Satu Rämö: Hildur. 364 sivua, WSOY.
Useimmille suomalaisille ensikosketus islantilaisiin dekkareihin lienevät Arnaldur Indridasonin synkät Erlendur-romaanit. Viimeksi lukijat on hurmannut Ragnar Jonasson Hulda-sarjallaan. Quentin Bates on Gunna-dekkareillaan osoittanut, että Islannissa asuva ulkomaalainenkin voi kirjoittaa täysverisiä Islanti-dekkareita.
Nyt sen vahvistaa Satu Rämön suurenmoinen Hildur. Parikymmentä vuotta Islannissa asunut ekonomi on kirjoittanut kirjan, joka hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan. Hilduriin henkilönä ja Hilduriin romanina ei voi olla rakastumatta.
Hildur Runarsdottir on marraskuisella merellä surffaava kadonneiden lasten tapauksiin erikoistunut poliisi Isafjördurin pikkuisella poliisilaitoksella kaukana kaikesta Islanninkin mittapuulla. Rikospuolella ainoa työtoveri on pomo Elisabet Baldursdottir eli Beta. Vahvistukseksi joukkoon saadaan suomalainen poliisiharjoittelija Jakob Johanson, joka neuloo islantilaisia villapaitoja.
Hilduria ja Jakobia yhdistää lasten menetys. Hildurin pikkusisaret katosivat vuonna 1994 jäljettömiin, Jakob ei saa tavata Norjassa asuvaa poikaansa. Nyt ei kuitenkaan vellota pohjoismaiseen tyyliin syvissä vesissä, vaan romaanihenkilöitä yhdistää hyvältä tuntuva lämpö, luottamus ja elämänilo. Tämän joukon seurassa joisi mielellään pari tuoppia marraskuun 2019 sesonkijuomaa, appelsiinilla maustettua tummaa lageria.
Satu Rämö ei pidä kiirettä dekkariin väistämättä kuuluvan murhajuonen kanssa. Hän esittelee islantilaista maisemaa, mielenmaisemaa ja erikoisuuksia tavalla, joiden kiinnostavuus voisi syntyperäiseltä kirjailijalta jäädä hoksaamatta. Kuolinilmoituksia luetaan radiossa ja tarinankertojien maassa sanomalehdissä julkaistut muistokirjoitukset ovat syvälle meneviä kuvauksia vainajista. Sellainen johdattaa Hildurinkin ratkaisun jäljille, kun murhatutkimukset ovat vihdoin käynnissä.
Niin, ne murhat. Kolme vainajaa, joita ei yhdistä mikään. Jokaisen suusta löytyy vaaleita hiuksia. Lukija tietää, että murhattuja on enemmänkin kuin poliisin tietoon tulleet, ja he kaikki liittyvät johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Kun juttu viimein ratkeaa, selviää, miksi tarina alkaa kesästä vuonna 1550.
Rämö ei ole pelkästään tyylikäs, mukaansa tempaava kertoja, vaan hän onnistuu tuomaan jotain uutta ja jopa koskettavaa kuluneelta tuntuvaan sarjamurhaajajuoneen. Kotimaisten esikoisdekkaristien rima on noussut viime vuosina korkealle, mutta Satu Rämö ylittää sen vaivatta ja nostaa rimaa vielä lisää. Näin täysin valmiita, kypsiä ja keskenään aivan erilaisia kotimaisia esikoisdekkareita on ilo lukea.
Hildurin lopussa viritetään jatko-osaa, ja hyvä niin. Tätä herkkua on saatava lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti