Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet. 255 sivua, CrimeTime 2025.
"Kun tulin tajuihini, tunsin tammiparketin lakatun pinnan poskeani vasten."
Näin kuuluu aloittaa kovaksi keitetty dekkari. Ja kun Ari Wahlsten jatkaa yhdeksättä Kit Karismaa yhtä terävästi ja tyylitietoisesti viimeiselle sivulle asti, vahvistuu hänen asemansa Suomen parhaana yksityisetsivädekkarien kirjoittajana.
Wahlstenin koko sarja on ollut amerikkalaistyylisen perinnetietoisen dekkarin poikkeuksellisen onnistunutta siirtämistä Suomen kamaralle. Tasalaatuisesta sarjasta on ollut vaikeaa ja turhaakin nostaa yksittäisiä osia toisia paremmaksi. Jos niin kuitenkin haluaisi tehdä, on uusin osa Kuoleman pitkät jäljet ainakin sarjan parhaimmistoa.
Syitä on kaksi. Wahlstenin lause on vielä vähän kirkkaammaksi hiottua kuin ennen. Mutta ennen kaikkea maisemanvaihdos selvästi piristää koko juttua. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, mutta heti kohta Kit Karisma siirtyy nuoruutensa kotikonnuille Miamiin selvittämään, kuka lähetti sieltä palkkatappajan hänen peräänsä. Ja miksi.
Jos sarjan aiemmissa osissa on ollut jotain moittimista, se on Kit Karisman juurettomuus ja tietynlainen persoonattomuus. Hän on Helsingissä toimiva amerikkalaissyntyinen yksityisetsivä, joka pitää suomalaisesta tangosta. Kuoleman pitkissä jäljissä Wahlsten luo Kit Karismalle taustan yksityisetsiväisänsä poikana, joka viihtyy miamilaisella nyrkkeilysalilla ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Siihen kuuluu myös kaunis tyttöystävä, jonka Kit on menettänyt paikallisen rikollispomon pojalle.
Kitin isä yksityisetsivä John Cameron on murhattu 20 vuotta aiemmin. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta nyt murha-ase on löytynyt. Sen jälkiä seurataan kuin Yhdeksän miehen saappaissa entiseltä omistajalta toiselle käänteisessä järjestyksessä. Alkuperäisen omistajan löytäminen voisi ratkaista murhan.
Apua Kit Karisma saa entisiltä tuttaviltaan. Heistä tärkein on huippujuristiksi noussut Raymond Higgins, joka rahoittaa ja junailee tutkintaa.
Takaumien ja nykyhetken vuorottelu on rutiinia dekkareissa, mutta Wahlsten käyttää sitä sitä nyt ensi kertaa ainakin näin laajassa mitassa. Vierailut Kit Karisman nuoruudessa antavat lisäpotkua teokselle ja koko sarjallekin. Miamin kuvaus ennen ja nyt on sellaista, että ehkä siinä on pohjana muutakin kuin matkaoppaita.
Kahdenkymmenen vuoden takaiset murhat ja uusi murhayritys kietoutuvat luonnollisesti yhteen. Menneisyyden varjot ovat aivan olennainen osa kovaksi keitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia. Alan peruskuvastoa on myös kahden rikollispomon valtataistelu, jonka alusta on kysymys takaumissa ja loppuselvittelystä nykyajassa.
Wahlsten pistää Kit Karisman luovimaan Miamin betoniviidakossa totuutta kohden kohdaten konnia, mutta yllättävän vähän donnia. Todella kohtalokkaan naisen puute on pieni kauneusvirhe Kuoleman pitkissä jäljissä. Kaikilta muilta osin se on juuri niin iskevä kuin toivoa saattaa. Mukaan lukien henkilögalleriaan kuuluva lahjomaton rikollisia vastaan taisteleva lehtimies.
Erityismaininta menee tälläkin kertaa Timo Nummiselle upeasta kirjan kannesta. Jos Suomessa palkittaisiin dekkarien lisäksi niiden kansitaide, Numminen olisi ylivoimainen voittaja vuodesta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti