torstai 22. huhtikuuta 2021

Komisario Koskinen on ennallaan – kaikki hyvin siis



Seppo Jokinen: Siipirikkoiset. 373 sivua, CrimeTime.

Seppo Jokisen rakastettu dekkarisarja komisario Koskisesta on jo osassa 26. Yli neljännesvuosisata on mennyt lamadekkarista Koskinen ja siimamies ja aina vaan Jokisen tuntosarvet aistivat ajan ilmiöitä uskottavasti ja koskettavasti.

Vuosi sitten Pisara veressä -dekkarissa Jokinen uudisti hieman kerrontaansa ottamalla takautumissa mukaan Koskisen ensimmäisen henkirikoksen. Siipirikkoisissa palataan vakiintuneeseen malliin, jossa pinnalla on pari rikosta, jotka vähitellen kietoutuvat toisiinsa.

Siipirikkoisissa Jokinen hyödyntää aiempia kirjojaan ja jatkaa niiden tarinaa. Konkarilla on mistä ottaa. Uusimman Koskisen voi silti lukea itsenäisenä romaanina niin kuin kaikki aiemmatkin. Kerrosten tunteminen kuitenkin lisää lukunautintoa.

Yhdessä juonilinjassa pääsiäisenä murhataan Koskiselle etäisesti tuttu mies kylmäverisesti Iidesjärven rantaan lintumiesten silmien edessä. Taskusta löytyy Koskisen nimi ja osoite.

Samaan aikaan uudenlaiset rahanpesijöiden työjuhdat kuljettavat seteleitä junalla Itä-Euroopasta schengen-alueelle, koska pankit syynäävät entistä tarkemmin rahansiirtojen alkuperää.

Heistä kahdella on yhteys Ulla Lundelinin aiemmin tutkimaan juttuun. Sattuman kautta syntyy uusi yhteys yksin asuvaan 16-vuotiaaseen Virnaan, jonka kaipuusta ja kipuilusta syntyy ”siipirikkoisuus”, mutta kahden nuoren kohtaamisessa on myös toivon ainekset.

Jokinen kuljettaa moniaineksista tarinaa niin kuin uskolliset lukijat sen haluavat tapahtuvan. Tutkinnan väliin huumoria tuovat Kaatio ja Pekki. Sitä syntyy nyt etenkin Kaation innosta koota joukkue suopotkupallon MM-kisoihin.

Koskisen kärsivällisyyttä koettelee elämäntoverinsa Ulla Lundelinin omapäisyys, mutta räjähdykset tämän edessä jäävät piippuun niin kuin ne aina jäävät.

Lopussa ratkeaa pitkään pimeänä ollut katoaminen ja tappo. Jokinen todistaa taas ymmärryksensä onnettomien olosuhteiden uhreille ja näyttää, että suomalainen henkirikos on usein surkeiden sattumusten summa.

Siitä ei pääse mihinkään, että Siipirikkoiset on hieman tasapaksu tarina. Komisario Koskinen -fanille kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta jo vähän liiankin tuttua.

Sitä on myös Koskisen parisuhde-epävarmuus. Entinen vaimo Raija on lämmitellyt välejä jo monessa kirjassa, eikä Koskinen vieläkään oikein tiedä, miten suhtautuisi tilanteeseen. Vai viihtyisikö loppujen lopuksi kaikkein parhaiten ihan omassa rauhassaan.

Siipirikkoiset lienee ensimmäinen suomalainen dekkari, jossa on mukana korona. Myös Tampereen ratikka on mainittu, samoin aseman päälle rakennettava areena. Jos lukisi Koskiset peräkkäin, niistä ilmenisi Tampereen kaupunkikuvan kehitys 1990-luvulta tähän päivään.

Ilouutinen Koskis-faneille on se, että Jokisen kirjoista on vihdoin tehty tv-sarja. Syksyllä nähdään, miten Eero Aho pärjää Suomen Wallanderina.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Markku Ropposen Kuhalasta pitäisi tehdä tv-sarja



Markku Ropponen: Kuhala ja kuuma kultahippu. 356 sivua, Tammi.

Ensi syksynä monen toive toteutuu, kun Seppo Jokisen loistodekkareista tehty tv-sarja tulee nähtäväksi. Komisario Koskisella luulisi olevan vetovoimaa ruudunkin puolella.

Vaan milloin tuotantoyhtiöt tajuavat Markku Ropposen yksityisetsivä Kuhalan potentiaalin? Vuonna 2002 käynnistynyt dekkarisarja muistuttaa aina vaan vinksahtaneemmassa huumorin ja jännityksen sekoituksessaan yhä enemmän Coenin veljesten absurdin ja mustan huumorin elokuvaa Fargo.

Ei muuta kuin näyttelijä Aimo Räsänen Kuhalaksi ja koira kaveriksi, niin kyllä lähtee. Ropposella on täydellinen paketti valmiina.

Suomi on perinteisesti realistisen rikosromaanin maa. Ropposen Kuhalat ovat keski-ikäisen miehen, varmasti naistenkin, seikkailukertomuksia, joissa voi sattua ihan mitä vaan realismin tuolla puolen.

Sarjan uusimmassa osassa Kuhala ja kuuma kultahippu -dekkarissa Ropponen vain kiihdyttää kierroksia vaikka meno on ollut hurjaa ennenkin. Kuhalan ostoksia marketin vihannesosastolla häiritsee sinnikäs etsivätoimiston asiakkaaksi pyrkijä, joka tarjoaa työtä varastetun kultahipun etsinnässä.

Kirja ei ehdi kunnolla alkaa, kun yksityisetsivämme törmää kahteen ensimmäiseen ruumiiseen.

Eikä se siihen jää. Hurjimmillaan tarina on, kun Kuhalan auton takakontissa kuljetetaan vielä yhtä ruumista metsään ja seurueen yhyttää kaksi elämäntaparikollista, joilla ei ole aikeita jättää todistajia. Ropposelle tyypillinen leukailu ja letkeys muuttuu tällä kertaa aidoksi jännitykseksi.

Kuhalan elämän varsitielle ilmaantuu useampia sarjan edellisistä kirjoista tuttuja tyyppejä, joista kirjailija Perttu Kane kuuluu jo vakiokalustoonkin.

Välillä vauhtia käydään ottamassa Helsingissä hirtehisissä merkeissä ennen kuin tarinassa palataan pitkäksi aikaa unohtuneeseen kultahippuun. Vasta sen jälkeen rauha ja matkoilla ollut Anastasia palaavat Mustankorkealle.

Ropposen kirjasarjassa on mukavaa sekin, että Kuhala vanhenee sen edetessä. Ensimmäisissä kirjoissa kuvattiin värikkäästi keski-ikäistä miestä kuntoilemassa. Nyt myöhäiskeski-ikäisen sydän muljahtelee ja ikä on jättänyt jälkensä.

Jos ei tv-sarjaa, niin elokuva sitten. Ropposen Kuhalat ovat niin veikeitä, että kyllä ne ansaitsisivat jotain enemmän.

torstai 15. huhtikuuta 2021

Karin Smirnoffin pohjoinen angsti vetää täysin mukaansa

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. (Jag for ner till bror). Suomentanut Outi Menna. 294 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -romaania kuvataan sensaatioksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Se sai Ruotsin August-kirjapalkintoehdokkuuden jo ennen ilmestymistään. Tarina onkin hurja ja omaperäisesti kirjoitettu, mutta kuitenkin suoraviivainen paluu juurille -romaani.

Ja aivan hirvittävän vetävä. Siinä on samanlaista pohjoista angstia kuin Tuomo Pirttimaan talvella ilmestyneessä Heteessä. Väkivaltaa ja hurjia ihmisiä siis.

Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian. Tai janakippo, niin kuin Smirnoff nimen ja kaikki nimet kirjoittaa. Eikä käytä pilkkuja eikä sitaattimerkkejä vuorosanoissa. Tuntuu ensin rasittavalta ja turhalta kikkailulta, mutta ei ole sitä. Poikkeava kirjoitustyyli vain lisää teoksen kiehtovuutta eikä haittaa lukemista ollenkaan.

Smirnoffin esikoisromaania on vaikea sijoittaa mihinkään tyylilajiin. Jana Kippo palaa etelästä juopon veljen asuttamalle kotitilalle Smalångeriin ja aloittaa heti seksuaalispitoisen suhteen naapurissa asuvan taiteilijan Johnin kanssa.

Päätettyään jäädä kotipaikkakunnalle ainakin joksikin aikaa, Jana hakeutuu töihin kotipalveluun. Asiakkaiden myötä henkilögalleria kasvaa ja romaanin kuvaama elinpiiri laajenee.

Dekkaria romaanissa ovat monet rikokset insestistä murhiin ja petoksiin. Samoin Jana Kipon tarinan vähittäinen avautuminen ja totuuden paljastuminen kerros kerrokselta. Silkkaa kaunokirjallisuutta on Smirnoffin tapa kuvata karuja pohjoisia olosuhteita ja niiden muovaamia ihmisiä. Lädin veljen luo ei kaipaa määritelmiä luonteestaan. Kannattaa vain antautua sen viemäksi ja nauttia.

Ensimmäisen osan loppu on kaunis ja seesteinen, ihan muuta kuin mihin tarinan kuluessa luulisi päädyttävän. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Viedään äiti pohjoiseen. Sitä jää odottamaan nälkäisenä.


maanantai 12. huhtikuuta 2021

Huldan viimeinen juttu aloittaa omaperäisen dekkarisarjan



Ragnar Jònasson: Pimeys. (Dimma). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 238 sivua, Tammi.

Omaperäisimmät dekkarit tulevat Islannista. Rikoskirjailija ja dekkarifestivaalin perustaja Ragnar Jónasson on islantilaiseksi vielä vähän kekseliäämpi. Hänen kolmiosainen rikostutkija Hulda Hermannsdòttirista kertova sarjansa alkaa eläkkeen kynnyksellä olevan Huldan viimeisestä jutusta. Seuraavassa osassa palataan ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin ja viimeisessä vielä kymmenen.

Käänteinen tapahtumajärjestys ei ole sarjan ainoa eikä edes suurin koukku. Avausosa Pimeys on malliesimerkki siitä, miten lukija manipuloidaan kuvittelemaan, että jahas, tällainen dekkari on kyseessä, ja sitten hänet yllätetään totaalisesti. Opetus on, että yhden ihmisen subjektiivinen näkökulma on todella vain yksi näkemys tapahtumista.

Pimeyden alussa elämäänsä pettynyt ja hieman umpimielinen Hulda saa joka tapauksessa kuulla, ettei Reykjavikin poliisi tarvitse hänen palveluksiaan edes 65 vuoden eläkeiän saavuttamiseen asti. Tilalle on tulossa lahjakas nuori mies ja Hulda voi häipyä puoli vuotta aiemmin tekemään täydellä palkalla mitä haluaa, esimies Magnùs ilmoittaa tylysti.

Vastahakoisesti Magnùs antaa Huldalle kaksi viikkoa aikaa selvittää jotain ratkaisematonta juttua. Hulda valitsee hukkuneena löytyneen venäläisnaisen tapauksen, jonka hutiloiva kollega on muitta mutkitta luokitellut itsemurhaksi. Vähällä vaivalla selviää, että totuus on toinen.

Dekkarin nykyhetken rinnalla Jònasson kuljettaa vuosikymmenten takaista tarinaa äidistä, joka on joutunut hylkäämään tyttärensä, ja toista, jossa vähän nykyhetkeä aikaisemmin mies ja nainen lähtevät rankalle talviselle retkelle Islannin vuoristoon.

Pimeys ei ole varsinainen säikyttelijädekkari, mutta kolme rinnakkain kulkevaa tarinaa pitävät yllä herkeämätöntä jännitystä ja intensiteettiä. Niin paljon Jònasson ei dekkarien sääntöjä venytä, etteivätkö ne lopulta yhtyisi samaksi tarinaksi.

Pimeys vaikuttaa aluksi pohjoismaiselta nykydekkarilta, jossa pätevä nainen leimataan työtovereiden taholta automaattisesti hankalaksi naiseksi ja hän joutuu kuitenkin siivoamaan miesten sotkut. Mutta onko se totuus Huldasta? Enempää ei voi sanoa ja tässäkin oli ehkä liikaa.

Brittilehti Sunday Times on kuvannut Huldaa yhdeksi jännityskirjallisuuden traagiseksi sankarittareksi. Siihen ei ole juuri lisättävää. Huldan viimeinen juttu on surullinen ja tuskin se tästä iloksi muuttuu, kun siirrytään hänen nuorempiin versioihinsa. Elämän ovat täyttäneet ankeudet ja menetykset. Nyt iloa tuottaa vain komea eläkkeellä oleva lääkäri Pètur, mutta ei Hulda oikein osaa ottaa hänenkään mahdollista rakkauttaan vastaan.

Ragnar Jònassonia on hehkutettu jo ennen tätä ensimmäistä suomennosta. Kehut osoittautuvat aiheellisiksi.