Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l´hiver). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 413 sivua Otava 2025.
Erkki Palolammen teos Kollaa kestää on ensimmäinen talvisodasta kertova romaani. Suurmenestykseksi noussut kirja ilmestyi vain muutama kuukausi sodan jälkeen kesällä 1940. Kollaan legenda kestää vuosikymmenestä toiseen. Uusin aiheesta kertova teos ilmestyy tänään. Se on ranskalaisen Olivier Norekin Talven soturit.
Kaikki kunnia Palolammen reportaasimaiselle teokselle, ja kymmenille ellei peräti sadoille sen jälkeen ilmestyneille, mutta ranskalaisen entisen poliisin ja dekkarikirjailijan kirja saattaa tästä lähtien olla se kaikkien aikojen talvisotaromaani. Norek kuvaa uskomattomalla tarkkuudella ja tunteella korpisotaa jäätävän pakkasen ja korkeiden hankien keskellä, ihmistä ja tämän sitkeyttä keskellä järjetöntä teurastusta hirvittävissä olosuhteissa.
Historiassa tarkka Talven soturit on kaunokirjanakin aivan häikäisevä teos. Se voisi kelvata heillekin, jotka eivät muuten koskaan lue sotakirjoja.
Teoksen vaikuttavuus suomalaiselle lukijalle on myös suomentaja Susanna Tuomi-Giddingsin ansiota. Rautjärveläisten puheenparren sommittelussa häntä ovat auttaneet Kaisu Lahikainen ja Helena Anttonen. Kolmikon ansiota on, että Talven sotureita lukiessa unohtaa koko ajan lukevansa umpiranskalaisen kirjoittamaa kirjaa. Niin suomalainen ja uskottava on lopputulos.
Mutta kyllä Norek on hämmästyttävä ilmaisun mestari itselleen vieraalla maaperällä itsekin. Tältä näyttää talvinen korpimetsä ennen ja jälkeen, kun tykkituli on lakaissut sen säpäleiksi. Tältä kuulostaa lumessa paarustaminen. Tällaista on veljeys, joka saa antamaan kaikkensa lähes toivottomissa olosuhteissa, koska ajatus kaverin kuolemasta tuntuu pahemmalta kuin omasta.
Ja sitten oli se aivan hirvittävä kylmyys, jossa sotaa käytiin. Se vietteli kuoleman vaaraan vihollista vaanivan tarkka-ampujan, jonka oli pakko pysyä aloillaan 40 asteen pakkasessa. Norekin mukaan siinä vartalon valtaa vähitellen lempeä raukeus.
"Lämpöinen hyvänolontunne oli kuin seireenien laulua, joka johdattaa laivat karille, tai syanidin miellyttävää karvasmantelin tuoksua, se oli petollinen tunne. Kuolema oli laskenut kätensä Simon olalle ja luvannut, että kaikki lutviutuisi, tunnit soljuisivat ohi ja riittäisi, että hän pysyisi siinä kaikessa rauhassa, liikkumatta."
Simo on Simo Häyhä, maailman paras tarkka-ampuja. Hänen on laskettu tappaneen 542 vihollissotilasta 98 päivässä ennen haavoittumistaan.
Talven soturit onkin alaotsikoltaan Romaani Simo Häyhästä, vain 151 senttiä pitkästä miehestä, jonka teho ei jäänyt yksiin tappoihin. Venäläiset kutsuivat häntä valkoiseksi kuolemaksi, ja pelkkä hänen mainitsemisensa aiheutti pakokauhua hyökkääjien riveissä.
Norek kuvaa Häyhää mieheksi, joka ennen sotaa pohtii etäisyyksiä ja luodin lentoratoja Rautjärven metsissä. Sodassa pitää sulkea mielestään, että kohde on ihminen eikä maalitaulu niin kuin Suojeluskunnan ampumakilpailussa. Paitsi silloin, kun parhaan ystävän kaatuminen tekee vaatimattomasta ja vähäpuheisesta Simosta häijyn kostajan muutamaksi päiväksi jouluna 1939.
Romaanin toinen keskushenkilö on komppanian päällikkö luutnantti Aarne Juutilainen, jota muukalaislegioonataustansa takia kutsuttiin Marokon kauhuksi. Viinaan menevä ja mielipuolelta usein vaikuttanut Juutilainen oli rämäpäisillä operaatioillaan keskeinen henkilö Kollaan legendan syntymisessä.
Vaikka Norek keskittyy Kollaan taisteluihin, kattaa Talven soturit koko talvisodan sen alusviikoista loppuun asti ja ainakin maininnoilla muiltakin rintamilta. Mukana ovat myös Helsingin pommitukset, hotelli Kämpissä päivystäneet sotakirjeenvaihtajat, Mikkelin päämaja ja ulkomaiset reaktiot sotaan, joka maailmalla nähtiin Daavidin ja Goljatin taisteluna. Eikä Norek unohda Suomen tyhjien auttamislupausten varjolla pelattuja pelejä, joihin ainakin hänen kotimaansa Ranska syyllistyi.
Sotaromaanit ovat melkein aina ihmisen kuvausta äärimmäisissä olosuhteissa. Niissä toistuvat kuoleman pelko, nälkä, syöpäläiset, vilu - kurjuus kaikissa muodoissaan. Niin myös Norekilla Talven sotureissa.
Puolustajien lisäksi Norek kuvaa laajasti myös hyökkääjiä, joiden riveissä sama kurjuus koettiin vielä ankarammin. He olivat huonommin varustautuneita kuin suomalaiset ja itselleen vieraassa ympäristössä Karjalan korvissa. Mutta ennen kaikkea heidän johtajansa olivat epäpäteviä ja käsittämättömän julmia omiaan kohtaan. Upseereilta puuttui aloitekyky ja tilanteen lukutaito, koska kukaan ei uskaltanut uhmata Moskovassa toimineen sodanjohdon Stavkan määräyksiä, vaikka ne eivät mitenkään sopineet tilanteeseen rintamalla.
Puna-armeija tapatti härskisti omiaan järjettömissä hyökkäyksissä aukeissa maastoissa ja Loimolan tiellä, joka oli ainoa tie koko alueella. Upseerit tekivät sitä myös omia virheitä peittääkseen. Laiha lohtu, että osa heistä päätti päivänsä omien joukkojensa edessä polvillaan niskalaukaukseen.
Sota Ukrainassa todistaa, että mikään ei ole perimmiltään muuttunut, vaikka välissä on vuosikymmeniä ja Neuvostoliitto muuttunut Venäjäksi.
Ei todellakaan. Romaanissa Olivier Norek pistää ulkoministeri Molotovin ilkkumaan, ettei ollut tarkoituskaan saada Suomea hyväksymään Neuvostoliiton aluevaatimuksia ennen sotaa.
"Neuvottelut ovat koko ajan olleet pelkkä pitkä sytytyslanka tilanteelle, jonka on ollut joka tapauksessa tarkoitus räjähtää. Jos Suomi hyväksyy meidän vaatimuksemme alueliitoksista ja sotilastukikohdista, me vaadimme niitä lisää, kunnes koko maa on meidän."
Pistä Molotovin tilalle Lavrov ja Suomen tilalle Ukraina, niin ollaan täsmälleen tässä päivässä.
Vaikka kuinka yrittäisi vältellä ylisanoja, ei Talven sotureita voi luonnehtia muuta kuin sensaatioksi. Se on ylivertainen kuvaus sodasta, ihmisestä, luonnosta ja pienen kansan jääräpäisestä selviytymiskamppailusta lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan, jolta kuitenkin puuttui se tärkein. He eivät tienneet, miksi taistelivat. Suomalaiset tiesivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti