torstai 30. kesäkuuta 2022

Wistingin ensimmäinen juttu jää välityöksi



 Jörn Lier Holst: Pimeä laskeutuu (När det mörkner). Suomentanut Päivi Kivelä. 175 sivua, Otava.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajille tulee usein tarve kertoa tutuksi käyneen komisarion ensimmäisestä jutusta. Norjalaiselle Jörn Lier Holstille se tuli tässä vuonna 2016 julkaistussa pienoisromaanissa, joka on suomennettu vasta nyt. Holstin Wisting-sarjaa on muutenkin julkaistu Suomessa satunnaisessa järjestyksessä.

Pimeä laskeutuu tapahtuu vuonna 1983, jolloin kunnianhimoinen järjestyspoliisi William Wisting vasta haaveilee rikostutkinnasta. Tilaisuus koittaa, kun hän ryhtyy omin päin selvittämään autovarkauksia ja pankin yösäiliön ryöstöä. Tuttu vanhojen autojen harrastaja taas tietää vanhasta hylätystä ladosta, jonne hänen tietojensa mukaan on hylätty viime vuosisadan alussa Belgiassa valmistettu Minerva. Voisiko Wisting poliisina selvittää ladon omistajan?

Ladosta toden totta löytyy Minerva-merkkinen auto, ja Wisting löytää siitä luodinreikiä. 1920-luvulla on tapahtunut rikos, josta kukaan ei ole tiennyt.

Wisting selvittää ensin omalla ajallaan ja sitten rikososaston valtuuttamana rikoksia romaanin nykyajassa sekä 60 vuotta aiemmin kadonneen auton tapausta. Jälkimmäinen on kiinnostavampaa. Horst on itsekin entinen rikostutkija ja nyt hän osoittaa melkein kädestä pitäen, miten se tapahtuu, miten sen pitäisi tapahtua ja mitä virheitä kokematon Wisting tekee.

Tässäkin dekkarissa jäljet vievät perhesalaisuuksien äärelle. Latoon piilotetussa autossa kuljetettiin arvolastia, josta kenenkään ei pitänyt tietää, mutta joku puhui ohi suunsa ja tilaisuus teki varkaan. Wisting selvittää tapauksen sitkeällä jalkatyöllä sekä terävällä päättelyllä. Viimeiset totuudet tulevat esiin vasta nyt, kun komisario Wisting ottaa poliisiopiskelijat selvittämään sata vuotta vanhaa rikosta.

Myös autovarkaudet ja pankin yösäilön ryöstö saavat ratkaisunsa. Hieman vaivalloisesti Horst saa ne liitetyksi 60 vuotta aiemmin tapahtuneeseen rikokseen.

Pimeä laskeutuu on mukava piipahdus Wistingin menneisyyteen ja rikostutkinnan perusteisiin, mutta kovin syvää vaikutusta se ei tee. Horstin tasokkaassa sarjassa teos jää välityöksi.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Kehityspäivä kääntyy joukkomurhaksi Mats Strandbergin hyytävässä Tappoaikataulussa



Mats Strandberg: Tappoaikataulu (Konferensen). Suomentanut Sirje Niitepõld. 384 sivua, Like.

Pienen kunnan on määrä kääntyä kurjuudesta kukoistukseen, kun sen alueelle rakennettava massiivinen kauppakeskus julkistetaan. Edellisenä päivänä kunnan maankäyttöyksikön henkilökunta kokoontuu kehityspäivään henkitoreissaan olevaan lomakeskukseen viimeistelemään julkistusta. Hanke on kuitenkin katkeroittanut monia. Joku heistä on laatinut pirullisen kostosuunnitelman, joka käynnistyy syksyisen päivän pimentyessä.

Mats Strandbergin Tappoaikataulu on oikeasti pelottava trilleri tai kauhuromaani. Kumpikin määritelmä sopii, sillä jännitystä, kauhua, murhia ja verta piisaa, kun pimeydestä iskevä vaanija aloittaa viikatemiehentyönsä. Strandbergin aiemmista kirjoista on sanottu, että hän ei sääli päähenkilöitään. No ei todella. Kuka tahansa yhdeksänjäsenisestä maankäyttöyksikön virkahenkilöstä voi päättää päivänsä tässä murhakarusellissa.

Taitavasti Strandberg vetää lukijan piinaavaan maailmaansa heti alkuluvussa. Sitten mennään ajassa vuorokausi taaksepäin. Yhtä taitavasti ja tiiviisti Strandberg esittelee yhdeksän henkilöään, työpaikan sisäiset konfliktit sekä sen laajemman kehyksen, miksi kauppakeskushanke herättää ristiriitaisia tunteita kunnassa.

Sitten mennään.

Ei aivan. Tehokkaan alun jälkeen Strandberg juuttuu turhan pitkäksi aikaa maankäyttöyksikön henkilökunnan sisäisiin suhteisiin ja keskinäiseen piikittelyyn. Hyviä huomioita hän kyllä esittää suurten kauppakeskusten mielekkyydestä, mutta iskevästi alkanut teos hieman hyytyy.

Kun vauhtiin päästään, Strandbergin mielikuvitusta ei pidättele mikään. Hyvin taustoitetut ja tutuksi tulleet henkilöt pistetään säälittä pelistä pois, eivätkä tässä toimi normaalit trillerien pelisäännöt, joissa kiltit ja mukavat selviävät viime hetkessä. Strandberg on valinnut henkilöilleen piinaavan yön, jossa ei ole varmaa, selviääkö kukaan. Toiminta, kauhun kiristäminen ja toisaalta muutama tunti aiemmin keskenään riidelleiden yhteispeli on hermoja raastavaa luettavaa, kun on antautunut tarinan vietäväksi.

Yleensä tällaisissa trillereissä kulkevat mukana pirullisen suunnitelman laatineen murhaajan ajatukset, jotka avaavat motiivia vähitellen. Strandberg ei siihen virheeseen sorru. Osa Tappoaikataulun tehoa syntyy siitä, että emme saa tietää mitään murhaajasta. Hän vain ampuu ja viiltää, lyö kirveellä omaa täsmällistä suunnitelmaansa noudattaen ja pakoyritykset jo ennalta ehkäistyään.

Tappoaikataulu on täydellinen trilleri valoisiin kesäöihin. Uskaliaimmat säästävät sen pimeään syksyyn ja lukevat yksin mökillä. Voi tulla onea olo sille, joka niin tekee.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Nainen ilman omatuntoa tamperelaisittain



Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. 347 sivua, Gummerus.

Pitkän ja monipuolisen uran kirjailijana tehneen Päivi Alasalmen ensimmäinen dekkari ilmestyi alunperin kirjojen suoratoistopalvelussa vuonna 2019. Hyvä, että Alamaailman kuningatar on nyt julkaistu myös "oikeana" kirjana, sillä kyseessä on varsin verevä tapaus. Eri genret ovat Alasalmella hallussa, nyt myös julma ja kovaotteinen rikosromaani.

Ihan alku ei lupaa mitään erikoista. Rikoskonstaapeli Jarkko Hallavainen tutkii työparinsa Saana Sirkiän kanssa Tampereen Tammelassa asuntoa, josta on valunut outo haju rappukäytävään. Sisältä löytyy verijälkiä, ruumiskoira merkkaa vainajan hajun, huumekoira huumeiden, mutta asunto on tyhjä. Selvää kuitenkin on, että henkirikos on tapahtunut.

Alasalmi ei kuitenkaan lankea helppoon ratkaisuun, jossa kirjan pääpoliisi on taas yksi leppoisa ja empaattinen hahmo, joka kantaa maailman pahuutta harteillaan. Työhönsä tympääntyneestä Hallavaisesta löytyy särmää ja arvaamattomuutta.

Samaan aikaan Tampereelle saapuu 26-vuotias Anu Murtovuo töihin naisten väkivaltaa ehkäisevään yksikköön. Uusissa kotiympyröissään Tammelassa laitapuolen kulkijat sekoittavat hänet heti johonkin toiseen naiseen.

Hallavaisen tutkimassa asunnossa on asunut huumeisiin ja muihin rikoksiin sortunut rikkaan perheen perijäpoika avopuolisonsa kanssa. Alan piireissä heitä on kutsuttu Kingiksi ja Kuningattareksi. Nyt kumpikin on kadonnut jäljettömiin. Alamaailman kuningatar on siinä mielessä klassinen dekkari, että perhesalaisuuksia tässä tongitaan, rikkaiden Karvioiden, mutta myös tavis-Anun. 

Muuta tarinasta ei oikeastaan voikaan paljastaa. Alasalmen kehittelemät mojovat yllätykset on koettava itse.

Alamaailman kuningatar on hienosti rullaava ja koko ajan kolkommaksi käyvä poliisiromaanin ja takaa-ajotrillerin onnistunut hybridi. Teoksen nimihenkilö on film noirien naispaholaisten sukua, mutta monta kertaa pahempi. Taitavana kirjailijana Päivi Alasalmi osaa kiristää jännitystä sitä mukaa, kun Anulle valkenee, mihin hän on sotkeentunut ja samaan aikaan tamperelaispoliiseille valkenee Kingin ja Kuningattaren kohtalo.

Makoisaa luettavaa helle-heinäkuuhun. Äänikirjapalvelussa Hallavaisen tutkimuksille on ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa, jotka toivottavasti saatetaan myös meidän perinteisten kirjojen lukijoiden saataville. Hallavaisessa on ytyä.

torstai 23. kesäkuuta 2022

Jarkko Steniuksen Portsarissa työläis- ja toimintaromaani lyövät kättä



Jarkko Stenius: Portsari. 275 sivua, Like.

Ranskan muukalaislegioonasta thainykkeilijäksi ja mielenharjoittamisen ammattilaiseksi edennyt Jarkko Stenius kirjoittaa suoraviivaisia ja kovia toimintaromaaneja. Niissä tapellaan ja ammutaan tositarkoituksella vahingoittaa ja tappaa. 

Uusimpana ilmestyneessä Portsarissa on muutakin. Myös portsarina työskennellyt Stenius kuvaa työtä niin tarkasti, että mieleen tulevat etenkin 1970-luvulla suuresti arvostetut työläisromaanit. Kessu, Masa ja Lovisa ovat portsareita, jotka kutsutaan paikalle, kun baarissa on niin suuria järjestyshäiriöitä, etteivät tavalliset järjestyksenvalvojat selviä niistä. Taitava kolmikko selvittää tilanteet yleensä puhumalla. Paras konflikti on vältetty konflikti, mutta tarvittaessa nyrkeissä riittää tehoa.

Portsari on kiinnostava kurkistus vähän tunnetun ammatin rutiineihin ja menetelmiin. Juhlakansa kohtaa portsarin illan alussa ja lopussa, jos kaikki menee normaalisti. Stenius kertoo, miten turvallisuuden ammattilaiset pitävät huolen kaiken sujumisesta vaaroitta.

Työläiskuvaus ilman siihen takavuosikymmeninä kuuluvaa poliittista paatosta, sitä Portsari on yhdellä tasolla. Porukan johtohahmolla Kessulla ei ole sen suurempia tavoitteita elämässä. Hyvän ihmistuntemuksensa ansiosta asiakkaiden kanssa toimeentuleva Kessu jää henkilönä arvoitukseksi. Jokin mennyt tapahtuma estää häntä sitoutumasta naissuhteissaan yhtä yötä pidemmäksi aikaa.

Niin omalla tavallaan kiehtovaa luettavaa kuin baari-illan sujumisen kulissien taakse kurkistaminen onkin, Stenius pitkittää liikaa Portsarin toiselle tasoa kovaotteiseen rikosromaaniin pääsyä. Satakunta sivua kahvinjuontia illan aluksi, narikkalappujen tarkistamista ja muita ovivahtien rutiineja on liikaa.

Jännitysromaaniksi Portsari muuttuu, kun kolmikko kutsutaan pitämään järjestystä porvoolaiseen baariin ja Kessu tutustuu Jennaan, joka on menneisyytensä takia Kosovon albaaneista koostuvan jengin ahdistelema. Päältä kova, sisältä ritarillinen Kessu ottaa Jennan ja tämän koulukiusatun pojan asiat huolekseen. Väistämättömästä yhteenotosta tulee brutaali. 

Stenius kirjoittaa suomalaisessa jännityskirjallisuudessa harvinaisen kovaotteista toimintaa ja suoraa väkivaltaa rikollisuudesta, jolla ei ole muita motiiveja kuin raha ja kosto. Karua vaikutelmaa pehmentävät pohjimmiltaan kiltti äidin kauppa-asioita hoitava Kessu sekä romaanin alun vaellus öisessä Helsingissä. Siinä Portsarissa on myös rakkausromaanin piirteitä. Rakkaus kohdistuu Kessulle - ja todennäköisesti myös Steniukselle - tärkeisiin kaupunginosiin.

Kirjan väkivalta voi puistattaa ja tuntua tarkoituksettomalta. Stenius kuvaa kuitenkin yhtä puolta vallitsevasta todellisuudesta. Hän on itse ollut tappelija vihan vallassa, saanut pahoinpitelytuomion ja istunut lukuisia kertoja putkassa. Tie muutokseen alkoi runsaat kymmenen vuotta sitten rauhoittumisesta buddhalaisluostarissa. Vaikka Kessu on romaanihenkilö, siinä lienee kaksine puolineen paljon Steniusta itseään. Muutos parempaan on mahdollinen.

Portsari on Jarkko Steniuksen neljäs toimintaromaani. Lopussa pedataan jo jatko-osaa. Nähtäväksi jää, miten tarina jatkuu, koska yhtä runsas työn kuvaus ei ole toista kertaa perusteltua. Toiminnan kuvaajana Stenius on armoitettu, joten sitä vaan rohkeasti lisää.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Hetken moraalittomuus johtaa syvenevään pahan kierteeseen yllätyksettömässä, mutta viihdyttävässä dekkarissa Ne jotka tappavat



 Klas Ekman: Ne jotka tappavat (De kapabla). Suomentanut Anu Heino. 352 sivua, Into.

Anna ja Johan pettävät aviopuolisoitaan. Yhteinen viikonloppu syrjäisessä hotellissa päättyy riitaan ja ihmisen yliajoon hiljaisella tiellä. Ruumis piilotetaan metsään ja sitten yritetään jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eihän se tietenkään onnistu. Klas Ekmanin esikoisdekkarissa Ne jotka tappavat Anna ja Johan ajautuvat yhä syvemmälle itsesyytösten, valheiden ja tekonsa peittelyn verkkoon. 

Tarina on ennalta arvattava lukuisista muista kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista, joissa moraalin löystyminen hetkeksi johtaa syvenevään pahojen tekojen kierteeseen. Tämä ei ole moite. Ekman kuljettaa tarinaansa sujuvasti ja koukuttavasti. Lopputulosta ei voi kuitenkaan arvata ja on kiintoisaa lukea, miten taitava monipuolinen kirjoittaja siihen johdattaa.

Samalla lukija joutuu tutkiskelemaan itseään. Haluaako hän kirjan päähenkilöiden selviävän kurimuksestaan, vaikka nämä ovat syyllistyneet moraalittomaan tekoon ja osoittautuvat hyvin itsekkäiksi ihmisiksi? Toisaalta koko sivullisen kuolemaan johtanut tapahtumasarja lähtee liikkeelle siitä, että Anna haluaa tehdä oikein käytöshäiriöiselle pienelle lapselleen ja laittaa sittenkin omat mielihalunsa syrjään.

Ne jotka tappavat on virtaviivainen ruotsalainen laatutuote, joka viihdyttää hyvin sen lukemiseen kuluvan ajan. Mitään isompaa jälkeä se ei jätä. En olisi yllättynyt, jos kirjan pohjalta syntyy tv-sarja johonkin suoratoistopalveluun. Se voi olla Ekmanin tarkoituskin, sillä jännäri on kirjoitettu kuin valmiiksi kohtauksiksi. Ei muuta kuin kamerat käyntiin.

Tähän aikaan vuodesta puhutaan kevyiden kesädekkarien lukemisesta. En ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan, koska ainakin pohjoismainen moderni rikoskirjallisuus on kaikkea muuta kuin kevyttä. Ne jotka tappavat täyttää kuitenkin määritelmän synkästä aiheestaan huolimatta.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Jari Raatikaisen hämmästyttävä rikosromaani Syndikaatti vie yksityiskohtaisesti talousrikollisuuden ytimeen



Jari Raatikainen: Syndikaatti.415 sivua, Johnny Kniga.

Todella laadukkaiden kotimaisten esikoisdekkarien tulvalle ei näy loppua, mikä on tietysti iloinen asia. Poliisista vakuutustutkijaksi siirtynyt Jari Raatikainen tuo niihin taas täysin uuden kulman esikoisessaan Syndikaatti. Tätä yksityiskohtaisemmin talousrikollisuuden yhtä haaraa ei ole ennen kuvattu.

Romaanin rikosten kerrotaan perustuvan todellisiin tapahtumiin. Syndikaatissa niitä tehtailevat vakuutusyhtiö Elämänsuojan vahinkotarkastajat yhdessä Syndikaatti-nimisen liivijengin kanssa. Korjausurakoiden kilpailutukset ovat näennäisiä, koska keskenään "kilpailevat" samojen henkilöiden hallussa olevat yhtiöt, joita perustetaan sitä mukaan uusia, kun edelliset kaatuvat jätettyään velvoitteensa hoitamatta. Remontit hinnoitellaan yläkanttiin ja työt teetetään ulkomaalaisilla työntekijöillä, joille maksetaan mitä maksetaan. Pahimmillaan korjaukset ovat hengenvaarallisia. Kierot vakuutustarkastajat ja Syndikaatti vetävät ylimääräiset rahat omiin taskuihinsa.

Yli 400-sivuisen normaalia pienemmällä fontilla ladetun rikosromaanin pääjuoni oli tuossa. Hämmentäväksi Raatikaisen kirjan tekee sen jatkuva rönsyily eri suuntiin. Hänellä tuntuu olevan loputtomasti hiuksia nostattavia juttuja ammattirikollisuuden kulissien takaa ja ne kaikki on pitänyt ahtaa tähän yhteen romaaniin. Aineistoa on niin paljon, että jäsennetymmällä otteella Raatikaisella olisi ollut käsissään ainakin kolmen romaanin ainekset.

Rönsyily ja eksyminen pääjuonesta eivät kuitenkaan haittaa eivätkä himmennä Syndikaatin tehoa. Raatikainen on erinomainen kirjoittaja ja dialogi on luontevaa. Romaanin kaikki haarat ovat niin kiinnostavia, että lukija pysyy tiukasti hänen otteessaan. Sekä draama ja sen kaari että faktapohjainen aines pelaavat komeasti yhteen. 

Syndikaatti lähtee heti ensimmäisestä lauseesta vetävästi liikkeelle. Janne Markkuaho -nimistä miestä kuljetetaan kädet sidottuina Petroskoihin. Tapettavaksi vai jotain muuta tarkoitusta varten? Markkuaho on mafiaromaaneista tuttu luuserihahmo, päättömästi rakastunut mies, joka on kavaltanut Syndikaatin rahoja. Nyt on takaisinmaksun aika.

Muita keskeisiä henkilöitä on valtavasti. On Syndikaatin presidentti Viitala, vakuutuspetoksia käytännössä pyörittävä Vesterinen, jengin täysjäseneksi janoava monialarikollinen Andersson, petolliset vakuutustarkastajat, heidän toimiaan tutkivat vakuutusyhtiön tarkastajat, poliisit sekä ammattikoululaiset Atte ja Jone, jotka velkaannutetaan huumekaupoilla rikollisille ja pakotetaan Syndikaatin juoksupojiksi. Iso henkilögalleria pysyy hyvin Raatikaisen hallussa ja hän onnistuu luomaan useimmista myös mieleen jääviä henkilöhahmotuksia.

Syndikaattia voi suositella hyvien kotimaisten rikosromaanien ystävien lisäksi kaikille, joita harmaa talous ja suoranainen talousrikollisuus kiinnostavat. Nyt on tarjolla seikkaperäinen opastus oppikirjoja vetävämmässä muodossa.

Vuosi ei ole vielä puolessakaan, kun Syndikaatti on jo viides lukemani kotimainen esikoisdekkari, joka ansaitsisi vuoden parhaan esikoisen kunniamaininnan. Toivoa sopii, ettei Jari Raatikainen käyttänyt kaikkea tietämäänsä omaan esikoiseensa. Näin pätevältä ja osaavalta kirjoittajalta haluaisi lukea lisääkin.

torstai 16. kesäkuuta 2022

Islanti-dekkareita rakastavat rakastuvat myös Satu Rämön Hilduriin



Satu Rämö: Hildur. 364 sivua, WSOY.

Useimmille suomalaisille ensikosketus islantilaisiin dekkareihin lienevät Arnaldur Indridasonin synkät Erlendur-romaanit. Viimeksi lukijat on hurmannut Ragnar Jonasson Hulda-sarjallaan. Quentin Bates on Gunna-dekkareillaan osoittanut, että Islannissa asuva ulkomaalainenkin voi kirjoittaa täysverisiä Islanti-dekkareita.

Nyt sen vahvistaa Satu Rämön suurenmoinen Hildur. Parikymmentä vuotta Islannissa asunut ekonomi on kirjoittanut kirjan, joka hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan. Hilduriin henkilönä ja Hilduriin romanina ei voi olla rakastumatta.

Hildur Runarsdottir on marraskuisella merellä surffaava kadonneiden lasten tapauksiin erikoistunut poliisi Isafjördurin pikkuisella poliisilaitoksella kaukana kaikesta Islanninkin mittapuulla. Rikospuolella ainoa työtoveri on pomo Elisabet Baldursdottir eli Beta. Vahvistukseksi joukkoon saadaan suomalainen poliisiharjoittelija Jakob Johanson, joka neuloo islantilaisia villapaitoja.

Hilduria ja Jakobia yhdistää lasten menetys. Hildurin pikkusisaret katosivat vuonna 1994 jäljettömiin, Jakob ei saa tavata Norjassa asuvaa poikaansa. Nyt ei kuitenkaan vellota pohjoismaiseen tyyliin syvissä vesissä, vaan romaanihenkilöitä yhdistää hyvältä tuntuva lämpö, luottamus ja elämänilo. Tämän joukon seurassa joisi mielellään pari tuoppia marraskuun 2019 sesonkijuomaa, appelsiinilla maustettua tummaa lageria.

Satu Rämö ei pidä kiirettä dekkariin väistämättä kuuluvan murhajuonen kanssa. Hän esittelee islantilaista maisemaa, mielenmaisemaa ja erikoisuuksia tavalla, joiden kiinnostavuus voisi syntyperäiseltä kirjailijalta jäädä hoksaamatta. Kuolinilmoituksia luetaan radiossa ja tarinankertojien maassa sanomalehdissä julkaistut muistokirjoitukset ovat syvälle meneviä kuvauksia vainajista. Sellainen johdattaa Hildurinkin ratkaisun jäljille, kun murhatutkimukset ovat vihdoin käynnissä.

Niin, ne murhat. Kolme vainajaa, joita ei yhdistä mikään. Jokaisen suusta löytyy vaaleita hiuksia. Lukija tietää, että murhattuja on enemmänkin kuin poliisin tietoon tulleet, ja he kaikki liittyvät johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Kun juttu viimein ratkeaa, selviää, miksi tarina alkaa kesästä vuonna 1550.

Rämö ei ole pelkästään tyylikäs, mukaansa tempaava kertoja, vaan hän onnistuu tuomaan jotain uutta ja jopa koskettavaa kuluneelta tuntuvaan sarjamurhaajajuoneen. Kotimaisten esikoisdekkaristien rima on noussut viime vuosina korkealle, mutta Satu Rämö ylittää sen vaivatta ja nostaa rimaa vielä lisää. Näin täysin valmiita, kypsiä ja keskenään aivan erilaisia kotimaisia esikoisdekkareita on ilo lukea.

Hildurin lopussa viritetään jatko-osaa, ja hyvä niin. Tätä herkkua on saatava lisää.





maanantai 13. kesäkuuta 2022

Alkukesän paras dekkari tulee Nigeriasta: Femi Kayode tarkastelee vihan synnyttämisen mekanismeja



Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Lightseekers). Suomentanut Kristiina Vaara. 461 sivua, Bazar.

Lokakuussa vuonna 2012 neljä nigerialaisen Port Harcourtin yliopiston opiskelijaa lynkattiin kuoliaiksi velasta syntyneen riidan synnyttämän väärinkäsityksen takia. Väkijoukko hakkasi ja lopulta poltti heidät palavilla autonrenkailla.

Psykologiaa ja luovaa kirjoittamista opiskellut Femi Kayode on esikoisromaanissaan siirtänyt Port Harcourtin tapahtumat sen lähellä olevaan Okrikan yliopistokaupunkiin. Pimeän jäljillä -dekkarissa murhattuja on kolme nuorta miestä ja tapaus selvitetty. Nuoret olivat varkaissa yliopiston asuntolassa. Ase laukesi, mikä hälytti raivostuneen väkijoukon paikalle. Lopputuloksena oli raaka lynkkaus.

Yhden uhrin isä, varakas pankkimies, haluaa kuitenkin tietää, miksi lynkkaus tapahtui. Sitä tutkimaan saadaan houkuteltua Yhdysvalloista Nigeriaan hiljattain palannut tutkiva psykologi Philip Taiwo.

Pimeän jäljillä on hieno rikostarina, mutta sen syvemmällä tasolla lukija pääsee kurkistamaan afrikkalaisen keskiluokan elämään ja ennen kaikkea vihan tarkoitukselliseen synnyttämiseen. Aihe on entistäkin ajankohtaisempi Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen takia. Sitä pohjustettiin määrätietoisesti demonisoimalla Ukraina ja ukrainalaiset.

Philip Taiwo ja häntä avustava katuviisas Chika saavat huomata Okrikassa olevansa kuin John J. McCready John Sturgesin elokuvassa Mies astui junasta: täällä ei muukalaisia nuuskijoita kaivata, koko yhteisö viestittää elein, sanoin ja teoin. Taiwon on kuitenkin tehtävä mitä miehen on tehtävä, koska kyse on myös sukupolvet ylittävistä lojaalisuussäännöistä eli hänen isänsä tuttavuudesta pankkimiehen kanssa.

Kayode juoksuttaa tarinaa mukaansa tempaavasti. Työuransa mainosalalla tehnyt esikoiskirjailija on kertojana lahjakkuus. Alusta asti on ilmiselvää, että moni valehtelee, eikä totuus lynkkaukseen johtaneista tapahtumista ole sittenkään tiedossa. Mutta ennen kuin Taiwo ja Chika ovat solmineet langat yhteen, tarvitaan monta uhkaavaa tilannetta ja niitä Kayode rakentelee maukkaasti. Pimeän jäljillä toimii mallikelpoisesti pelkkänä tavallisuudesta poikkeavana dekkarinakin.

Teoksen alussa Johannes Paavali seuraa sivusta kolmikon pahoinpitelyä ja lynkkausta. Tekeillä on suuri suunnitelma, jolla kiihkomieliset muslimit ja yhtä kiihkomieliset kristityt ajetaan toisiaan vastaan. Se on Kayoden romaanin varsinainen pihvi. Sille on tulossa myös jatkoa, sillä vaikka Okrikan tapaus saa ratkaisunsa, Johannes Paavali katoaa jäljettömiin jatkamaan juonensa punomista.

Pimeän jäljillä on varsinainen monikärkiohjus, sillä dekkarin, afrikkalaisen kulttuurin ja vihapuheen lisäksi kyseessä on kepeähkö avioliittokuvaus. Vain se jää länsimaalaiselle lukijalle arvoitukseksi, mikä on nigerialaisessa yliopistomaailmassa vuosikymmeniä vallinnut kultti, johon teoksessa koko ajan viitataan. 

torstai 9. kesäkuuta 2022

Kari Häkämies yllättää eleettömän tyylikkäällä vakoiluromaanilla



Kari Häkämies: Linnan hämähäkki. 315 sivua, CrimeTime.

Entinen sisä- ja oikeusministeri Kari Häkämies on ollut poliittisen uransa jälkeen tuottelias jännityskirjailija. Hänen kokemuksellaan poliittisista valtapeleistä voisi syntyä Suomen parhaat poliittiset dekkarit, mutta tätä potentiaaliaan Häkämies ei ole oikein saanut ulos. Dekkarit ovat jääneet vähän laimeiksi.

Entä nyt, kun Häkämies 12. romaanissaan Linnan hämähäkki siirtyy vakoilun maailmaan? Kyllä toimii, ja komeasti. Kerronta on klassisten vakoiluromaanien tapaan hillittyä ja tyylikästä. Häkämies on ehtinyt saada Linnan hämähäkkiin mukaan jopa Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eli ajassa ollaan kiinni niin paljon kuin mahdollista.

Häkämiehen päähenkilökin on kaikkea muuta kuin tavallinen jännityskirjallisuudessa. Perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvos Henrik Hamilo yrittää selvittää, mitä tapahtui hänen ystävälleen ulkomaankauppaministeri Jan Baxterille, joka löytyy hukkuneena merestä.

Baxterin salaisuuksien perässä on myös juuri Venäjän suurlähetystössä aloittanut nuori tiedustelumies Valeri Ivanov, jonka kautta Häkämies tarkastelee herkullisesti Venäjän jatkuvuuksia. Vaikka valtion nimi ei ole enää yli 30 vuoteen ollut Neuvostoliitto, ei kovin moni asia ole muuttunut.

Hamilo ja juttuun kytkeytyvä Ilta-Sanomien toimittaja Lotta Simula selvittelevät Baxterin jälkiä myös Lontoossa, jota sinne Putinia paenneiden oligarkkien takia Londongradiksikin kutsutaan. Kompaktin mittainen teos taustoittaa yllätävän hyvin Venäjän uusimpia käänteitä.

Linnan hämähäkki edustaa asiallisen uskottavaa vakoiluromaania. Kertaakaan ei ammuta eikä mukana ole yhtään takaa-ajoa. Hamilo yrittää kerätä tietoja shakkilaudan äärellä sekä lounailla ja illallisilla. Kuivakan asiallisen tyypin ainoa pahe tuntuu olevan suhde naimisissa olevaan naiseen.

Valeri Ivanov taas on Suomessa kahden kulttuurin risteyksessä. Vauras, vapaamielinen ja tasa-arvoinen Suomi estottomine naisineen on kuin karkkikauppa alakouluikäiselle. Työpaikalla Venäjän suurlähetystössä taas vallitsee käskytyskulttuuri ja nyky-Venäjälle ominainen konservatiivinen arvomaailma. Vanhemman ja kokeneemman kollegan oikkuja on vain siedettävä.

Valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi etenevä Hamilo antaa Häkämiehelle hyvän tilaisuuden esittää piikikkäitä huomioita tämän päivän poliittisesta kulttuurista yleensä ja perusoikeusasiantuntijoista erityisesti. Mielenkiintoista on bongailla, ketkä oikeat poliitikot ovat keksittyjen henkilöhahmojen esikuvia. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta Häkämiehen asiantuntemus näkyy ja tuntuu. Moni poliittinen jännitysromaani sortuu juuri kirjoittajansa heikkoihin pohjatietoihin, tämä ei.

Onko Linnan hämähäkki sitten ollenkaan jännitysromaani? Ei oikein. Jännitystä ei synny eikä Häkämies sitä tunnu tavoittelevankaan. Jutun loppukin on lakoninen. Hiljaisten herrasmiesten ja hieman räiskyvämmän naisen varaan rakennettu draama toimii juuri tällaisena. Vakoilu lienee pääosin yksinäistä virkamiestyötä, jossa isot läpimurrot ovat vähissä. Tähän maailmaan Häkämies on päässyt hienosti sisään ja malttaa mielensä tyylin rikkovilta ylilyönneiltä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Jarkko Sipilän Takamäki-sarja päättyy vetävästi



 Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu. 319 sivua, CrimeTime.

Kahdesti tapettu on Jarkko Sipilän 22. ja viimeinen Takamäki-dekkari. Toimittaja-kirjailija kuoli yllättäen talvella, mutta ehti kirjoittaa pitkän sarjansa uusimman teoksen melkein loppuun. 

Tasalaatuisesta, myös tasapaksusta, sarjasta on mahdotonta sanoa mitään uutta. Niin samanlaisia kaikki Takamäet ovat. Asiantuntevan poliisityön kuvauksesta ja kuivakkuuteen asti realistisesta poliisiromaanista pitävät saavat vielä kerran perinpohjaisen johdatuksen poliisin uusimpiin tutkintamenetelmiin. Henkilökuvauksesta, jännityksen rakentamisesta ja huumoristakin pitävät lukevat jonkun toisen kirjoja.

Kahdesti tapettu on vuonna 2013 Jyväskylässä kadonnut ja kuoliaaksi julistettu Janne Honkanen, jonka ruumis löytyy Ylönen-nimisenä Helsingin Paloheinän maastosta marraskuussa 2022. Tavallinen tappo tai murha. Jos kysymys olisi oikeista poliiseista ja rikoksista, heräisi kysymys, miksi juuri tämä tarina on kertomisen arvoinen.

Astetta kiinnostavammaksi juttu muuttuu, kun mukaan astuvat huumerikollisten monimutkaiset kuviot sekä sarjan monista kirjoista tuttu Salmela, ataripoliisi Suhosen lapsuudentuttu eri puolelta lakia.

Kiinnostavin juoni tuntuisi syntyvän Suomeen nousevan albaanimafian ympärille, mutta valitettavasti Sipilä jätti tämän kuvion vähälle käytölle. Mahdollisuuksia olisi ollut jenslapidusmaiseen etnisen rikollisuuden kuvaamiseen, mikä olisi tehnyt hyvää koko sarjalle.

Kun eri toimijat alkavat liittyä yhteen, Kahesti tapettuun alkaa syntyä eloa ja nousee korkeammalle kuin liian moni perus-Takamäki. Sipilän poliisit ovat persoonattomia, mutta tässä tarinassa rosvot ovat hyvin hahmoteltuja ja rikollisen elämän kuvaus jopa koskettavaa, kun mennään sen varjoiselle puolelle, jossa kaikki veljeyden vannomiset ovat jääneet taakse ja jäljellä on vain velka entisille rikoskumppaneille.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmältä näyttää, että Sipilä nousi loppuvuosinaan uudelle tasolle. Vuosi sitten ilmestynyt Pelontekijät oli yllättäen "poliisiromaanin valioyksilö" ja myös Kahdesti tapettu vetää vauhtiin päästyään komeasti. Lopun poliisioperaatio takaa-ajoineen on uljas päätös sarjalle.

Kahdesti tapetun ei pitänyt olla viimeinen Takamäki, mutta aivan lopussa on sellaista kohtalonomaisuutta, että teos toisaalta sopii viimeiseksi pisteeksi Sipilän pitkälle uralle.