Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttir: Reykjavik. Englanninnoksesta suomentanut Enni Vanhatapio. 334 sivua, Tammi.
Agatha Christielle omistettu "salapoliisitarina", jossa on hyvä ja älykäs juoni. Ei mitään nordic noiria, vaikka etukannessa niin väitetään, vaan perinteikäs dekkari modernilla otteella. Sellainen on Reykjavik, jonka on kirjoittanut poikkeuksellinen kaksikko. Ragnar Jónasson on toki kansainvälinen menestysnimi Hulda-kirjojensa takia, mutta pääministerit osallistuvat harvemmin rikoskirjojen tekemiseen. Islannin vihreää vasemmistoa edustava Katrín Jakobsdóttir on kuitenkin dekkari-intoilija. Koronan aiheuttama pysähdys antoi aikaa omistautua fiktiivisen mysteerin kehittelyyn Jónassonin kanssa.
Kaksikon yhdessä kirjoittama erinomainen dekkari alkaa 15-vuotiaan Láran katoamisella Reykjavikin edustalla olevalta Videyn saarelta vuonna 1956. Lára on ollut kesän kotiapulaisena saarella asuvan pariskunnan luona. Óttar on jo kolmikymppisenä arvostettu juristi ja hänen vaimonsa Ólöf niin sanotusti hyvästä perheestä lähtöisin. Esimiehet tekevät saarelle katoamista tutkimaan lähteneelle nuorelle poliisille Kristján Kristjánssonille selväksi, ettei heitä ole tarpeen vaivata liikaa.
Láran katoaminen on vähän kuin Kyllikki Saaren mysteeri Suomessa. Lopullinen totuus ei selviä, mutta aina vähintään kymmenen vuoden välein kansakunnan tajuntaa jäytävä tapaus nostetaan mediassa esiin.
Reykjavik sijoittuu vuoteen 1986. Nyt on Vikubladíd-nimisen viikkolehden kunnianhimoisen toimittajan Valur Róbertssonin vuoro tehdä juttusarja Láran tapauksesta, ja unelmissaan hän aikoo myös ratkaista salaisuuden.
Reykjavikin juoni on niin hienosti rakennettu, että tätä enempää sitä ei kannata selostaa paljastusten välttämiseksi.
Dekkarin ensimmäinen puoli on vähän hidas. Siinä on paljon arjen kuvausta ja tarpeettoman laajoilta tuntuvia henkilökuvia tapaukseen mahdollisesti liittyvistä toimijoista. Niin tuntuu kirjaa lukiessa, mutta lopussa kaikki onkin perusteltua.
Puolivälin shokkikäänteen jälkeen kerronta tiivistyy ja Reykjavik alkaa toden teolla vetää. Láran arvoitusta selvitetään vihjeiden ja johtolankojen varassa niin kuin vanhan ajan dekkareissa. Toimintaa on vähän, mutta tunnelma tihenee koko ajan. Näin luodaan jännitystä ilman väkivaltaa, ilman yhtään ampumista tai tappelua.
Miksi teoksen nimi on Reykjavik eikä Videy niin kuin olisi loogisempaa? Islannin pääkaupungin historiaa yhtään tuntematta voisi kuvitella, että Jónasson ja Jakobsdóttir ovat halunneet kuvata rikostarinan ohella sen kehitystä ja modernisaatiota, jossa 1980-luvun puoliväli näyttää olleen taitekohta. 200-vuotisjuhliaan silloin viettäneelle Reykjavikille rakennettiin uutta keskustaa ja uusia asuinalueita. Syksyllä 1986 presidentit Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov purkivat kylmää sotaa huippukokouksessaan Reykjavikissa.
Koko Islanninkin mitassa puhalsivat muutoksen tuulet. Kirjoittajien rekisteröimiä merkkitapauksia olivat kaupallisen tv-kanavan perustaminen samana syksynä. Sitä ennen Islannissa oli vain yksi valtiollinen tv-kanava, jonka ohjelmisto tuntuu olleen kuivan asiapitoista. Myös suosittua musiikkia soittanut uusi radiokanava vaikutti ajan nuorison tajuntaan.
Mitenkähän kahden eri kirjoittajan panos näkyy lopputuloksessa? Reykjavikista tunnistaa Ragnar Jonassónin tyylin. Se on samanlainen hiipivä mysteeri kuin salaisuuksiaan nautinnollisen hitaasti avaavat Hulda-kirjat.
Katrin Jakobsdóttirin panosta voisivat olla teoksen yhteiskunnalliset kytkennät. 15-vuotiaan tytön katoaminen hoidettiin luvattoman leväperäisesti, koska yhteiskunnalliseen eliittiin kuuluneita ei haluttu häiritä. Vuoteen 1986 sijoittuvassa nykyajassa hyvä veli -kytkennät ovat olennainen osa mysteeriä. Tavallaan on helppo arvata, mitä Láralle tapahtui ja silti loppuratkaisu on yllätys.
Islantilaiset dekkarit tekivät kansainvälisen läpimurron Arnaldur Indridasonin teosten myötä. Katrin Jakobsdóttir kirjoitti gradunsa niistä.
Islannista on tullut dekkaritrendi niin, että niitä kirjoittavat suomalainen Satu Rämö ja britti Quentin Bates, jotka molemmat toki asuvat Islannissa. Jónasson ja Jakobsdóttir ovat profeettoja omalla maallaan. Rauhallinen ja juonikas Reykjavik ei toivottavasti jää kaksikon ainoaksi teokseksi. Juuri tätä tarvitaan kaikkien turboahdettujen väkivaltadekkarien, yliälykkäiden sarjamurhaajien ja kylmien nordic noirien vastapainoksi.
Enni Vanhatapion suomennoksesta ei ole huomauttamista, mutta eikö Suomessa ole islannin osaajia? Vai miksi käännös on tehty englanninkielisestä versiosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti