Kari Haakanan vaikuttava toinen trilleri kurkottaa moneen suuntaan

Kari Haakana: Tapa hänet ensin. 255 sivua, Aula & Co.

Digiasiantuntija Kari Haakana yllätti vuosi sitten erinomaisella ja esikoiskirjailijaksi täysin valmiilla toimintatrillerillä Välitön uhka. Kostojännäri ponnisti kansainvälisestä politiikasta poikkeuksellisesta ilmansuunnasta Azerbaidzanista.

Tapa hänet ensin on jopa täydelliseltä tuntunutta ykkösosaa vakuuttavampi teos. Nyt mennään vielä syvemmälle kansainvälisen politiikan varjomaailmaan ja tiedustelupalveluiden omalakiseen toimintaan. Kun siihen lisätään vielä kristillisen sionismin vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan, niin lopputulos on mykistävä: niin paljon voi sanoa trillerin muodossa jännityksestä tinkimättä, mutta sortumatta megalomaanisiin maailman tuhoamista havitteleviin salahankkeisiin.

Haakanan kakkosta lukiessa on syytä olla tarkkana, sillä teemoja ja käänteitä on hengästyttävän paljon, ja etenkin tietotekniikan osalta teoksessa on vaikeaselkoisuutta alaa syvemmin tuntemattomalle. Eteneminen on Välittömän uhkan tavoin pelkistettyä, nopeaa ja maalailematonta. Siis tavattoman tehokasta.

Yksi teoksen lähtökohta on tietotekniikan uudenlainen hakkerointi palvelimiin upotetuilla siruilla. Toinen Suomen uudeksi puolustusministeriksi nouseva keskustalainen yllätysnimi Kalevi Länsisaari, jyrkkä helluntainen ja vankkumaton Israelin kannattaja, joka ei peittele sitä, että uskonnolliset mielipiteet ohjaavat häntä myös politiikassa. Länsisaari on kirjoitettu niin, että hänestä tulee mieleen ainakin kaksi istuvaa kansanedustajaa.

Peli menee kovaksi, kun israelilaiset turvallisuuspalvelun agentit jahtaavat palvelimiin upotetuista siruista liikaa tietäviä hakkereita Saksassa ja Suomessa. Tätä kautta toimintaan vedetään myös Haakanan ensimmäisestä teoksesta tuttu erikoiskoulutettu Jari Karhu, joka työskentelee nyt Virossa. Hän lähtee suomalaishakkeri Lauri Laineen turvamieheksi, kun tämä pelkää hyvästä syystä henkensä puolesta.

Siinä vielä kolmas teema Tapa hänet ensin -teokseen:

"En ole paranoidi, mutta en myöskään hyväuskoinen. Julian Assangen, Edward Snowdenin ja Chelsea Manningin jälkeen minulle on ollut selvää, että niin sanotut demokratiat eivät siedä kovinkaan paljon toisinajattelua tai sitä, että niiden omia virheitä paljastetaan", Lauri Laine perustelee äärimmäisen pitkälle vietyä tietoturvaansa.

Karujen kovien miesten teoksessa on vain kaksi naista. Puolustusministeri Kalevi Länsisaaren eriyisavustaja Jenni Eklund yrittää pitää esimiehensä aisoissa ja Israelin suurlähetystön Shira Mizrahi siivoaa agenttien jälkeensä jättämiä sotkuja.

Tämän loistavan trillerin maailmankuva huokuu kyynisyyttä. Edellinen teos kertoi muun muassa yksityistetystä sodankäynnistä. Jatko-osassa valtiollinen turvallisuuspalvelu tekee mitä tahtoo lakien ulottumattomissa. Mukaan lukien salamurhia. Kari Haakanan jälkisanoista selviää, että mielikuvitukselliselta tuntuvalla teoksella on vankka faktapohja.

Todellisuuden tuntua lisäävät tarinaa kuljettavat kuvitteelliset STT:n uutiset. Niillä Haakana myös välttää omaan suoraviivaiseen tyyliinsä turhat ja sopimattomat selittelyt ja kuvailut.

Nyt siis mennään eikä meinata, mutta ajatuksella. Suomessa on noussut uusi kansainvälisten trillerien tekijäpolvi ja Kari Haakana on sen kärkijoukoissa. Hänen kahdessa jännärissään on jotain samaa kuin Helena Immosen kahdessa. Ne ovat jännityskirjallisuutta aikuisille.

Rikostoimittajan esikoisdekkarista välittyvät asiantuntemus ja kertomisen ilo

 

Rebekka Härkönen: Prinsessamekko. 415 sivua, Bazar.

Entiset poliisit kirjoittavat nykyään peijakkaan hyviä dekkareita. Olisivatkohan seuraavaksi vuorossa rikoksista ammatikseen kirjoittavat toimittajat? Tervetuloa vaan, jos homma toimii likikään yhtä hyvin kuin MTV:n rikos- ja oikeustoimittaja Rebekka Härkösellä esikoisdekkarissa Prinsessamekko.

Prinsessamekko on luonnollisesti kokonaisen sarjan avausosa. Yksittäinen rikosromaani on kuollut, mutta ei valiteta siitä, koska suomalaisissa dekkarisarjoissa on kiitettävästi monimuotoisuutta ja laatua.

Härkösen sarjan nimi on Walta. Se tulee päähenkilöstä, joka on Iltauutisten rikostoimittaja Suuna Walta, hyvin verkostoitunut skuuppikone ja työnarkomaani.

Härkönen on haastatteluissa sanonut, ettei itse lue dekkareita, koska saa työssään tarpeeksi aihepiiristä. Lukijan hän osaa silti koukuttaa kuin kokeneempikin kettu. Ensin Omar Bashar -niminen nuori mies ampuu kolme ihmistä ja sitten itsensä Helsingin metrossa. Seuraavaksi rautatieaseman edestä löytyy paloittelumurhan uhrin torso. Suuna Wallalle pukkaa kiirettä ja niin myös kummankin jutun tutkinnasta vastaavalle rikosylikonstaapeli Jens Jäämerelle.

Prinsessamekossa on kunnon draivi päällä kiitos sekä työhön että yksityiselämäänsä railakkaasti suhtautuvan Suuna Wallan. Kirjoittamisen ammattilaisena Rebekka Härkönen taitaa niin juonen kuljetuksen kuin mehevän dialoginkin.

Huomautettavaakin teoksessa on. Metroampumisen ja paloittelumurhan lisäksi Prinsessamekossa käsitellään huumekuolemia, liivijengien valtataistelua ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Härkönen kietoo hajanaiselta tuntuvan kokonaisuuden lopulta siistiin, loogiseen ja jopa poikkeuksellisen mietittyyn pakettiin. Matkan varrella kuitenkin tuntuu kuin hän kirjoittaisi yhtä aikaa useampaa tarinaa samaan kirjaan, koska yhteydet tarinan eri haarojen välillä todellakin paljastuvat vasta lopussa.

Etenkin alun kylmäävä metroampuminen unohtuu pitkäksi aikaa. Lisäksi jää hieman epäselväksi, miksi poliisi haluaa puhua siitä julkisuudessa terroritekona, vaikka sitä ei kuitenkaan tutkita terrorismina.

Mutta kuten sanottu, loppuratkaisu on kerrassaan taidokas.

Toimitustyötä kiihkeässä uutistilanteessa Härkönen, jolla on pitkä kokemus alalta, kuvaa eloisasti. Enpä yllättyisi, jos hän saa monen haaveilemaan rikostoimittajan työstä, vaikka Suuna Waara varoittaa nuorempia kollegojaan, että useimmiten sekin on tietopyyntöjä ja muuta tylsää rutiinia.

Kokeneen rikostoimittajan asiantuntemus antaa teokselle potkua ja uskottavuutta, mutta kyllä Prinsessamekosta aistii myös, että faktakirjoittamisen ammattilainen on nauttinut päästäessään mielikuvituksensa rullaamaan vapaasti. Kertomisen ilo välittyy lukijallekin. Onneksi Suuna Wallan kyytiin päästää uudelleen jo ensi syksynä.

Viiltävä trillerilöytö Etelä-Koreasta

 

Gu Byeong-Mo: Nainen ja veitsi. Suomentanut Taru Salminen. 285 sivua, Bazar.

Suurin osa Suomessa julkaistuista käännösdekkareista tulee muista pohjoismaista tai anglosaksisista maista. Mitä muiden maanosien herkkuja jäämmekään vaille, siitä antaa aavistuksen eteläkorealaisen menestyskirjailijan Gu Byeong-Mon ensimmäinen aikuisille suunnattu teos Nainen ja veitsi. Poikkeuksellisesti alkuteoksen nimi jää tässä arviossa mainitsematta, koska osaamiseni ei taivu korealaisiin kirjainmerkkeihin.

Aiemmissa arvioissa on sanottu, että Nainen ja veitsi on trilleri, jollaista et ole aiemmin lukenut. Pitää paikkansa. Ei tämä ole ensimmäinen teos, jonka päähenkilö on palkkamurhaaja, mutta ainutlaatuiseksi sen tekevät kirjoittajan kaunokirjallinen ote sekä kylmäävä murhaorganisaatio. Murhia myydään toimistosta käsin kuin mitä tahansa palveluita.

Epätavallisen kiehtova on myös teoksen nainen. Peitenimellä Sarvikynsi ammattiaan harjoittava veteraani on 65-vuotias reaktioiltaan hidastunut, mutta edelleen tehokas tappokone, joka on ollut alalla 40 vuotta.

Sarvikynsi on murhannut rahasta, ollut alan slangin mukaan tuholaisentorjuja, moraalisia tuskia tuntematta. Uransa väistämättömällä loppupuolella hän kuitenkin saa toimeksiannon, jota ei voi hyväksyä. Jotain on sittenkin liikahtanut Sarvikynnen sisällä. Tappajasta tulee suojelija. Komeassa finaalissa kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta on sergioleonemaista ja tarantinolaista kohtalokkuutta ja väkivaltaa.

Kaunokirjallisella otteella tarkoitan sitä, miten taitavasti ja vivahteikkaasti kertomalla Gu Byeong-Mo kuvaa Sarvikynnen tien köyhän perheen tytöstä palkkamurhaajaksi ja tappotoimiston alkuperäisjäseneksi. Sarvikynsi elää yksin seuranaan vain löytökoira. Siihenkin hänen suhteensa on etäinen. Eräällä työkeikalla koettu haavoittuminen saa hänet tutustumaan kahteen torikauppiaaseen, heidän poikaansa ja tämän tyttäreen. Perhe ja sen lämpö vaikuttaa tunteettomaankin. Samalla hän joutuu silmikkäin menneiden tekojensa kanssa.

Gu Byeong-Mo ei ota kantaa, ei selittele. Väkisinkin teosta lukee kuitenkin äärikaupallistuneen kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkinä. Murhaaminen on siinä tavallinen palveluala, ja palvelua ostavat poliitikot ja yritysjohtajat silloin, kun heillä on tarve päästä hankalista ihmisistä eroon. Kaikki on ostettavissa ja myytävissä, ihmissuhteetkin.

Nainen ja veitsi iskee lujaa. Se on erinomainen esimerkki siitä, että hermoja repivän trillerin voi kertoa kaikkia kaavoja rikkoen jännityksestä yhtään tinkimättä.

Nainen astuu bussista Anneli Kannon valjussa esikoisdekkarissa

 

Anneli Kanto: Haihtuneet. 254 sivua, CrimeTime.

John Sturgesin jämerässä klassikkoelokuvassa Mies astui junasta (1955) Spencer Tracyn esittämä yksikätinen mies saapuu tuppukylään selvittämään siellä tapahtuneen vääryyden. Anneli Kannon odotetussa esikoisdekkarissa Haihtuneet henki on sama, mutta kulkuväline on bussi, ja Kirkkojärven kirkonkylään siitä astuu näyttävä punatukkainen nainen. Hän käyttää nimeä Noora Näkijä ja kutsuu itseään meedioksi.

Kanto on historiallisten romaanien taitaja. Toissa vuonna ilmestynyttä Rottien pyhimystä myytiin niin, että uutta painosta jouduttiin odottamaan viikkoja. Moni matkusti kirjan innoittamana varta vasten Hattulaan katsomaan vanhan kirkon maalauksia. Niin tein minäkin.

Dekkarikentälle astuu siis poikkeuksellisen kiinnostava nimi.

Kirkkojärven elämänlanka oli väritehdas. Sen lakkauttamisen myötä koko paikkakunta on nuupahtanut. Eloa on vain veripuhtaiden uskonlahkossa, jonka hurmoksellisiin kokouksiin tullaan bussilasteittain muiltakin paikkakunnilta. Luukas Markussonin johtama lahko kieltää keinokuituihin pukeutumisen ja eineksien syömisen. Henkilökohtaiseen vaurastumiseen se suhtautuu suopeasti. Hierarkia lahkossa määräytyy veriryhmän perusteella.

Väritehtaan johtaja on kadonnut kuusi vuotta sitten. Samaan aikaan paikkakunnalta katosi kaksi nuorta naista. Poliisi ei pystynyt selvittämään asiaa. Pystyisikö Näkijä, jolla on sanomansa mukaan yhteys henkimaailmaan ja vainajiin? 

Noora Näkijän sekaantuminen pienen piirin hallitseman paikkakunnan asioihin saa aikaan hämmennystä ja epäluuloja. Aivan kuin elokuvassa Mies astui junasta, bussista astunut nainen saa tuta, että ulkopuolista ei kaivata nuuskimaan asioita.

Noora on arvoituksellinen nainen. Onko hän "oikea" meedio vai onko näkeminen vain esitystä, jolla hän pääsee pureutumaan Kirkkojärven salaisuuksiin, joihin kolmen ihmisen katoamisen lisäksi kuuluu epätavallisen suuri kuolleisuus syöpään? Ainakin hän toimii kuin yksityisetsivä tehdessään tutkimuksia ja etsiessään johtolankoja.

Haihtuneet on kyllä dekkari. Alalaji voisi olla mysteerijännäri. Harmi vain, ettei teoksessa ole kunnon mysteeriä, eikä jännitystä senkään vertaa. Meedion ja uskonlahkon kautta Anneli Kanto pohtii uskontojen ja uskomusten vaikutusta ihmisten elämään, mutta ei pääse siinä kovin pitkälle, koska teos on niin epäuskottava ja pinnallinen, kerronnallisesti valjukin. Edellä mainittujen teemojen lisäksi hän raapaisee pienen pitäjän kunnallispoliittisia kähmintöjä ja ylipäätään vallankäyttöä, mutta kaikki jää idulleen, ja on kovin ennalta arvattavaa. 

Kolmen henkilön katoamisten loppuratkaisun Anneli Kanto juoksuttaa läpi niin nopeasti, ettei sekään ehdi tuntua miltään.

Haihtuneet on kolmiosaiseksi suunnitellun Näkijä-sarjan ensimmäinen osa. Loistavan Rottien pyhimyksen jälkeen se on pettymys.

Samuli Laihon toinen trilleri kulkee kuin hypersooninen ohjus

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. 304 sivua, Like.

Samuli Laihon pahuuden ilmentymiä tutkailevassa Kuolemansynnit -sarjassa siirrytään ensimmäisen osan Sielun palomies myyttisistä aineksista suoraan toimintaan. Joka kalliolle rakentaa kulkee herkeämättä ilman suvantokohtia. Kyseessä on erinomainen toimintaromaani ja trilleri, jossa kaksi naista murskaa esteistä piittaamatta raa´an rikollisjärjestön Espanjassa.

Sielun palomiehessä teatteriohjaaja Muska Meriläinen, edelleen ajoittain sekoileva toipuva narkomaani, sai peräänsä Agniksi itseään kutsuvan miehen, joka oli varannut Muskalle roolin suuressa suunnitelmassaan.

Jatko-osassa Muska on matkustanut impulsiivisesti Espanjaan ja jättänyt lapsensa isovanhempien huostaan. Vanhempiensa pyynnöstä hän suostuu etsimään Espanjassa kadonnutta Joannaa, jonka tukihenkilönä hän on toiminut. Joanna on oletettavasti seonnut uudelleen huumepiireihin.

Juttu on kuitenkin paljon rankempi. Muska pääsee jäljille verkkosivustosta, jolla esitetään murha suorana lähetyksenä kerran kuukaudessa. Onko Joanna seuraava uhri?

Entisten narkomaanien yhteisöstä Muska saa avukseen Pilarin ja sitten mennään kaasu pohjassa. On takaa-ajoja, täpäriä viime hetken pelastuksia, niljakkaita miehiä ja nigerialainen rikollisryhmä Black Axe, joka kolonialismin vastaisen taistelun valekaavussa harjoittaa raakaa ihmiskauppaa.

Sarjan ensimmäisessä osassa Samuli Laiho loi hiipivää uhkaa, joka ryöpsähti lopussa kunnon säikyttelyksi. Nyt ei hiivitä. Laiho osoittaa osaavansa myös turbotoiminnan, ja tekee sen niin taitavasti, että eihän kirjaa voi kesken jättää. Joka kalliolle rakentaa on kirjallinen vastine Die Hard -elokuville. Mitä siitä että monet senkin käänteet ovat täysin uskomattomia, kun tykitys on näin kovaa tasoa. Ja mikä sen nautinnollisempaa kuin se, että kaksi tavallista naista potkii häikäilemättömiä konnia munille älyllään ja myös Muskan potkunyrkkeilytaidoilla.

Sielun palomiehessä etualalle nousi lopulta Muskan isä Kaarle, papiksi itsensä lukenut traumatisoitunut entinen poliisi. Joka kalliolle rakentaa -jännärissa Muska Meriläinen on selkeä päähenkilö, joka löytää itsestään vielä haavoittuneenakin yhden lisävaihteen tehdäkseen sen, mikä naisen on tehtävä.

Ei Joka kalliolle rakentaa silti ole vain toimintaa toiminnan vuoksi. Teoksen maailma heijastelee miesten naisiin kohdistamaa väkivallan uhkaa, Samuli Laiho toteaa saatesanoissaan.

Joka kalliolle rakentaa on viiden tähden kunnianhimoinen trilleri, joka pesee useimmat vanhat mestarit. Siinä ei ole mitään, mistä nillittäisi.

Teoksen markkinoinnissa sen sijaan ärsyttävät vertaukset Stieg Larssonin luomaan Lisbeth Salanderiin. Eikö suomalaisessa kustannusmaailmassa vieläkään uskota, että täällä pärjätään ihan omillaan ja suomalaiset jännärit ovat yhtä hyviä ja usein parempiakin kuin uudet ruotsalaiset? Samuli Laihon uutuus on siitä yksi vakuuttava näyttö.

Häikäilemätön nainen on uusi trendi pohjoismaisissa dekkareissa - Jeanette Bergenstavin esikoinen toimii siinä puolittain

 

Jeanette Bergenstav: Syntiuhrit (Syndoffer). Suomentanut Hanni Salovaara. 430 sivua, Minerva.

Nainen joka tietää mitä haluaa ja ottaa sen häikäilemättömästi, mutta ei kuitenkaan ole pahojen vaan hyvien puolella. Tällaisia rikoskirjoja pohjoismaissa nyt kirjoitetaan silmiinpistävän paljon. Sellainen oli tammikuussa ilmestynyt islantilaisen Lilja Sigurdardóttirin Jääkylmä aurinko ja sellainen on ruotsalaisen Jeanette Bergenstavin esikoinen Syntiuhrit. Kumpikin on uuden sarjan ensimmäinen osa.

Täydellisin ja röyhkein esimerkki lajityypistä on viime keväänä ilmestynyt Anna Karolinan Toinen meistä kuolee tänään. Sigurdardóttir ja Bergenstav tuntuvat kirjoittaneen hieman jarru päällä kuin epäröiden, voiko päähenkilö sittenkään olla viimeisen päälle rankka.

Bergenstavin päähenkilö on toimittaja Jennifer Sundin. Hän on joskus ollut huipulla, mutta krooniset kivut ja raastava avioero rajoittavat työmahdollisuuksia.

Paikallislehden rutiinikeikalla göteborgilaisessa koulussa hän kuitenkin törmää elämänsä skuuppiin. Koulun rehtori Carina Hansson ja kuvaamataiteen opettaja Harry Ljungblad on murhattu raa´asti. Luokkahuoneessa lojuu myös henkihieveriin pahoinpidelty maahanmuuttajataustainen nuori mies, jonka vierestä löytyy laukullinen rahaa. Enempää miettimättä omassa elämässään sekaisin oleva Jennifer piilottaa rahalaukun autoonsa ja hälyttää poliisin.

Ensimmäisenä ja ainoana paikalla olleena toimittajana Jenniferillä on etulyönti kollegoihinsa nähden. Menestysjuttuja Kvällsbladetiin syntyy tiuhaan tahtiin. Hän on palannut huipulle, mutta kätketty rahakassi painaa takaraivossa. On selvää, että se on rikollista rahaa.

Syntiuhrit käynnistyy rivakasti ja lupaavasti. Kerrankin dekkari, joka on kiinni Ruotsia riivaavassa jengirikollisuudessa, käsittelee myös rasismia ja päähenkilö on kiinnostavan erilainen.

Jeanette Bergenstav on kuitenkin haukannut liian suuren palan, kun venyttää dekkariaan yli 400-sivuiseksi, ja liittää siihen mukaan isän alkoholismia, lapsen sairautta, lukijaa harhauttavia sivupolkuja ja Jenniferin kaunaa pettäjämiestään kohtaan. Keskivaiheilla jännite yksinkertaisesti hiipuu, kun dekkari alkaa muistuttaa saippuaoopperaa. Samalla Bergenstav unohtaa dekkariviihdettä suuremmat teemat.

Viimeisen päälle yllätyksellinen loppu pitää taas lukijan pihdeissään. Kaikki paha saa palkkansa, kun rankka naishahmo kostaa menneet vääryydet.

Sata sivua keskeltä pois, niin Syntiuhrit olisi loistava alkuvuoden dekkari. Tällaisenakin se on sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta menee ohi jälkiä jättämättä.