maanantai 31. tammikuuta 2022

Jonas T. Bengtssonin tarina moraalisen kompassinsa löytävästä väkivaltarikollisesta järisyttää



Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen (Fra Blokken). Suomentanut Päivi Kivelä. 315 sivua, Like.

Tanskalainen Jonas T. Bengtsson lienee parhaiten tunnettu rankasta veljestarinastaan Submarino, josta on tehty myös menestyselokuva. Neljäskin suomennos Ehdonalainen järisyttää ja kouraisee syvältä.

 Kysymys on jälleen yhteiskunnan laitamilla elävistä ihmisistä, mutta tällä kertaa heitä on kolme. Danny, Christian ja Malik kasvoivat ja ystävystyivät Tornitalossa pikkurikollisina. Aikuisena Danny on ehdonalaisuuteen pääsevä väkivaltarikollinen, Christian sääntöjä venyttävä huumepoliisi ja etiopialaistaustainen Malik hammaslääkäriopiston tähtioppilas, joka on kadonnut. Kahden muun on etsittävä hänet, koska ystävyys velvoittaa.

Etualalla on Dannyn yritys oppia ihmiseksi. Olla vastaamatta vastoinkäymisiin ja ikäviin tilanteisiin hakkaamalla niiden aiheuttaja. Pitää Malikin pikkusisarelle Aishalle antamansa lupaus etsiä Malik.  Jättää houkutuksista huolimatta mokaamatta, että ehdonalainen ei lopu siihen paikkaan.

Malikilla ja Christianilla puute on siitä, mistä niin usein - rahasta. Malik yrittää pelastaa isänsä ylpeyden afrikkalaisen ravintolan konkurssilta ja Christian on vararikossa epäonnistuneen talokaupan vuoksi. Yksi onnistunut huumekauppa olisi ratkaisu.

Bengtsson on häikäisevä kirjoittaja ja yhteiskunnallisesti virittyneen draaman suurmestari. Hänellä on silmää ja ymmärrystä henkilöiden taustoille, varjoon jääneiden pahoinvoinnille pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ehdonalainen on enemmän romaani rikoksesta kuin rikosromaani. Dialogi on timanttista.

Bengtsson kuvaa mieleen jäävästi Dannyn yritystä elää vankilan ulkopuolella ja suunnilleen yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Kiintopisteiksi löytyvät pimeästi vuokrattu rähjäinen asunto, kioski, josta saa halpaa vodkaa ja samaa purkkiraviolia, jota hän söi vankilassakin sekä yläkerran hakattu nainen, joka hakee turvaa Dannysta.

Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, vaikka se tarkoittaisi oman vapauden menettämistä. Mikä on ystävyyden ja lojaalisuuden hinta? Ehdonalaisen loppuratkaisu iskee lopullisesti ilmat pihalle. Vuoden paras ulkomainen rikosromaani jo nyt?

Yläasteen jännitteet purkautuvat luokkakokouksessa psykologisen jännityksen taiturin Jenni Multisillan kolmannessa romaanissa

 


Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat. 359 sivua, Like.

Peruskoulun yläaste, tuo joidenkin painajainen, jota ei pääse pakoon vaikka voisi kuinka huonosti, olisi koulukiusattu tai ainakin alimmalla portaalla valtapeleissä. Miksi sitä sitten haluaisi osallistua aikuisena luokkakokoukseen, jossa traumat todennäköisesti nousevat uudelleen pintaan? Sitä joutuu itseltään kysymään psykologisen jännityksen mestarin Jenni Multisillan kolmannen romaanin päähenkilö Maija. Hänellä on kaiken lisäksi jokin salaisuus kouluvuosiltaan, joka ei saisi paljastua.

Edellisessä romaanissaan Mitä tapahtui merenneidoille Multisilta kuvasi nuoria naisia epämääräisen taideprojektin ja ilma-akrobatian parissa. Myös Kuinka tähdet kuolevat -romaanissa pääosassa ovat nuoret naiset. Multisillan teoksissa on aineksia toimia yhtä hyvin aikuisten kuin nuorten jännitysromaaneina. Päähenkilöiden sisäiset äänet ja takaumissa kuvattu kouluarki puhuttelevat ehkä paremmin nuoria, jotka elävät heidän kanssaan samaa elämänvaihetta tai se on ainakin lähellä.

Uudessa romaanissaan Multisilta luo heti ensimmäisillä sivuilla hurjan jännitteen edessä olevaan musiikkiluokan luokkakokoukseen 15 vuotta yläasteen päättymisen jälkeen. Sen saa aikaan juuri hienosti rakennettu Maija, joka ei ole kuulunut joukkoon. Mutta oliko hän peluri vai pelien uhri?

Musiikkiluokan opettaja Salo harjoitutti Chicago-musikaalia yhdeksännen luokan oppilaillaan. Kilpailu Roxien osasta kävi kuumana, eikä juonitteluilta vältytty teinityttöjen kesken. Roolin halusi Maija, mutta myös luokan uusi tyttö, Maijan paras ystävä tai "ystävä" Jessika.

Salolla on ollut myös suosikkityttönsä, joita hän on kuljettanut äänittämään demoja huvilalle, joka toimii nyt Villa Toivon nimellä luokkakokouksen kohtauspaikkana. Mutta huhujen mukaan huvilalla on tehty muutakin kuin äänitetty laulua.

Maijan salaisuus ja luokkakokoukseen osallistuvien teiniaikojen jännitteet luovat hurjan latauksen, jota Multisilta ei aivan saa pidettyä yllä romaanin keskivaiheilla, koska itse viikonlopun mittaisessa luokkakokouksessa ei tapahdu juuri mitään. Pojat jäävät tässä pelissä statisteiksi. Lopussa Multisilta kuitenkin järjestää sarjan yllätyksiä, jotka taituruudellaan erottelevat todellisen tekijänaisen aloittelijoista.

Maija on hieman kuin edellisen romaanin Nella. Kummastaaan ei voi olla varma, mitä heille tapahtuu ja on tapahtunut oikeasti ja mikä on vain oman pään sisäistä harhaa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että Multisilta kopioisi itseään, niin erilaisia kirjat ovat.

Edelliselle romaanille Multisillan omaa kosketuspintaa antoi hänen ilma-akrobatiaharrastuksensa. Uusimmassa yksi taustavaikuttaja on ykköstyypin diabetes, jota hän on sairastanut 16-vuotiaasta lähtien.

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Hajanaisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta



Kauko Röyhkä - Anneli Aunola: Tanssipartneri. 304 sivua, CrimeTime.

Vuoden 2021 huikean kotimaisen dekkarivuoden kiinnostavimpia esikoisia oli rock-muusikko Kauko Röyhkän ja eläkkeellä olevan rikostutkija Anneli Aunolan yhteinen teos Liian lempeä mies. Hieno vuoteen 1993 sijoittuva poliisiromaani kertoi Aunolan kokemuksiin perustuen välinpitämättömyydestä, jolla poliisi silloin suhtautui pedofiliaan ja pedofiilien uhreihin.

Sarjan kakkososassa Tanssipartneri vuorossa on naisiin kohdistuva väkivalta. Valitettavasti tulos jää kauas vaikuttavasta esikoisesta. Teoksessa ei ole jäntevää juonta, mutta siinä on iso joukko sivuhahmoiksi jääviä henkilöitä, joiden yhteys varsinaiseen tarinaan jää hämäräksi. Sellainen on esimerkiksi alkoholisoitunut diplomaatin ex-vaimo, jota viina vie, vaikka kotona olisi uusi kiltti mies.

Oudolta tuntuu sekin, ettei Tanssipartnerista selviä, mihin vuoteen tai edes vuosikymmeneen se sijoittuu. Todennäköisesti vuoden 1993 jälkeiseen, koska sen alussa viedään loppuun pedofiliasta kiinni jääneen varastomies Arvi Kaapposen tapaus. Viittaukset kirjoituskoneisiin, tietotekniikkaan siirtymiseen ja VHS-kasetteihin tuntuvat kuitenkin 1980-lukulaisilta.

Teoksen tanssipartneri on konstaapeli Alisa Aron uusi miesystävä Sami, jonka hän tapaa Vanhan kellarin tansseissa. Järvenpäässä asuva yksinhuoltaja on valmis lähes oikopäätä aloittamaan parisuhteen Samin kanssa ja muuttamaan lastensa kanssa huonokuntoiseen vuokrataloon Helsingin Puistolassa. Vähitellen paljastuu, että mukavalla ja turvallisella Samilla on pimeä puolensa ja pelko astuu suhteeseen.

Röyhkä ja Aunola kuvaavat mekanismeja, joiden vuoksi moni nainen alistuu väkivaltaiseen suhteeseen ja palaa siihen aina takaisin, kun mies pyytelee anteeksi ja lupaa parantaa tapansa. Alisan ja Samin parisuhteen ja sen kehityksen kuvaus on Tanssipartnerin parasta antia ja siihen olisi kannattanut keskittyä.

Koulukodista karannut tyttö ja raiskaajaksi muuttuva aikamiespoika ovat turhia sivupolkuja. Saminkin kehitys menee loppua kohden raskaasti yli. Sittenkin, vaikka hahmo perustuisi Anneli Aunolan kokemuksiin poliisina.

Ehkä Röyhkän käsialaa oleva pelkistetty ja toteava kirjoitustyyli lisäävät kirjan viimeistelemättömyyden vaikutelmaa. Vielä yksi kustannustoimittajan kierros olisi tarvittu, että Tanssipartneri nousisi Liian lempeän miehen tasolle.

tiistai 25. tammikuuta 2022

Tina Frennstedtin Palava kosto on vanhan hyvän ajan ruotsalaisdekkari



Tina Frennstedt: Palava kosto. Suomentanut Jonja Rajala. 414 sivua, Like.

Hyvät maanläheiset henkilöhahmot, psykologinen tarkkanäköisyys, Ystad. Tämähän on melkein kuin Henning Mankellin Wallandereita lukisi. Tina Frennstedt palauttaa Cold case -sarjallaan uskoa ruotsalaiseen dekkariin. Sarjamurhaaja Palavassa kostossakin on liikkeellä, mutta toisin kuin monissa muissa ruotsalaisuutuuksissa, tässä ei mässäillä väkivallalla eikä kylmyyttä hohkavilla tai sosiaalisesti äärikömpelöillä henkilöillä.

Vähän niin kuin ajalta ennen nordic noirin keksimistä.

Palava kosto on sarjan kolmas teos. Österlenin alueella toimiva rikostutkija Tess Hjalmarsson johtaa ryhmää, joka selvittää vanhoja ratkaisemattomia rikoksia. Kuolonuhreja vaativa tuhopolttojen sarja tempaa hänet kuitenkin mukaansa, sillä siinä on yhtäläisyyksiä aiempaan murhapolttoon, jossa kuoli nuori nainen.

Poltetuista taloista löytyy punaisella maalattu järjestysnumero. Hengissä selvinneet kertovat kuulleensa jousimusiikkia palon syttyessä.

Vanha ja uudet tapaukset liittyvät yhteen, sen nyt arvaa heti. Frennstedt on sommitellut taitavasti ja uskottavan tuntuisesti trauman, joka on saanut murhaajan liikkeelle kostamaan menneitä tapahtumia. Vähitellen selviää, mikä yhdistää tulipaloissa kuolleita. Palava kosto etenee miellyttävän rauhallisesti poliisitutkintaan ja päättelyyn perustuen turbotoiminnan sijaan.

Henkilöt lain molemmin puolin on rakennettu hyvin. Tess Hjalmarsson on tasainen hahmo, joka elää tuoretta suhdetta naisystävänsä Sandran kanssa. Suhdetta jäytää epävarmuus Sandran ex-miehen uhkailujen takia. 

Tessin työpari, räväkkä heviharrastaja Marie Erling on tälle hyvä vastapaino. Eripariset naiset tulevat hyvin juttuun, eikä heidän välillään ole sellaista nokittelua tai kilpailuasetelmaa, joka helposti tulee mukaan miesten kirjoittamiin dekkareihin.

Tina Frennstedt ei tuo sinänsä mitään uutta ruotsalaiseen dekkariin ja dekkariin ylipäänsä, pikemminkin päinvastoin. Paluu 1990-luvun kulta-ajan tyyliin tuntuu kuitenkin taas tuoreelta.

tiistai 18. tammikuuta 2022

Kale Puontin neljäs dekkari kertoo ihmiskaupasta ja rakkauspetoksista



Kale Puonti: Aribo. 287 sivua, Bazar.

Pitkän poliisiuran tehnyt Kale Puonti aloitti Pasilan myrkky -sarjansa kaksi vuotta sitten, ja Aribo on jo sen neljäs osa. Tuotteliaisuus ei ole tarkoittanut laadusta tinkimistä. Puonti kertoo jokaisessa kirjassaan huumekaupasta ja muusta järjestäytyneestä rikollisuudesta eri tekijöiden tasolta. Realismi on hänen taustallaan itsestäänselvyys ja ote siihen vankka.

Aribossa Puonti laajentaa näkökulmaa huumekaupasta ihmiskauppaan ja rakkauspetoksiin, joita nigerialainen Musta kirves -rikollisjärjestö on siirtynyt harjoittamaan myös Helsinkiin. Samuel Aribo on liigan työmies, joka hoitelee sen bisneksiä toiseksi alimmalla portaalla voidakseen lähettää rahaa perheelleen kotimaahan. 

Alimmalla tasolla ovat Tukholmasta Helsinkiin pakotetut prostituoidut, jotka tekevät keikkaa kuukauden verran ja sitten heidät vaihdetaan toisiin. Jokainen on "velkaa" matkalipuista ja asunnosta 5000 euroa. Vasta sen jälkeen he alkavat tienata itselleenkin.

Kokonaisuuden jäljille pääsee sattumalta it-asiantuntija Pekko Aalto alkaessaan selvittää äitiinsä kohdistunutta romanssihuijausta. Tämä on hävittänyt rahansa "Afganistanissa palvelevalle komealle amerikkalaisupseerille". Tietotekniikkaosaamisellaan Aalto tekee vastaiskun ja makoisan koston, minkä seuraaminen läpäisee dekkarin.

Puonti kirjoittaa lyhyitä kappaleita, toteavia lauseita ja äärimmäisen ohuita henkilökuvia. Ainoa poliisi, jolla on edes hieman persoonaa, on veteraaniosastoon kuuluva joviaali ja sääntöjen suhteen suurpiirteinen rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen. Hän onkin jatkuvassa hankauksessa poliisin nykyjohdon kanssa.

Näin pelkistetyistä aineksista voisi syntyä tylsä stoori, mutta kaikki neljä Puontin dekkaria ovat kaikkea muuta. Jollain ihmeellisellä otteella häneltä tulee mukaansa tempaavaa tekstiä, jota ei malttaisi jättää kesken ennen viimeistä pistettä. Asiantuntevuus on tietysti iso plussa, mutta ei ainoa.

Aribo on karu kertomus siitä, mitä tapahtuu juuri nyt, mutta jonka näkevät vain poliisi ja muut viranomaiset. Suomeen pakotetut nigerialaisnaiset ovat rikollisliigan armoilla, mutta heitä vaanivat myös ryöstäjät. Tästä syntyy kirjan huipentava panttivankidraama.

Kale Puonti on kärkimiehiä realistisen poliisiromaanin uudessa aallossa, jossa lähdettiin liikkeelle monilla tahoilla samaan aikaan pari vuotta sitten. Ilmeinen esikuva on Matti-Yrjänä Joensuu, mutta Puonti on Jarkko Sipilän linjoilla siinä, että pysytään tiukasti asiassa ja päähenkilöt ovat vain persoonattomia nimiä.

Näillekin kirjoille on paikkansa, mutta onneksi toiset dekkaristit luottavat enemmän henkilövetoisuuteen. 

maanantai 17. tammikuuta 2022

Villisiat ja kuoleman kevyt kosketus piinaavat yksityisetsivä Kuhalaa hersyvässä varttuneiden poikien seikkailuromaanissa


 

Markku Ropponen: Kuhala ja kaimaanin hymy. 352 sivua, Tammi.

Markku Ropposen Otto Kuhala -dekkarit eivät juuri muutu, joten niitä voi arvioidakin samoin sanoin kuin ennenkin. Tai dekkarit ja dekkarit. Kyllähän Kuhala ja Hippu-koira uusimmassakin teoksessa selvittävät kaksi murhaa, mutta Kuhala ja kaimaanin hymy on edeltäjiensä tavoin hykerryttävän hauska aina vain myöhäiskeski-ikäisemmän miehen seikkailu- ja fantasiakertomus. Fantasiaa on se, että kyllä plus kuusikymppinenkin voi olla seikkailija.

Jo vuonna 1990 Pronssijuhlilla debytoinut Ropponen toi nelikymppisen Kuhalan näyttämölle vuonna 2002 dekkarilla Puhelu kiusaajalta. Siinä jyväskyläläisdekkari jaksoi vielä kuntoilla, mitä Ropponen kuvasi huvittavasti ja ilmeikkäästi. Muutama ihana nainen ja enemmän kuin muutama ikävuosi ja kilo myöhemmin Kuhala kokee kremppaa jos toistakin, ja yhtenä yönä sydänoireet käyvät muistuttamassa, että Kai Hyttisen alkuaikojen hitissä on vinha perä: käymään vaan tänne tullaan eikä olemaan. Mutta se on vasta katoavaisuuden kevyt muistutus. Ei ole Kuhalan lähdön aika vielä koittanut.

Kuhala ja kaimaanin hymy alkaa Sumiaisista Suomen housunkannatinmuseosta, josta Kuhala saa uusimman toimeksiantonsa. Alkukohtaus todistajansuojeluohjelmassa olevasta Olavi Hurskaisesta pistää suun messingille ja sitten mennään samaa rataa noin 350 sivua.

Kohta Kuhala löytää kaksi ruumista samasta hulppeasta jyväskyläläistalosta, mutta ei dekkariperinteiden mukaan paneudu tapauksen selvittämiseen koko tarmollaan, koska hänellä on asiaa kirjailija Perttu Kanelle ja sitten Helsinkiin, jossa vanhat jutut tulevat vastaan väkivallan uhkan muodossa.

Helsingissä selviää, että Kaimaanin hymyssä jatkuu viime vuonna ilmestyneen Kuhala ja kuuma kultahippu -romaanin tarina, mutta paljon leppoisammissa merkeissä. Edellisessä romaanissa oli Roppos-asteikolla aika rankkaakin menoa, nyt yksityisetsivämme luovii vaikeimmatkin tilanteet aina vain liukkaammaksi käyvän turpavärkkinsä avulla. Paitsi sen villisikalauman, joka yllättää Kuhalan ja Kanen saunareissulla Mustankorkealla. Siinä tarvitaan käpälämäkitaktiikkaa.

Murhatkin tulevat selvitetyiksi, kun juuri sopivat yhteensattumat osuvat Kuhalan ja Hipun kohdalle, mutta enemmän veijariromaaneita kuin dekkareita nämä Kuhalat ovat. Kirjoille voisi antaa viihtyvyystakuun.

Toistan itseäni, mutta teen sen silti. Kun suomalaisia dekkareita nyt kuvataan vähän totisiksi tv-sarjoiksi, niin ottakaa ihmeessä tuotantoyhtiöt kiinni Kuhalasta. Markku Ropposen luomus on juuri sellainen, mistä täällä on aina tykätty: ei niin vakavaa rikostutkintaa ja lempeää huumoria samassa paketissa.

Jos Ylen TV2:ta ei olisi pilattu profiloimalla se nuorison hömppäkanavaksi, Kuhala-sarja sopisi sinne maalaiskomedioiden jatkoksi. Vaan kun ei kansalle enää tehdä mitä se haluaa, niin jollekin kanavalle tai palvelulle olisi tarjolla kultakimpale, joka vain odottaa poimijaansa.


tiistai 11. tammikuuta 2022

Tuhon jälkeen Pohjois-Ruotsissa



Thomas Engström & Margit Richter: Nattavaara (Nattavaara). Suomentanut Kari Koski. 359 sivua, Into.

Kirjavuosi 2022 lähtee komeasti liikkeelle ruotsalaisella noin vuoteen 2050 sijoittuvalla dystopialla Nattavaara. Siinä kaikkien juuri nyt meneillään olevien katastrofien - ilmasto, pandemiat, luonnonvarojen ylikulutus - yhteisvaikutus on johtanut yhteiskuntien romahtamiseen. Ruotsin Lappi on julistautunut itsenäiseksi. Se on nyt Nordmark, jonka keskuspaikka on Kiiruna.

Nattavaara avaa aviopari Thomas Engströmin ja Margit Richterin kolmen kirjan sarjan, jonka nimi on Pohjoinen trilogia. Ote on tiedostava, mutta seikkailullinen. Engströmin ja Richterin kuvittelemassa lähitulevaisuudessa vallitsevat ruokapula, sairaudet ja kaaos. Sosialistinen Nordmark on sellainen kuin reaalisosialismit aina: ylevät periaatteet ovat hautautuneet yksinvaltiaan juonittelun alle. Kansa elää köyhyydessä ja tietämättömyydessä, hallitsijat omassa ylhäisyydessään.

Nattavaaran keskushenkilöt ovat 16-vuotias Erik, joka karkotetaan kotikylästään 9-vuotiaan sisarensa Sofian kanssa kyläläisten kavaluuden takia. He lähtevät vaeltamaan Kiirunaan hakemaan oikeutta Kansantuomioistuimelta.

Toisaalla seurataan Marjaa, joka muistaa vielä nykyhetken normaalin. Kun hänen miehensä Mårten katoaa, Marja lähtee hänet ryöstäneiden maantierosvojen matkaan. Marjan taival huipentuu sarjan ensimmäisessä osassa Nattavaaraan, jossa on etelästä tulevien keskitysleiri. Sieltä heidät kuljetetaan orjiksi Kiirunaan. Leirissä on myös ruokaa, siksi rosvot hyökkäävät sinne.

Aikuisen Marjan on vaikea sopeutua uuteen todellisuuteen, joka on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Teini-ikäisellä Erikillä ei ole siinä mitään vaikeuksia. Hän vaurastuu siepppaamalla kaksi harhailijaa orjiksi ja heistä saamillaan krediiteillä avautuu uusi innostava todellisuus kotikylän surkeuden jälkeen.

Nordmarkia hallitsee jaarli Sebastian, joka on hiipunut huumehörhöksi. Todellinen vallankäyttäjä on varajaarli Hartmann, jonka päähanke trilogian ensimmäisessä osassa on käydä juuri sopivan kokoista sotaa saamelaisia ja kirkkoa vastaan, jotta poikkeustilan turvin voidaan lykätä edessä olevia vaaleja ja vanha valta saa jatkaa hallitsemista.

Nattavaara tuo mieleen tv-sarjat Game of Thrones ja Viikingit. Kiiruna muistuttaa niiden kaupunkeja, samoin koko ajan käynnissä oleva juonittelu. Kirjoitusote on rankasta aiheesta huolimatta sen verran keveä, että Nattavaara tuntuu aika ajoin nuorisoromaanilta. Vaikutelmaa lisää tietysti neuvokas Erik, joka on löytämässä elämälleen tarkoituksen palkkionmetsästäjänä ennen kuin Hartmann lähettää hänet Suomeen kuuluvaan Haaparantaan vakoilemaan valtakunnan vihollisia hesekieliläisiä. Siitä kerrottaneen sarjan seuraavassa osassa.

Sopivasti ajatuksia herättävä, sopivasti viihdyttävä. Pohjoisen trilogian jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena.

maanantai 3. tammikuuta 2022

Rakkautta, politiikkaa ja mysteeri Itä-Berliinissä



 Meri Valkama: Sinun, Margot. 556 sivua, WSOY.

Viime vuoden yllätyksellinen arvostelu- ja myyntimenestys on kaikki kehunsa ansainnut. Meri Valkaman esikoisromaani Sinun, Margot on täyteläinen kattaus rakkautta, politiikkaa, aatehistoriaa ja muistin petollisuutta. Se on myös huumaavan taitavasti kirjoitettu trillerin kaltainen kertomus yrityksestä selvittää perhettä kohdannut mysteeri.

Romaanin nykyaika sijoittuu vuoteen 2011. Vilja Siltasen isä on kuollut äkillisesti. Hänen jäämistöstään löytyvä kirjenippu pakottaa Viljan selvittämään, mitä perheelle tapahtui, kun he 1980-luvun alussa muuttivat DDR:ään Itä-Berliiniin. Viljan isä Markus aloitti silloin kommunistisen Kansan Voiman kirjeenvaihtajana pää ja sydän täynnä aatteen paloa. Lehden esikuva lienee Tiedonantaja, ei Kansan Uutiset.

Vähitellen onnellinen perhe-elämä sosialistisessa paratiisissa suistuu kuitenkin raiteiltaan, sillä Markus rakastuu palavasti perhetuttava Luiseen. Juuri Luisen Markukselle vuonna 1989 lähettämät kirjeet johdattavat Viljan mysteeriä selvittämään. Niissä kaikki henkilöt esiintyvät salanimillä. Luise itse on kirjeiden Margot ja Markus on Erich. Siis niin kuin DDR:n pitkäaikaiset johtajat Erich ja Margot Honecker.

Näistä aineksista Meri Valkama kietoo lukijansa yli 500 sivuksi matkalle, jonka ei toivoisi päättyvän. Itse lapsena Itä-Berliinissä asuneena hänellä on kosketus muurin takaiseen todellisuuteen ja sosialistiseen arkeen, joka oli paljon muutakin kuin Stasia ja mielipidevainoa. Se oli myös ilmaista päivähoitoa, lääkäripalveluita ja lääkkeitä. Tavallista arkea, suuria ja pieniä tunteita. 

Valkama antaa myös äänen niille, joiden mielestä Saksat eivät yhdistyneet, vaan DDR pakkoliitettiin Saksan liittotasavaltaan.

Sinun, Margot on kauniisti ja vetävästi kirjoitettu. Samalla kun Vilja etsii totuutta isästään, hänelle avautuu totuus itsestäänkin. Vietettiinkö lomia sittenkään Loddinissa oman perheen kesken? Miksi Vilja on niin vieraantunut äidistään Rosasta? Mikä oli Luisen rooli hänen lapsuudessaan? Tämän kaiken avautuminen on kuin mitä nautinnollisimman trillerin lukemista. Siihen sekoittuu vielä epävarmuus edesmenneestä isästä. Löytyykö hänen nimensä Stasin arkistosta ikävissä merkeissä?

Martti Ruokosen suunnittelema upea kansi johdattaa lukijan yhteen vuoden 2021 suurimpaan lukuelämykseen. Oma jo sinällään mahtava kirjavuoteni sai kerrassaan loisteliaan huipennuksen.