Tiina Martikainen tuo uutta eläimellistä näkökulmaa dekkariin, mutta Ruuti on tasapaksu

 Tiina Martikainen: Ruuti. 366 sivua, Otava.

Ensin hyvät uutiset. 

En muista ennen lukeneeni ainakaan aikuisten dekkaria, jonka yksi päähenkilö on poliisikoira. Tiina Martikaisen viidennessä dekkarissa Ruuti saksanpaimenkoira Ruuti ja 26-vuotias rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo muodostavat saumattoman työparin Lohjan poliisissa. Koiran ja hänen ohjaajansa työn kuvaus piristävät ja tuovat uuden näkökulman suomalaiseen dekkariin.

Lisäksi Martikaisen aihekin on ainakin itselleni uusi. Ruuti käsittelee rikollista eläinbisnestä. Martikaisen tekstistä huokuu asiantuntemus pentutehtailusta, koirien salakuljetuksesta ja niiden aiheuttamista ongelmista. Niiden jäljille Mira Tulenheimo pääsee, kun lohjalaisen rescueyhdistyksen tiloista löytyy murhattuna sen puuhamiehiin kuulunut Tuomas Alapuro.

Sitten vähemmän hyvät.

Ruuti on tasapaksu poliisiromaani, jonka henkilösuhteet ovat ne kaikkein kliseisimmät. Tutkintaa johtava nuori rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo ei saa tukea esimieheltään Niilolta ja alaisista Miralle kateellinen Antti vähättelee ja mitätöi häntä koko ajan. Poliisiryhmässä juuri aloittanut Marcus taas on mukava ja reilu. Romanssia todennäköisesti pukkaa seuraavissa osissa.

Tasapaksuus on sitä, että Ruuti etenee ilman nousuja ja laskuja ennen kuin yli 300 sivun päässä odottaa kuitenkin aika nokkela loppuratkaisu. Mira suhaa muutaman rescueyhdistyksen aktiivin välillä tekemässä kuulusteluja ja käy välillä juoksuttamassa Ruutia. Tarina etenee suurelta osin dialogin varassa, jota Martikainen kirjoittaa sinänsä hyvin, mutta liika on liikaa ja kerronta puuduttavaa.

Ruuti on ylipitkä ja tylsähkö poliisiromaani tärkeästä aiheesta. Poliisi- ja koiratoiminnan kuvauksen asiantuntevuutta ei tarvitse epäillä, mutta kerronta kaipaisi rutkasti lisää ruutia.

Anu Ojalan mestarillista Jääsilkkitietä seuraavaa Kuolinsoittoa painavat jatko-osan ongelmat

 Anu Ojala: Kuolinsoitto. 264 sivua, Gummerus.

Vuosi 2021 oli ehkä kaikkien aikojen paras kotimainen dekkarivuosi. Vakiintuneiden konkareiden laatuteosten lisäksi päästiin lukemaan ällistyttävän hyviä esikoisia. Niihin kuului rovaniemeläisen juristin Anu Ojalan rikollisen vähälle huomiolle jäänyt pohjoinen huumetarina Jääsilkkitie. 

Nyt olen joutunut kirjoittamaan monen silloin debytoineen kohdalla, että kakkososa on ainakin lievä pettymys. Valitettavasti se pätee myös Anu Ojalan juuri ilmestyneeseen Kuolinsoittoon.

Jääsilkkitie oli toiminnan täyteinen kuvaus huumehelvetistä Suomen ja Ruotsin rajalla. Jostain tulvi fentanyyliä Tornioon ja Haaparantaan. Nuoria kuoli yliannostukseen ja rikolliset sotivat toisiaan vastaan. Koko ajan umpiväsynyt Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä Ronja Jentzsch yritti selvitä mahdottomassa tilanteessa.

Kuolinsoitto on suoraa jatkoa Jääsilkkitielle. Huumekuolemat jatkuvat ja kaidalta tieltä edellisessä osassa poikennutta tullimies Kristiania kiristetään, koska hänen haltuunsa joutuneeseen reppuun on kätketty rikollisia kiinnostavaa tietotekniikkaa.

Anu Ojala on taitava kuvaamaan kuumeista poliisitoimintaa ja ihmisiä epätoivoisissa tilanteissa. Siltä osin Kuolinsoitto on samalla tavalla veret seisauttava poliisiromaani kuin edeltäjänsä. Ojala ei ole poliisi, mutta juristina hän ottaa paikkansa siinä uusien karun realististen dekkareiden kirjoittajana, joilla useampi poliisi tai poliisitaustainen henkilö on suomalaista rikoskirjallisuutta viime vuosina rikastuttanut.

Henkilökuvaajana ja luontevan dialogin kirjoittajana Ojala on erityisen osaava.

Miksi en kuitenkaan isommin innostu Kuolinsoitosta? Se on liiankin selvästi jatko-osa, jonka lopussa pohjustetaan seuraavaa jatko-osaa. Kirja on kuin loputtomiin jatkuvan tv-sarjan yksi kausi. Sitä on mahdoton ymmärtää ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Ja oikeastaan mikään ei ratkea toisessakaan. Jo Jääsilkkitiessä vihjailtiin taustalla oleviin isompiin kuvioihin ja niin tehdään myös Kuolinsoitossa, mutta kokonaisuus hahmottuu sitten joskus, kun sarja on valmis. 

Nyt puhutaan myös haasteista, "joita ystävällismieliset valtiot eivät toisilleen aseta". Anu Ojalalla voi olla takataskussaan vaikka kuinka hieno juonikuvio, mutta kovin hitaasti se etenee. Ensimmäisen jatko-osan ilmestymistä piti odottaa kaksi vuotta.

Niin makeita syöttejä Ojala kuitenkin taas virittelee, että lievistä moitteista huolimatta seuraavakin osa on päästävä lukemaan. Toivottavasti siinä selviää, mikä rooli Haaparannassa toimivalla kiinalaistaustaisella International Trust Inc. -sairaalalla on tapahtumien taustalla ja mitkä ovat ne suuremmat kuviot, joiden takia Supo on ottamassa tutkinnan paikallispoliisilta.

Lyijysydän on ohilaukaus Tuire Malmstedtilta

 Tuire Malmstedt: Lyijysydän. 303 sivua, Aula & Co.

Alkukesällä fiilistelin psykologisten dekkarien taitajan Tuire Malmstedtin varhaisdekkarien hienoa tunnelmaa ja yllätyksellisiä loppuratkaisuja. Kirjoitus syntyi kutkuttavan odottavassa tunnelmassa, olihan tiedossa, että Malmstedtin uuden sarjan kolmas osa Lyijysydän ilmestyy heinäkuun alussa. Sen edellinen osa Lumihauta oli vahva kokemus, vielä vähintään yksi askel eteenpäin upeasta kolmiosaisesta Isa Karos -sarjasta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse, opetti maailmanhistorian hirmuvaltiaisiin lukeutuva Lenin. Harmi kyllä Lyijysydän on enemmän kuin yksi askel taaksepäin Tuire Malmstedtin tähän asti nousujohteisella uralla. Psykologisen tarkkanäköisyyden, tummien tunnelmien ja yllätyksellisten juonien sijaan Lyijysydän on tarina- ja dialogivetoinen pikkudekkari, jonka palaset eivät asetu kohdalleen.

Alussa kyllä näyttää siltä, että Malmstedt käynnistää taas mahtavaa tarinaa. Jyväskylän vanhan pappilan lattian alta löytyy naisen luuranko. Ensimmäisissä takaumissa mennään vuoteen 1968 seudulla eläneiden neljän nuoren naisen maailmaan. Kolme heistä hukkui Tuomiojärveen samaan aikaan, kun neljännen sanottiin kadonneen Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Toisissa ja rankimmissa takaumissa ollaan natsien Ravensbrückin keskitysleirissä, jonne passitettu ranskalaisnäyttelijä ottaa elämäntehtäväkseen pienen tytön pelastamisen.

Ainekset ovat mieltä kiihottavat, mutta tällä kertaa Malmstedt ei saa niistä kokoon kunnollista keitosta. Lyijysydän tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja keskeneräiseltä teokselta. Tarina etenee kuin pikajuoksu, mikä toimintatrillereissä on yleensä hyvä asia, mutta psykologissa jännityskirjoissa ei. Sarjan päähenkilöt rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo rientävät paikasta toiseen ja löytävät yllättävän paljon yllättävän hyvämuistisia ihmisiä kertomaan neljästä nuoresta naisesta vuonna 1968.

Kerronnallisten ongelmien lisäksi Lyijydämen traagiseksi tarkoitettu juonikuvio on höttöinen ja täynnä aukkoja. Aika epätodennäköiseltä esimerkiksi tuntuu, että kolme naista hukkuisi järveen ja katoaisi ikiajoiksi niin, ettei yhdenkään ruumis tai sen osia nousisi pintaan. Teoksen alkuasetelmalle Malmstedt ei anna kunnon selitystä. Kuka piilotti ja miksi nuoren naisen ruumiin pappilan lattian alle?

Lisäksi Lyijysydäntä on mahdoton ymmärtää, jos ei ole lukenut ainakin Lumihautaa. Malmstedt tuo sarjan keskeisiä henkilöitä tarinaan esittelemättä heitä ja heidän suhteitaan toisiinsa. Ne tulevat toki tutuiksi kirjaa lukiessa. Suurempi ongelma on, ettei Malmstedt kertaa ollenkaan sitä, miten Matilda Metsosta tuli vahvasti traumatisoituneen ja kuolemaa leikkivän Siljan adoptioäiti. Suoraan Lyijysydämestä aloittavalle Silja on hämmentävä tapaus, edellisen osan lukeneelle taas looginen hahmo.

Lyijysydän ei ole sitä, mitä Tuire Malmstedtilta odotettiin ja toivottiin seuraavaksi. Jos teoksen taustalla on tavoitteellinen uusiutuminen, kun kyseessä on jo kuudes dekkari, niin se meni tällä kertaa väärään suuntaan.