perjantai 30. lokakuuta 2020

Uusi ruotsalaiskaksikko nousee heti dekkarihuipulle


 

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä. Suomentanut Jänis Louhivuori. 525 sivua, Bazar.

Kirjoittajaparit ovat ruotsalaisten dekkarien erikoisuus, joka on toiminut yleensä hyvin. Sjöwall & Wahlöö loivat perustan ruotsalaisdekkarien ilmiömäiselle maailmanvalloitukselle. Roslund & Hellström loivat sarjan aikamme parhaita yhteiskunnallisia dekkareita. Rosenfeldt & Hjorth ovat sekoittaneet sietämättömän jännittäviin Sebastian Bergman -kirjoihinsa ripauksen saippuaoopperaa. Menestyskirjailija Lars Kepler on avioparin käyttämä nimimerkki.

Nyt tulevat Peter Mohlin ja Peter Nyström suoraan huipulle jo esikoisellaan, jolla he myös tuovat jotain uutta ruotsalaiseen dekkariin.

John Adderley on Ruotsista kotoisin, mutta Yhdysvalloissa kasvanut FBI:n agentti. Epäonnistunut soluttautumiskeikka huumeliigaan vie hänet todistajien suojeluohjelmaan. John haluaa Ruotsiin Karlstadin poliisiin tutkimaan kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta muoti-imperiumin omistajan tyttären katoamista. Siihen hänellä on henkilökohtainen syy.

Hienosti juonitussa tarinassa Peterit tarjoavat yllätyksiä toistensa perään. Haavoittuvan sankarin tutkinta on älykkäästi kehiteltyä ja jutun kuljetus mallikelpoisen vetävää. 

Rikkaan suvun tyttären katoaminen vie Johnin keskelle kahta perhetragediaa yhteiskuntaluokkien ääripäistä. 

Kadonneen Emelien äiti Sissela on kylmäkiskoinen, ainakin siltä vaikuttava, perijätär ja isä Heimer vaimonsa rahoilla elävä tyhjäntoimittaja, joka lenkkeilee ja kerää kalliita viinejä maanisesti.

Toisessa päässä on jutun kestöepäilty Billy, Johnin velipuoli. Se mutkistaa asioita, koska salanimellä Ruotsissa asuva John ei tietenkään saisi olla mukana jutussa, jossa on mukana hänen sukulaisensa.

Viimeinen elämä on niitä kirjoja, joissa on valtavasti sivuja, mutta joiden ei haluaisi loppuvan. Niin kihelmöivän kutkuttava ja taitavasti kirjoitettu se on. Vielä ilmestyy tällaisiakin dekkareita. 

Ja mikä parasta, kirjan lopussa käynnistyy lähtölaskenta jatko-osaan.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Paluu Päätaloon, osa 9: Kunnan jauhot kuin novellikokoelma



Alkuperäinen julkaisu 16.10. 2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/romaani-kuin-novellikokoelma/

 Kallen pitkäaikainen haave oli oppia kirjoittamaan niin, että saisi joskus julki novellikokoelman. Todella pitkän kypsyttelyn jälkeen tavoite ylittyi moninkertaisesti. Kalle kirjoitti 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa.

Tarkemmin Iijoki-sarjaa lukiessa huomaa, että täyttyihän se novellikokoelman haavekin omalla tavallaan. Romaanien sisällä on tunnelmakuvia, kertomuksia, henkilökuvia ja muita jaksoja, jotka toimisivat itsenäisinä novelleinakin. Pisimmät, kuten Ikaalisten metsätyökeskuksen rakentaminen Rousto-Villen kanssa ovat pienoisromaaneita pitkän kertomuksen sisällä.

Ajankuvaa apteekkimatkalla

Hyvän esimerkin romaanin sisäisestä novellista tarjoaa Kunnan jauhojen alkuun sijoittuva jakso Kallen apteekkimatkasta Papinkylään. Samalla siinä toteutuu täydellisenä Kallen tavoite kuvata tekoselkosensa elämäntapaa, kieltä ja ihmisiä.

Etäisyydet Taivalkoskella olivat pitkät ja autoja 1930-luvun alussa vähän. Syrjäkyliltä asioimaan pitäjän keskuspaikkaan kuljettiin hevosella, hiihtämällä ja kävellen kymmenienkin kilometrien päästä. Oli selvä, että jossain oli yövyttävä ja se tapahtui kauppakartanoitten matkalaisten pirteissä. Kauppakartanoita siihen aikaan oli neljä: Lehon Porvarin kauppa, Rovala, Jalava ja osuuskauppa. 1800-luvulla perustettu Jalavan kauppa toimii nykyäänkin ja on ehdoton vierailukohde Päätalo-faneille.

Matkalaisten pirteissä kulkijat nukkuivat lattioilla ja penkeillä. Talon puolesta tarjolla oli mökkänöitä aluseksi ja raanuja peitteeksi. Yöpyminen ei maksanut mitään, mutta elämänluukusta sai ostaa kaulankostuketta ja nisua. Väkeä oli yleensä paljon ja raatit sen mukaiset sanan mahdista kuululla murrealueella.

Miehet viettivät iltaa makusillaan, mutta pelisääntöjen mukaan naisten oli istuttava penkillä täysissä pukeissa siihen asti, kun valot sammutettiin. He pääsivät riisuutumaan vasta silloin.

Mikon ja Simos-Iikan inttäjäiset

Selkosen vähästä viihteestä vastasivat värikkäät persoonat ja erityisen kovat raatimiehet.

Kirkonkylässä tästä suurelta osin vastasi Jalavan kauppaa pitävistä veljeksistä Mikko, jonka suurinta hupia oli intättää hieman tossiskoa Simos-Iikkaa. Sitä lähdettiin myös joukolla kuuntelemaan ja tapauksista kerrottiin juttuja kotikylällä.

Kalle kertoo Jalavan Mikon miettineen yön aikana valmiiksi, millä tänään rupeaa ärsyttämään Iikkaa. Kun Iikan pinna katkesi ja hän oli lointelujen kera lähdössä ovet paukkuen, Mikko lievensi ja kutsui kahville. Vähän ajan kuluttua peli alkoi alusta tähän tapaan:

– Varmana puhutaan, ettei Iikasta ole ennää muuhun kun naisen heleman alle kahtojaksi. Että niin on mies menny huonoksi.

– Saatana minä jos kerkiän suoroni oikasta, porskahtaa reikä vaikka terveeseen ihhoon. Ja eikä tartte olla vanhuuvven laho naisruppi. Perkele minä tuommosia juoruja kuuntele pitempään…

Kiistan päälle ryypittiin kahvit. Mikon ja Iikan tällaista ystävyyttä oli jatkunut Kallen mukaan vuosikymmenet.

Huttu-Heikin kometiijaa

Kylillä ja savottakämpissä vaihtelua arkeen tarjosi muun muassa Huttu-Heikki, ”luojalta saaliiseen jäänyt”, josta ei ollut elättämään itseään ryskätöillä. Niiden sijasta Heikki peluutti omatekoista onnenpyörää ja jonkin aikaa myös kitapilijarttia. Siinä pelaaja yritti heittää viisi pallon tapaiseksi jykerrettyä puupalaa Heikin ammottavaan suuhun.

Huttu-Heikin varsinainen bravuuri oli kuitenkin kometiijan pellaaminen. Hän esitti maksusta yksin kahta näytelmää, härskiä Elinan surmaa ja vauhdikasta Villen ja Heikin autto-onnettomuutta. ”Tuo mies nähhään kohta narunjatkona”, sanoivat jätkät miehestä, jota autto-onnettomuus ei naurattanut.

Iijoki-sarjasta on tehty kolme elokuvaa, mutta sarjan laajuuden vuoksi sen kunnollinen filmaaminen on aika toivoton tehtävä. Paremmin toimisi ehkä puolen tunnin jaksoista koostuva tv-sarja, Kallen lyhyet erikoiset, jossa keskityttäisiin juuri tällaisiin pieniin hetkiin pitkän tarinan sisällä.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Luultuakin pelottavampi Jussi Halla-aho


 

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. 336 sivua, Into.

Toimittaja Lauri Nurmen epävirallinen elämäkerta perussuomalaisten puheenjohtajasta mykistää kunnioituksesta kahdella tapaa. Ensiksikin työmäärän on täytynyt olla valtava, sillä Nurmi on kerännyt Halla-ahon elämänvaiheet tarkasti ja uuden tiedon määrä on muhkea. Toiseksi Halla-ahon ajattelua esitellessä mukana kulkee koko ajan kirjoittajan analyysi, joka asettaa sen historialliseen yhteyteen eikä tyydy vain referoimaan Scriptaa, vaan haastaa siinä esitettyjä argumentteja.

Sosiaalisessa mediassa vaaditaan koko ajan toimittajia "haastamaan" perussuomalaisia. Näkisipä tv-keskustelun, jossa Halla-ahon haastaa nimenomaan Nurmi. Hän sen pystyisi luetun perusteella tekemään niin, että ohjelma ei kääntyisi vain Halla-ahon ajatusten esittelyksi. Kirjasta tämä taso puuttuu, koska Halla-aho ei antanut siihen haastattelua.

Lapsuus, nuoruus, kotiolot, kulttuurisuku ja avioliitto, joka vei asumaan Helsingin arvoalueelle tulevat kirjassa esitellyiksi niin kuin elämäkerroissa yleensäkin.

Olennaisinta on kuitenkin poliittinen johtaja Halla-ahon ajattelun tausta. Juuri se tekee hänet luultuakin pelottavammaksi.

Kirjan ilmestyessä keskustelua käytiin hänen antisemitismistään tai oletetusta antisemitismistään. Halla-aho omaksui jo bloggarina tyylin, jota on jatkanut Facebookissa ja Twitterissä. Hän vihjailee ja antaa kannattajilleen ymmärtää erilaisia asioita, joista ei jää itse kiinni, mutta koirapillin vihellys vaikuttaa. Niinpä syytökset antisemitismistäkin voi kuitata sillä, että hän vain kyseli Scriptassa, miksi muihin kansanmurhiin ei suhtauduta samalla tavalla kuin holokaustiin.

Sitä ei sen sijaan voi kierrellä, että hän kolmikymppisenä yliopiston tuntiopettajana käytti sanaa "vihaan" luetellessaan itselleen vastenmielisiä asioita. Raskauttavalta tämä tuntuu, koska hän samaan aikaan 2000-luvun alussa alkoi pyöriä Suomen Sisussa, jota viehätti kansallissosialistien aikakausi Saksassa. Halla-aho liittyi Suomen Sisuun talvella 2000, jolloin sen rotuoppeja vierastanut Suomalaisuuden liitto näytti järjestölle ovea.

Suomen Sisun kirjallisuuspiirissä luettiin kansallissosialismin opinkappaleita. Piirin nimi oli Thule, sama kuin Saksassa vuonna 1918 perustetulla salaseuralla, joka vuonna 1920 järjestäytyi Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi. Thulen jäseniä olivat Adolf Hitler ja moni muu tulevan Natsi-Saksan johtaja.

Suomen Sisussa harkittiin puolueeksikin järjestäytymistä, mutta ajatus hylättiin nopeasti. Tarvittiin kuitenkin "painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin". Sellaiseksi valikoitui luontevasti perussuomalaiset. Puolueen päätyminen halla-aholaisten käsiin oli pitkä ja johdonmukainen projekti, jossa Timo Soinilla oli narrin osa.

Halla-ahon kirjoituksia holokaustista on ruodittu aika ajoin ennenkin julkisuudessa. Suomen Sisu on tiedetty äärioikeistolaiseksi ja Halla-aho sisulaiseksi, mutta on kuumottavaa lukea syksyllä 2020, millaisten oppien parissa Suomen toiseksi suurimman puolueen puheenjohtaja on aatettaan kehitellyt.

Kyse ei tosiaan ollut mistään nuoruuden uhmasta. Halla-aho opetti yliopistossa ja valmisteli väitöskirjaa. Hänen jyrkät näkemyksensä kohtasivat vastustusta yliopistolla ja Halla-aho menetti paikkansa opettajana. Professori Jouko Lindstedt pyysi, että Halla-aho ei kutsuisi häntä väitöksen jälkeiseen karonkkaan, koska sukset olivat menneet perusteellisesti ristiin väittelijän rasismin takia.

Keväällä 2017 vähän ennen perussuomalaisten käänteen tekevää puoluekokousta Lindstedt kirjoitti Facebookissa, että toivoi Halla-ahon voittavan puoluejohtajakisassa. 

"... on paikallaan korostaa, etteivät hänen näkemyksensä ole peräisin maahanmuuton haittojen viileästä analyysistä vaan puhtaasta rasismista", Lindstedt kirjoitti.

Professorin mukaan "on parempi, että persujen äänestäjät tietävät saavansa nimenomaan rasismia, sen sijaan että se tulisi heille hieman hankalana kaupanpäällisenä niin kuin Soinin aikana".

Maahanmuuttovastaisuudessa Halla-ahon ja muiden perussuomalaisten tyyliin kuuluu leimata ulkomaalaistaustaiset sosiaalipummeiksi. Halla-aho itse pohjusti kirjan mukaan poliittisen uransa veronmaksajien rahoilla. Hän meni ensi kerran vaaleissa läpi vuoden 2008 kuntavaaleissa Helsingissä saaden alle 3000 ääntä. Pohjatyön hän teki ilmiöksi nousseella blogillaan.

Halla-aho sai vuosina 2007 ja 2008 Suomen kulttuurirahastolta kaksi apurahaa suomi-ukraina-sanakirjan laatimiseen. Apurahat vastasivat yhteensä 50000 euron vuosipalkkaa. Sanakirja ei valmistunut vaan apurahavuosina hän kirjoitti Scriptaan tekstiä kahden paksun kirjan verran. Veronmaksajien rahoilla hän kävi myös kampanjat vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, joissa äänisaalis jäi laihaksi ja vuoden 2008 kuntavaaleihin, joissa meni läpi.

Kirkkoslaavin tutkijalla ei ole varsinaista ammattia. Apurahan jälkeen hänen elantonsa koostui kaupunginvaltuuston ja muiden kunnallisten luottamustehtävien kokouspalkkioista, joita valtuustossa täysin passiiviselle Halla-aholle kertyi neljän vuoden aikana yli 66000 euroa.

Viime vuosikymmenen taitteessa nelikymppisenä puolueeseen liittynyt Halla-aho oli taloudellisesti tyhjän päällä. Julkisuudessa hän esiintyy hieman haluttomana poliitikkona, jolla ei ole henkilökohtaisia pyrkimyksiä ja joka oikeastaan haluaisi viettää normaalimpaa perhe-elämää. 

Näin voi olla, mutta mitä ensi vuonna 50 vuotta täyttävä mies sitten tekisi? Sillat yliopistolle on poltettu eivätkä kirkkoslaavin asiantuntijoiden työmarkkinat liene muualla kovin hääppöiset. Ammattipoliitikkona toimiminen on Halla-aholle myös toimeentulon kysymys. Eläkkeelle hän pääsee aikaisintan vuonna 2037.

Jussi Halla-aho voi nousta loppuvuoden aikana gallupeissa suurimman puolueen puheenjohtajaksi. Kunnissa perussuomalaisilla on vauhti päällä tavoitteena syrjäyttää keskusta maaseudun ikuisena ykköspuolueena. Keväällä 2023 hän saattaa olla hallitustunnustelija. Lauri Nurmen kirja on palvelus äänestäjille. Kukaan ei voi sanoa jälkeenpäin, että emme me tienneet. Perussuomalaisten kansanedustajien ilkeys ja toista mieltä olevien tai toisenlaisten ihmisten avoin halveksunta antaa esimakua siitä, millaista meno olisi Perus-Suomessa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Överiä Nordic noiria vai sen parodiaa?



 Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. 399 sivua, Into.

Norjalaiskirjailijoiden homma Nordic noiriksi kutsutussa genressä näyttää olevan sen uudistaminen ja monipuolistaminen. Ei pelkkää synkkyyttä, sarjamurhia ja kylmiä päähenkilöitä vaan poikkeavia juonikuvioita ja jopa huumoria.

Heine Bakkeid debytoi viime vuonna majakkasaarelle sijoittuvalla teoksella Meren aaveet, joka lisäsi soppaan kauhua ja yliluonnollisia kokemuksia. Poliisista potkut saanut ja itsemurhayrityksessä lievän aivovaurion kärsinyt Thorkild Aske kehitti jälkimmäisiä omassa päässään.

Nyt Aske yrittää keplotella itsensä sairauseläkkeelle. Sitä odotellessa ja työvoimaviranomaisten aktivointitoimia paetakseen hän suostuu rikosasiantuntijaksi menestyskirjailija Milla Lindille, joka työstää viimeistä osaa August Mugabesta kertovalle dekkarisarjalleen. Edellinen asiantuntija ammuttiin kadulle. Syyllisenä pidetään hänen mieleltään häiriintynyttä vaimoa, joka on tehnyt itsemurhan.

Heti kättelyn jälkeen Askelle selviää, että oikeasti kyse ei ole taustatöistä rikosromaaniin vaan oikeasta kahden teinitytön katoamisen tutkinnasta. Milla Lindillä on painava syy etsiä nuorisokodista karanneita tyttöjä. Juttuun on kytketty myös hänen sämpylöitä leipova avomiehensä ja kaksi poliisia.

Paratiisin kutsussa on hirveä vauhti päällä. Tapahtuu murhia ja murhayrityksiä. Löytyy lisää kadonneita ja kuolleita. Milla Lindin kanssa Thorkild Aske säntäilee sinne tänne Norjassa, ja kun jäljet johtavat Venäjälle, niin sielläkin mennään pohjoisesta etelään. Kaikki järjestyy käden käänteessä, tapaamiset venäläisvankiloissakin.

Nordic noirilta ei kannata odottaa realismia. Nehän ovat taidokkaine rituaalimurhineen kaikkea muuta, mutta Paratiisin kutsussa liika vauhti on jo häiritsevää. 

Huonompi juttu on se, että Aske on sarjan toisessa osassa melko tavanomainen dekkarisankari. Pilleririippuvaisuus ja menneisyyden haamut kyllä kulkevat mukana, mutta eivät juuri hidasta hänen menoaan. Kaikki naiset retkahtavat Thorkildiin, joka on nerokkaassa päässään aina askeleen muiden edellä myös tehdessään päätelmiä sinänsä hyvin sommitellussa ja kiperässä jutussa. Siitä ei tiedä, onko liikkeellä yksi vai useampi murhaaja ja liittyvätkö jutut edes toisiinsa.

Bakkeid väläyttää Meren aaveiden kerronnallista otetta tarinan lopussa, jossa ollaan taas pohjoisen syrjäseudulla. Se hyvä jakso pistää entistä enemmän harmittamaan, että kirja menee monelta osin niin överiksi, ettei se jännitä tippaakaan. 

Toinen vaihtoehto onkin, että Paratiisin kutsu on parodiaa Nordic noirista. Sehän olisikin sitten taas uusi aluevaltaus norjalaisilta.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Pelottavan uskottava kuvaus siitä, miten Venäjä hyökkäisi Suomeen


 

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu. CrimeTime, 464 sivua.

Reserviupseeri Helena Immosen esikoisromaani Operaatio Punainen kettu on kirjasyksyn kovimpia yllätyksiä. Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani. Ei talvi- eikä jatkosodasta tai kaukopartiomiehistäkään, vaan siitä, joka ei toivottavasti koskaan toteudu, Venäjän hyökkäyksestä Suomeen Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen kärjistyessä äärimmilleen.

Suomen geopoliittisessa asemassa Venäjän muodostama uhka on luonnollinen aihe jännityskirjoille ja sitä ovat hyödyntäneet konkarit Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara jo pari vuosikymmentä. Operaatio Punainen kettu ei kuitenkaan ole "jännityskirja" eikä etenkään dekkari, vaikka sen julkaisi dekkareihin erikoistunut CrimeTime. Ei, kyseessä on vakavahenkinen ja kunnianhimoinen kuvitelma siitä, miten tapahtumat etenisivät, jos pahin toteutuisi. Se on romaani tavallisista ihmisistä äärimmäisessä konfliktissa, ei kaiken voittavista poikkeusyksilöistä niin kuin trillereissä.

Romaanin alussa Ruotsi ilmoittaa yllättäen hakevansa Naton jäsenyyttä. Venäjä reagoi pienimuotoisella operaatiolla Gotlannissa, jolloin Ruotsin apuun laivataan myös suomalaisia valmiusyksikköön ilmoittautuneita sotilaita. Tästä tulee käänne yhdelle romaanin päähenkilölle Jonille. 

Ruotsi kutsuu turvakseen myös amerikkalaisia sotilaita.

Sen jälkeen tilanne alkaa kiristyä Suomessa. Muita näkökulmahenkilöitä ovat Jonin sisko Riina, reserviupseeri, ja tämän aviomies, pääesikunnassa työskentelevä Mikael. 

Helena Immonen esittelee uskottavan tuntuisen skenaarion siitä, miten tapahtumat voisivat edetä asteittain Venäjän hybridivaikuttamisesta avoimeksi sodaksi. Immonen pystyy myös perustelemaan, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen, vaikka se on Ruotsi, joka on Natoon liittymässä. Se on se Suomen geopoliitinen asema, joka ei muuksi muutu.

Pohjaa Immosen kuvitelmalle on todellisissa tapahtumissa - Krimin miehittäneissä "vihreissä miehissä" ja Venäjän Itä-Ukrainassa ylläpitämässä sodassa sekä tunnuksettomissa palkkasotilaissa, joita Venäjä on käyttänyt eri konflikteissa.

Uskottavuuden tuntua lisää vielä se, että poliittiset henkilöt esiintyvät kirjassa oikeilla nimillä. Sankariksi nousee presidentti "Sauli Niinistö". Hallituksessa "Li Andersson" ja "Antti Kaikkonen" ottavat kriisin alkuvaiheessa kipakasti yhteen siitä, miten Venäjän kasvavaan painostukseen tulisi reagoida.

Sodankäynnin kuvaus sujuu Immoselta kuin vanhalta konkarilta, ja oikeastaan paremminkin, koska hänellä on tuoreutta, joka konkareilta puuttuu. Aseteknologia ja sotastrategia ovat erinomaisesti hallussa, mutta Operaatio Punaisen ketun vahvuus tulee siitä, että hän ei uppoudu niihin liiaksi. 

Romaanin pääpaino on sittenkin toisaalla. Hän kuvaa sodan psykologiaa häikäisevällä tavalla. Miten rauhaan, vakauteen ja mukavuuksiin tottunut nykyihminen, vielä nuori ja perheellinen, reagoisi, jos joutuisi taistelemaan kovat piipussa? Ehkä juuri näin kuin rintamalle joutuvat Riina ja Joni. Valmiussotilaiden paljoista kertausharjoituksista huolimatta pelkkä ajatus toisen ihmisen ampumisesta, vaikka sitten hyökkääjän, on mieltä vääntävä. Ja miten siitä selviää, kun on ampunut ja ollut ammunnan kohteena? Tässä Immonen pääsee syvälle ihmismieleen.

Reserviupseerin romaani Venäjän hyökkäyksestä Suomeen voi päältä katsoen tuntua turhalta viholliskuvien vahvistamiselta ja sankarihehkutukselta. Operaatio Punainen kettu ei ole sitä.

- Herra kapteeni, jos saan sanoa, ei se kovin kunniakkaalta tuntunut, yksi romaanin henkilöistä sanoo kirjan lopussa.

Operaatio Punainen kettu liittyy luontevasti parhaiden uuden polven sotakirjailijoiden teosten jatkumoon. Niissä sota on pelkkää kärsimystä ja sankaritekojen sijaan sotilas yrittää vain selvitä hengissä.

Esko Aho ei suostu ”1990-luvun virheiden” symboliksi



Esko Aho: 1991 - Mustien joutsenten vuosi. 281 sivua, Otava.

Keväällä poliitikot laidasta laitaan olivat samaa mieltä siitä, että koronakriisissä ei saa toistaa 1990-luvun virheitä. Tällä viitattiin kireään talouspolitiikkaan ja säästöohjelmiin, jotka synnyttivät tilastohistorian pahimman työttömyyden ja ajoivat tuhansia yrityksiä konkurssiin.

Sen kriisin pääministeri Esko Aho (kesk.) palaa sysisynkkään vuoteen 1991 kirjassaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Vaikka kirjan tekeminen on aloitettu viime syksynä ennen koronaa, siihen on ehtinyt myös puolustuksen puheenvuoro, sillä lopussa Aho tekee vertailua tilanteeseen silloin ja nyt.

Ja kieltämättä 36-vuotias uusi pääministeri joutui heti keväällä 1991 keskelle painajaista, jonka syntymiseen hän ei juuri voinut vaikuttaa. Kuten Kansan Uutisissa keväällä kerrottiin, 1990-luvun virheet pohjustettiin jo 1980-luvun epäonnistumisilla.

Esko Ahon - Iiro Viinasen (kok.) hallitus on epäonnistuneen lamapolitiikan symboli. Nyt kaikki tapahtumat yksiin kansiin koottuna ja 30 vuoden etäisyyden päästä sitä voi katsoa armeliaammin. Leikkaukset laman keskellä pahensivat kylläkin suurtyöttömyyttä ja lisäsivät konkursseja, mutta kokonaan ilman verta, hikeä ja kyyneliä ei tilanteesta olisi voinut selvitä millään ilveellä. Niin pahaan jamaan edelliset hallitukset olivat maan päästäneet ja niin vanhentuneet idänkauppaan nojautuneet talouden rakenteet olivat.

Itäviennin tuotteet eivät länteen kelvanneet

Yrityksille erittäin kannattava idänkauppa pysähtyi kuin seinään. Vienti Neuvostoliittoon supistui vuoden 1991 ensimmäisellä vuosipuoliskolla yli 60 prosenttia.

”Suoneniskusta tuli erityinen riesa, sillä itään viedyt tuotteet kelpasivat huonosti jos ollenkaan länsimarkkinoille”, Aho kirjoittaa.

Idänkaupan kannattavuudesta kertoo teollisuusjohtajien nyrkkisääntö, jonka mukaan neuvostokauppa tuo kolmanneksen liikevaihdosta ja kaksi kolmannesta katteesta.

Romahduksen myötä myös varsinaista idänkauppaa harjoittavien yritysten alihankkijat joutuivat ahdinkoon.

Tätä olivat 1980-luvun virheet

Myös 1980-luvun hulvattoman velkaantumisen laskut lankesivat nyt maksuun. Siitä on kysymys ”1980-luvun virheissä”.

”Nousukauden suurelta osin velalla rahoitetut investoinnit oli tehty. Suuren velkakuorman mahdollistamien hankkeiden hyödyt olivat tulleet saman tien jaetuiksi yritysten voittoina, työntekijöiden palkkoina tai verotuloina. Monet löysän rahan mahdollistamista investoinneista osoittautuivat jälkikäteen täysin kannattamattomiksi, mutta laskut jäivät laman keskellä maksettaviksi”, kirjoittaa Aho.

1980-luvun jälkipuoliskolla pankkien luotot kotitalouksille ja yrityksille kaksinkertaistuivat. Suurin kasvu tuli valuuttaluotoista, joiden määrä nousi viisinkertaiseksi 20 miljardista markasta 100 miljardiin. Marraskuun 1991 devalvaation jälkeen niiden kustannukset nousivat monille yrityksille ylivoimaisiksi.

Aho jatkaa, että ”Suomen talouden vaikutuksiltaan ylivoimaisesti suurin 1980-luvun reformi toteutettiin ilman, että hallitukset tai eduskunnat olisivat saaneet arvioitavakseen säännöstelyn purkamisen suunnitelman”.

Suomen Pankki hoiti liberalisoinnin suurelta osin omin päin. Se ei koskaan tuonut uudistuksen kokonaisuutta perusteluineen sen paremmin yhteiskunnallisten päättäjien kuin julkisen keskustelunkaan arvioitavaksi, Aho moittii.

Tähän vaikutti pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, joka piti parempana, että asiat kerrotaan sitten vasta, kun päätökset on tehty.

Romahdus alkoi vuoden 1990 alussa

Esko Ahon hallituksen aloittaessa talous oli jo romahtanut ja työttömyys nousi sen ensimmäisenä kesänä 223 000:een, vuodessa 140 prosenttia. Kaikki talouden mittarit olivat punaisella, kun se alkoi valtiovarainministeri Iiro Viinasen johdolla koota ensimmäistä budjettiaan.

Kansantuotteen supistuminen oli alkanut jo vuoden 1990 ensimmäisellä neljänneksellä, jolloin Harri Holkerin (kok.) hallituksella oli yli vuosi aikaa yrittää korjata tilannetta, ja supistuminen kesti vuoden 1993 alkuun. Bruttokansantuote laski 1990-luvun laman kolmessa vuodessa 12 prosenttia, josta seitsemän prosenttiyksikköä ehti tapahtua jo Holkerin hallituksen kaudella.

Velalla ei haluttu pönkittää vanhoja rakenteita

Miksi Ahon hallitus ei ottanut velkaa ja elvyttänyt niin kuin nykyinen Sanna Marinin (sd.) hallitus? Tätä on perusteltu sillä, että velkaa ei yksinkertaisesti saanut. Viinasen piti anoa hattu kourassa luottoa kansainvälisiltä sijoittajilta.

Näin ehkä olikin myöhemmin 1990-luvulla, mutta vuonna 1991 valtio oli käytännössä velaton.

Velan välttäminen ja sisäinen devalvaatio olivat Ahon hallituksen linjana alusta lähtien, koska kriisiä ei nähty vain suhdanteesta johtuvana vaan rakenteellisena. Vanhoja rakenteita ei haluttu pönkittää velkarahalla. Hallitusta ajoi eteenpäin luovan tuhon ajatus: vanha saa mennä ja tilalle syntyy jotain uutta.

Aho kirjoittaa, että ”ilmaisten julkisten palvelujen nopea rakentaminen yhdessä koko ajan parantuvan sosiaaliturvan kanssa vahvisti mielikuvaa siitä, että hyvinvointi on saavutettu etu. Syntyi aika yleinen harhakäsitys, että aineellisen elintason määräävät työmarkkinaneuvotteluissa tehdyt sopimukset ja lainsäätäjän tahto. Niillä voitiin toki säätää asioita, mutta lopulta kaiken ratkaisi kansantalouden suorituskyky”.

Aiemmin suorituskyvylle oli annettu devalvaatio-niminen ryyppy, mutta Ahon hallituksen pirtaan se ei sopinut, koska sodan jälkeisestä sääntelytaloudesta oli luovuttu ja vakautta, työtä ja yrityksille kannattavuutta luonut idänkauppa oli muuttunut suureksi riskiksi.

”Mitä 1990-luvun virheillä tarkoitetaan?”

Devalvaatioon Ahonkin hallitus joutui lopulta turvautumaan pakon edessä. Kun se marraskuussa 1991 tapahtui, vuoden 1990 alussa alkaneesta kansantuotteen kolmivuotisesta supistumisesta yli 80 prosenttia oli jo takana.

Ahon mukaan ”syksyllä 1991 käynnistyi ankara kamppailu, jossa ei enää ollut kyse laman torjunnasta. Todellisuudessa väännettiin kättä siitä, miten kansantuotteen romahduksen laskut jaetaan ja millaisilla keinoilla palataan kasvuun”.

1990-luvun virheistä varoittavilta Aho kysyy, mitä virheitä mahdetaan tarkoittaa:

”Kehnoa varautumista kriisiin, liian hidasta ja ponnetonta tarttumista päälle kaatuviin ongelmiin vai riittämättömiä välineitä kriisin kouriin joutuneiden auttamiseksi?”

Hänen mukaansa velanottoa ei silloinkaan pelätty, mutta ongelmia tuottivat lainan saanti ja sen korkea hinta. Toisin kuin nykyisten nolla- ja jopa miinuskorkojen aikana, 1990-luvulla korot huitelivat kymmenen prosentin tasolla ja velanhoidon kustannukset uhkasivat karata käsistä. 1990-luvun loppupuolen budjeteissa velan vuosittaiset hoitokulut olivat miljardiluokkaa. Niihin kului yhtä paljon rahaa kuin joidenkin ministeriöiden koko vuoden menoihin.

Aho myös painottaa, että ”velalla ei ratkaista ongelmia vaan ostetaan aikaa niiden ratkaisemiseen”.

”Tarvitaan uudistuksia, jotka tekevät mahdolliseksi nopean ja joustavan siirtymisen uuteen. Niitä taas on mahdoton tehdä puuttumatta saavutettuihin etuihin tai tapaan tuottaa julkisia palveluja.”

”Kriisit tuskallisia, mutta raivaavat tilaa uudelle”

Aho katsoo, että lopulta kriisistä nousi uusi Suomi. Kansantalous pääsi uuteen kasvuun vuonna 1993 ja sitä riitti vuoden 2008 finanssikriisiin saakka.

”Viidessätoista vuodessa kansantuote kasvoi noin 40 prosenttia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta pelastui.”

Finanssikriisistä alkanut seuraava 15 vuoden jakso täyttyy vuonna 2022. Nyt kansantuotteen muutos jää miinusmerkkiseksi.

”Menestyäkseen ja kehittyäkseen kansakunnan pitää säännöllisin väliajoin luoda nahkansa. Vakaissa oloissa muutosvastarinta tekee siitä hankalaa, jopa mahdotonta. Kriisit ovat tuskallisia, mutta ne pakottavat luopumaan vanhasta ja raivaavat siten tilaa uudelle”, Aho kirjoittaa.

Nyt hyvinvoinnin perusta täytyy jälleen rakentaa osin uusiksi, kuuluu ex-pääministerin testamentti – tai ehkä sittenkin lähtölaukaus. Esko Aho on pitkän tauon jälkeen ilmaantunut niin paljon ja monella tapaa julkisuuteen, että mielessä kangastelevat ehkä seuraavat presidentinvaalit vuonna 2024.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Silta-sarjan juonenpunoja murhaa nyt Suomen rajalla



 Hans Rosenfedt: Surman susi. Suomentanut Jaana Nikula. 413 sivua, Otava.

Tv-sarja Silta (2011-2017) oli nordic noirin kulmakiviä synkän nerokkaine juonineen ja sivuhenkilöitä myöten tavallista paremmin mietittyine hahmoineen. Saga Norèn (Sofia Helin) on edelleen ylittämätön sosiaalisesti avuttomana ihmisenä ja nerokkaana rikostutkijana.

Moni ruotsalainen tusinatason dekkaristi on kopioinut sarjan asetelmia kirjoihinsa häikäilemättä. Sen luoja Hans Rosenfeldt sijaan on kirjoittanut yhdessä Michael Hjorthin kanssa aivan toisenlaista sarjaa itsekeskeisestä rikospsykogi Sebastian Bergmanista. Loistaviin jännitysjuoniin on niissä sekoitettu pari ripausta saippuaoopperaa keskeisten henkilöiden sukulaisuussuhteen takia.

Nyt Rosenfeldt palaa Sillan henkeen ensimmäisessä omassa dekkarissaan Surman susi. Mestari näyttää jäljittelijöille, että samanlaisista aineksista voi rakentaa kokonaan uutta ja täysin omanlaisensa huipputason trillerin.

Surman susi tapahtuu Haaparannassa ja sitä kautta sillä on yhteyksiä myös Suomeen. Ei yhtä tiiviitä kuin Ruotsiin ja Tanskaan sijoittuneessa tv-sarjassa, mutta olennaisia käänteitä kuitenkin - alkaen jossain Rovaniemen metsässä tapahtuvasta rikollisryhmien verisestä tulitaistelusta, jonka seurauksena kassillinen huumeita ja kaksi kassillista euroja joutuu vääriin käsiin.

Sattuman oikusta haltuun saatu jättiomaisuus on rikoselokuvien, tv-sarjojen ja dekkareiden yksi perustarina. On kirjoittajan taidoista kiinni, onko se myös taas sitä samaa vai sykädyttävä jännitysdraama.

Rosenfeldt ottaa tarinan suvereenisti haltuunsa. Hän ymmärtää sen, minkä niin moni muu unohtaa. Rikoskirjassakin henkilökuvaus on onnistumisen kannalta keskeistä. Mitä siitä, jos murhia tulee liukuhihnalta, mutta niiden tekijät ja uhrit eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Rosenfeldtin henkilöt ovat taviksia, joiden kohtalo kiinnostaa ja saa sydämen sykkimään heidän puolestaan. Romaanin ja ilmeisesti nyt alkavan kokonaisen dekkarisarjan päähenkilö on vaihdevuosivaivoista ja miehensä Thomasin etääntymisestä kärsivä poliisi Hannah Wester.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat kaidalla tiellä pysymään lupautunut UV, entinen vanki, nykyinen autokorjaamonpitäjä, jonka perheen vammainen lapsi on uuvuttanut. Kolmas pariskunta ovat määrätietoinen vanginvartija Sandra ja hänen vankilassa tapaamansa luuserimies Kenneth.

Tavallisten ihmisten tarinasta poikkeaa vain aarretta toimeksiantajilleen jäljittävä venäläinen tappokone, joka käyttää nimeä Katja.

Myös taantuva Haaparannan kaupunki on tavallaan yksi tarinan henkilö. Rosenfeldt on tutustunut siihen tarkemmin kuin vain tökännyt sormensa karttaan.

Vähäisemmilläkin sivuhenkilöillä on luonne. Osa ei edes liity koko tarinaan. Sillassakin oli sivuhenkilöitä ja juonenpätkiä, jotka eivät vieneet minnekään. Ehkä hämäyksen vuoksi, ehkä muistuttamassa, että elämää on muuallakin kuin juuri tässä tarinassa.

Rosenfeldt annostelee kirjassaan arkidraamaa, poliisin perustutkintaa ja henkeä salpaavia toimintajaksoja. Tieto rahojen olemassaolosta polttelee monia, rikkoo ystävyysuhteita ja saa ahneuden pikkupirun ilmoittamaan itsestään säntillisellekin ihmiselle. Dekkarin juonessa riittää käänteitä, isompia ja pienempiä yllätyksiä ja lopulta yksi megaluokan pommi.

Jo kirjan nimi Surman susi kertoo, että nyt on käsillä jotain erilaista ja tavallista juonikkaampaa. Poliisille rikos paljastuu sillä, että myrkytetyn suden vatsasta löytyy jäänteitä ihmisestä ja ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi lähiseudulla. On siis ryhdyttävä selvittämään, kuka on joutunut suden suuhun.

Hans Rosenfeld nousee heti ensimmäisellä omalla kirjallaan pohjoismaisen dekkarin kärkikaartiin niin kuin teki yhdeksän vuotta sitten tv-sarjalla.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Koulukiusattu iskee takaisin


 

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo. Suomentanut Maija Ylönen. 355 sivua, Minerva.

Vuonna 2008 ilmestynyt Pepperskashuset on ikävän ajankohtainen, kun se ilmestyy Suomessa tänä syksynä nimellä Piparkakkutalo. Tilastot kertovat, että koulukiusaamista, oikeasti kouluväkivaltaa, on aiempaa vähemmän, mutta poikkeuksellisen raakoja tapauksia on uutisoitu eri puolelta maata lukuvuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana.

Carin Gerhardsenin Hammarby-dekkarisarjan ensimmäinen osa kertoo lapsena koetun väkivallan pitkästä varjosta. Sen uhrin Thomasin elämä tuhottiin jo hänen ollessaan jatkuvan vainon kohteena 6-vuotiaana leikkikoulussa 1960-luvulla. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Thomas on yksin, työpaikalla hyljeksitty kummajainen, joka pienentää itsensä ja on ainakin oman kokemuksensa mukaan toisten silmissä näkymätön.

Gerhardsenilta suomennettiin viime vuonna hänen uusin dekkarinsa Musta jää. Mielettömän taitava psykologinen trilleri pakotti kysymään, miksi tällaisen taiturin aiempaa tuotantoa ei ole suomennettu vaikka kahdeksanosainen Hammarby on kerännyt kehuja ympäri maailmaa ja ruotsalaisista julkaistaan meillä paljon pelkkää tauhkaakin.

Piparkakkutalossa kirjoittajan kokemattomuus näkyy vielä. Tarinan nykyajassa joku alkaa murhaamaan samalla luokalla vuonna 1968 Katrineholmissa olleita. Teoksen alku ja loppu ovat huikean intensiivisiä niin jännityskertomuksena kuin kiusatun tilintekonakin. Keskivaiheilla kokonaan toinen juonilinja saa liikaa huomiota ja purkaa jännitteen.

Tuntuu myös epäuskottavalta, että jo 6-vuotiaat voisivat harjoittaa näin raakaa ja järjestelmällistä väkivaltaa luokan uhreiksi valittuja kohtaan.

Gerhardsenin dekkariavaus on sikälikin erityisen miellyttävä, että sen rikoskomisario Conny Sjöberg on vastakohta kaikille muille ruotsalaisdekkarien komisarioille. Hän on kaikin puolin elämäänsä tyytyväinen suurperheen isä ja onnellinen aviomies.

Keskivaiheen haahuilun jälkeen Piparkakkutalo palaa raiteilleen ja Gerhardsen väläyttää taitojaan vetämällä maton lukijan alta totaalisesti.

Pipakakkutalo on vahva puheenvuoro kouluväkivaltaa vastaan ja se muistuttaa myös aikuisten vastuusta olla kääntämättä katsetta sivuun. Odotan innolla Hammarby-sarjan seuraavia osia.