoliittinen neuvonantaja Anatoli Tshernjaev nimeää päiväkirjoissaan vuoden 1987 perestroikan huipuksi. Gorbatshovilla oli silloin kaikki valta käsissään eikä vanhoillisten vastaiskusta näkynyt vielä merkkejä. Maailmalla neuvostojohtaja oli ennen kuulumattomasti kansainvälisen politiikan suosituin mies.

Myös vuosi 1988 oli Gorbatshoville hieno ja kansainvälisesti konkreettisen aseistariisunnan vuoksi vielä edellistäkin menestyksellisempi.

Mutta kotimaassa alkoivat jo kasautua ne ongelmat, jotka pian tekisivät lopun koko maasta. Vanhoilliset alkoivat koota voimiaan, tosin vielä verhotusti. Uudistusten katsottiin menneen aivan liian pitkälle.

Kansallisuuskiistat ja varsinkin Baltian maissa noussut kansallismielisyys laittoivat liikkeelle voimia, joita ei enää voinut pysäyttää.

Mihail Gorbatshov itse ei vielä ymmärtänyt valtakuntansa olevan vaarassa. Hän arvioi, että Viro, Latvia ja Liettua haluavat jatkaa suuressa neuvostoperheessä kunhan niille annetaan lisää omaa liikkumatilaa.

Tämä ilmenee Anatoli Tshernjaevin vuoden 1988 päiväkirjasta, jonka englanninkielinen käännös on julkaistu amerikkalaisessa turvallisuuspolitiikkaan keskittyvässä George Washingtonin yliopiston arkistossa.

Kymmenen käskyä ohittaa sosialismin?

Anatoli Tshernjaev itse aloitti vuoden 1988 lomailemalla sanatoriossa ja pohtimalla yhteiskunnan arvoja. Mille arvoille Neuvostoliitto jatkossa rakentuu, kun sen perusta – sosialismi – murenee yksityisomistuksen myötä? Jääkö ainoaksi arvoksi yleismaailmallinen humanismi Raamatun kymmenen käskyn mukaan? Siksikö Gorbatshov oli sanoutunut irti sosialismin stalinistisesta versiosta ja ryhtynyt puhumaan juhlista, joilla kunnioitettaisiin kristinuskon tuloa Venäjälle tuhat vuotta sitten?

Vuoden alussa Tshernjaev merkitsi myös muistiin, että Pravdaan on tullut sivu lukijoiden keskustelupuheenvuoroille. Se oli yritys kääntää perestroikaan yhä nihkeästi suhtautuvan lehden levikin lasku nousuun.

Lukijakirje nosti kiistat pintaan

Maaliskuussa 1988 vanhoilliset nostivat päätään arvostelemalla jyrkästi Neuvostoliiton kehitystä Mihail Gorbatshovin vuosina.

Tätä ei voitu tehdä avoimesti, vaan kritiikki, Tshernjaevin sanoin anti-perestroikan manifesti, julkaistiin Sovjetskaja Rossia -lehdessä kemianopettaja Nina Andrejevan pitkänä lukijakirjeenä. Gorbatshovilaisten tulkinnan mukaan Andrejevan kynää oli kuitenkin ohjannut NKP:n kakkosmies Jegor Ligatshov, joka oli yhä selvemmin noussut opposition ykkösmieheksi.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa yleisönosaston kirje. Se aiheutti niin suurta kuohuntaa neuvostoyhteiskunnan huipulla, että politbyroo pui asiaa kaksi päivää maaliskuun lopun istunnossa.
Kirjeessä Andrejeva muun muassa arvosteli nykyistä neuvostojohtoa siitä, että stalinismin tuomitessaan se mitätöi kaikki sosialismin saavutukset. Paljastukset menneisyydestä eivät pidä paikkaansa, vanhoja tekoja liioitellaan ja perättömiä skandaaleja nostetaan. Neuvostoliittoon syntynyt vasemmistoliberalismi uskotteli maan historian olevan ainoastaan virheitä ja rikoksia.

Valtarakennelma uusiksi kesällä

Politbyroossa kirje nähtiin Ligatshovin ja hänen tukijoidensa hyökkäyksenä kesällä pidettävää puoluekonferenssia vastaan. Vaikka kirjeessä oli Nina Andrejevan allekirjoitus, sen uskottiin syntyneen Kremlin muurien sisäpuolella.

Kesä-heinäkuun puoluekonferenssissa oli määrä riisua NKP:n valtaa yhteiskunnassa ja demokratisoida oikeasti Neuvostoliittoa. Näin sitten tehtiinkin. Puolue ja valtiokoneisto linjattiin erotettaviksi toisistaan. Puolue olisi vastedes puolue, mutta valta siirtyisi vaaleilla valittavalla korkeimmalle neuvostolle.

Maaliskuussa Gorbatshov perusteli politbyroolle tätä muun muassa sillä, että nykyisin korkeimman neuvoston jäsenet kuuntelevat istuntoja suu kiinni ja moni ei jaksa pitää edes korviaan auki. Kansanedustajilla ei ollut muuta virkaa kuin osoittaa suosiotaan ja äänestää johtajien aloitteiden puolesta.

Alle 60-vuotiailla ei silloisessa rakenteessa ollut ylipäänsä etenemisen mahdollisuuksia yhteiskunnassa, pääsihteeri kuvaili.

Sitten Gorbatshovkin otti kantaa Nina Andrejevan kirjeeseen. Hän sanoi, että glasnostin oloissa sellaisiakin mielipiteitä on lupa esittää. Pravda kuitenkin määrättiin julkaisemaan murskaava vastaus kirjoitukseen.

Pravdan vastaus julkaistiin 5. huhtikuuta. Gorbatshov kertoi Tshernjaeville Ligatshovin käyneen sen jälkeen lyödyn näköisenä puheillaan ehdottomassa virallista tutkintaa asiasta. Gorbatshov ei pitänyt sitä tarpeellisena.

Lopullinen ero stalinismiin

Asia kuitenkin vaivasi. Huhtikuun lopussa Gorbatshov testasi demokratiaideoitaan alueiden puoluejohtajien kokouksessa ja palasi sen lopulla aiheeseen. Hän sanoi Stalinin tapattaneen miljoona puolueen aktivistia ja lähettäneen kolme miljoonaa leireille mädäntymään.

– Nina Andrejevan logiikan mukaan meidän pitäisi palata vuoteen 1937. Haluatteko sitä? Gorbatshov kysyi Tshernjaevin tekemän nauhoituksen mukaan.

Anatoli Tshernjaevin tulkinnan mukaan Mihail Gorbatshov muuttui juuri Andrejeva-tapauksen vuoksi keväällä 1988. Vain vähän aiemmin hän oli epäröinyt joidenkin Stalinille kriittisten kirjojen päästämistä julkisuuteen, mutta enää hän ei sietänyt minkäänlaista pehmeyttä stalinismin suhteen.

”Jos Nina Andrejevaa ei olisi ollut, hänet olisi pitänyt keksiä”, Tshernjaev itse pohtii päiväkirjassaan.
”Kaikki tämä nostatti sellaisen anti-stalinistisen myrskyn ja vapauden sanomalehtiin, jollaista Ligashov ja muut eivät olisi ennen kohdanneet. Nyt hän on häntä koipien välissä”, Tshernjaev myhäili.

Gorbatshovkin pisti Ligatshovia paikalleen. Ylimääräisessä puoluekonferenssia valmistelevassa sihteeristön kokouksessa hän johti puhetta itse, vaikka protokollan mukaan tehtävä olisi kuulunut kakkosmiehelle.

Mutta kevään edetessä tavanmukainen pessimismikin vaivasi Tshernjaevia. Hän pohti sekä itsekseen että seurassa, mitä nyt julistettu paluu leniniläiseen sosialismiin käytännössä merkitsee. Julistuksia on riittänyt, mutta kansalta menee usko uudistuksiin, jos ne jäävät vain puheeksi eikä etenkään taloutta saada toimimaan uusien periaatteiden mukaisesti. Todellisuutta oli se, että ruuan tuotanto väheni ja elintarvikkeista oli pulaa. Moskovassa sokeri oli kortilla.

”En halua olla tsaari”

Valtaa hajauttaneen puoluekonferenssin jälkeen Anatoli Tshernjaev piti pitkän tauon ennen kuin palasi päiväkirjansa ääreen. Kun hän sen syyskuussa teki, ei mieli ollut puoluekokouksen menestyksestä huolimatta valoisa. Oli käynyt selväksi, että vanha neuvostoapparaatti on halvaannuksen tilassa, mutta uusikaan ei ole käynnistynyt. Sen näki esimerkiksi kauppojen hyllyiltä.

Myös Mihail Gorbatshov alkoi tuskastua. Tuntui, ettei mikään etene, ellei hän itse anna käskyjä. Mutta Gorbatshov ei halunnut olla tsaari eikä Stalin. Hän oli jakanut valtaa alemmas, joten alue- ja paikallistasolla pitäisi jo tapahtua tai sitten antaa entisille johtajille potkut ja valita tilalle uudet. Kun näin ei tapahtunut, niin perestroikan luonnetta ei vieläkään ymmärretty oikein.

Syyskuun lopulla puoluekoneistoa järjesteltiin uudelleen ja useita viimeisiä vanhoja virkailijoita passitettiin eläkkeelle. Niin myös Neuvostoliiton ulkoministerinä 1957–1985 toiminut Andrei Gromyko, joka oli vuodesta 1985 toiminut muodollisessa virassa korkeimman neuvoston puhemiehenä. Hän kuoli seuraavana vuonna 80-vuotiaana.

Sotilaita pois Itä-Euroopasta

Vuoden 1988 huipensi vanhan sotilasopin hylkääminen ja joukkojen yksipuolinen vähentäminen Keski-Euroopan sosialistisista maista.

3. marraskuuta Gorbatshov sanoi politbyroossa Neuvostoliiton armeijan olevan liian suuri ja liian kallis. Sotilasmenot ovat kaksinkertaiset Yhdysvaltoihin verrattuna eikä maailmassa yksikään maa kuluta yhtä paljon aseisiin henkeä kohden laskettuna. Armeijassa on kuusi miljoonaa miestä, mikä on aivan liikaa.

YK:n yleiskokouksessa joulukuussa Gorbatshov sitten ilmoittikin joukkojen supistuksista. Kun samana vuonna oli lisäksi sovittu ohjusten rajoittamisesta ja lopullinen vetäytyminen Afganistanista oli käynnissä, niin maailman silmissä Mihail Gorbatshov oli epäilemättä tämänkin vuoden mies.

Virossa missikin haukkui venäläiset

Ongelmat alkoivatkin kasautua kotirintamalla. Neuvostotasavallat Armenia ja Azerbaizhan ajautuivat syksyllä kohti sotaa kiistellessään Vuoristo-Karabahin alueesta.

Ja marraskuun puolivälissä Baltian maissa vierailleet puoluevirkailijat toivat ”kauhistuttavia” terveisiä Moskovaan: kaikkialla heitä oli tervehditty ”venäläiset ulos” -tyylisillä iskulauseilla ja vaatimuksilla itsenäisyydestä. Virossa missikisoissa bikinityttö oli käskenyt venäläisiä jättämään heidät rauhaan.

Marraskuun lopulla politbyroossa Jegor Ligatshov sanoi varoittaneensa jo helmikuussa maan hajoavan ellei järjestystä palauteta vaikka voimalla. Gorbatshov kuunteli ensin pilkallisesti hymyillen, mutta räjähti sitten itse. Hän sanoi olevansa valmis eroamaan välittömästi, jos politbyroo sitä vaatii. Jos ei, niin sitten valitusta linjasta ei peräännytä.

Vuoden viimeisenä päivänä Anatoli Tshernjaev teki päiväkirjaansa yhteenvetoa. Tiedotusvälineet olivat täynnä murhaavaa kritiikkiä 70 vuotta vallinnutta järjestelmää kohtaan. Mikään sana, ei edes totalitarismi, ollut enää kielletty. Kolhoosien ja sovhoosien perustaminen oli nimetty virheeksi alusta alkaen. Lähes kaikki maanpakoon ajetut oli julistettu hyviksi ja isänmaa syylliseksi. Papit ja piispat saivat runsaasti tv-aikaa.

”Vuosi oli todellinen käännekohta”, Tshernjaev kirjoitti.