Pieruhuumori pilaa hyvin kehitetyn vakoilutarinan, jossa Jackson Lambin luupäät palaavat näyttämölle

Mick Herron: Vakoojakatu (Spook Street). Suomentanut Ilkka Rekiaro. 391 sivua, CrimeTime.

Mick Herronin Jackson Lamb -vakoiluromaanit ovat olleet alan piireissä tapaus ja arvostelumenestyksiä. Kirjoista on tehty kaksi kautta tv-sarjaa Apple-tv -suoratoistoon. Niiden suomentaminen alkoi kesällä 2021 ja syksyllä ilmestyi jo neljäs osa Vakoojakatu.

Olin ensimmäisestä osasta Luupäät innoissani minäkin, sillä Herron kirjoittaa oikeita vanhan ajan vakoiluromaaneja humoristisella otteella. 

Nyt ei enää oikein nappaa. Vakoojakadussa on merkittävä ja hyytävä juoni siitä, miten tiedustelupalvelun salainen operaatio suistuu raiteiltaan tuhoisin seurauksin. Herronin pieruhuumori ei mitenkään istu näin traagiseen tarinaan. Sitä ja paljoa humoristiseksi tarkoitettua puhetta ei vaan jaksa lukea.

Esikoisteoksen luupäät tarkoittavat tiedustelupalvelussa jonkun töppäyksen takia sivuraiteelle Slough Houseen siirrettyjä luusereita, jotka kuitenkin osoittautuvat varsin kyvykkäiksi niin kuin uusimassakin osassa. Heitä johtava vanha vakooja Jackson Lamb on törkimys olemukseltaan ja puheiltaan. Hänen vittuilunsa alaisilleen on piereskelyn lisäksi olennainen osa huumoria, josta ilmeisesti monet pitävät.

Perustarina tässäkin osassa on täyttä rautaa. Lontoossa tapahtuu tuhoisa terrori-isku ja samaan aikaan herää huoli, puhuuko sarjan yhden keskushenkilön River Cartwrightin isoisä, entinen vakoilupomo David Cartwright vanhetessaan ja seniiliytyessään sivusuunsa edelleen arkaluontoisia salaisuuksia.

Joku on lähettänyt murhaajan hiljentämään vanhan vakoilijan, mutta "tilauksen lähettäminen" epäonnistuu, ja se vie puolestaan Riverin Ranskaan selvittämään mistä on kysymys.

Vakoojakadun pohjalla on vanhoista tosielämän agenttitarinoistakin tuttu pyrkimys tehdä kokeita ihmismielen hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi haluttuihin tarkoituksiin. Nyt salainen koe on karannut käsistä. 

Tuima loppunäytös sijoittuu Lontoon kaduille kaatosateeseen ja Slough Houseen, joissa salaisuudet paljastuvat. 

Herron osaa yhdistää klassisen hiljaisen vakoiluromaanin kertomisen toiminnallisiin jaksoihin. Jos hän jättäisi typerän huumorin pois, käsillä olisi mestariteos. Nyt on vain sekasikiö, jonka eri elementit eivät ole oikeassa suhteessa toisiinsa.

Kymmenes Hautalehto on jämäkkä rikostarina ilman turhia rönsyjä

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki. 318 sivua, Bazar.

Jugoslaavimafian uusi pomo järjestää kostoretken Porvooseen juuri kun Antti Hautalehto palaa tutkinnanjohtajaksi saman kaupungin poliisilaitokselle entiseen ryhmäänsä. Serbialaista Vladoa polttaa juuri Hautalehto, jonka toimesta hänen kaksosveljensä kuolivat pieleen menneessä kokaiinin salakuljetuksessa Suomessa vuosia aiemmin.

Christian Rönnbacka palaa kymmenennessä Hautalehdossa sinne, mistä aloitti esikoisdekkarissaan Operaatio Troijalainen. En ole kymmenen vuotta sitten esikoista arvostanut, sen kertoo tämä arvio. Kostajan merkki sen sijaan on laatutyötä toiminnallisen poliisiromaanin puitteissa. Laadullinen ailahtelu on kyllä tyypillistä Rönnbackalle kokeneenakin kirjailijana. Uutuus menee kärkeen hänen tuotannossaan.

Hautalehto ja Simon Kannas eivät tiedä mitään osalleen langenneesta tappotuomiosta, kun porvoolaiselta golfkentältä löytyy jousella murhattu mies. Hyvin rakennetussa tarinassa Hautalehdolla on myös suojelija menneisyydestä. Hän havittelee Porvoon liepeille haudattua ase- ja rahakätköä. Sijainnin selvittämiseksi Hautalehdon on ratkaistava koodi, joka on löydettävissä aiemman jutun tutkintamateriaalista. Kiire on, sillä vaikka yksi tappaja on eliminoitu, on liikkeellä toinenkin.

Rönnbackan monen dekkarin kompastuskivi on tyhmä huumori. Nyt ei ole. Kostajan merkki yllättää myönteisesti keskittymällä jämäkästi itse asiaan ja synnyttämällä kohtalaisesti jännitystäkin. Ytimen ympärillä yritykset aloittaa uudelleen yhteiselämä Leenan kanssa ja huulenheitto muun poliisiporukan kanssa kuuluvat asiaan kunhan pysyvät aisoissa. Nyt pysyvät. Hautalehdon ryhmän sisäisen dynamiikan kuvaus toimii ja huumoriakin on sopivasti.

Lopussa meno äityy tosi tuimaksi, kun maastokätköllä tapahtuu ja Hautalehdon tietämättä Leena on vaarassa. Sen verran arvaamattomia Rönnbackan kirjat kuitenkin ovat olleet, ettei mikään ole tässä sarjassa itsestään selvää, ei edes päähenkilön selviäminen, sillä hän aloitti keväällä uuden sarjan ruotsalaispoliisi Henna Björkistä.

Tiukka tarina ja komeasti kulkee.