Markku Ropponen: Kuhala ja kaimaanin hymy. 352 sivua, Tammi.
Markku Ropposen Otto Kuhala -dekkarit eivät juuri muutu, joten niitä voi arvioidakin samoin sanoin kuin ennenkin. Tai dekkarit ja dekkarit. Kyllähän Kuhala ja Hippu-koira uusimmassakin teoksessa selvittävät kaksi murhaa, mutta Kuhala ja kaimaanin hymy on edeltäjiensä tavoin hykerryttävän hauska aina vain myöhäiskeski-ikäisemmän miehen seikkailu- ja fantasiakertomus. Fantasiaa on se, että kyllä plus kuusikymppinenkin voi olla seikkailija.
Jo vuonna 1990 Pronssijuhlilla debytoinut Ropponen toi nelikymppisen Kuhalan näyttämölle vuonna 2002 dekkarilla Puhelu kiusaajalta. Siinä jyväskyläläisdekkari jaksoi vielä kuntoilla, mitä Ropponen kuvasi huvittavasti ja ilmeikkäästi. Muutama ihana nainen ja enemmän kuin muutama ikävuosi ja kilo myöhemmin Kuhala kokee kremppaa jos toistakin, ja yhtenä yönä sydänoireet käyvät muistuttamassa, että Kai Hyttisen alkuaikojen hitissä on vinha perä: käymään vaan tänne tullaan eikä olemaan. Mutta se on vasta katoavaisuuden kevyt muistutus. Ei ole Kuhalan lähdön aika vielä koittanut.
Kuhala ja kaimaanin hymy alkaa Sumiaisista Suomen housunkannatinmuseosta, josta Kuhala saa uusimman toimeksiantonsa. Alkukohtaus todistajansuojeluohjelmassa olevasta Olavi Hurskaisesta pistää suun messingille ja sitten mennään samaa rataa noin 350 sivua.
Kohta Kuhala löytää kaksi ruumista samasta hulppeasta jyväskyläläistalosta, mutta ei dekkariperinteiden mukaan paneudu tapauksen selvittämiseen koko tarmollaan, koska hänellä on asiaa kirjailija Perttu Kanelle ja sitten Helsinkiin, jossa vanhat jutut tulevat vastaan väkivallan uhkan muodossa.
Helsingissä selviää, että Kaimaanin hymyssä jatkuu viime vuonna ilmestyneen Kuhala ja kuuma kultahippu -romaanin tarina, mutta paljon leppoisammissa merkeissä. Edellisessä romaanissa oli Roppos-asteikolla aika rankkaakin menoa, nyt yksityisetsivämme luovii vaikeimmatkin tilanteet aina vain liukkaammaksi käyvän turpavärkkinsä avulla. Paitsi sen villisikalauman, joka yllättää Kuhalan ja Kanen saunareissulla Mustankorkealla. Siinä tarvitaan käpälämäkitaktiikkaa.
Murhatkin tulevat selvitetyiksi, kun juuri sopivat yhteensattumat osuvat Kuhalan ja Hipun kohdalle, mutta enemmän veijariromaaneita kuin dekkareita nämä Kuhalat ovat. Kirjoille voisi antaa viihtyvyystakuun.
Toistan itseäni, mutta teen sen silti. Kun suomalaisia dekkareita nyt kuvataan vähän totisiksi tv-sarjoiksi, niin ottakaa ihmeessä tuotantoyhtiöt kiinni Kuhalasta. Markku Ropposen luomus on juuri sellainen, mistä täällä on aina tykätty: ei niin vakavaa rikostutkintaa ja lempeää huumoria samassa paketissa.
Jos Ylen TV2:ta ei olisi pilattu profiloimalla se nuorison hömppäkanavaksi, Kuhala-sarja sopisi sinne maalaiskomedioiden jatkoksi. Vaan kun ei kansalle enää tehdä mitä se haluaa, niin jollekin kanavalle tai palvelulle olisi tarjolla kultakimpale, joka vain odottaa poimijaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti