Islannin kehutuin dekkaristi ja maan pääministeri yhdistivät voimansa, tulos on kiehtova ja perinteitä kunnioittava katoamismysteeri

 

Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttir: Reykjavik. Englanninnoksesta suomentanut Enni Vanhatapio. 334 sivua, Tammi.

Agatha Christielle omistettu "salapoliisitarina", jossa on hyvä ja älykäs juoni. Ei mitään nordic noiria, vaikka etukannessa niin väitetään, vaan perinteikäs dekkari modernilla otteella. Sellainen on Reykjavik, jonka on kirjoittanut poikkeuksellinen kaksikko. Ragnar Jónasson on toki kansainvälinen menestysnimi Hulda-kirjojensa takia, mutta pääministerit osallistuvat harvemmin rikoskirjojen tekemiseen. Islannin vihreää vasemmistoa edustava Katrín Jakobsdóttir on kuitenkin dekkari-intoilija. Koronan aiheuttama pysähdys antoi aikaa omistautua fiktiivisen mysteerin kehittelyyn Jónassonin kanssa.

Kaksikon yhdessä kirjoittama erinomainen dekkari alkaa 15-vuotiaan Láran katoamisella Reykjavikin edustalla olevalta Videyn saarelta vuonna 1956. Lára on ollut kesän kotiapulaisena saarella asuvan pariskunnan luona. Óttar on jo kolmikymppisenä arvostettu juristi ja hänen vaimonsa Ólöf niin sanotusti hyvästä perheestä lähtöisin. Esimiehet tekevät saarelle katoamista tutkimaan lähteneelle nuorelle poliisille Kristján Kristjánssonille selväksi, ettei heitä ole tarpeen vaivata liikaa.

Láran katoaminen on vähän kuin Kyllikki Saaren mysteeri Suomessa. Lopullinen totuus ei selviä, mutta aina vähintään kymmenen vuoden välein kansakunnan tajuntaa jäytävä tapaus nostetaan mediassa esiin.

Reykjavik sijoittuu vuoteen 1986. Nyt on Vikubladíd-nimisen viikkolehden kunnianhimoisen toimittajan Valur Róbertssonin vuoro tehdä juttusarja Láran tapauksesta, ja unelmissaan hän aikoo myös ratkaista salaisuuden.

Reykjavikin juoni on niin hienosti rakennettu, että tätä enempää sitä ei kannata selostaa paljastusten välttämiseksi.

Dekkarin ensimmäinen puoli on vähän hidas. Siinä on paljon arjen kuvausta ja tarpeettoman laajoilta tuntuvia henkilökuvia tapaukseen mahdollisesti liittyvistä toimijoista. Niin tuntuu kirjaa lukiessa, mutta lopussa kaikki onkin perusteltua.

Puolivälin shokkikäänteen jälkeen kerronta tiivistyy ja Reykjavik alkaa toden teolla vetää. Láran arvoitusta selvitetään vihjeiden ja johtolankojen varassa niin kuin vanhan ajan dekkareissa. Toimintaa on vähän, mutta tunnelma tihenee koko ajan. Näin luodaan jännitystä ilman väkivaltaa, ilman yhtään ampumista tai tappelua. 

Miksi teoksen nimi on Reykjavik eikä Videy niin kuin olisi loogisempaa? Islannin pääkaupungin historiaa yhtään tuntematta voisi kuvitella, että Jónasson ja Jakobsdóttir ovat halunneet kuvata rikostarinan ohella sen kehitystä ja modernisaatiota, jossa 1980-luvun puoliväli näyttää olleen taitekohta. 200-vuotisjuhliaan silloin viettäneelle Reykjavikille rakennettiin uutta keskustaa ja uusia asuinalueita. Syksyllä 1986 presidentit Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov purkivat kylmää sotaa huippukokouksessaan Reykjavikissa.

Koko Islanninkin mitassa puhalsivat muutoksen tuulet. Kirjoittajien rekisteröimiä merkkitapauksia olivat kaupallisen tv-kanavan perustaminen samana syksynä. Sitä ennen Islannissa oli vain yksi valtiollinen tv-kanava, jonka ohjelmisto tuntuu olleen kuivan asiapitoista. Myös suosittua musiikkia soittanut uusi radiokanava vaikutti ajan nuorison tajuntaan.

Mitenkähän kahden eri kirjoittajan panos näkyy lopputuloksessa? Reykjavikista tunnistaa Ragnar Jonassónin tyylin. Se on samanlainen hiipivä mysteeri kuin salaisuuksiaan nautinnollisen hitaasti avaavat Hulda-kirjat. 

Katrin Jakobsdóttirin panosta voisivat olla teoksen yhteiskunnalliset kytkennät. 15-vuotiaan tytön katoaminen hoidettiin luvattoman leväperäisesti, koska yhteiskunnalliseen eliittiin kuuluneita ei haluttu häiritä. Vuoteen 1986 sijoittuvassa nykyajassa hyvä veli -kytkennät ovat olennainen osa mysteeriä. Tavallaan on helppo arvata, mitä Láralle tapahtui ja silti loppuratkaisu on yllätys.

Islantilaiset dekkarit tekivät kansainvälisen läpimurron Arnaldur Indridasonin teosten myötä. Katrin Jakobsdóttir kirjoitti gradunsa niistä.

Islannista on tullut dekkaritrendi niin, että niitä kirjoittavat suomalainen Satu Rämö ja britti Quentin Bates, jotka molemmat toki asuvat Islannissa. Jónasson ja Jakobsdóttir ovat profeettoja omalla maallaan. Rauhallinen ja juonikas Reykjavik ei toivottavasti jää kaksikon ainoaksi teokseksi. Juuri tätä tarvitaan kaikkien turboahdettujen väkivaltadekkarien, yliälykkäiden sarjamurhaajien ja kylmien nordic noirien vastapainoksi.

Enni Vanhatapion suomennoksesta ei ole huomauttamista, mutta eikö Suomessa ole islannin osaajia? Vai miksi käännös on tehty englanninkielisestä versiosta?

Liza Marklund päättää Napapiiri-trilogiansa pakahduttavan hienoon sukutarinaan

Liza Marklund: Myrskyvuori (Stormberget). Suomentanut Kristiina Vaara. 279 sivua, Otava.

On tullut aika jättää jäähyväiset Stenträskille ja sen poliisipäällikkö Wiking Stormbergille, joka tosin on syöpähoitojensa takia pitkällä sairauslomalla. Liza Marklund lopettaa Napapiiristä alkaneen loistavan dekkarisarjan kolmanteen osaan Myrskyvuori. Ja millaiset jäähyväiset. Edellinen osa Suonsilmä oli taiten sommiteltu mysteeri ja kiehtova perhetarina. Nyt Marklund vie Wiking Stormbergin dramaattisen sukutarinan loppuun vähintään yhtä nautittavasti. Myrskyvuori on pohjoismaista dekkaria korkeimmalta huipulta.

Myrskyvuori alkaa suolta niin kuin Suonsilmäkin. Kallmyrenin suosta löytyy ruumis, jonka paikkakuntalaiset uskovat kuuluvan Wikingin 30 vuotta sitten kadonneelle vaimolle Helenalle. Erikoista ruumiissa on, että sen rintalastan läpi on isketty paalu, joka on pitänyt kalmon kiinni suon pohjassa vuosikymmeniä. Nyt se on lahonnut ja ruumis noussut pintaan. Edellisen kirjan lukeneet tietävät kuitenkin Helenan elävän, ja sitäpaitsi ruumis kuuluu miehelle.

Wikingin äiti Karin on kuollut koronan takia. Hänen jäämistöstään löytyy papereita, jotka johdattavat sairauslomalla olevan poliisipäällikön kaikkien aikojen tutkintaan selvittämään omaa menneisyyttään. Kuka isäänsä Gustavia poliisina seurannut Wiking oikein on? Lopulta se yllättää hänet itsensäkin.

Sukutarinan kautta Marklund vie lukijan 1950-luvun ja 60-luvun alun Norrbotteniin, jonka jokia energiayhtiö Vattenfall valjastaa kiivaaseen tahtiin ja toimii alueella kuin siirtomaaisäntä. Sen otteet nostattavat kaunaa, joka johtaa suureen kassakaappiryöstöön. Marklundin nerokkaasti kehittämällä ryöstöllä on todellinen esikuva, mutta se tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin. Marklundin kuvaamassa ryöstössä kassakaapissa on liki miljoona kruunua voimalaitostyömaan palkkarahoja.

Wiking Stormbergin sukutarinan kautta Marklund kertoo ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja homoseksuaalien kaapissa elämisestä vielä 1960-luvulla. Myrskyvuori on loistava rikosromaani ja samaan aikaan panoraama kansankotiin, joka monille oli ahdas paikka elää ja olla. 

Koko sarjan taustalla taas vaikuttaa kylmän sodan perintö, jota Putinin Venäjä pitää yllä vakoilijoineen. Syy on se, että alueella sijaitsee Euroopan suurin joukkotuhoaseiden testauspaikka Basen. Putinin hyökkäys Ukrainaan pakottaa yhden sarjan keskeisen henkilön uudelle pakoretkelle kotiseudultaan, sillä kostolla on pitkä käsi "pettureita" kohtaan.

Aineksia siis riittää moneen lähtöön, mutta Liza Marklund pitää kokonaisuuden hyvin käsissään ja tasapainossa. Sivujakin on reilusti alle 300, mikä tuntuu ihmeelliseltä tällaisessa runsaudensarvessa.

Marklundin trilogiassa on paljon samaa kuin hänen vanhan yhteistyökumppaninsa Tove Alsterdalin kirjoissa. Molemmat kirjoittavat rikoskirjoja, joissa pohjoisen Ruotsin yhteiskunnallinen menneisyys liittyy saumattomasti yhteen nykyaikaan sijoittuvan tarinan kanssa. Kummankin uusin teos on kolmiosainen ja loppuu tänä syksynä ilmestyneisiin suomennoksiin. Vertailua ei tarvita siitä, kumpi tekee sen paremmin. Molempien teokset menevät suoraan sydämeen, eikä heidän henkilöistään ja maailmastaan haluaisi vielä luopua.

Liza Marklund on jo kerran lopettanut dekkarien kirjoittamisen, mutta teki sitten väkevän paluun uransa parhailla kirjoilla. Toivottavasti elämänsä vedossa oleva Marklund ei tällä kertaa haudo lopettamista, sillä ruotsalaisen ja pohjoismaisen dekkarin huipulle nousseena hänellä on vielä paljon annettavaa.

Rönnbackan Mennyt mies yltää huimille kierroksille

Christian Rönnbacka: Mennyt mies. 303 sivua, Bazar.

Nykyään kahta dekkarisarjaa kirjoittavan Christian Rönnbackan Hautalehdoissa ollaan edetty jo yhdenteentoista osaan. Rönnbackasta on tullut sen verran merkkituote, että kannessa hän esiintyy vain sukunimellään. Ja miksei olisi, useimmat Hautalehdot ovat sujuvaa käyttöviihdettä. Niin on myös J. Karjalaisen laulusta nimen saanut ja ehkä muutenkin inspiroitunut Mennyt mies.

Liikkeelle lähdetään rivakasti Moskovasta. Viisikymppinen oligarkki Mihail Adajev nauttii elämästään luksusasunnossa tietämättä, että ne ovat hänen viimeisiä hetkiään. Pian Adajev liittyy niiden liikemiesten joukkoon, jotka poistuvat asunnostaan ilmateitse ja jysähtävät katuun.

Porvoossa sen sijaan vietetään rauhallista alkusyksyä. Komisario Antti Hautalehdon ryhmää työllistävät vain alueella tapahtuneet mökkimurrot. Jotain paossa oleva mies murtautuu tyhjillään oleviin mökkeihin, kylpee, syö ja siistii paikat poistuessaan. Ongelmat ratkeaisivat, kun hän tapaa Lunaksi itseään kutsuvan henkilön.

Samaan aikaan Sipoossa sijaitsevasta huonokuntoisesta omakotitalosta paljastuu henkirikos, mutta sen uhria ei ole missään.

Rönnbacka luo Menneen miehen alkuun mukavan kutkuttavan salaperäisen tunnelman. Kuka on tuo pakosalla oleva mies, mitä hän pakenee ja kenen jäljet ruumiskoira löytää sipoolaisesta talosta? Salaperäisyyden ylläpitämisen hinta on, että teoksessa ei alkujakson jälkeen tapahdu pitkään aikaan oikein mitään. Rönnbacka täyttää tyhjää tilaa poliisihuumorilla josta joko pitää tai pitää aika paljon vähemmän, kun sitä saa suurina annoksina. Ainakin kovin lämminhenkinen Hautalehdon tutkimusryhmä on. Siitä on mukava lukea.

Loppupuolella palkitaan sekin lukija, jolle riittäisi vähempikin Rönnbackan huumori. Kun vauhtiin päästään, entinen poliisi ja vakuutusetsivä näyttää asiantuntemuksensa poliisityön kuvaajana. Rikollisen jäljitysoperaatiossa kertomisen imu pääsee valloilleen ja monimutkaisen operaation johtaminen pistää lukijankin veren kiertämään.

Mennyt mies on Rönnbackaa parhaasta päästä. Juonikuvio on omaperäinen ja yllättäviä käänteitä riittää, kun mökkimurtautuja lopulta kohtaa Lunan. Kahden kelmin voimasuhteet heittelevät jännittävästi loppuun asti. Sekin saa selityksensä, miksi liikkeelle lähdettiin Moskovasta. Ajankohtaista tunnelmaa lisää kuvio, jossa Loviisaan lähelle ydinvoimalaa oli suunnitteilla Airiston helmi -tyyppinen ratkaisu.

Jälkinäytökset kruunaavat onnistuneen jännärin. Niistä yllättävämmässä Rönnbacka osoittaa, että hänellä on silmää myös romanttisille käänteille, kun Hautalehto ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä Leena nauttivat toisistaan Haikon kartanossa.

"Euroopan hauskin kirjoittaja" ei nyt edes hymyilytä kunnolla

 

Antti Tuomainen: Palavat kivet. 297 sivua, Otava.

Mahtava Jäniskerroin toi humorististen jännityskirjojen kirjoittajalle Antti Tuomaiselle määritelmän "Euroopan hauskin" Lontoossa ilmestyvältä The Times -lehdeltä. Jatko-osat Hirvikaava ja Majavateoria olivat jos mahdollista vielä hauskempia. Tuomainen on Suomen menestyneimpiä kirjailijoita käännösmarkkinoilla.

Käännökset ja niiden promoaminen ovat pitäneet Tuomaisen kiireisenä. Siitäkö johtuu, että nyt ei oikein irtoa. Tämän syksyn huumoridekkari Palavat kivet on tasapaksu ja liian samanlainen kuin Tuomaisen aiemmat kirjat. Jokunen hymy irtoaa, mikä on hänen kohdallaan liian vähän.

Edelliset kaksi teosta olivat 11 kirjaa kirjoittaneen Tuomaisen ainoat jatko-osat, mikä sekin on piristävää sarjoittuneessa dekkarigenressä. Jäniskertoimessa ja sen jatko-osissa taisteltiin vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen vahingossa haltuunsa saaman seikkailupuiston hallinnasta roistoja vastaan. Vastapainoksi yltiöasiallinen Koskinen sai elämäänsä ison annoksen romantiikkaa.

Palavien kivien päähenkilö on Puhtikiuas-nimisen yrityksen kokenut myyntitykki Anni Korpinen. Käsintehtyjä kiukaita valmistavan yrityksen perustaja Erkki "Kiuaskuningas" Ruusula on jäämässä pois yhtiön johdosta ja julistanut seuraajakilpailun yhtiön sisällä. Sen voittaja Ilmo Räty kuitenkin kokee hikisen kuoleman murhassa, jonka toteuttamistapa teoksen alussa pistää odottamaan taas uutta hykerryttävää Tuomaista.

Meno kuitenkin jähmettyy heti alkuunsa eikä piristy kunnolla edes loppuratkaisun koittaessa. Kun toinenkin Puhtikiukaan työntekijä murhataan, pääepäillyksi nousee säntillinen himosaunoja Anni Korpinen. Todisteetkin viittaavat häneen, mutta Puhtijärven poliisin vanhemman konstaapelin Reijo Kiimalaisen päämotiivi Annin saamiseksi kiikkiin näyttää liittyvän vuosikymmeniä sitten alkunsa saaneeseen kiistaan hirvenmetsästykseen liittyen. Kylän toinen poliisi Janne Piirto on Anni Korpisen nuoruuden rakastettu.

Koska poliisi ei ole kiinnostunut oikeasti selvittämään rikosta, on Annin tehtävä se itse pelastaakseen nahkansa.

Tarina ei tällä kertaa lähde lentoon. Antti Tuomaisen teksti on humoristisen kuvailevaa, mutta siitä puuttuu hänen parhaiden kirjojensa sähäkkyys ja myös yllätyksellisyys. Juttu kulkee liiankin tuttuja latuja niin että hänelle tyypilliset kolmisensataa sivua tulevat täyteen. Rutiinityöltä vaikuttaa. Myös romanttinen sivujuonne ja onnellinen loppu tulevat taas täytetyiksi.

Osaltaan Palavien kivien vaisuus johtuu sivuhenkilöiden kalpeudesta. Edellisessä kolmen romaanin kokonaisuudessa Tuomainen iloitteli kunnolla SunMunFun-seikkailupuiston henkilökunnan tyypeillä. Kaikki Puhtikiukaan työntekijät sen sijaan ovat tasaisen tympeitä. Ainoa hauskempi hahmo on Annin aviomies Santeri, joka on omistanut elämänsä 1980-luvun Formula 1 -kilpailujen muistojen vaalimiselle.

Välityöltähän Palavat kivet vaikuttaa. Niitä ei tasaisen varmalle Tuomaiselle ennen ole sattunutkaan. 

Aróran tutkimusten kakkososa on vielä latteampi kuin ykkönen

 Lilja Sigurdardóttir: Verenpunainen meri (Blódraudur sjór). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 249 sivua, Blue Moon / Docendo.

Islantilaisten dekkarien suosio yleensä ja Satu Rämön kahden Islantiin sijoittuvan dekkarin megasuosio erityisesti ovat ehkä syynä siihen, että suomennoksiin osuu myös kakkoslaatua. Mitään muuta syytä en keksi sille, että Lilja Sigurdardóttirilta ilmestyy jo toinen suomennos tänä vuonna. Tammikuussa ilmestynyt Jääkylmä aurinko oli hehkutuksiin nähden lattea. Jatko-osa Verenpunainen meri on ikävystyttää kuoliaaksi.

Ensimmäisessä osassa rikollista rahaa jäljittävässä Árórassa oli edes hieman särmää. Kakkosen ihmisryöstödraamassa sivuhenkilöksi jäävä Áróra on edelleen epämääräinen yksityisetsivä, mutta täysin vailla kiinnostusta herättäviä ominaisuuksia.

Ulkomaille rahaa piilottaneen liikemies Flosin vaimo on kidnapattu. Kun hän palaa töistä kotiin, pöydällä odottaa lappu, jossa vaaditaan kahden miljoonan euron lunnaita viikon kuluttua. Flosi ottaa yhteyttä poliisiin, vaikka se on kielletty. Áróra sekaantuu juttuun, koska hän noutaisi eurot Englannista.

Flosi vakuuttaa, että avioliitto Gudrúnin kanssa on onnellinen. Vähitellen paljastuu, että hänellä on toinen nainen. Flosilla on läheinen suhde tyttäreensä, joka ei kuitenkaan tule toimeen äitipuolensa kanssa. Lohtuna häärii myös ex-vaimo.

Poliisi tutkii juttua niin kuin sadoissa rutiinidekkareissa. Lukija odottaa kohauttavaa käännettä, koska Lilja Sigurdardóttir on niin palkittu ja paljon käännetty kirjailija, että eihän tämä tällaisena voi loppuun asti jatkua. Mutta jatkuu se. Verenpunainen meri on tylsä ja tavanomainen.

Englannissa asuva Áróra muutti Islantiin, koska hän etsii kadonnutta sisartaan. Siinä etsinnässä ei tässä teoksessa päästä yhtään eteenpäin. Eikä sarjan tämä jatkuva juoni kyllä kiinnostakaan, sen verran vaisuja teoksia nämä ovat.

Lisbeth Salanderin välkky veljentytär varastaa shown Millennium-sarjan paluussa

 

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto (Havsörnens skrik). Suomentanut Outi Menna. 472 sivua, WSOY.

Aktivisti-toimittaja Stieg Larssonin loistava Millennium-trilogia suomennettiin vuosina 2006-2008. Toimittaja Mikael Blomkvistista ja hakkeri Lisbeth Salanderista kertovista dekkareista tuli jättimenestys. Larsson ei ehtinyt nähdä ensimmäistäkään osaa painettuna. Hän kuoli viisikymppisenä sydänkohtaukseen.

Larsson välttyi myös näkemästä menestystä seurannutta perintöriitaa. Äärioikeistoa ja rasismia vastaan kamppaillut toimittaja kirjoitti dekkarit ajatuksena saada lisätuloja eläkepäivikseen. Vaatimattomaksi luulemansa omaisuutensa hän testamenttasi uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle. Kun kirjoja myytiin miljoonia, sukulaiset ryhtyivät riitelemään testamentista.

Muun muassa tämän takia en ole lukenut David Lagercrantzin kirjoittamia jatko-osia. Millennium-sarjan jatkaminen Larssonin kuoleman jälkeen tuntuu haudanryöstöltä, pelkältä ahneudelta, joka tapauksessa pöhköltä.

Nyt olen kuitenkin lukenut seitsemännen osan Merikotkan huuto. En voinut vastustaa kiusausta, kun seuraavan trilogian kirjoittajaksi pestattiin mahtavan janakippo-trilogian kirjoittaja Karin Smirnoff.

Merikotkan huuto on Smirnoffin avaus, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan se on kirjoitettu trilleriksi. Varsinkin Lisbeth Salander oli yliampuva hahmo jo Larssonin käsittelyssä, mutta Smirnoffin koko henkilögalleria on niin överi, ettei kauaksi jää ajatus trilleriparodiasta.

Kolmen edellisen osan lukemattomuus ei haittaa, kun Blomkvist ja Salander saapuvat omista syistään Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, josta on tulossa yksi vihreän siirtymän Eldoradoista halvan sähkön takia. Mikaelista on tulossa kieron kunnanjohtajan Henry Salon appiukko ja Lisbeth matkustaa tapaamaan 13-vuotiasta veljentytärtään Svalaa, jonka Märta-äiti on kadonnut. Märtan miesystävä on täysi roisto ja sukulaiset eivät halua Svalaa vastuulleen. Joutuuko Lisbeth Salander siis solmimaan aidon ihmissuhteen ja vieläpä jonkinlaisena sijaisäitinä?

Stieg Larsson käsitteli omissa kirjoissaan ruotsalaisten natsimenneisyyttä, tämän päivän äärioikeistoa, naisiin kohdistuvaa vihaa ja tiedustelupalvelun laittomuuksia. Merikotkan huudon yhteiskunnallisena teemana ovat vihreässä siirtymässä piilevät rikastumismahdollisuudet, jotka vetävät myös konnia puoleensa. Sellainen olisi jättimäinen tuulipuisto, jonka rakentamista Branco-yhtiöt yrittää keplotella itselleen kovin ottein.

Kovin syvälle Smirnoff ei viitsi teemassa kaivautua. Tuulipuistosta käytävä taistelu on vain taustakulissi, joka mahdollistaa Blomkvistin ja Salanderin paluun yhteen, ja uusien mahtavien tyyppien marssittamisen näyttämölle. Heistä ehdottomasti ykkönen on numeronero Svala, tätinsä kaltainen poikkeusyksilö, mutta tästä poiketen korrekti ja hyvin käyttäytyvä nuori nainen. Svala on niin mahtava hahmo, että jopa Lisbeth Salander jää hänelle kakkoseksi. Neuvokkuus ei rajoitu pelkästään numeroihin.

Jos Merikotkan huutoa lukee vain trillerinä, niin voi pettyä. Se on rönsyilevä, huonosti rytmitetty, pitkitetyn oloinen eikä kovin jännittävä. Jos taas antautuu Smirnoffin pohjoisen outouden vietäväksi janakippo-kirjojen tapaan, saa nauttia hyvin kirjoitetusta ja imaisevasta tarinoinnin runsaudensarvesta.

Parodian vaikutelmaa lisäävät etenkin Merikotkan huudon roistohahmot. Kirjalle nimen antanut tappaja "siivooja" asuu syrjäisessä mökissä ja syöttää lähellä pesiviä merikotkia uhriensa lihalla. Pääroisto Marcus Branco on kuin James Bond -elokuvien maailman tuhoamista suunnitteleva miljonääri, mutta vielä pahempi ja groteskimpi.

Karin Smirnoff on ottanut Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn. Pistänyt ne pesukoneeseen ja lingonnut oikein kunnolla. Ulos putkahti teos, joka on enemmän omintakeista Smirnoffia kuin Larssonia, joka hänkin oli outo lintu dekkarin kirjoittajana. Tulos on ällistyttävän viihdyttävä ja vetävä.

Mitä Laina Päätalo ehkä ajatteli avioliitossaan Kalle Päätalon kanssa

Karoliina Timonen: Laina. 416 sivua, WSOY.

Laina Päätalo oli, on ehkä vieläkin, Suomen tunnetuin vaimo, jos julkkiksia ei lasketa mukaan. Kirjailija Kalle Päätalo kuvasi avioliittoaan Lainan, oikealta nimeltään Helvi Ojala, 14 Iijoki-sarjan romaanissa. 26-osainen sarja ilmestyi vuosina 1971-1998. Laina oli mukana niiden suosion huippukaudella, jolloin kirjoja painettiin yli 100000 kappaletta. Kallen luoma kuva Lainasta on ikuistettu myös näytelmässä Tammerkosken sillalla sekä Hannu Kahakorven ohjaamassa elokuvassa Päätalo (2008).

Kallen versiossa ensimmäisestä vaimostaan tämä oli työteliäs, mutta länsimurteellaan säkättävästi nalkuttava ihminen. Laina vihasi erityisesti viinaa ja yritti vaivihkaa haistella Kallen hengitystä, onko tämä ottanut. Aviovuoteessa oli vaikeaa Lainan haluttomuuden takia. Lisäksi pariskunnan lapsettomuus johti ristiriitoihin. Kaikki tämä purkautui raivoisina riitoina.

Ei Kalle Päätalo peitellyt kirjoissaan omiakaan vikoja, joista liiton kannalta raskaimmat olivat jatkuvat syrjähypyt. Niihin Kalle syyllistyi ensi kerran pian helluntaina vuonna 1944 pidettyjen häiden jälkeen, kun oli vielä armeijan kirjoissa. Uskottomuuteen liitto myös päättyi lopullisesti vuonna 1955.

Oikean Lainan, Helvi Ojalan, kanta yhteen Suomen tunnetuimmista avioliitoista on saatu lukea vain parista Kalle Päätaloa käsittelevästä kirjasta. Eero Marttisen kirjassa Mestari elämän telineillä (Gummerus 1999) Ojala kertoo, että viinaa hengestä haisteli kokonaan toisen miehen vaimo. Kalle oli myöntänyt tämän, mutta perustellut Lainan luonnekuvan muuttamista niuhompaan suuntaan sillä, että se kiinnostaisi ihmisiä.

Laina on mukana Iijoki-sarjan kirjoissa, jotka ilmestyivät 1981-1994. Helvi asui samaan aikaan Tampereella toisen miehensä Veikko Moilasen kanssa. Jotkut varmasti tiesivät, että hän oli tuon Kalle Päätalon supersuositun kirjasarjan Laina, omaa sukua Puronen.

Pohjustus on pitkä, mutta Karoliina Timosen romaani Laina on niin erikoinen tapaus, että ehkä sitä tarvitaan. Timonen on tunnettu Päätalo-asiantuntija. Edellisessä kirjassaan Kirjeitä Iijoelle hän käsitteli Kalle Päätalon nuoruuden naisia. Laina on romaani, jossa Timonen kuvittelee, miten Laina koki samat tapahtumat, joista Kalle kirjoitti kirjoissaan oman versionsa. Kyse on nimenomaan fiktiivisestä romaanihenkilöstä, mutta teoksessa on joitakin ainakin itselleni ennen tuntemattomia tietoja myös oikeasta Helvistä.

Lainan runkona on teoksen päähenkilön työpäivä tammikuun viimeisenä vuonna 1955. Päivän päätteeksi Kalle tulisi viimeisen kerran yhdessä rakennettuun Kirvestien taloon hakemaan muuttokuormansa. Talo jäisi Lainalle ja Kalle muuttaisi vuokralle asumaan. Todellisuudessa Kalle petti Lainalle antamansa lupauksen talosta, mutta Laina ei sitä tiedä päivänä, jolloin avioero on sinettiä vailla.

Linja-auton rahastajana Laina palaa muistoihinsa. Naimisiin mennessään pariskunta ei juuri tuntenut toisiaan. Sodassa ollut Kalle oli herättänyt Lainan mielenkiinnon lemmekkäillä kirjeillään. Nopealla ensitapaamisella Messukylään tuli raamikas mies, jota myöhemmin sanottiin Tauno Palon näköiseksi.

Kalle kotiutui armeijasta marraskuussa 1944. Yhteinen elämä alkoi ahtaassa vuokra-asunnossa Messukylässä. Romanttinen kirjemies paljastui juroksi ja mustasukkaiseksi jöröksi, joka alkoi pian pettää Lainaa tätä nuorempien naisten kanssa.

Karoliina Timosen kuvitelmassa Laina kärsii, mutta kestää, koska ihminen rakastuu vain kerran. Timonen panee Lainan muistelemaan kuolinvuoteellakin Kallea, ei Veikkoa, vaikka Veikon kanssa hän eli suurimman osan elämästään.

Timosen Laina on tuohon aikaan epätavallisen rakastavan ja hellän perheen elämäniloinen tyttö, joka rakastaa tanssimista. Kuten Kalle Päätalon lukijat tietävät, tanssiminen loppui, kun avioliitto alkoi. Teini-ikäiselle Lainalle Timonen on kehittänyt traagisen tapahtuman, joka selittää hänen seksuaalisen haluttomuutensa.

Huikean kauniisti kirjoitetussa romaanissa Laina saa vihdoin puolustuksen puheenvuoron, olkoonkin, että kyse on siis puhtaasta fiktiosta. Hänellä oli hyvät syynsä epäillä Kallen luotettavuutta ja vihata viinaa, koska viina villitsi Kallen vieraisiin. 

Romaanin Laina ei ole kuitenkaan sellainen vahva nainen, jollaisen joku toinen olisi voinut kirjoittaa Kallen kuvauksen vastakohdaksi. Hän yrittää miellyttää Kallea ja aistia töistä osuuskaupasta tullessaan miehen kulloistakin mielialaa. Laina on valmis moniin uhrauksiin pelastaakseen liiton, mutta lopulta pato murtuu Kallen reissutöissä Vesilahdella tekemään lapseen.

Timosen Laina on toisaalta tunneihminen, toisaalta hyvin rationaalinen. Taivalkoskella hän ihastuu osuuskaupan autonkuljettajaan Veikkoon. Laina laittaa kuitenkin tunteet sivuun, kun Päätalot palaavat Tampereelle. Hän uhraa mahdollisuuden rauhalliseen ja tasaisempaan elämään pelastaakseen avioliittonsa. Miksi Laina uhrautuu kerta toisensa jälkeen, sille Timosella ei oikein ole muuta selitystä kuin se, että "tämä rakkaus on ainutkertaista".

Karoliina Timonen on tiivistänyt kymmenvuotisen avioliiton vaiheet 400 sivuun Kalle Päätalon kuvausten pohjalta, mutta tuo niihin kaivatun toisenlaisen näkökulman. Jokainen Päätalon kirjoittama romaani vastaavasta ajasta on 600-700-sivuinen. Timonen muistuttaa, että liitossa oli myös hyviä hetkiä. Kirjoittihan Kallekin niistä.

Laina on pakollista luettavaa kaikille Päätalo-faneille, joita on edelleen paljon, vaikka mestarin kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 23 vuotta. Päätalot moneen kertaan lukeneena en pysty arvioimaan, mitä ne tuntematon saa kirjasta irti. Uskoisin kuitenkin Lainan toimivan omillaankin vuosikymmeniä myöhemmin seuranneen valtavan julkisuuden takia poikkeuksellisen avioliiton kuvauksena.

Kalle Päätalosta on olemassa Ritva Ylösen erinomainen elämäkerta. Hänen ystäviään ja muuta lähipiiriä on haastateltu Eero Marttisen ja Raimo Jokisalmen kirjoissa. Laina sai nyt oman fiktiivisen henkilökuvan.

Yhtä vielä puuttuu. Kuka oli Kallen toinen vaimo Leena omaa sukua Janakka? Mikä oli naisiaan hän, joka loi Kallelle eron jälkeen hänen toivomansa kotoisan ja rauhallisen tunnelman? Se mahdollisti hänelle suuren päämäärän toteutumisen. Leena hoiti huushollin ja lapset, Kalle sai paneutua kirjoittamiseen täyspainoisesti.

Leenan elämästä ei ehkä riitä aineksia kirjaan, mutta kyllä hänkin jonkin muistomerkin ansaitsisi.

Kristian Kosonen vaihtaa näkökulmaa sodan melskeestä vankileirin kurjuuteen seitsemännessä romaanissaan

Kristian Kosonen: Vuosalmen sotavangit. 351 sivua, Bazar.

Teräs on myrskynnyt, mielet murtuneet ja viikatemies korjannut satoaan Kristian Kososen kuudessa pätevässä sotaromaanissa, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin talvi- ja jatkosodassa. Jokainen on nykyaikaisen sotakirjallisuuden parhaimmistoa, mutta viime vuonna arvostelin, että kiihkeät taistelukuvaukset alkavat jo puuduttaa ja Kososelta kaipaisi uusiutumista. Sodan ryske on aina suunnilleen samanlaista, kuvataan mitä taistelua tahansa.

Syyskuussa ilmestynyt Vuosalmen sotavangit onkin uudenlaista Kososta. Hänestä on muuhunkin kuin rajun taistelutoiminnan kuvaajaksi. Sotavankileirin mikrokosmoksesta Kosonen löytää hyviä tyyppejä, aitoa aseveljeyttä ja petoksen kavaluutta.

Mutta ennen kuin suomalaiset sotilaat ovat päätyneet Tserepovetsin vankileirille loppukesällä vuonna 1944, käydään rajua taistelua suurhyökkäystä tekevää vihollista vastaan Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Neuvostojoukot ovat keskittäneet hirvittävän tulivoiman murtamaan suomalaisten puolustus.

Äyräpäässä käytyä taistelua kuvatessaan Kosonen on ilmaisuvoimaisimmillaan. Sotilaiden pakokauhu, epätoivo, väsymys ja jostain löytyvä rohkeus keskellä maanpäällistä helvettiä ovat jälleen kerran raastavaa luettavaa.

"Märkää hiekkaa puski Peitsaron suuhun. Hän käänsi päänsä sivulle ja sylkäisi suurimmat hiekat ulos. Simät pysyivät kiinni. Lankunpätkä putosi alaselän päälle, ja hirvittävä meteli koski korviin, aivan kuin joku olisi käännellyt terävää rautapiikkiä korvakäytävissä", Kosonen kirjoittaa.

Alikersantti Mikko Peitsaro on yksi vangiksi jäävistä sotilaista teoksessa, joka pohjautuu ainakin joltain osin Kristian Kososen ukin kokemuksiin. Ne olivat pohjalla myös Kososen ensimmäisessä sotaromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta, jolle Vuosalmen sotavangit on jatkoa.

Sotavankien asema ei ollut sen parempi kuin taistelijoidenkaan. Väkivaltaisen äkkikuoleman sijaan uhkana olivat taudit, joihin ei ollut hoitoa, ainakaan kunnollista, saatavilla. Nälkä, jano ja ripuli vaivasivat pitkillä kuljetuksilla. Ne ammuttiin, jotka eivät jaksaneet kulkea omin jaloin, Kosonen kuvaa. Tulitaistelun tilalle oli astunut taistelu eloon jäämisestä.

Peitsaro saa jostain voimaa, sillä hänellä on tehtävä. Hän on luvannut lapualaiselle kersantille viedä tämän vihkisormuksen kotiin sodan jälkeen. Lapualaiskersantti on varma, ettei selviä sodan kurimuksesta hengissä.

Vankileirikuvauksessa etualalle nousee hurjaluontoinen ja suustaan äkkiväärä sotilas Alatalo, joka ottaa Peitsaron ja toisen papparaiseksi kutsumansa miehen Raatikaisen suojelukseensa. Kiihkeästi Alatalo vihaa muuatta suomalaista miestä, joka on vastapuolelle loikannut vihollisen urkkija.

Kuolo korjaa vankileirillä satoaan. Käydään henkien taistelua vankien ja vartijoiden välillä, mutta jälkimmäisistä löytyy myös inhimillisiä tyyppejä. Tapetaan aikaa. Kuullaan huhuja sotatoimien päättymisestä, mutta uskaltaako kaiken kurjuuden keskellä päästää toivoa valloilleen kotiin pääsystä? 

Niin kuin aina, yhtään ei voi tietää, kuka Kososen tutuksi tekemistä päähenkilöistä selviää ja kuka ei. Hänen kerrontansa on nyt kuitenkin aiempaa sävykkäämpää, nousee jollain lailla uudelle tasolle. Vuosalmen sotavangit on merkittävä uudenlainen avaus yhdeltä tämän hetken parhaalta sotakirjailijalta.

Suomalaisten kansanmurhan koko kuva Stalinin Neuvostoliitossa avautuu Anni Reuterin tärkeässä kirjassa

 

Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 397 sivua, SKS kirjat.

Suomalaisten raskaista kokemuksista Stalinin 1930-luvulla toteuttamissa vainoissa on saatu viime vuosina monta hyvää tietokirjaa. Tohtori Anni Reuter onnistuu silti yllättämään kirjallaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. Kun muissa kirjoissa on pitkälti keskitytty Karjalaan muuttaneisiin punapakolaisiin, loikkareihin ja amerikansuomalaisiin siirtolaisiin, on vainojen kokonaiskuva jäänyt hämäräksi. Reuter kattaa vavahduttavassa kirjassaan kaikki Venäjän suomalaisryhmät ja vainojen ajallisen keston 1920-luvun lopulta pitkälle 1950-luvulle asti. 

Reuterin mukaan Stalin tapatti noin 25000 suomalaisperäistä ihmistä. Se on lähes yhtä paljon kuin suomalaisia kuoli talvisodassa. Arvio on huomattavasti suurempi kuin mihin muissa tutkimuksissa on päädytty. Niissä luku on 9000-11000. Reuter puolustaa omaa arviotaan sillä, että muissa tutkimuksissa suomalaisuus on määritelty liian kapeasti. Niistä puuttuvat suomalaissyntyiset neuvostokansalaiset, kuten inkeriläiset ja kuolansuomalaiset.

Kotiseuduiltaan karkotettuja suomalaisia oli Reuterin mukaan 100000.

Reuterin kirjalle on onneksi, että hän ehti tehdä arkisto- ja muita tutustumismatkoja Venäjälle juuri ennen kuin Putinin vainot kärjistyivät nykyiseen mittaansa. Oppaana hänellä oli nyt kielletyn ihmisoikeusjärjestö Memorialin edustajia. Välähdykset näiltä matkoilta tuovat tietokirjaan poikkeuksellista elämyksellisyyttä.

Elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta teoksessa on muutenkin paljon, sillä Reuter tutki samalla oman sukunsa historiaa. Hän muistelee kuunnelleensa lapsena isoisänsä serkun Toivo Jääskeläisen kertomusta tämän paosta karkotuksesta Kazakstanista. Reuterin isoisä oli inkeriläispappi Juhani Jääseläinen.

Reuterin käytössä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden arkistoon talletettuja kirjeitä ja muita muistoja vainon vuosilta. Teoksen kylmien numeroiden ohessa ne todistavat, millaista oli kohdata äärimmäinen kurjuus ja väkivalta kaukaisilla karkotuspaikkakunnilla. Suomalaiset ja muut vangit olivat pakkotyössä käytännössä orjia, joista otettiin kaikki irti ennen kuolemaa. Maanviljelijöistä tehtiin samanlaisia maaorjia, joita Venäjällä oli vuoteen 1861 asti tsaarien aikana. Vainotut saavat nimet ja kasvot, sillä kirjassa on paljon ainutlaatuisia valokuvia

Suomen sukuisten vainot alkoivat inkeriläisistä ja heihin ne ulottuivat kauimmin. Jatkosodan jälkeen Venäjän suurimpaan suomalaisryhmään kuuluneet inkeriläispakolaiset houkuteltiin tai vietiin väkisin Suomesta. Lupaukset paluusta omalle maalle petettiin. Myös Suomeen adoptoidut yli 300 lasta pakkopalautettiin ja heidän yhteytensä juuriinsa ja kieleensä pyrittiin katkaisemaan. Lapsista kasvatettiin neuvostoihmisiä. 

Tämä ei ole ainoa karmaiseva yhtäläisyys sen kanssa, mitä Venäjä tekee nyt Ukrainassa ja ukrainalaisille.

Inkeriläisiä oli Venäjällä vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan 115000, yli kymmenen kertaa enemmän kuin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneita punaisia. Sosialismia rakentamaan lähteneitä amerikansuomalaisia oli 6500. Uskonnoltaan luterilaisten inkeriläisten jälkeen toiseksi suurin suomalaisryhmä olivat ortodoksiset inkerikot.

Talonpoikaiset inkeriläiset joutuivat ensimmäisinä vainojen kohteeksi ammattinsa ja elämäntapansa vuoksi. Vapaat talonpojat eivät suostuneet vapaaehtoisesti kolhooseihin, joten heidät piti pakottaa. Bolsevikkien väkivalta kohdistui aluksi ylipäätään kulakeiksi leimattuihin maanomistajiin. Inkerinmaalla painostukseen osallistuivat myös Suomesta muuttaneet kommunistit.

"He olivat kommunisen järjestelmän ilmeisiä vihollisia, ja heitä vietiin ensimmäisinä", Reuter kirjoittaa vuosien 1937 ja 1938 suurta terroria edeltäneistä tapahtamista. 

Suomenkielinen kulttuuri hävitettiin samalla tavalla mitä Venäjä tavoittelee nyt Ukrainassa. Reuterin mukaan kirjaroviot edelsivät ihmisten massamurhaamista samalla tavalla kuin natsi-Saksassa.

1930-luvun edetessä kaikkia suomalaistaustaisia alettiin pitää epäluotettavina ja vastavallankumouksellisina. Tuhansia ammuttiin joukkohautoihin, mutta historialliset suomalaisalueet tyhjennettiin myös pakkosiirroilla. Siperian lisäksi suuri joukko tapasi kohtalonsa Kazakstanissa viljelemässä puuvillaa aivan kuin Afrikasta siepatut orjat Yhdysvalloissa.

Gulagiin karkotetut saapuivat härkävaunuissa tyhjälle maalle. Majoitusta, ruokailua, työvälineitä tai terveydenhuoltoa ei oltu suunniteltu. Karkotetut joutuivat rakentamaan itse omat vankilansa äärimmäisissä olosuhteissa. Kesällä oli kuuma, talvella hirveä pakkanen. Kylmässä yritettiin selviytyä hatarissa parakeissa ja jopa maakuopissa asuen. Kuolleisuus oli valtavaa.

Reuter kirjoittaa, että "pakkotyön teettämistä oikeutettiin propagandassa sillä, että se kasvatti kurittomasta väestä hyviä neuvostokansalaisia".

Samaan aikaan Pravadassa kauhisteltiin kapitalististen maiden työläisten kurjia oloja.

Neuvosto-Karjalassa suomalaisen kulttuurin ja hallinnon kukoistus päättyi vuonna 1935. Moskovan neuvostojohto julisti taistelun suomalaista porvarillista nationalismia vastaan. Murhat ja karkotukset alkoivat huipentuakseen vuosina 1937 ja 1938. Suomalaisia demonisoitiin samalla tavalla kuin ukrainalaisia nyt. He joutuivat kahden tulen väliin, koska Suomikaan ei halunnut loikkareita takaisin kotiin. Sekä NKVD että Suomen Valtiollinen poliisi pitivät suomalaistaustaisia neuvostokansalaisia vakoojina.

Punainen terrori ei sinänsä erotellut kansanryhmiä. Sen uhreiksi joutuivat kaikki, myös NKVD:n pyövelit kukin vuorollaan. Silti suomalaiset olivat niin yliedustettuja etenkin teloitetuissa, että Anni Reuterin mielestä voidaan puhua kansanmurhasta. Neuvostoliitossa asuneista tuomituista suomalaisista 90 prosenttia sai kuolemantuomion. Teloituskiintiöt ylitettiin Karjalassa nopeasti, sillä alueen uusi venäläinen johto väitti paljastaneensa suomalaisten fasistien terroristiryhmän.

Virallinen Venäjäkin tunnusti suomalaisten kansanmurhan vuonna 1993 Boris Jeltsinin kaudella. Siitä on tasan 30 vuotta. Nyt Venäjä on murhattujen sijaan rehabilitoinut murhaajan, Stalinin, ja vainojen muistoa häivytetään tai vääristellään, kuten joukkoteloituspaikka Sandarmohin taannoissa kaivauksissa.