Miki, Morrison ja 9/11 - Antti Vihisen toinen rikosromaani ei pääse lentoon

 

Antti Vihinen: Sininen enkeli. 350 sivua, Into.

Kulttuuripersoona Antti Vihisen toista rikosromaania on odotettu vesi kielellä. Esikoinen Punainen prinsessa kaksi vuotta sitten yhdisti omaperäisesti suomalaisen murhajutun syvälliseen terrorismin pohdintaan. Siinä juhannuksena hukkuneen naisen ruumis johdatti komisariot Berglundin ja Ruokosalmen Saksassa 1970-luvulla toimineen Punaisen armeijakunnan RAF:n salaisuuksien jäljille.

Vaaran värit -sarjan toinenkin osa Sininen enkeli alkaa lupaavasti. Sen introssa tapaamisesta myöhässä oleva mies´nousee New Yorkin World Trade Centerin etelätornin 106. kerrokseen aamulla 9.11.2001. Onnekseen hän on väärässä paikassa. Oikea olisi pohjoistornissa oleva Windows on the World -kahvila. Juuri se, johon matkustajalentokone iskeytyy samalla hetkellä.

Tamperelaisen teollisuussuvun perijä Miki Davidson onnistuu pelastautumaan tornista ennen sen romahdusta. Vajaat 20 vuotta myöhemmin hän on synkkää musiikkia esittäneen Kristallilaiva-yhtyeen uransa päättänyt johtohahmo, päihteissä kieriskelevä kulttirokkari. Ja Sinisen enkelin alussa ei enää sitäkään, vaan haulikon laukauksesta puoli päätään menettänyt vainaja, jonka kotona soi luuppina The Doorsin The End.

Sininen enkeli on perinnedekkari siinä mielessä, että nyt tutkitaan ison rahan piirissä tapahtunutta murhaa. Punaisen prinsessan ja tämän osan alkujakson perusteella sitä odottaa koko ajan, milloin Vihinen pääsee käsiksi teoksensa syvempään tasoon. Valitettavasti ei missään vaiheessa oikein kunnolla. Perinnedekkarina tarina myös jatkuu. Berglund ja Ruokosalmi kuulustelevat todistajia, joista Davidsonin suvun viimeiset herättävät huomiota koleudellaan. Muut poliisit keräävät muita todisteita. Pääosin Sininen enkeli on tavallinen poliisiromaani.

Sitä odotettua syvempääkin tasoa Antti Vihinen kyllä sivuaa, mutta harmillisen pintapuolisesti ja vain ohimennen. Se liittyy 9/11-nimen saaneen terrori-iskun epäselvyyksiin. Monilla tiedustelupalveluilla tuntuu olleen ainakin jonkinlainen ennakkotieto tulevasta iskusta. Lisäksi lentokoneteollisuuden osakkeilla tehtiin suuria kauppoja edellisenä päivänä. Sotateollisuudelle isku ja siitä seuranneet Yhdysvaltain vastatoimet, niin sanottu sota terrorismia vastaan, takasivat valtavat voitot.

On Vihisellä tässäkin kirjassa omaperäistäkin kulmaa. Rockmusiikin historia on näkyvässä roolissa entisen rockmuusikon dekkarissa. The Doors ja sen kulttihahmo Jim Morrison olivat Miki Davidsonin ja Kristallilaivan esikuvat, eikä sitä mitenkään peitelty. Yhden Sinisen enkelin sivuhahmon suosikkibändi taas on Pink Floyd.

Murhan kannalta ratkaisevassa asemassa on Petteri Salmisen kitara. Rokkia vähemmän tuntevat eivät ehkä tiedä, että nuorena kuollut kitaristi Petteri Salminen soittaa ikimuistoisen soolon Juice Leskisen Syksyn sävelessä.

Rokkimuistoja lukuun ottamatta Sininen enkeli on melko tavanomainen tamperelaisdekkari ja sellaisena koviin odotuksiin nähden pettymys. Punaisessa prinsessassa Vihinen yhdisti saumattomasti ja vaivattomasti rikosromaanin laajoihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Sinisessä enkelissä New Yorkin terrori-iskun vaikutukset jäävät pintatasolle ja tuntuvat yhdistyvän väkinäisesti Davidsonien Tamshell-yhtiön hämäriin toimiin.

Edes entisen kovaotteisen Ilves-pakki Ruokosalmen huumori ei tällä kertaa pelasta hieman lattealta vaikutelmalta.

Niko Rantsin kolmaskin dekkari on valioluokan poliisiromaani

 

Niko Rantsi: Viimeiseen henkäykseen asti. 320 sivua, Tammi.

Rikosylikonstaapeli Niko Rantsi astui suomalaisten poliisiromaanien kärkeen heti esikoisellaan Sinun puolestasi vuodatettu. Juuri ilmestynyt sarjan kolmas osa Viimeiseen henkäykseen asti ilmeisesti päättää esikoisessa alkaneen tarinalinjan, ja se tapahtuu uskottavasti, koskettavasti ja Rantsilta kovaa ammattitaitoa osoittavasti myös hänen vielä tuoreessa aluevaltauksessaan kirjailijana. Poliisityön yksityiskohtien kuvaus on varmasti kohdillaan, mutta hän ei tukahduta sillä tarinaa. Hyvät monitahoiset henkilökuvat ovat hänen kerrontansa toinen valtti.

Kun pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa on saanut vuosikymmenten mittaan tottua persoonallisiin komisarioihin, niin Rantsi kertoo virkistävästi ja tuoreesti kenttämiehistä ja -naisista. Koko kirjasarja alkoi järjestyspoliisin kenttäjohtaja Veli-Matti Suojasen kokemasta vainosta. Toisessa osassa Kuka viereesi jää pääkonnaksi tarkentui pitkän linjan ammattirikollinen Pertti Mäki. Viimeiseen henkäykseen asti alkaa heidän väkivaltaiseksi yltyvästä kohtaamisestaan, sillä Suojasella on kostettavaa Mäelle. Miten kohtaamisessa käy, sen Rantsi jättää pitkäksi aikaa salaisuudeksi.

Sarjan kolmas osa vie Espoon poliisin rikostutkijan Tommi Malkin ja KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautasen tutkimaan 1990-luvulla tapahtunutta murhaa. Rautanen saa Suomesta kauan poissa olleelta ja jo kuolleeksi julistetulta rikolliselta vihjeen, että sen uhri löytyy paloiteltuna tynnyrissä upotettuna Helsingin edustalta. Pertti Mäki on vapautettu Nuuksiossa tapahtuneesta teloitusmurhasta, mutta tynnyrivainajankin jäljet johtavat häneen. Nyt olisi tilaisuus saada Mäki kiikkiin, mutta mies on kadonnut - tai kuollut.

Niko Rantsi palauttaa mieliin palasen lähivuosikymmenien rikoshistoriaa. 1990-luvulla osaavat rosvot tienasivat sievoisia summia markkoja pankkiryöstöillä. Niihin oli sotkeutunut myös tynnyriin palasina tungettu Risto Lampinen.

Rikostutkijoiden ja teknisten tutkijoiden palapeliä juttujen selvittämiseksi Niko Rantsi kuvaa kaikella sillä tarkkuudella ja kokemuksella, joka mukaan on tarttunut leipätyössä. Poikkeuksellisen ansiokkaiksi hänen rikosromaaninsa nousevat, kun mukaan yhdistetään uskottavat henkilökuvat. Katri Rautasen jo edellisessä osassa karilla ollut avioliitto päättyy lopullisesti ja hän on nyt teinitytön äiti kaikkine eroon liittyvine kipuineen. Tommi Malkki on tuore isä, joka tasapainoilee työn ja perheen yhteensovittamisen kanssa.

Jopa Pertti Mäestä löytyy herkkä puoli, kun hän saa kuulla olevansa mahdollisesti edellisessä osassa tarinaan mukaan tulleen huumekoukussa olevan ja vankilaan joutuneen Maijan isä.

Eikä Rantsin osaaminen jää vielä tähän. Hän on mestari kuvaamaan isoa monimutkaista poliisioperaatiota. Tällä kertaa se liittyy liivijengi Bulletsille Latviasta lentokoneella kuljetettavaan aselastiin.

Rantsin edellinen dekkari Kuka viereesi jää sai Suomen Dekkariseuran myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon. Raati piti sitä vaikuttavana näyttönä uskottavasta ja realistisesta poliisiromaanista, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä alusta loppuun.

Samat sanat pätevät myös Viimeiseen henkäykseen asti -dekkariin.

Väkivallan virkanainen murheellisten laulujen maassa

 Kauko Röyhkä - Anneli Aunola: Tappajatohtori. 320 sivua, CrimeTime.

Entisen poliisin Anneli Aunolan yhdessä muusikko-kirjailija Kauko Röyhkän kanssa kirjoittama Alisa Aro -sarja lähti hienon alun jälkeen väärille urille viime vuonna ilmestyneessä Tanssipartnerissa. Kolmas osa Tappajatohtori jatkaa nopeasti alkanutta alamäkeä. Tämänkin kirjan tarina on hajanainen ja henkilöt ylikonstaapeli Alisa Aroa lukuun ottamatta epäuskottavia. Kerronta on yhtä harmaata kuin teoksen kuvaama 1990-luvun kotiväkivalta ja välinpitämättömyys.

Teossarja perustuu Anneli Aunolan kokemuksiin poliisina, joten realistinen pohjavire on itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan yksin auta.

Tappajatohtorissa Alisa Aro siirretään edellisen kirjan tapahtumien takia Pasilan väkivaltarikosyksiköstä Malmille järjestyspoliisiin tutkintaryhmän vetäjäksi. Siellä hänen arkeaan ovat isäänsä hakkaava ja tältä rahaa varastava alkoholisoitunut poika ja muu suurten rikoskuvioiden ulkopuolella tapahtuva väkivalta. Koska ollaan 1990-luvulla, valuutta on markka, DNA-testit ovat vasta tulossa rikostutkinnan avuksi ja mahdollinen HIV-tartunta on kuin kuolemantuomio.

Näitä juttuja sekä Alisa Aron yksityiselämää Röyhkä ja Aunola kuvaavat tasaisen intohimottomasti. Järjestyspoliisin näkökulmasta Suomi oli - on - varmasti sellainen murheellisten laulujen maa, josta Eppu Normaali lauloi joitakin vuosia ennen Tappajatohtorin tapahtuma-aikaa. Siinä mielessä teoksen ajankuvaa ei tarvitse epäillä.

Tappajatohtorille nimen antava hoivakoti Agendan ylilääkäri Sakari Selki on miltei unohtua nimikkoteoksestaan. Selki on ristiriitainen persoona. Hän päästää päiviltä heikkoja ja arvottomiksi kokemiaan, mutta rakastaa ja hoitaa esimerkillisesti nuorena dementoitunutta vaimoaan. Selki tuntuu enemmän karikatyyriltä kuin todelliselta ihmiseltä. Sama pätee hoivakodin johtajaan Harriet Helmiseen. Hän on Selkiin rakastunut vamppi, yhden ominaisuuden kieroileva henkilö.

Kerronta on valjua, tarina on valjua. Mitä ihmettä tälle sarjalle tapahtui hyvän Liian lempeä mies -aloituksen jälkeen?

Kiinnostavinta on miettiä sarjaa Anneli Aunolan henkilöhistorian kautta. Kuten on tullut tunnetuksi, hän oli poliisina Harjunpää-dekkarit kirjoittaneen Matti-Yrjänä Joensuun työpari. Alisa Aro -kirjoissa hänen läheisin työtoverinsa Pasilassa oli Timo Harju -niminen herkkä poliisi. Heillä oli suhteen poikanen, jota lämmitellään uudelleen Tappajatohtorin lopussa.

Todennäköisesti Tappajatohtorin tarina perustuu todellisiin tapahtumiin ja ehkä se ratkesikin yhtä epädramaattisesti kuin tässä teoksessa. Sitä voi kysyä, onko tarina silti kertomisen arvoinen, kun siinä ei ole oikeastaan mitään muuta kuin tasaisena jumputtavaa arkea.

Karin Fossumin Helvetintuli palkitsee kärsivällisen lukijan

Karin Fossum: Helvetintuli (Helvetesilden). Suomentanut Tarja Teva. 235 sivua, Johnny Kniga.

Kaikki mahdolliset dekkaripalkinnot voittaneen norjalaisen Karin Fossumin Konrad Sejer -sarja oli pitkään suomennostauolla, mutta uusi kustantaja julkaisee viimeiseksi jääneet osat. Sarjan 12. osa Helvetintuli ilmestyi Norjassa vuonna 2014. Tämän jälkeen suomentamatta on enää yksi kirja. Norjassa Fossum on aloittanut jo uuden sarjan.

Vaikka Karin Fossum on iso nimi pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, en ole jostain syystä lukenut häneltä yhtään kirjaa. Päähenkilö komisario Konrad Sejer jää arvoitukseksi, sillä ainakaan tässä osassa Fossum ei kuvaa häntä juuri lainkaan. Myös rikostutkinta jää viitteelliseksi ennen kuin Sejer alkaa lopussa lähestyä ratkaisua parinsa Jacob Skarren kanssa.

Helvetintuli on lukijan pitkään epätietoisuudessa pitävä, mutta taitavaksi osoittautuva psykologinen jännäri. Se alkaa mieltä kääntävällä tavalla, kun maatalon läheisyydessä sijaitsevasta rähjäisestä asuntovaunusta löytyvät äiti ja lapsi raa´asti murhattuina heinäkuussa 2005.

Teoksen pääpaino on edelliseen talveen ja kevääseen sijoittuvissa takaumissa. Murhattu Bonnie ja viisivuotias Simon ovat tiivis äiti-lapsi -pari. Kodinhoitajana työskentelevä Bonnie on tunnollinen ja tarkka työntekijä, josta pitävät sekä työnantaja että asiakkaat. Simon on herkkä lapsi, jonka päiväkotiaamut ovat yhtä taistelua. Yhdessä he viettävät vaatimatonta, mutta täyteläiseltä maistuvaa elämää. Simon on rakastettu lapsi.

Toinen äiti-lapsi -pari ovat Massiksi kutsuttu Thomasine Malthe ja hänen 21-vuotias poikansa Eddie. Eddie on älykäs, mutta arjen asioissa avuton ja riippuvainen äidistään. Hänellä on jonkinlainen autismi, joka on kuitenkin jäänyt diagnosoimatta, mutta Eddie on eläkkeellä. Hänellä on palava tarve saada tietää isästään, joka hylkäsi perheen Eddien ollessa pieni.

Helvetintuli kulkee pääasiassa näiden kahden pienperheen elämää seuratessa joulukuusta 2004 kesään 2005. Lukija tietää, että jotain äärimmäisen pahaa on kehittymässä, mutta Fossum pitää korttejaan pitkään piilossa. Vähän liiankin pitkään. Kummankin perheen arki alkaa teoksen keskivaiheilla puuduttaa, eikä Konrad Sejerin elämän tapahtumattomuus paranna asiaa.

Kärsivällinen lukija kuitenkin palkitaan, kun kummankin yksinhuoltajaperheen elämään tulee käänne ja jännite kasvaa. Kuka sen teki on helppo arvata, mutta Fossum kertookin siitä, miksi se tehtiin.

Helvetintulen loppu jää vaivaamaan mieltä. Tapahtumien taustalla olevat petokset sekä arkielämän muuttuminen kauhuksi tekevät loppuratkaisusta vaikuttavamman kuin se, että syyllinen on monien nykydekkarien tapaan jokaisen liikkeensä tarkkaasti laskenut sarjamurhaaja.

Naiset eivät tuekaan toisiaan Anna Karolinan Ebba Tapper -sarjan toisessa osassa

 

Anna Karolina: Kukaan ei ole puolellasi (Livvakten). Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry). 321 sivua, Into.

Anna Karolinalta osasi odottaa tavallista juonikkaampaa ja käänteikkäämpää dekkaria edellisen teoksen jälkeen. Silti Ebba Tapper -sarjan toisen osan alku lyö ällikälle. Bianca Aguilera on rahtilaivastoa operoivan Spendelsin rahoitusjohtaja ja lomailee juuri nyt luksusjahdilla Ibizan rannikolla. Puoli vuotta sitten hän oli lähiömutsi, viisivuotiaan Carmenin yksinhuoltaja, joka teki osa-aikatöitä Forexilla ja opiskeli lakia ja taloustiedettä.

Kukaan ei ole puolellasi alkaa kuumeisesti. Drone tuo luksusjahdin kannelle epämääräisen paketin. Nopea siirtymä aikaan kolme kuukautta ajassa taaksepäin: varustamon omistajan Martin Spendelin vaimoa Anita Spendeliä epäillään miehensä murhasta. Avustajaksi palkataan julkkisasianajaja Angela Köhler, jonka palvelukseen Ebba Tapper siirtyi sarjan ensimmäisessä osassa Toinen meistä kuolee tänään. 

Sitten vielä uusi askel ajassa taaksepäin. Bianca saa veljeltään muistitikun, joka sisältää arkaluontoista aineistoa. Hetkeä myöhemmin hänen kotiinsa hyökätään, Bianca siepataan ja Carmen joutuu teille tietymättömille.

30 sivussa Anna Karolina luo asetelman, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Muistitikun ja Spendels-yhtiön salaisuudet kietoutuvat yhteen. Taustalla on mafiamaisesti toimiva suuren luokan rikollisuus, johon kuuluvat huumeiden salakuljetus Ruotsiin ja naisten pakottaminen prostituutioon. Mutta kuka on yhtiössä kuka, ja kuka erityisesti on Biancan sieppaukseen osallistunut turvamies Nasir Leko?

Sen arvasi, että Anna Karolinan uusimmassakaan mikään ei ole, miltä aluksi näyttää. Silti lukija tulee yllätytetyksi nopeista käänteistä. Ebba Tapperin pomon Angela Köhlerin motto on, että naiset tukevat aina toisiaan. Näin ei tällä kertaa ole. Biancan sieppaajia johtavat nimenomaan naiset. Heidän käsistään selviämiseen tarvitaan oveluutta ja rikollisjärjestön rattaissa luovimista. Siihen Anna Karolina on keksinyt tälläkin kertaa vetävät ratkaisut.

Ebba Tapper on entinen poliisi, toipuva alkoholisti ja epämääräisesti rakastunut entiseen kollegaansa Simon Weyleriin, jonka kanssa tutkii nyt Martin Spendelin murhaa. Heidän entinen yhteinen pomonsa John Hellberg teki Ebballe seksuaalista väkivaltaa sarjan avausosassa, mutta toisaalta Ebballa on kuvaamansa videon ansiosta ote Hellbergistä.

Kukaan ei ole puolellasi on monitahoinen hyvin kirjoitettu selviämistarina, joka voisi huonomman kirjailijan käsissä kaatua omaan näppäryyteensä. Anna Karolinalla langat kuitenkin pysyvät käsissä, ja loppuun hän lataa vielä sellaisen koukun, että Bianca Aguileran tarina taitaa jatkua seuraavassakin osassa, kun dronen tuoma laatikko avataan.

Seppo Jokinen jättää pitkiä jäähyväisiä komisario Koskiselle, mutta laatu pysyy korkealla

 

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa. 399 sivua, CrimeTime.

Sen maksaa minkä tilaa on dekkari tyyppiä saat juuri sitä mitä tilaat. Seppo Jokisen 28. Koskinen on juuri sellainen, jonka takia fanit rakastavat sarjaa. Siinä on mielettömän hieno rikosjuoni, Koskisen elävä persoona ja tilannehuumoria, jota toisella kaudellaan muuten juoksuaan parantanut tv-sarja ei vieläkään tavoita. Nyt tutkittavana oleva rikos on jälleen kerran onnettomien sattumien summa ja rikollisen osalta tämäkin juttu päättyy kyyneleihin.

Jokinen ei ole kai sanonut missään suoraan, että hänen tavoitteenaan on kirjoittaa 30 Koskista ja lopettaa sitten. Apu-lehden haastattelussa toissa vuonna siihen kyllä vihjattiin. Toisaalta samoihin aikoihin Kansan Uutisissa Jokinen kertoi jatkavansa niin kauan kuin tykkää kirjoittamisesta.

Jäähyväisiä Jokinen kuitenkin tuntuu virittelevän Koskiselle uusimman kirjan lopussa. Suhde kollega Ulla Lundeliniin on kariutunut ja yhteinen talo myyty. Koskinen asuu väliaikaisesti poliisiammattikorkeakoulun asuntolassa sitä vastaan, että kokeneena rikostutkijana pitää luennon poliisikoululaisille.

Luennolla Koskinen muistelee menneitä juttujaan siimamiehestä alkaen, ja aikaa, jolloin tutkintamenetemät olivat nykyisiin verrattuna kehittymättömämmät puutteellisen tekniikan takia. Rikokset ratkaistiin enemmän intuitiolla, Koskinen kertoo, mutta kertoo esimerkin, että kyllä päättelykykyä vieläkin tarvitaan.

Jo parissa aiemmassa osassa Koskisen ja ex-vaimo Raijan välit ovat olleet lämpenemään päin ja nyt niitä lämmitellään lisää. Uskallan veikata, että kun sarja joskus päättyy, ympyrä sulkeutuu yhteisessä kodissa Hervannassa.

Mutta ennen kuin luennolle päästään, Koskinen-fani saa nauttia melkein 400 sivua täyspainoisesta konstailemattomasta dekkarista varmana kevään merkkinä.

Liikkeelle lähdetään ripeästi. Vanha autokauppias tunnustaa kuolinvuoteellaan eläkkeelle olevalle pojalleen tehneensä murhan. Synkkä moottorikelkkailija yrittää piilottaa kuolleen miehen jään alle Näsijärveen, mutta voimat kairaamiseen loppuvat kesken. Sieltä se löytyy lumien sulaessa samoihin aikoihin kun poliisin pysäyttämän auton takakontista naisen ruumis.

Äkkipikainen ja toisaalta liian hyväsydäminen Koskinen lupautuu auttamaan entistä autokauppiasta, vanhaa armeijakaveriaan. Ennen kuin jutut kietoutuvat yhteen, näyttämölle marssitetaan vielä pari elämän kolhimaa reppanaa, joista Jokinen kirjoittaa suurella sydämellä.

Olen jo aikoja sitten julistanut Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaissa kirjoitetuksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Sen maksaa minkä tilaa lisää kirjasarjan arvoa entisestään. Ei voi kuin ihmetellä Jokisen taitoa pitää tasoa yllä vuosikymmenestä toiseen.

Sarjan ainoat epäonnistuneet osat Koskinen ja taikashow ja Kreikkalainen kolmio ilmestyivät vuosina 1999 ja 2000. Niiden jälkeen Jokinen ilmeisesti ymmärsi itsekin Koskisen kuuluvan Sorin poliisilaitokslle, eikä onnistunutta kirjaa voi olla ilman Pekkiä, Kaatiota ja muita sarjaan olennaisesti kuuluvia sivuhenkilöitä.

En ole varmasti ainoa sarjaa alusta asti lukenut fani, joka toivoo maalin olevan kauempana kuin 30 osassa. Vaikealta tuntuisi ajatella kevättä ilman Koskista.

Hittiluennon kirjaversio on sujuva johdatus Venäjän vuosituhantiseen vainoon ja väkivaltaan

Martti J. Kari - Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii. 380 sivua, Docendo.

Linnan juhlat ja jääkiekon MM-kisojen loppuottelu ovat yleensä vuoden katsotuimmat tv-ohjelmat. Viime talvena niiden katsojamääriin ylsi taltiointi Jyväskylän yliopistossa vuonna 2018 pidetystä luennosta YouTubessa. Entisen tiedustelueversti Martti J. Karin luentoa Venäjän strategisesta kulttuurista katsottiin viime vuoden aikana 1,8 miljoonaa kertaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022, suomalaisilla heräsi valtava tarve ymmärtää, miten on mahdollista, että vielä 2020-luvullakin joku valtio turvautuu viime vuosisadalle luulluksi jääneeseen hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Nyt Karin luentoa täydentää ja ajankohtaistaa yhdessä Jyväskylän historian professorin Antero Holmilan kanssa kirjoitettu kirja Miksi Venäjä toimii niin kuin toimii. Se on selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu johdatus jatkuvuuksiin, jotka yhdistävät Venäjää satojen, jopa tuhannen vuoden ajanjaksolla hallitsijasta ja hallintomallista riippumatta.

Kirjoittajat ovat pessimistejä. Vaikka Vladimir Putin kaatuisi, ja tottahan lähes 70 vuotiaan miehen aika käykin vähiin, ei Venäjä välttämättä muutu hänen jälkeensäkään. Ja se voi muuttua entistä pahempaan suuntaan. Venäjä palaisi ajassa noin sata vuotta taaksepäin Stalinin kaltaiseen aikaan.

Kari ja Holmila pitävät "Moskovan kevättä", alhaalta kansasta päin lähtevää muutosta, kuitenkin epätodennäköisenä. "Mongolivallan aikana syntynyt, tsaarien ja Neuvostoliiton aikana vahvistunut tunne siitä, että valta on kaukana ja tavallinen kansalainen ei pysty vaikuttamaan maansa eikä edes omaan kohtaloonsa, on aiheuttanut syvää välinpitämättömyyttä", he kirjoittavat.

Venäjällä on pitkät perinteet siinäkin, että yksinvallan haastajat tapetaan tai ainakin he joutuvat vankileirille. Ikkunasta putoaminen on ollut suosittu "onnettomuus". Siinäkään suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Miksi Venäjä toimii on hyvä johdatus Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan yleisemminkin. He kertaavat myyttisen Venäjän juuria samaan tapaan kuin Pekka Lehtonen viime talvena ilmestyneessä kirjassaan Myyttien ja utopioiden maa. Taustalla on messianistinen tehtävä levittää omaa aatemaailmaa slaavilaisiin kansoihin heiltä kysymättä, koska Venäjällä on muita kansoja läheisempi suhde jumalaan. Se taas periytyy Kiovan Rusin prinssi Vladimirin Krimillä vuonna 989 ottamasta kasteesta.

Venäjän hallintokulttuuri on Karin ja Holmilan mukaan säilynyt periaatteessa samanlaisena vuonna 1240 alkaneesta mongolivallasta lähtien. Siihen kuuluu hallitsijan yksinvalta, kansan ehdoton alistuminen, esivallan pelko sen kunnioittamisen sijaan, jatkuva epävarmuus. Siksi venäläiset kaipaavat ennen kaikkea harmoniaa ja vakautta, jonka Putin toi Boris Jeltsinin sekasortoisen kauden jälkeen.

Mongolivallan peruja on sekin, että ehdottoman johtajan alla ovat pajarit, jotka saavat vaurastua ja pitää omaisuutensa, jos ovat hyödyksi hallitsijalle. Jos eivät, he menettävät ne.

Venäjää kautta vuosisatojen vaivannut korruptio on sekin peräisin yli tuhannen vuoden takaa. "Mongolivalta opetti venäläisille, että lahjonta oli valehtelun ja väkivallan käytön rinnalla tapa selvitä tai pysyä edes vähän pidempään hengissä", kirjassa todetaan.

Kun Venäjä omien sanojensa mukaan taistelee Ukrainassa natseja vastaan, on erityisen kiinnostavaa pohtia, mikä on sen oma suhde fasismiin. Karin ja Holmilan mukaan Venäjästä on tullut fasistinen valtio. Fasismille ei ole yleispätevää määritelmää, mutta he lainaavat professori Umberto Ecoa, jonka mukaan fasismilla on 14 yleispiirrettä. Niitä ovat muun muassa perinteen kultti, toiseuden pelko, eri mieltä olemisen määritteleminen maanpetokseksi, pakkomielle salaliitoista ja uuskieli.

Nämä kaikki sopivat Putinin Venäjään.

"Suuri isänmaallinen sota", jossa Neuvostoliitto oli ensin natsi-Saksan liittolainen, on maan tärkein pyhä ja suurkultti, jota ei voi tarkastella kriittisesti. Toiseuden pelosta kertoo Venäjän Euroopalle lanseeraama uussana Gayropa, homoeurooppa. Vähäinenkin kritiikki Ukrainan sotaa kohtaan johtaa vankilatuomioon. Sotilaallinen erikoisoperaatio on uuskielinen kiertoilmaus sodalle. Ja salaliitoista: Putinin mukaan Venäjä on vihamielisen ja rappioituneen lännen piirittämä.

Venäjän kansan ja etenkin nuorison militarisointi on ollut pitkä ja johdonmukainen projekti. Kari ja Holmila rekisteröivät, että heti Putinin noustua valtaan vuonna 2000 perustettiin nuorisoliike Yhdessäkulkijat antamaan militaristis-isänmaallista kasvatusta.

Sitä seurasi vuoden 2005 jälkeen Nasi, Meikäläiset, patrioottinen fasisminvastainen liike, joka korosti Venäjän suuruutta ja vihasi länttä. Karin ja Holmilan mukaan sen tehtävä oli estää värivallankumousten leviäminen Venäjälle. Järjestö lakkautettiin vuoteen 2013 mennessä.

Nuorisopolitiikka ja ja sotapolitiikka kietoutuvat yhteen vuonna 2015 muodostetussa nuorten armeijassa Junarmijassa. Venäjän puolustusministeriön alaisuudessa toimiva järjestö kasvattaa jopa 8-vuotiaita lapsia militaristiseen elämänkatsomukseen.

Miksi Venäjä toimii niin kuin toimii on helppolukuinen ja vetävästi kirjoitettu. Martti J. Karilla ja Antero Holmilalla ei ole tippaakaan sordiinoa päällä. Edellä mainittujn asioiden lisäksi he kuvaavat siekailematta Venäjää esimerkiksi mafiavaltioksi hyvin taustoittaen ja perustellen. Jos haluaa ymmärtää Venäjän käsittämätöntä sotaa, tämä kirja on ajantasalla ja suorastaan tempaa mukaansa.

Satu Rämön Hildurin jatko-osa täyttää ja jopa ylittää odotukset

Satu Rämö: Rósa ja Björk. 360 sivua, WSOY.

Satu Rämön esikoisdekkari Hildur oli viime vuoden kovin kirjallinen läpimurto Suomessa. Sitä myytiin eri formaateissa 100000 kappaletta ja kriitikotkin olivat samaa mieltä kuin kansa: loistava teos.

Jatko-osa Rósa ja Björk alkaa hyytävästi. Rämö raottaa hieman sitä, mitä rikosetsivä Hildut Rúnarsdóttirin pikkusisaruksille tapahtui vuonna 1994 ennen kuin he katosivat vielä liikenteelle avaamattomaan maantietunneliin. Ehkä sen takia Hildur on erikoistunut kadonneiden lasten tapauksiin Isafjördurin poliisiasemalla, jossa rikosasioiden parissa työskentelevät hänen lisäkseen päällikkö Beta ja suomalainen harjoittelija Jakob.

Lyhyen välähdyksen jälkeen siirrytään vuoteen 2008. Luksustalossa lyödään kättä päälle, että tärkeät paperit katoavat, jotta kumpikin osapuoli saa haluamansa.

Dekkarin nykyhetki on talvi 2020. Kiinasta lähtenyt virus on saavuttamassa Islanninkin. Se tulee vaikuttamaan elämään monella tavalla, mutta helmikuussa ei vielä tiedetä, miten. Paitsi kunnallispoliittisen kähmijän ja liikemiehen Hermann Hermanssonin elämää korona ei ehdi hetkauttaa mihinkään suuntaan. Hänet ammutaan kuoliaaksi yhdellä tarkalla laukauksella  kesken hiihtolenkin.

Hermannin murhan tutkinta muodostaa Rósa & Björkin rungon. Jutun edetessä herää huoli, onko Rämö kirjoittanut liiankin tavallisen perinteisen dekkarin. Sellaisen, jossa tutkijat pääsevät murhatun salaisuuksien jäljille, keräävät johtolankoja ja lähestyvät kierros kierrokselta jutun loppuratkaisua. Välillä vieraillaan Hildurin ja Jakobin yksityiselämässä.

Ei ole. Taitavasti Satu Rämö tiivistää koko tunnelmaa tekemällä harkittuja pistäytymisiä Länsivuonoille ensin kahdeksan vuotta ennen Rósan ja Björkin katoamista ja lähestyen sitten koko ajan katoamishetkeä ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Rämö tarkentaa nyt Hildurin lapsuuden perheeseen, sen jotenkin uhkaavaan tunnelmaan ja äitiin Rakeliin, joka tuntee "kuin painostava ja kylmä tunne olisi ottanut haltuunsa koko tuulen piiskaaman kotilaakson". Vasta nyt menneisyyteensä uskaltautuva Hildur saa kuulla Rakelin olleen jotenkin outo.

Tuiki tavallisena kulkenut dekkari saa hienon käänteen, jota ei olisi millään osannut arvata. Satu Rämö asetti kovat odotukset jatko-osalle Hildurin lopussa. Ne täyttyvät täysin, jopa ylittyvät. Tulos on lumoava.

Rósa & Björkissä Islannin ominaispiirteet ja erikoisuudet nivoutuvat tarinaan vielä luontevammin kuin esikoisessa. Niitä ovat myyttiset tarinat piilokansasta ja pimeässä liikkuvista trolleista. Vihjeitä lukijalle antavat myös islantilaiset villapaidat.

Ei tämä tähän jää - toivottavasti. Rósan & Björkin viimeiset sanat saavat janomaan lisää. Satu Rämöllä on kaikki edellytykset nousta pohjoismaisen dekkarin omaperäiseksi kestotähdeksi.