Lilja Sigurdardóttir: Verenpunainen meri (Blódraudur sjór). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 249 sivua, Blue Moon / Docendo.
Islantilaisten dekkarien suosio yleensä ja Satu Rämön kahden Islantiin sijoittuvan dekkarin megasuosio erityisesti ovat ehkä syynä siihen, että suomennoksiin osuu myös kakkoslaatua. Mitään muuta syytä en keksi sille, että Lilja Sigurdardóttirilta ilmestyy jo toinen suomennos tänä vuonna. Tammikuussa ilmestynyt Jääkylmä aurinko oli hehkutuksiin nähden lattea. Jatko-osa Verenpunainen meri on ikävystyttää kuoliaaksi.
Ensimmäisessä osassa rikollista rahaa jäljittävässä Árórassa oli edes hieman särmää. Kakkosen ihmisryöstödraamassa sivuhenkilöksi jäävä Áróra on edelleen epämääräinen yksityisetsivä, mutta täysin vailla kiinnostusta herättäviä ominaisuuksia.
Ulkomaille rahaa piilottaneen liikemies Flosin vaimo on kidnapattu. Kun hän palaa töistä kotiin, pöydällä odottaa lappu, jossa vaaditaan kahden miljoonan euron lunnaita viikon kuluttua. Flosi ottaa yhteyttä poliisiin, vaikka se on kielletty. Áróra sekaantuu juttuun, koska hän noutaisi eurot Englannista.
Flosi vakuuttaa, että avioliitto Gudrúnin kanssa on onnellinen. Vähitellen paljastuu, että hänellä on toinen nainen. Flosilla on läheinen suhde tyttäreensä, joka ei kuitenkaan tule toimeen äitipuolensa kanssa. Lohtuna häärii myös ex-vaimo.
Poliisi tutkii juttua niin kuin sadoissa rutiinidekkareissa. Lukija odottaa kohauttavaa käännettä, koska Lilja Sigurdardóttir on niin palkittu ja paljon käännetty kirjailija, että eihän tämä tällaisena voi loppuun asti jatkua. Mutta jatkuu se. Verenpunainen meri on tylsä ja tavanomainen.
Englannissa asuva Áróra muutti Islantiin, koska hän etsii kadonnutta sisartaan. Siinä etsinnässä ei tässä teoksessa päästä yhtään eteenpäin. Eikä sarjan tämä jatkuva juoni kyllä kiinnostakaan, sen verran vaisuja teoksia nämä ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti