Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle johnsrud. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle johnsrud. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 9. joulukuuta 2019

Staffan Häyhä tappaa taas

Ingar Johnsrud: Risti. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Like 2019. 427 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.5.2019.

Norjalainen toimittaja Ingar Johnsrud astui kaksi vuotta sitten tyylikkäästi Jo Nesbøltä vapaiksi jääneisiin maansa dekkarikuninkaan saappaisiin huimalla esikoisellaan Wieniläisveljeskunta. 1930-luvun rotuopeista ammentanut poliisiromaanin, poliittisen jännityksen ja trillerin yhdistelmä toi näyttämölle tehokakskko Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin.

Wieniläisveljeskunnassa selviteltiin eristyneessä uskonlahkossa tapahtunutta joukkomurhaa ja maailmanlopun viruksen aiheuttamaa uhkaa. Hyytävä palkkatappaja Staffan Häyhä saatiin kiinni, mutta suuret kuviot jäivät auki. Kuka on toimintaa ohjaileva Valas ja mikä on taustalla vaikuttava Organisaatio?

Tarina jatkui Metsästäjässä ja nyt on vuorossa uljas finaali, kun Johnsrud laittaa kaiken taitonsa ja huikean mielikuvituksen peliin Ristissä. Trilogiasta muodostuu upea, monikerroksinen salaliittotarina, joka lajin kaikkien sääntöjen mukaan huipentuu nautittavaan ja jalat alta vievään yllätykseen finaalivaiheessa.

Ristissä Staffan Häyhä tappaa taas. Uhrit ovat päässeet liian lähelle Organisaation salaisuuksia. 1930-luvun rotuoppien sijaan taustatarina kurottaa 1940-luvulle kylmän sodan alkuun.

Tämä tarina lienee nyt tässä, mutta Johnsrud kehittäköön Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin varalle pikaisesti uuden katalan suunnitelman.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Ingar Johnsrudin Kummitäti maistuu välityöltä



Ingar Johnsrud: Kummitäti (Gudmoren). Suomentanut Jonna Joskitt-pöyry. 304 sivua, Like.

Ingar Johnsrudista tuli hallitseva norjalaisen jännityksen mestari mahtavalla salaliittotrilogialla Wieniläisveljeskunta, Metsästäjä ja Risti, joka lähti liikkeelle 1930-luvun rotutohtoreista ja ulottui nykypäivään asti. Sitä edesauttoi edellisen mestarin Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan taantuminen innottomiksi rutiinitöiksi.

Yllätys näinä aikoina on, että Johnsrud pisti vähintään hyllylle menestyksekkään kaksikkonsa Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin vain kolmen teoksen jälkeen. Nykyään valtaosa dekkareista on jopa monikymmenosaisia sarjoja. Uusi suomennos Kummitäti on sen luontoinen, että sille tuskin syntyy yhtään jatko-osaa.

Hyvää Kummitädissä on se, että teos on oivaltavasti kehitetty muunnelma mafiaromaaneista. Tällä kertaa kyseessä eivät ole kovin suuret kuviot, vaan valtakunta josta taistellaan on parhaat päivänsä nähneen itänorjalaisen Viken kartano, jota hallitsee hauraana vanhuksenakin rautaisin ottein Esther Wiike poikansa Salomonin kanssa.

Vikeen palaa vankilasta ehdonalaiseen vapautunut Stella, joka asui lapsena kartanossa kunnes lähti Osloon ja päätyi siellä huumeparoni Corneliksen töihin. Stellan äiti kuoli hänen ollessaan teini-ikäinen. Isä Ringo oli juoppo ja rosvo. Juuri ennen Stellan paluuta hän hirtti itsensä. Ringon sängyn alta löytyi kassillinen seteleitä.

Esther on oikeastikin Stellan kummitäti, mutta kirjan nimi on kaksiselitteinen. 

Stellan haaveena on jättää entinen elämä taakse ja avata pieni kahvila, mutta Vikessä on meneillään jotain joka sotkee suunnitelmat.

Mafiaromaanin asetelmien asettaminen norjalaiseen tuppukylään toimii siis hyvin, mutta pettymyshän Kummitäti on Johnsrudin edellisten teosten jälkeen. Totuus Vikessä käynnissä olevasta pelistä ja isän kohtalosta selviää Stellalle mallikkaasti lopussa ja hänen kostonsa menneistä vääryyksistä on sommiteltu taitavasti. Ennen kiihkeää loppuaan Kummitäti on kuitenkin harmillisen puuduttavaa luettavaa. Kaikki on niin moneen kertaan kirjoitettu ennenkin pohjoismaisissa dekkareissa: takaumat Stellan nuoruuteen, toinen toistaan epäilyttävämmät henkilöt ja onnekkaat sattumat, jotka johtavat amatöörietsivän totuuden jäljille. 

Kummitädistä ei jää oikein mitään käteen. Tänä vuonna on jo kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ilmestynyt niin monta todella hyvää dekkaria, että kannattaa lukea ensin ennemmin niitä.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Jan-Erik Fjell tekee täydellisen murhatarinan


Jan-Erik Fjell: Kostaja. Suomentanut Hanna Arvonen. 398 sivua, HarperCrime 2018.

Miksi ihmeessä Jan-Erik Fjell ei ole pohjoismaisen dekkarin supertähti myös Suomessa? Onko syynä kehno markkinointi, sillä kirjojen vetävyys on lähes omaa luokkaansa? Tuotteessa ei ole vikaa, priimaa pukkaa.

Olen intoillut Fjellistä ennenkin. Ensimmäiset kirjat Ilmiantaja ja Vaaran varjo julkaistiin Suomessa yhtä aikaa. Kostaja on vuodelta 2018. Siinä on samaa ideaa kuin Ilmiantajassa. Vuosia sitten Yhdysvalloissa on tapahtunut jotain, joka johtaa murhiin kirjojen nykyajan Norjassa.

Kostajassa rikospoliisin Kriposin tutkijatähti Anton Brekke saa alennuksen. Hän jää kiinni pahimmasta addiktiostaan, laittomasta pokerin peluusta ja joutuu vuodeksi järjestyspoliisiin Fredrikstadiin. Olen aiemmin kirjoittanut, että Brekke on kusipää, mutta Kostajassa hän on melkein hurmaava humoristi ja esimiesten edessä vain juuri ja juuri kuriton. Siis piristävästi toisenlainen dekkarihahmo kuin useimmat moniongelmaiset ja umpimieliset miehet.

Juuri ja juuri kuriton tarkoittaa tässä kirjassa sitä, että Brekke ei voi pitää näppejään erossa Fredrikstadissa tapahtuneesta naisen murhasta vaikka häntä erikseen siitä kielletään. Tutkintaa nimellisesti johtava Fylling joutuu myöntämään, että ei siitä muuten mitään tulisikaan. Sarjassa alusta asti mukana ollut nuori Torp antaa pätevää taustatukea.

Tavanomaisesta murhadekkarista Kostajan erottaa Fjellin huikea taito käyttää takaumia ja takauman takaumia. Norjalaissyntyinen Danny Larsen tuomitaan aseellisesta ryöstöstä Alcatrazin vankilaan vuonna 1961. Edelliseen vuoteen sijoittuvissa tapahtumissa hän kertoo tarinaansa. 1994 joukko norjalaisia matkailijoita kohtaa San Fransiscossa ja nyt yksi heistä on murhattu Fredrikstadissa.

Fjell etenee lyhyin luvuin. Sellaisia cliffhangereita ei tarvita, joissa joku tuijottaa aseen piippuun. Kerronnan imu on muutenkin niin vahvaa, että on pakko lukea vielä yksi luku ja sitten seuraava. Lukijan harhautukset ja loppuratkaisun yllätyksellisyys ovat täydellisiä.

Pohjolan dekkarivaltikka on nyt norjalaisissa käsissä. Jos minulta kysytään, niin Fjell ja Ingar Johnsrud ovat nyt ykkösnimet. Johnsrudin Risti on arvioitu täällä.