KGB:n Andropov suunnitteli itävaltalaisten juomaveden pilaamista kääntääkseen huomion Prahan keväästä

Christopher Andrew ja Vasili Mitrohin: The Mitrokhin Archive.
Julkaistu Kansan Uutisissa 8.2.2000.

Vuonna 1967 KGB:n johtajaksi noussut Juri Andropov halusi olla toiminnan mies. Seuraavana vuonna Prahan kevään haukkoihin kuulunut Andropov ilmoitti KGB:n johtoon tullessaan haluavansa nostaa salaisen poliisin erikoisoperaatioiden merkitystä Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Andropov vaati offensiivisempaa otetta vihollisia vastaan erityisesti KGB:n ulkomaantiedusteluosasto FCD:ltä.

Uudelleen organisoidun ulkomaantiedustelun päätehtäviksi asetettiin poliittiset erikoisoperaatiot ja sabotaasi. Tuhotöille kehitettiin uudet koodinimet. Sabotaasioperaatio oli lilja, pommia kutsuttiin kukkavihoksi, sytytintä pikkukukaksi, räjähdysaine oli loiste ja sabotööri puutarhuri.

Andropovin kauden erikoisoperaatiot saivat lentävän lähdön, kun sotilasjuntta kaappasi vallan Kreikassa keväällä 1967. Kreikan kommunistinen puolueen jouduttua maan alle KGB neuvoi NKP:n keskuskomiteaa etsimään kontaktin maanalaiseen puolueeseen sekä tarjoamaan sille poliittista ja aineellista apua. Aineellisella avulla tarkoitettiin rahaa ja välineitä sissisotaa varten.

Samalla KGB:n ulkomaantiedustelu käynnisti valmistelut sissisodan varalle myös Italiassa. Italian kommunistisen puolueen johto oli viestittänyt vallankaappauksen uhasta Italiassa jatkona Kreikan tapahtumille.

Bodenjärvi piti saastuttaa

Andropovin aikana KGB:ssä kehiteltiin mielikuvituksellisia suunnitelmia erikoisoperaatioiksi, mutta harvat niistä johtivat mihinkään. KGB perääntyi kerta toisensa jälkeen pelosta, että hankkeen todellinen moottori paljastuisi kaikesta peittelystä huolimatta.

Yksi tällainen operaatio koski lännen huomion siirtämistä pois Prahan kevään tapahtumista. Ajatuksena oli sabotoida Italian ja Länsi-Saksan välinen öljyputki Bodenjärven Itävallan puoleisen pään saastuttamiseksi. Suunnitelmat ja valmistelut räjähteiden kuljettamiseksi Wienin lähetystön kautta olivat jo pitkällä, mutta tyypilliseen tapaan poliittisen riskin takia tämä operaatio ZVENO peruutettiin.

KGB:n erikoisoperaatioita kritisoitiin myös keskuskomiteassa vuonna 1969. Eräässä sen raportissa todettiin, että viimeisimmän kolmen vuoden aikana oli onnistuttu vain kerran Istanbulissa. Vasili Mitrohinin arkistot eivät kerro, mikä oli tuo onnistunut operaatio.

Washingtonin suurlähetystössä toimineen Oleg Kaluginin mukaan KGB:llä riitti suuria suunnitelmia myös USA:n ja Englannin maaperällä. KGB kehitteli keinoja juomaveden myrkyttämiseksi Washingtonissa ja USA:n johtajien salamurhaamiseksi. Lontoossa mietittiin metron hukuttamista veden alle ja pommikoneiden tuhoamista lentokentille.

CIA-virkailijaa ei saatu kaapatuksi

Myös Juri Andropov joutui miettimään strategiaansa uudelleen. Koska KGB:n suora toiminta näytti riskialttiilta, hän käänsi katseensa eri maissa toimiviin terroristijärjestöihin. KGB ryhtyi toimittamaan aseita mm. IRA:lle.

Se ei silti helpottanut Andropovin tuskaa, sillä samaan aikaan 1960- ja 70 -luvun vaihteessa CIA näytti tehneen onnistuneita iskuja KGB:n agentteja ja muita neuvostoliittolaisia vastaan eri puolilla maailmaa. Ainakin useita heistä katosi jäljettömiin noihin aikoihin. Tosiasiassa kyse oli monissa tapauksissa loikkauksesta, mutta hätääntynyt suurlähetystö raportoi kotimaahan virkailijan joutuneen CIA:n sieppaamaksi.

21. toukokuuta 1970 Andropov kirjoitti Leonid Brezhneville CIA:n uskaltautuvan provokaatioihin, koska Neuvostoliitto ei vastaa niihin riittävän lujaa. Andropov totesi, että on tullut korkea aika antaa amerikkalaisille opetus ja kaapata CIA:n virkailija.

Poliittisen riskin takia KGB ei ryhtynyt tälläkään kertaa itse toimeen, vaan kaappauksen suorittajaksi valittiin Wadi Haddad palestiinalaisten PFLP-puolueesta. Haddad oli värvätty KGB:n agentiksi koodinimellä NATSIONALIST. Tarkoituksena oli kaapata Libanonissa toimiva CIA:n virkailija, kuljettaa hänet Neuvostoliittoon ja pumpata tietoja USA:n operaatioista Lähi-idässä. Epäilykset kaappauksesta lankeaisivat palestiinalaississien päälle.

Leonid Brezhnev antoi luvan kaappaukselle 25. toukokuuta. Operaatio ei koskaan onnistunut ja suunnitelmakin kuivui vähitellen kokoon.

Kirjepommeja Thatcherille

USA:n astuttua presidentti Ronald Reaganin aikaan kylmä sota alkoi kiihtyä. Neuvostoliitossa pelättiin USA:n suunnittelevan ydinaseiden ensi-iskua ja Juri Andropov kiinnostui ensin KGB:n johtajana ja myöhemmin NKP:n pääsihteerinä terroristien käyttämisestä USA:n ja Naton kohteita vastaan. Itä-Saksasta tuli terroristiryhmien suoja- ja koulutuspaikka.

Vuonna 1983 KGB ja sotilastiedustelu GRU käynnistivät yhteisen operaation löytääkseen todisteita Naton kaavailemasta yllätysiskusta. Samalla Andropov määräsi valmisteltavaksi kostoiskuja Naton ja USA:n Euroopassa sijaitseviin kohteisiin. Suunnitteilla oli mm. kirjepommeja Englannin pääministerin Margaret Thatcherin virka-asuntoon.

Vuoteen 1985 mennessä tämä operaatio RYAN kuivui vuorostaan kokoon, osittain siksi, että Natolta löytynyt mitään suunnitelmaa ensi-iskusta.

250 000 paria käsirautoja elokuussa 1991

KGB:n viimeinen neuvostoaikainen operaatio ei kohdistunut vanhaa päävihollista Natoa vastaan, vaan oman maan reformisteja kohtaan.

KGB:n uusi uusi johto kokoontui 8. joulukuuta 1990 pohtimaan, miten vanha valta voidaan turvata Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshovin uhkaavilta uudistuksilta.

Seuraavat kahdeksan kuukautta KGB:n uusi johtaja Vladimir Krjutshkov yritti turhaan saada Gorbatshovia julistamaan maan hätätilan kautta normalisoinnin tielle.

4. elokuuta 1991 Gorbatshov matkusti lomalle Krimille aikomuksenaan palata Moskovaan 20. elokuuta.

Päivä Gorbatshovin lähdön jälkeen Krjutshkov sekä puolustusministeri Dimitri Jazov ja sisäministeri Boris Pugo kokoontuivat KGB:n sanatorioon valmistelemaan poikkeustilaa ja itsensä julistamista maan johtoon.

Vallankaappauksen valmistelu käynnistyi välittömästi. Poikkeustilakomitea painatti 300 000 pidätysmääräystä ja teetätti 250 000 paria käsirautoja.

KGB:n henkilökunta kutsuttiin lomalta ja asetettiin hälytysvalmiuteen tuplapalkalla. Lefortovon vankilan kaksi ylintä kerrosta tyhjennettiin odottamaan arvovieraita.

18. elokuutta poikkeustilakomitea yritti vielä kerran saada Gorbatshovin julistamaan Neuvostoliittoon poikkeustilan. Kun hän yhä kieltäytyi, Gorbatshov pantiin arestiin lomapaikassaan. Julkisuuteen kerrottiin Gorbatsovin sairastuneen ja varapresidentti Gennadi Janajev nostettiin virkaa tekeväksi presidentiksi.

Vallankaappaus onnistui surkeasti. Alfa-joukkojen ei onnistunut pidättää Venäjän federaation presidenttiä Boris Jeltsiniä eikä yhtään pidätystä tehty. Vallankaappaus kuivui kokoon neljässä päivässä ja sitä myöten päättyi myös KGB:n tarina.

Rakkaus ja kostonhalu voittavat kaikki esteet hienossa tanskalaisromaanissa Kadotettu nainen

Anna Ekberg: Kadotettu nainen. Suomentanut Katarina Luoma. 389 sivua, Minerva.

Tanskalaiset Anders Rønnow ja Jacob Weinreich kirjoittavat naisista kertovia tarinoita nimimerkillä Anna Ekberg. Ekbergin kolmatta teosta Kadotettu nainen markkinoidaan trillerinä ja dekkarina, koska niin on myyvintä. Kirjassa onkin parhaiden dekkarien kerronnallinen imu ja tapahtumien intensiteetti, mutta itse kutsuisin sitä suureksi silmiä avaavaksi romaaniksi tästä meidän niin monien epäoikeudenmukaisuuksien maailmastamme.

Kadotettu nainen on kertomus etsijöistä.

Diplomaatin tytärtä Rebekkaa viedään Ugandassa synnytyslaitokselle. Auto-onnettomuudessa hän melkein kuolee. Tytär syntyi kuolleena, hänelle kerrotaan. 17 vuotta myöhemmin leukemiaan sairastunut Rebekka saa kuulla, että vauva säilyikin hengissä ja hänet annettiin lastenkotiin.

Angel on siepattu lapsisotilaaksi ja seksiorjaksi Ugandassa. Hänen onnistuu paeta. Angel lähtee jäljittämään orjuuttajaansa Oberstenia kosto mielessään.

Kööpenhaminassa poliisi Kim etsii afrikkalaisen naisen murhaajaa. Murhan erityispiirre on, että naiselta on leikattu toinen jalka poikki ja se on viety pois.

Rebekan ja Angelin vimmaisesta etsinnästä syntyy mieltä puristava kuvaus köyhän Afrikan todellisuudesta. Entisten lapsisotilaiden haastatteluihin ja muuhun perusteelliseen taustatyöhön pohjautuva Kadotettu nainen vie syvälle maanosan loputtomien sotien mekanismeihin ja varsinkin naisten ja lasten lohduttomaan asemaan. Osansa saavat länsimaiden auttamispyrkimykset, jotka pahimmillaan lisäävät ongelmia.

Anna Ekbergin näkemys voi olla liiankin synkkä, mutta ainakin se on perusteltu näkemys.

Angelin mukana lukija viedään samalle kuolemanvaaralliselle ihmissalakuljettajien matkalle Eurooppaan, mikä on todellisuutta joka päivä. Hän ei kuitenkaan ole matkalla, koska uskoo saavansa talon ja työtä, vaan koska haluaa vain kostaa.

Pakahduttava etsintä päättyy Länsi-Själlantiin, missä esitetään tiheä loppunäytös ilman nykydekkareille tyypillistä väkivallalla mässäilyä. Lopussa toivo saa vallan.

Antti Heikkisen maalaisromaani jättää vaivautuneen olon

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus. WSOY 2019. 228 sivua.

Monipuolisen ja ehkä liiankin tuotteliaan Antti Heikkisen uutuusromaani Maaseudun tulevaisuus jättää hämmentyneen olon. Miksi kirjoittaa vuonna 2019 romaani, joka on muunnelma Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylästä vuodelta 1976?

Turusen kolmas romaani ilmestyi aikana, jolloin suuri muutto maaseudulta oli tuoreessa muistissa ja edelleen todellisuuttakin. Yhtä vuorokautta Jerusalemin kylässä kuvaavassa romaanissa jylläävät intohimo ja pettymykset turusmaisella huumorilla höystettynä. Kylähäissä heitetään hyvästit yhdelle aikakaudelle ja elämänmuodolla. Ollaan ajassa kiinni.

Heikkinen tekee kaikin puolin selväksi, että hänen romaanissaan kuljetaan Turusen jäljille. Kylän nimi on Nasaret ja yhden päivän romaani huipentuu nuorisoseurantalolla pidettäviin Kirkastusjuhliin.
”Kirjailijana pelkkä köyhän miehen Turunen”, sanoo yksi romaanihenkilö kirjailija Jussi Taskisesta – siis Antti Heikkisestä.

Itseironia tuntuu tässä tapauksessa perustellulta, sillä oikein mitään perustetta tälle romaanille ei tunnu löytyvän. Vauhtia ja käänteitä riittää, mutta henkilögalleriakin on kliseinen: kylän viimeinen kommunisti, dementikkovaimoaan hoitava sotaveteraani, kyläyhteisön rasittava puuhanainen. Nykyaikaa edustaa lähinnä kaapista ulos tuleva homo.

Heikkinen on julkaissut romaanin vuodessa, näytellyt ja kirjoittanut kesäteatterille, ja kirjoitti viime vuonna myös Kalle Päätalo -aiheisen tietokirjan. Tuolla työtahdilla tulee väkisinkin välitöitä. Maaseudun tulevaisuus on sellainen.

Tukholmassa on uusi teurastaja

Bo Svernström: Uhri ja pyöveli. Suomentanut Pekka Marjamäki. 525 sivua, WSOY.

Ruotsista tulee edelleen valtavasti uusia kirjoittajia, jotka pyrkivät maailmanmaineeseen dekkareilla. Bo Svernström on lisäksi yksi monista toimittajataustaisista sellaisista. 1964 syntyneen Aftonbladetin toimittajan esikoisteos Uhri ja pyöveli on myyty kymmeneen maahan.

Tässä dekkaristien tulvassa moni koettaa erottautua vielä kovemmalla väkivallalla kuin aiemmin aloittaneet kollegat. Svernströmin avauksen jälkeen tulokkaiden pitää kyllä keksiä jotain muuta, Tästä on vaikea panna enää pahemmaksi.

Uhrissa ja pyövelissä komisario Carl Edson ryhmineen saa tutkittavakseen kammottavien kidutusmurhien sarjan. Uhrit on naulattu raajoistaan paikoilleen ja se on ollut vasta alkua eri tavoin tehdylle kidutukselle. Silpomista, polttamista, raiskausta riittävän taiten, että kärsimys on maksimaalista ja kestää pitkään.

Murhatuilla on rikollinen tausta. Luonnollinen johtopäätös on, että jossain liikkuvan kostajan mielestä he ovat päässeet oikeusjärjestelmän läpi liian helpolla ja saavat vasta nyt ansionsa mukaan.

Uhri ja pyöveli alkaa muuten kuin mikä tahansa poliisiriomaani. Edson ja hänen pieni ryhmänsä taustoitetaan tarinan edetessä. Lehdistö seuraa tapahtumia ja erityisesti keskitytään Aftonbladetin Alexandra Bengtssonin tutkivaan journalismiin.

Puolivälissä tulee kiinnostava käänne. Näkökulma siirtyy Edsonista murhaajan kertomukseen. Saamme tietää, miksi hän tekee niin kuin tekee. Murhaajan sairaskertomukseen kyllästyy kuitenkin pian. Sitä niin kuin kaikkea muutakin on kirjassa liikaa.

Raakaa väkivaltaa tulee lisää, kun murhaaja itse joutuu pinteeseen.

Lopussa tulee toinen iso käänne. Juttu saa yllättävän ja onnistuneen lopun.

Svernströmissä on kyllä aineksia bestselleriksi, mutta Uhrin ja pyövelin ansiot peittyvät raakuuksilla mässäilyyn ja romaanin liialliseen sivumäärään. Ei kiinnosta lukea hänen seuraavaa dekkariaan. Debyytti on vastenmielinen.

Auschwitz oli monille hyvä bisnes

'Sybille Steinbacher: Auschwitzin lyhyt historia (Pystykorvakirja)
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.4.2006.

Auschwitz oli 1940-luvun alussa lukuisille saksalaisyhtiöille vain bisnestä bisneksen joukossa. Tarjolla oli halpaa, joskin tehotonta, työvoimaa ja verrattomat veroedut. Niiden perään pääoma säntäsi sokealla innolla.

Takakannen mukaan Sybille Steinbacher esittää kirjassa Auschwitzin lyhyt historia (Pystykorvakirja) tiiviisti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti, miten puolalaisesta pikkukaupungista tuli historian suurin kuolemantehdas.

Pitää paikkansa. Kirjassa on vähän sivuja, mutta valtavasti tietoa. Kirjoittaja esittää asiansa jopa liioitellun kiihkottomasti, kun ottaa huomioon, mistä on kysymys. Vain faktoja, vaan ei tunteilua tavalla, joka tuntuu jo liiankin kylmältä lähestymistavalta hirvittävään aiheeseen. Toisaalta pelkistäminen on joskus erittäin tehokasta, ja tehokas Steinbacherin kirja kieltämättä on.

Auschwitz oli natseille monella tapaa keskeinen paikka. Juutalaisten joukkomurhan lisäksi siellä päästiin käytännössä toteuttamaan siirtokunta- ja saksalaistamispolitiikkaa. Ei kovinkaan kaukana polttouuneista oli vähän aikaa saksalainen mallikaupunki.

Historian ironiaa on, että aiemmin Oswiecimina tunnettu kaupunki oli satoja vuosia juutalaisten turvasatama. 1500-luvulta lähtien ympäröivissä kaupungeissa juutalaisilta kiellettiin asuminen ja elinkeinonharjoittaminen niissä. Oswiecimiin virtasi juutalaisia ja 1800-luvun puolivälistä lähtien heillä oli enemmistö kaupungissa. Saksalaisia kaupungissa ei ollut käytännössä lainkaan. Vuoden 1921 väestönlaskennassa heitä löytyi kolme.

Vuonna 1916 Oswiecimissa alettiin rakentaa suurta leiriä. Ei vankeja, vaan siirtolaisia ja sesonkityöläisiä varten. Preussista oli lähdetty etsimään parempaa elämää ja heitä varten valmistui 22 tiilitaloa ja 90 puuparakkia. Niihin mahtui 12 000 työnhakijaa ja niiden pohjalle natsit perustivat keskitysleirinsä vuonna 1940.

Toisen maailmansodan alla Oswiecimiakin riivasi köyhyys ja juutalaistenkin elämään tuli rajoituksia.

Aluksi rakentamaan
komennettiin työttömiä

Kaupungin kohtalo sinetöityi 23. elokuuta 1939 Hitlerin ja Stalinin salaisessa sopimuksessa Puolan jaosta. Saksa sai puolet Puolan maaperästä ja yli 20 miljoonaa asukasta, joista 1,7 miljoonaa oli juutalaisia. Saksalaiset valloittivat Oswiecimin 4.9. 1939. Viikkoa myöhemmin torin nimeksi oli muutettu Adolf Hitler Platz ja kaupungin nimeksi oli vaihdettu Auschwitz. Auschwitzissa ei silloin asunut käytännössä ketään, joita olisi kansallissosialistisen rotukäsityksen perusteella voitu pitää saksalaisina. Alueen saksalaistaminen ja alempien rotujen poismuutto aloitettiin ensimmäisen kerran jo lokakuussa, mutta se keskeytettiin pian. Auschwitz sijaitsi Valtakunnan itäkaistalla ja sinne aloitettiinkin sijoittaa muilta valloitetuilta alueilta poistettuja juutalaisia.

Sotamarsalkka Heinrich Himmler etsi raja-alueelta paikkoja keskitysleireille, joihin poliittiset vastustajat sijoitetaan. Vuoden 1940 alussa hän huomasi, että Auschwitz sijaitsee hyvällä alueella rautateiden solmukohdassa ja se on helppo sulkea ulkomaailmalta.

Leiriä rakentamaan komennettiin aluksi 1 200 puolalaista työtöntä ja 300 juutalaista.

Keskitysleirin rakentamiseen ja varustamiseen osallistui vuosien mittaan 500 saksalaista yritystä. Lopulta leiri laajeni 40 neliökilometrin suuruiseksi.

Toimintansa Auschwitz aloitti 14.6. 1940 aluksi karanteenina ja läpikulkupaikkana muihin leireihin, joita oli jo kuusi. Massamurhan vuoro koitti vasta myöhemmin.

Leirin rakennustöissä oli parhaimmillaan yli tuhat siviilityöntekijää eri ammateissa. Heistä muodostui vankien linkki ulkomaailmaan ja heidän kauttaan levisi tieto leirissä harjoitetuista julmuuksista.

IG Farben hyödynsi
murhabisnestä eniten

SS-vartijoita kaupungissa oli muutama tuhat. Heille ja heidän perheilleen Auschwitzin kaupunkiin nousi kahviloita, uimahalli, kirjasto, päiväkoteja ja kouluja sekä lääkäripalvelut. Mielenvirkistykseksi tarjolla oli teatteria ja musiikkia. Perheidylliä tuettiin, sillä ”arvottomienkin” juutalaisten murhaaminen rassasi hermoja, vaikka sitä tietenkin pidettiin moraalisesti oikeutettuna.

Eniten saksalaisista yhtiöistä kuolemanbisnekseen osallistui IG Farben, frankfurtilainen kemian alan yritys, alallaan Euroopan suurimpia. IG Farben alkoi keväällä 1941 rakentaa Auschwitziin uutta suurta tehdasta valmistamaan bunaa, sotateollisuudessa käytettyä keinotekoista kumia. Raaka-aineiden ja hyvien liikenneyhteyksien lisäksi yhtiölle oli Auschwitzissa tarjolla halvinta mahdollista työvoimaa. Ja valtio lisäksi tuki tehtaiden perustamista valloitetuille alueille, joten liiketoimintaympäristö oli optimaalinen.

IG Auschwitz -tehdasta rakentaneista 35 000 pakkotyöntekijästä yli 25 000 kuoli työn jälkiseurauksiin. Vankien lisäksi tehdasalueella työskenteli tuhansia pakotettuja eri Euroopan maista.

Tehtaan rakentaminen eteni kuitenkin hitaasti, sillä työn tuottavuudessa oli kitkaa. Rakennustyömaa oli seitsemän kilometrin päässä ja matka kuljettiin aluksi jalkaisin. Siksi työpäivä aloitettiin jo kolmelta yöllä. Tavarajunakuljetuskaan työmaalle ei lisännyt tuottavuutta, joten yritys perusti oman keskitysleirin aivan työmaan viereen. Rääkätty työvoima ei edelleenkään joustanut työnantajan eduksi ja työteho jäi heikoksi. Tuotantovaatimusten kiristyessä vankien elinaikaodote oli keskimäärin kolme kuukautta.

Pääoma haistoi
tuottomahdollisuudet

IG Auschwitzin antaman esimerkin mukaisesti vankien käyttö sotateollisuudessa laajeni järjestelmälliseksi keväällä 1942. Keskitysleirin liepeille perustettiin terässulattoja sekä kemian-, metalli- ja kulutustavaratehtaita. SS veloitti yksityisyrityksiltä aputyöntekijästä 4 markkaa ja ammattilaisesta 6 markkaa päivässä. Valtionyhtiöt saivat heidät markan halvemmalla.

Vankeja hyödyntäneitä yhtiöitä olivat Hermann Göringin tehtaat, kaivos- ja teräsyhtiö Teschen, Ylä-Sleesian energialaitos, Friedrich Krupp AG, metallitehdas Weichsel Union, Siemens-Schuckert jne. Vuonna 1942 Saksan aseteollisuudessa työskenteli 6 000 Auschwitzin vankia, vuoden 1944 puolivälissä heitä oli 42 000. Kuolema niitti aputyöntekijöitä, vaikeasti korvattavia ammattilaisia ei määrätty tappavimpiin töihin.

4. heinäkuuta 1942 taloudellisesti arvottomien vankien karsimisesta tuli vakituinen käytäntö. Vankeja ei kuntoutettu työkykyisiksi, vaan töihin kelpaamattomat lähetettiin suoraan junasta tapettaviksi. Töihin kelpasi keskimäärin 20 prosenttia kuljetuserästä. Se merkitsi kaasukammiota hitaampaa kuolemaa nälkään, iskuihin ja uupumukseen. Oikeusministeri Otto Georg Thierackin määritelmän mukainen ”työn avulla tuhoaminen” kesti vangin kohdalla 3-4 kuukautta.

Mallikaupunki Auschwitziin houkuteltiin eliittisaksalaisia ja yritystoimintaa monenlaisella taloudellisella tuella. Työn verotus oli muuta Valtakuntaa keveämpää ja varallisuusvero olematon.

Kuolemanjunaan
ryhmäalennuksella

Vuoden 1943 lokakuuhun mennessä Auschwitziin oli muuttanut 6 000 saksalaista. Uudenvuodenaattona 1943 he juhlivat keskitysleirin vieressä. Tarjolla oli hanhenmaksaa, häränhäntälientä, hyytelöityä karppia, jänispaistia, kääretorttua, kuohuviiniä ja lettuja. Tanssiorkesteri ja koomikko pitivät huolta viihteestä.

Sybille Steinbacherin mukaan meneillään olevasta joukkotuhosta tiesivät SS-miesten lisäksi ainakin juutalaisia kuljettaneista junista vastanneet rautatieläiset. Rautatiet laskutti kuljetuksista SS:ää, joka laskutti uhreja. Heidän oli maksettava kuolemanjunasta kolmannen luokan matkalippu, joka oli aikuisilta 4 penniä kilometriltä ja lapsilta 2 penniä. Rautatiet myönsi SS:lle ryhmäalennusta. Yli tuhannen hengen kuljetukset hoidettiin puoleen hintaan ja tyhjät paluujunat olivat ilmaisia.

Auschwitzin siviiliväestönkin piirissä kiersi huhuja, sillä palavan lihan hajua ei voinut välttää. Sille keksittiin kuitenkin rauhoittavia selityksiä.

Järjestelmällinen joukkomurhaaminen alkoi syksyllä 1941. Eri keskitysleireissä kokeiltiin erilaisia menetelmiä, Auschwitzissa Zyklon B -kaasua, jota käytettiin tuholaisten torjuntaan ja jota valmisti IG Farbenin tytäryhtiö. Auschwitzin ensimmäisessä joukkomurhassa syyskuun alussa tapettiin noin 900 neuvostoliittolaista sotavankia.

Insinöörit kehittivät
uusia polttomenetelmiä

Joukkotuhon keskukseksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri muodostui vuonna 1943. Ensimmäiset kaasukammiot ja krematoriot osoittautuivat liian pieniksi. Uuden ja paremman rakensi Huta Hoch- und Tiefbau AG. Topf und Söhne -niminen yritys toimitti kaluston, kuten polttouunit. Tappolaitosten tarpeisiin tarvittiin kokonaan uutta tekniikkaa ja kunnianhimoiset insinöörit pistivät taitonsa peliin sitä kehiteltäessä. Kesäkuussa 1943 Topf und Söhne lupasi eri polttolaitosten yhteisen kapasiteetin olevan 4 756 ruumista päivässä.

Saksan valtio otti myös osaa uudenlaiseen elinkeinotoimintaan. Hammaskulta sulatettiin harkoiksi, hiuksista saatiin lankaa ja huopia sotateollisuudelle, tuhkaa hyödynnettiin monin eri tavoin ja ihmisluista jauhettiin lannoitteita.

Neuvostoliiton joukot vapauttivat Auschwitzin 27. tammikuuta 1945. He löysivät varastoista 37000 miesten pukua, 837 000 naisten takkia ja mekkoa, valtavat määrät lasten vaatteita, 44000 paria kenkiä sekä kaikenlaisia käyttötarvikkeita ja mm. hammasproteeseja. Pääleirin lähellä oli entinen nahkatehdas. Sieltä he löysivät 7,7 tonnia kuljetusvalmiiksi pakattuja ihmisen hiuksia. On laskettu, että niiden täytyi olla noin 140 000 naiselta.

IG Farbenin tehtaat olivat juuri ehtineet lähes valmiiksi kun ne jouduttiin tyhjentämään neuvostojoukkojen tieltä. Kaikki kynnelle kykenevät pakenivat mallikaupungista, joka syyskuussa 1945 palautui uudelleen perustetun Puolan valtion osaksi vanhalla nimellään Oswiecim.

Auschwitzissa murhattiin 1,1 - 1,5 miljoonaa ihmistä, 20 - 25 prosenttia kaikista natsien murhaamista juutalaisista. Kaikkiaan saksalaiset tappoivat noin 6 miljoonaa juutalaista. Puolet heistä kuoli tuhoamisleireissä, toinen puoli joukkoampumisissa, liikuteltavissa kaasuvaunuissa sekä nälkään ja sairauksiin ghetoissa ja keskitysleireillä.

Auschwitzissa työskenteli 7 000 naista ja miestä. Vuosina 1946 - 1953 Puolan viranomaiset nostivat 673 syytettä heitä vastaan. Leirin komendantti Rudolf Höss sai kuolemantuomion huhtikuussa 1947. Hänet hirtettiin keskitysleirin aikaisen huvilansa läheisyydessä 16.4. 1947.

Musta jää muistuttaa, miksi rakastuimme ruotsalaisiin dekkareihin

Carin Gerhardsen: Musta jää. Suomentanut Maija Ylönen. Minerva 2019. 375 sivua.

Jos ruotsalaiset dekkarit ovat alkaneet kyllästyttää kaavamaisuudellaan ja liukuhihnamaisuudellaan, niin Carin Gerhardsen pyyhkii pölyt pois ja muistuttaa, miksi kerran rakastuimme niihin. Monen näkökulman Musta jää kieputtaa lukijaa kuin linkouskone. Juuri kun luulit oivaltaneesi, mistä tässä on kysymys, tulee seuraava yllätys.

Lähtötilanteessa rattijuopon ajama auto suistaa toisen jyrkänteeltä. Ollaan talvisessa Gotlannissa. Juoppo pakenee paikalta, toisen auton kuljettaja kuolee. Tapauksella on silminnäkijä ja joku toinenkin pakenee paikalta hälyttämättä apua. Mutta kuka tai ketkä? Ja miksi?

Musta jää on tarina moraalittomuudesta ja vastuun pakoilusta. Henkilöiden takaa paljastuu itsekkyyttä ja mukavuudenhalua, kostonhimoa, vihaa ja rikollisuuttakin.

Tapa jolla Gerhardsen mysteeriään avaa on erityisen nautittava, taiturin työtä. Vähitellen hän saattaa henkilöt yhteen, paljastaa siivun kerrallaan tammikuussa 2014 tapahtuneesta, mutta samalla harhauttaen lukijan väärille jäljille. Vasta viimeisillä sivuilla yllättävä totuus paljastuu.

Matemaatikon koulutuksen saanut Carin Gerhardsen on suomalaisille uusi tuttavuus, vaikka hän on tätä ennen julkaissut kahdeksanosaisen Hammarby-sarjan. Mustan jään perusteella sen suomentaminen on aivan välttämätöntä.

Gus Hallin minipuolue sai miljoonia Moskovalta

Christopher Andrew ja Vasili Mitrokhin: The Mitrokhin Archive.
Julkaistu Kansan Uutisissa 1.2.2000.

Jäsen- ja äänimäärältään äärimmäisen pieni USA:n kommunistinen puolue sai neuvostorahaa 2-3 miljoonaa dollaria vuodessa. Puolue oli läpeensä FBI:n soluttama.

1970-luvulla useimpien lännen kommunististen puolueiden siteet Neuvostoliittoon loittonivat, mutta USA:ssa Moskovalla oli lojaali ystävä, kommunistisen puolueen puheenjohtaja Gus Hall.

1970- ja 80 -luvuilla Neuvostoliitto tuki Yhdysvaltain kommunistista puoluetta miljoonilla dollareilla. Kahden miljoonan dollarin vuosittainen tuki nousi kolmeen 1980-luvun lopulla Hallin vakuutettua Moskovalle puolueensa vaikutusvaltaa jopa maailman politiikassa. Yhdysvaltain kommunistisessa puolueessa oli tuolloin noin 10 000 jäsentä.

Vertailun vuoksi SKP sai vuoteen 1966 mennessä Moskovasta enimmillään 900 000 dollaria vuodessa. Kimmo Rentolan kokoamien arkistotietojen mukaan vuonna 1973 SKP:n tuki nousi hieman yli miljoonaan dollariin.

Boris Jeltsinin vuonna 1991 avaamien arkistojen mukaan Neuvostoliitto avusti pelkästään 1980-luvulla länsimaiden kommunistisia puolueita 200 miljoonalla dollarilla. Eniten rahaa saivat Ranskan ja Italian puolueet, mutta jäsentä kohti USA:n kommunisteja tuettiin varmasti avokätisimmin.

Ei liene suuri yllätys, että USA:n kommunistinen puolue oli FBI:n soluttama. Neuvostorahaa puolueelle välittäneet veljekset Morris ja Jack Childs ottivat tukimiljoonista 5 prosentin välityspalkkion, mutta samalla he nauttivat FBI:n agentin kuukausipalkkaa.

Moskovan varoituksista huolimatta Gus Hallille ei ilmeisesti koskaan paljastunut, että eräät hänen lähimmistä miehistään tekivät töitä FBI:lle.

Childsit kuljettivat rahaa 20 vuotta

Huhtikuussa 1958 Yhdysvaltain kommunistisen puolueen johtajiin kuulunut Morris Childs kutsuttiin Moskovaan keskustelemaan ahdingossa olleen puolueen avustamisesta.

Keskuskomitean kansainvälisen osaston päällikkö Boris Ponomarev tarjosi puolueelle loppuvuodeksi 75 000 dollaria ja seuraavaksi vuodeksi 200 000 dollarin avustusta. Rahat toimitettiin aluksi Kanadan kommunistisen puolueen välityksellä, mutta vuodesta 1961 vuoteen 1980 rahoista huolehti Morris Childs, koodinimeltään KHAB, veljensä Jack Childsin (MARAT) kanssa.

1970-luvun lopulle asti Morris Childs vieraili vähintään kerran vuodessa Moskovassa sopimassa rahoista ja hakemassa ohjeita NKP:n kansainväliseltä osastolta sekä keskustelemassa USA:ta koskettavista asioista.

Muuna aikana yhteyttä pidettiin yllä radiolähettimin. Vuodesta 1968 lähtien Yhdysvaltain päässä radioliikennettä hoiti myyntimies Albert Friedman (FORD). Myös Friedman oli toiminut toisesta maailmansodasta lähtien FBI:n agenttina, joten kaikki Moskovasta tulleet viestit kulkivat myös amerikkalaisviranomaisille. FBI:ssä Friedman tunnettiin koodinimellä CLIP.

Kunniamerkit USA:sta ja NL:stä

1960-luvun lopulla Neuvostoliitto rahoitti Yhdysvaltain kommunisteja miljoonalla dollarilla vuodessa, kymmenen vuotta myöhemmin jo kahdella miljoonalla.

Vuonna 1975 Childsin veljekset palkittiin korkealla neuvostoliittolaisella kunniamerkillä  Moskovassa. Vuonna 1987 FBI:n päämajassa järjestetyssä tilaisuudessa presidentti Ronald Reagan puolestaan palkitsi Morris Childsin vapaudenmitalilla.

Morrisista ja postuumisti palkitusta Jack Childsista tuli kaiketi ainoat vakoojat, jotka on palkittu palveluksistaan sekä Neuvostoliitossa että USA:ssa.

Neuvostoliitolla oli jo 1970-luvulla omat epäilynsä Childsin veljeksistä, mutta Gus Hall luotti heihin lujasti.

He jatkoivat puolueen palveluksessa kevääseen 1980, jolloin FBI arvioi paljastumisriskin liian suureksi ja katkaisi yhteistyön. 28. toukokuuta 1980 Morris Childs toimitti viimeisen rahalähetyksen Gus Hallille, 225 000 dollaria käteisenä. Childs selvitti, että tuntemattomat miehet ovat kyselleet hänestä naapureilta ja hän arveli joutuvansa piiloutumaan pidätyksen varalta.

"Imperialismin sydämessä..."

Neuvostoliiton Yhdysvaltain kommunisteille kuljettamat miljoonat tuntuvat käsittämättömiltä, kun muistaa, millainen marginaalitekijä kommunistinen puolue oli maan politiikassa.  Useisiin presidentinvaaleihin osallistunut Gus Hall sai enimmillään 59 000 ääntä. Puolueen jäsenmäärä putosi 1970-luvulla 10 000:een.

Tästä huolimatta Hallin onnistui vakuuttaa Moskova, että puolueeseen kannattaa satsata.

Esimerkiksi vuonna 1981 Gus Hall kirjoitti Boris Ponomareville olevansa vakuuttuneempi kuin koskaan siitä, että hänen puolueensa voi olla tärkeä ja jopa ratkaiseva tekijä Ronald Reaganin hallinnon aggressioiden hillitsemisessä.

Vuonna 1987 Gus Hall pyysi korotusta puolueen 2 miljoonan dollarin avustukseen.

"Koska puolueemme toimii imperialismin sydämessä, kaikella millä vaikutamme tapahtumiin Yhdysvalloissa, on vaikutuksensa maailman tapahtumiin. Reaganin hallinnon kriisi on syvä, ja siksi puolueellamme on ollut ja tulee olemaan kasvava vaikutus tämän maan politiikkaan", Hall perusteli.

Seuraavana vuonna avustus nousikin 3 miljoonaan dollariin.

Morris Childs arveli myöhemmin Neuvostoliiton avokätisyyden johtuneen siitä, että Gus Hallin vakuutuksiin puolueen vaikutusvallasta todella uskottiin.

Vuonna 1973 kommunistisen puolueen 45 vuoden jälkeen jättänyt Dorothy Healey uskoi Moskovan myös halunneen palkita uskollisinta soturiaan.

"Neuvostojohtajat ottivat yhteyttä Gusiin ja kertoivat, mitä halusivat tämän sanovan. Hän sanoi sen, ja sen jälkeen Pravda saattoi kirjoittaa Amerikan kommunistien puhuvan maailmanlaajuisen imperialismin sydämestä sitä ja tätä asiasta, joka sillä kertaa huolestutti Neuvostoliittoa", Healey kertoi muistelmissaan.

Viisivuotissuunnitelmasta ja hiivan hinnasta päätti politbyroo

Julkaistu Kansan Uutisissa 30.11.2001.

Hannu Rautkallion toimittama kirja NKP ja Suomi 1953-1962 kertoo, miten NKP:n keskuskomitea teki aina huippusalaisia tai vähintäänkin salaisia päätöksiä. Sama se, olivat kyseessä sitten SKP:n arpajaisten palkintoautot tai presidentti Urho Kekkosen seurueelle annettavat lahjat tämän Moskovan vierailulla vuonna 1960.

Dokumenttikokoelma NKP ja Suomi kertoo kymmenien vuosien takaisista ajoista, mutta muualla julkistetut NKP:n keskuskomitean ja poliittisen toimikunnan pöytäkirjat vahvistavat, ettei tyyli muuttunut missään vaiheessa. Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin asti politbyroo saattoi saman kuukauden aikana pohtia hedelmämehujen ja hiivan hintaa sekä seuraavaa viisivuotissuunnitelmaa.

Venäläisen historioitsijan Dmitri Volkogonovin lännessä vuonna 1998 ilmestynyt kirja The Rise and Fall of the Soviet Empire kertoo dokumentoidusti, miten jättiläisvaltiota johdettiin. Teosta ei jostain käsittämättömästä syystä ole suomennettu.

Vuonna 1995 kuolleen Dmitri Volkogonovin johdolla avattiin 1990-luvun alussa 78 miljoonaa kansiota NKP:n ja KGB:n arkistoista. Volkogonovilla oli käytössään muun muassa poliittisen toimikunnan keskustelupöytäkirjoja kaikilta Neuvostoliiton vuosikymmeniltä. Hänen mukaansa Neuvostoliiton tuhon siemenet kylvikin jo valtakunnan perustanut Vladimir Iljitsh Lenin, sillä leninismi oli teoriassa ja käytännössä kaikkien elämänalueiden täydellistä kontrollia Venäjällä.

Tuhansia säädöksiä

Dmitri Volkogonovin mukaan Neuvostoliittoa hallinneet NKP:n keskuskomitea ja poliittinen toimikunta eivät koskaan pystyneet erottamaan isoja asioita pienistä. Tärkeintä näytti olevan se, että säädöksiä tuotettiin tasaiseen tahtiin. Politbyroo kokoontui lähes viikottain ja tuotti 1980-luvulla vuosittain runsaat 4 000 säädöstä. Kun vuoden tuloksista tehtiin tiliä, painotettiin aina sitä, että päätökset oli tehty leniniläisen yksimielisyyden vallitessa.

Esimerkiksi keväällä 1985 politbyroon asialistalla oli muutaman viikon sisällä vappumielenosoitusten järjestäminen, kevätkylvöjen valmistelut, Gorkin autotehtaan tekninen ajanmukaistaminen sekä suunnitelma Neuvostoliiton taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä vuodelle 1986.

Mihail Gorbatshovin kaudella politbyroossa saatettiin pohtia myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton henkilövalintoja ja tällaisia keskuteluja jatkettiin vuoteen 1990 saakka.

Breshnev oli tehokirjailija

Järkyttävintä on, että neuvostojohdolle tarjottiin vuosia hälyttäviä raportteja maan talouden tilasta, mutta ne sivuutettiin kylmästi. Sen sijaan neuvostojohtajat olivat lapsellisen innokkaita julkaisemaan puheitaan ja kirjoituksiaan kirjoina, joita kukaan ei lukenut.

Valtion julkaisutoiminnasta vastanneen viraston johtaja M. Nenashev valitti kesällä 1986 keskuskomitealle, että miljoonia kappaleita Leonid Brezhnevin kirjoja lojuu pölyä keräämässä kauppojen hyllyillä. Breshnev julkaisi peräti 166 kirjaa ja hänet palkittiin Leninin kirjallisuuspalkinnolla.

Yhtään paremmin eivät kaupaksi käyneet Andropovin, Grishinin, Kulakovin, Pelshen, Ponomarevin, Romanovin, Suslovin, Tihonovin, Ustinovin ja Tshernenkonkaan kirjat.

Lisäksi kirjakauppojen riesana oli 700 000 Breshnevin, 130 000 Andropovin ja 170 000 Tshernenkon muotokuvaa.

Gorbatshov yritti salaisella kirjeellä hillitä johtajien intoa julkaista puheitaan kirjoina. Hänen oma 420-sivuinen puhe- ja kirjoituskokoelmansa oli tosin tullut markkinoille joulukuussa 1985. NKP:n pääsihteeriksi Gorbatshov oli nimitetty maaliskuussa.

Kimin sapeli ohitti synkän talousraportin

KGB:n johtaja Juri Andropov laati vuodesta 1975 politbyroolle hälyttäviä muistioita maan taloudellisesta tilasta. Neuvostojohdossa katsottiin kuitenkin, että syynä ongelmiin kulutustavaratuotannossa ja maataloudessa olivat USA:n imperialistit. Lisäksi lohtuna oli se, että joillakin aloilla menestyttiin ennen näkemättömällä tavalla: NKP:n 24. puoluekokoukselle raportoitiin, että Leninin kirjojen painos ylitti 76 miljoonan kappaleen rajan vuosina 1969-70.

Neuvostoliiton omina toimina talousvaikeuksiin politbyroossa painotettiin vuodesta toiseen kurin tiukentamista ja puolueen otteen vahvistamista kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla.

Karmeimman kuvan Stalinin jälkeisistä neuvostojohtajista Volkogonov luo Konstantin Tshernenkosta, joka nousi NKP:n pääsihteeriksi 72-vuotiaana ja kuoli 13 kuukautta myöhemmin.

Tshernenko oli hetken vastuussa kaikesta, mitä Neuvostoliitossa tapahtui, mutta vanhalle ja sairaalle miehelle kävelyssä oli riittävästi haastetta ajattelusta puhumattakaan.

Pian valtaantulonsa jälkeen maaliskuussa 1984 hän määritteli puoluejärjestöille yksityiskohtaiset ohjeet siitä, minkälaisillä kirjelmillä keskuskomiteaa oli lupa lähestyä. Hän määräsi marginaalin leveyden, rivien määrän liuskaa kohti ja sen, ettei yhdessä kirjelmässä saanut olla enempää kuin viisi liuskaa.

Keskuskomitean talousasiantuntija B. Gostev varoitti samaan aikaan lähestyvästä talouskatastrofista. Hänen mukaansa lähes 60 prosenttia maan vaihdettavasta valuutasta kului ruuan, kulutustavaroiden, metallien ja kemikaalien tuontiin. Samaan aikaan Neuvostoliitto pystyi viemään vain jalostamattomia raaka-aineita.

Gostevin raportista ei keskusteltu kertaakaan politbyroossa. Samoihin aikoihin se pohti, mitä lahjoja valtiovierailulle tulossa olevalle Kim Il-sungille annetaan. Kim sai kultaisen sapelin, posliinivaasin sekä venäläistä vodkaa ja viiniä.

NKP:n puoluekokouksessa värvättiin länsitiedottajia

Julkaistu Kansan Uutisissa 1.2.2000.

Neuvostoliiton ja KGB:n luontevia yhteistyökumppaneita länsimaissa olivat kommunistiset puolueet, jotka heti toisen maailmansodan jälkeen nousivat useissa maissa hallituksiinkin. Suomen Kommunistisen Puolueen ja Neuvostoliiton yhteispelistä kertoo Kimmo Rentola kirjassaan Niin kylmää, että polttaa (Otava 1997).

Christopher Andrewn ja Vasili Mitrohinin The Mitrokhin Archive -kirjan mukaan SKP:n lisäksi Neuvostoliitto oli sodan jälkeen erityisen kiinnostunut koalitiohallituksiin osallistuneista Ranskan, Italian ja Itävallan kommunistipuolueista.

Vuoteen 1948 mennessä puolueet joutuivat ulos hallituksista. Kylmän sodan aikana Moskova ei jostain syystä vaatinut niiltä erityisemmin apua tiedustelutoimintaansa. Mitrohinin arkistoista ei löydy selitystä, miksi näin.

KGB aktivoitui vasta 1970-luvulla hakemaan "ystävien" apua operaatioihinsa.

Laajamittainen rekrytointikampanja käynnistyi vasta NKP:n 24. puoluekokouksen aikana toukokuussa 1971. KGB:n ulkomaantiedusteluosasto FCD otti kokousta seuraamaan tulleiden veljespuolueiden edustajiin yhteyttä tarkoituksenaan panna ne etsimään korkea-arvoisia tiedottajia omista maistaan. Mitrohinin arkistosta löytyy tieto FCD:n neuvotteluista kuuden kommunistipuolueen edustajan kanssa puoluekokouksen aikana.

Toimittajia ja liikemiehiä

Esimerkiksi Leonid Zaitsev Kööpenhaminan suurlähetystöstä tapasi Tanskan kommunistisen puolueen puheenjohtajan Knud Jespersenin Sovjetskaja Hotellissa. Zaitsev pyysi Jesperseniä hankkimaan kaksi tai kolme totaalisen luotettavaa ja Neuvostoliitolle lojaalia henkilöä koulutettavaksi tiedottajiksi.

Tiedottajien piti olla miehiä, 20-40 -vuotiaita, hyvin koulutettuja ja sopivassa ammatissa toimivia eli toimittajia, liikemiehiä tai vieraiden kielten opiskelijoita. Värvättävät eivät mielellään saaneet olla avoimesti puolueen jäseniä.

Samanlaisia toiveita KGB:n edustajat esittivät myös Kreikan, Kyproksen, Ranskan, Itävallan ja Kanadan kommunistipuolueiden johtajille puoluekokouksen aikana.

SKP:ltä ei Mitrohinin tietojen mukaan kyselty agentteja tuolloin. Sen sijaan heinäkuussa 1977 Neuvostoliitossa lomailleelta SKP:n veteraanijohtajalta Ville Pessiltä (BARANOV) pyydettiin tiedustelijoita. Arkistotietojen mukaan Pessi oli luvannut suositella neljää tai viittä nimeä koulutettaviksi tarkkailemaan USA:n ja Naton kohteita mm. Norjassa ja Tanskassa.

Idealismin loppu vaikeutti vakoilua

1970-luvun puoliväliin mennessä suurin osa Länsi-Euroopan, Latinalaisen Amerikan, Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja Aasian kommunistisista puolueista oli vedetty mukaan etsimään KGB:lle uusia tähtitiedottajia. Ilmeisesti menestys tällä rintamalla ei kuitenkaan ollut aiempien vuosien veroinen. 1930-luvulla värvätty agentti DARIO välitti Italian ulkoministeriöstä tietoja KGB:lle 40 vuotta.

1970-luvulla tällaisten huipputiedottajien rekrytoiminen oli vaikeampaa, vaikka heitä etsittiin kaikkialta maailmasta. Osasyy saattoi olla Länsi-Eurooppaan levinnyt "eurokommunismi." Kommunistiset puolueet eivät olleet enää samalla lailla Neuvostoliiton vaikutusvallassa kuin sodan jälkeen.

Toisaalta Leonid Brezhnevin aikaisen pysähtyneisyyden takia entisaikojen idealisteja, jotka ideologisista syistä olivat valmiita palvelemaan Neuvostoliittoa, oli varmasti vaikea enää löytää.

Camilla Greben Horros: jännitystä ruotsalaiselta liukuhihnalta

Camilla Grebe: Horros. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2019. 587 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.1.2020.

Joillakin kirjoittajille on se taito vetää lukija taikapiiriinsä jo ensimmäisellä tavanomaisella lauseella: ”Olimme ihan tavallinen perhe. Se oli ihan tavallinen aamu.”

Kun kirjoittaja on viime vuoden parhaasta rikosromaanista Lemmikit palkittu Camilla Grebe, tietää että seuraavaksi tapahtuu jotain ihan hirveää.

Horros yllättää ensiksi siinä, että kyse ei ole tavanomaisesta huumekaupan ympärillä pyörivästä trilleristä vaikka alkuasetelma sitä ennakoi. Ja sitten yllätyksiä tulee koko ajan lisää kolmen keskushenkilön näkökulmin etenevässä tarinassa.

Horros on hienoa viihdettä, mutta ehkä jo liiankin ammattitaitoista ja laskelmoitua työtä. Ruotsalaisen dekkariliukuhihnan tasalaatuinen tuote.

KGB erikoistui sijoittamaan mikrofoneja suurlähetystöihin

Christopher Andrew, Vasili Mitrokhin: The Mitrokhin Archive. The Penguine press 1999.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.1.2000.

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu harjoitti massiivista salakuuntelua koko elinaikansa. Neuvostoliittolaiset pääsivät käsiksi USA:n huippusalaisiin sotilastietoihin mm. asentamalla mikrofonin Pentagonille tutkimustyötä tehneen yrityksen kokoushuoneeseen.

Eri puolilla maailmaa on pohdittu parin viime vuoden ajan huolestuneesti kansalaisiin ja yrityksiin kohdistuvan elektronisen tiedustelun valtavia mahdollisuuksia. Paljastukset Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden viraston NSA:n johtamasta Echelon-vakoilusta ovat kertoneet, että tarvittaessa kukaan ei ole turvassa nykyaikaisilta vakoilusatelliiteilta.

Mutta elektroninen tiedustelu oli massiivista myös USA:n päävastustajalla Neuvostoliitolla kylmän sodan aikana. Sotilastiedustelupalvelu GRU vastasi sotilaallisten viestien sieppauksista ja turvallisuuspalvelu KGB valvoi diplomaatti- ja muuta siviilipuolen tietoliikennettä.

Vuonna 1960 signaalitiedustelusta vastannut KGB:n kahdeksas osasto purki 209 000 diplomaattista viestiä, joita oli lähetetty 51 maasta. Vuoteen 1967 mennessä KGB pystyi murtamaan 152 salakirjoitusjärjestelmää.

Neuvostoliiton sisällä tiedustelusta vastasi KGB:n toinen päädirektoraatti. KGB:n ja sen edeltäjien pääkohde oli 1930-luvulta lähtien Yhdysvaltain suurlähetystö. Vuonna 1944 lähetystöstä löytyi 120 piilotettua mikrofonia.

Vuonna 1953 Yhdysvalloille alettiin rakentaa uutta lähetystöä Moskovaan. Rakennustyötä vartioivat amerikkalaiset turvallisuusviranomaiset tarkoituksenaan estää kuuntelulaitteiden asentaminen. Vuonna 1964 lähetystön seinistä löydettiin kuitenkin 40 mikrofonia. Rakennustyömaata vartioitiin ainoastaan päivisin. Öisin oli KGB:n miesten vuoro toimia.

Brittiagentit paljastuivat

1960-luvulta lähtien Neuvostoliitto mikitti onnistuneesti useita Yhdysvaltain ja Britannian suurlähetystöjä kolmannessa maailmassa.

Suurimpia menestyksiä oli Britannian Beirutin suurlähetystön kuuntelu, joka alkoi 1960-luvun alkupuolella. Operaation avulla Neuvostoliitto pystyi tunnistamaan 50 Lähi-idässä ja Euroopassa toimivaa brittiagenttia. Neuvostoliittolaiset saivat selville, että Britannian salaisella palvelulla SIS:llä oli omat miehensä niin Irakin hallituksen kuin Egyptin presidentinkin liepeillä. Lisäksi selvisi, että Libanonin kommunistinen puolue oli SIS:n soluttama.

SIS:lle selvisi vasta vuonna 1971, että sen Beirutin suurlähetystössä toimiva toimisto oli täynnä neuvostomikrofoneja.

Tämä operaatio RUBIN paljasti venäläisille myös kuusi brittiagenttia, jotka olivat soluttautuneet KGB:hen, GRU:hun ja Tshekkoslovakian turvallisuuspalveluun StB:hen.

Britannian ja USA:n läheisten suhteiden takia operaatio RUBIN toi KGB:lle runsaasti tietoa myös CIA:n toimista. Vuonna 1969 KGB ryhtyi kuitenkin onnistuneeseen hankkeeseen mikrofonien asentamiseksi myös CIA:n toimistoon.

1970-luvulla Neuvostoliiton mielenkiinto kiinnittyi Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja ainakin USA:n Guinean suurlähetystön keskustelut olivat useita vuosia KGB:n kuultavissa.

Suurlähetystö kuin antenni

KGB:n kunnianhimoisin suunnitelma oli kuitenkin asentaa mikrofonit USA:n Moskovan suurlähetystöön, jonka rakennustyö alkoi vuonna 1979. KGB:stä loikannut Viktor Sheymov varoitti vuotta myöhemmin CIA:ta, että koko rakennus aiotaan rakentaa jättiläismäiseksi kuuntelujärjestelmäksi, missä mikään ei pysy piilossa.

Amerikkalaiset luulivat poistaneensa rakennuksesta sen valmistumisen kuluessa kaikki kuuntelulaitteet, mutta viisi vuotta myöhemmin selvisi, että koko rakennus oli käytännöllisesti katsoen kytketty politbyrooseen. Seinistä löytyi laitteita, joiden luonnehdittiin CIA:ssa olevan vasta piirustuspöydällä.

Uutta lähestystörakennusta ei otettu koskaan käyttöön.

Edustustot kuunteluasemina

Mikrofonit lähetystöjen seinissä eivät olleet KGB:n ainoa menetelmä. 1960-luvun lopulla tärkeään osaan nousi puhelin- ja radioliikenteen viestien sieppaus Neuvostoliiton suurlähetystöihin ja edustustoihin asennetuilla laitteilla.

USA:ssa operaatio käynnistettiin 1966 Neuvostoliiton suurlähetystön ylimmässä kerroksessa muutaman korttelin päässä Valkoisesta talosta.

Seuraavana vuonna kuuntelujärjestelmä asennettiin myös New Yorkin edustustoon. Lopulta Neuvostoliitolla oli Washingtonissa ja sen ympäristössä viisi ja New Yorkissa neljä kuunteluasemaa.

"Pystyimme kuuntelemaan Pentagonia, FBI:tä , Valkoista taloa, poliisia ja muita virastoja. Niiden keskustelut käytiin suojaamattomilla linjoilla, mutta siitä huolimatta saimme yllättävän paljon hyödyllistä materiaalia", venäläiset myöhemmin kuvasivat.

1969 KGB:n kauko-ohjattava radiolähetin löysi tiensä senaatin ulkoasiainvaliokuntaan ja se paljastui vasta vuonna 1973.

KGB kuunteli Nixonin Moskovan vierailun valmistelua

1970 kuuntelulaitteilla varustettiin myös Montrealin, Mexico Cityn, Tokion, Pekingin, Teheranin, Ateenan, Rooman, Pariisin, Bonnin, Salzburgin, Lontoon, Reykjavikin ja Belgradin lähetystöt. Näiden asemien kautta KGB mursi seuraavana vuonna kymmeniä tuhansia salattuja viestejä.

KGB mm. kuunteli USA:n ulkoministerin Henry Kissingerin keskustelut Lontoossa Britannian ulkoministerin James Callaghanin kanssa 1974. Keskustelujen tarkoituksena oli valmistella presidentti Richard Nixonin Moskovan vierailua.

Pelin henkeen kuului, että Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden virasto NSA harjoitti samanlaista toimintaa omien lähetystöjensä kautta. NSA:n väitettiin mm. pystyvän kuuntelemaan politbyroon jäsenten puhelinkeskusteluita mustien Ziliensä takapenkeiltä.

Kuuntelu hälvensi salaliittoteorioita

KGB:n hankkima tiedustelumateriaali jatkoi kasvamistaan. Yhteenvetoja ja käsikirjoituksia lähetettiin Moskovaan 7 000 sivua vuonna 1976 yksin USA:sta. Neuvostoliitto pystyi seuraamaan mm. Naton kokousten valmisteluja.

Signaalitiedustelu oli Neuvostoliiton tärkein tietolähde presidenttien Gerald Ford ja Jimmy Carter ulko- ja puolustuspolitiikasta. Käytännössä saatujen tietojen suurin merkitys oli ehkä siinä, että se hälvensi venäläisten salaliittoteorioita Yhdysvaltain aikeista eri maailmankolkista.

Tärkeimmät Neuvostoliiton saamat tiedot olivat kuitenkin sotilaallisia. KGB onnistui sieppaamaan huippusalaisia tietoja USA:n ohjusjärjestelmistä, hävittäjistä ja AWACS-tutkavalvontakoneesta ainakin 1980-luvun alkupuolelle asti.

New Yorkin kuunteluasema pääsi käsiksi faksiliikenteeseen, jota käytiin puolustusteollisuutta palvelevien yritysten ja Brookhavenin kansallisen laboratorion välillä. KGB:lle vuosi tietoja mm. ohjusten- ja sukellusveneiden torjuntajärjestelmistä.

FBI:n onnistui harhauttaa KGB:tä

KGB pysyi ajan tasalla siinä, miten FBI yritti jäljittää sen operaatioita seuraamalla yksin New Yorkissa kuutta FBI:n käyttämää lyhyillä aalloilla toimivaa radiokanavaa. Myöhemmin KGB:lle selvisi, että FBI oli myös onnistunut huijaamaan sitä. Helposti jäljitettävillä linjoilla amerikkalaiset kävivät harhautusmielessä harmittomia keskusteluja. Varsinainen FBI:n viestiliikenne kulki 1970-luvun alussa järjestelmissä, joihin KGB ei päässyt käsiksi.

New Yorkin ja Washingtonin lisäksi KGB:n tärkein kuunteluasema sijaitsi Lourdesissa Kuubassa. Myös se kohdistui amerikkalaiseen tietoliikenteeseen. Vuonna 1985 Lourdesissa oli KGB:n henkilökuntaa 2 100.

1980-luvulle tultaessa KGB:n oli entistä vaikeampaa kuunnella liittovaltion virastoja, mutta vielä 1980 KGB saavutti merkittävän voiton onnistuessaan asentamaan mikrofonit Pentagonille tutkimustyötä tehneen System Planning Corporation -yhtiön kokoushuoneeseen.

Tämä operaatio FLAMINGO tuotti Neuvostoliitolle yli 10 kuukauden ajan huippusalaista tietoa USA:n ydinaseista Euroopassa, USA:n kemiallisista aseista, USA:n laivaston mahdollisuuksista ydinasekonfliktissa ja USA:n näkemyksistä valmistauduttaessa SALT 2 -neuvotteluihin.

Operaatio FLAMINGO ei loppunut paljastumiseen, vaan radiolähettimen patteri kului loppuun.

Suomeakin kuunneltiin

Euroopassa KGB kuunteli 1980-luvun alkupuoliskolla lähes kaikkien maiden, myös Suomen, diplomaattista viestintää. Politbyroo, johon kuuluivat mm. Leonid Brezhnev, Juri Andropov ja Andrei Gromyko saivat päivittäin katsauksen tärkeimpiin siepattuihin viesteihin.

1980-luvun edistyessä teknologian kehitys teki elektronisen viestinnän tarkkailusta entistä vaikeampaa. Maailmanlaajuisessa telekommunikaatiossa alettiin siirtyä kuituoptiikkaan ja yhä tehokkaampiin suojausjärjestelmiin.

Ilmeisesti Neuvostoliitto kuitenkin laajensi kuuntelutoimintaansa myös Mihail Gorbatshovin valtakaudella, mutta GRU:n USA:han, Natoon ja Kiinaan kohdistamien operaatioiden merkitys kasvoi KGB:n hankkeiden kustannuksella. 1980-luvun loppuun mennessä puna-armeijalla oli käytössään 40 signaalitiedustelurykmenttiä ja 130 tiedustelusatelliittia. Elektroniseen tiedusteluun oli käytössä myös 60 laivaa ja lukuisa joukko erilaisia ilma-aluksia.

GRU:lla ja KGB:lla oli yhteensä 500 maa-asemaa signaalitiedusteluun eri puolilla maailmaa ja kaiken kaikkiaan ne työllistivät 350 000 henkeä kryptoanalyytikoista tekniseen henkilökuntaan.

Entinen KGB-upseeri Vladimir Rubakov arveli vuonna 1991, että elektronitiedusteluun upposi neljäsosa turvallisuuspalvelun budjetista.

Vuoden 2019 kirjoissa Soininvaara oli parempi kuin Remes

Suomalaisen jännityskirjallisuuden uusi ajanlasku alkoi vuonna 1997. Ilkka Remeksen esikoisteos Pääkallokehrääjä pudotti leuan lattiaan. Myös Suomessa voidaan kirjoittaa täysin uskottava kansainvälisen tason trilleri. Hienossa juonikehitelmässä eletään vaihtoehtoisessa historiassa. Suomen Demokraattinen Tasavalta palauttaa itsenäisyytensä Kremlin nyrkin alta.

Vuonna 2000 debytoi Taavi Soininvaara Remeksen jalanjäljissä. Ebola-Helsingissä Suojelupoliisin etsivä Arto Ratamo joutui taistelemaan tappavan viruksen leviämistä vastaan ja pelastamaan maailman bioasetta havittelevilta tiedustelupalveluilta ja terroristeilta.

Trillerien kirjoittajia on tullut lisää, mutta alkuperäinenkin kaksikko on voimissaan. Millaisia ovat heidän syksyn 2019 jännärinsä ja kumpi onnistui tällä kertaa paremmin?

Vuosien mittaan tuntuma on ollut, että Remeksen aihevalinnat ovat olleet ajankohtaisempia ja kirjat yksinkertaisesti jännittävämpiä.

Remeksen Kremlin nyrkki jatkaa viime vuonna alkanutta Robert Forsten -sarjaa niin, että se ei täysin toimi itsenäisenä teoksena. Alku on tyrmäävä. Venäjä miehittää nopealla iskulla Ahvenanmaan ja tuhoaa ohjusiskuilla lentokenttiä. Itsenäisyystaistelu on edessä niin kuin Pääkallokehrääjässäkin vuonna 1997.

Remes saarnaa Natoa

Remeksen uusimpia kirjoja on rasittanut se, että hänellä on sanoma: Suomi Natoon ja vähän äkkiä. Edellisessä neljän kirjan sarjassaan hän tehosti vaatimustaan kuvaamalla tilanteen, jossa Venäjä katkaisee Suomesta sähköt paukkupakkasilla, järjestää itärajalle pakolaisvyöryn ja usuttaa trollaamalla kansan toisiaan vastaan palauttaakseen Suomen etupiiriinsä.

Kremlin nyrkki jatkaa samaa teemaa vielä suoraviivaisemmin, vaikka viekkaiden venäläisten pääfokus on kirjassa toisaalla ja kiinalaiset taitavat olla vieläkin viekkaampia.

Mitä enemmän Remes koventaa panoksia ja mitä tosikommin hän pauhaa Natosta, sitä tylsemmiksi hänen kirjansa ovat muuttuneet. Kremlin nyrkki on uuvuttava lukukokemus. Venäläisten totaalisen pahuuden lisäksi sitä rasittaa teknotrillereille tyypillinen teknisen tiedon yliannostus ja sillä briljeeraaminen. Tässä kirjassa on lisäksi tuhottomasti sivujuonia, jotka alkoivat edellisessä osassa ja jatkuvat todennäköisesti seuraavassa.

Kiehtovaa Remeksen kirjoissa ovat aina hänen löytönsä todellisesta elämästä, niin nytkin. Kremlin nyrkissä hän annostelee mielenkiintoisen tietopaketin natsi-Saksan tiedemiesten hämmästyttävistä keksinnöistä. Sodan jälkeen moni heistä jatkoi elämäänsä uudella nimellä Yhdysvalloissa vaikka oikea osoite olisi ollut sotarikostuomioistuin.

Rujoa kidutusta kovalta kostajalta

Taavi Soininvaaran Ratamo-sarjaa jatkavassa Tuhon messiaassa ollaan taas kerran suurvaltojen valtapelin ytimessä Lähi-idässä. Katala amerikkalaiskenraali on järjestänyt liikaa tienneen eversti Oldmanin jihadistien vangiksi. Kidutettu Oldman pääsee pakenemaan ja aloittaa hurjan koston kaikkia tapaukseen sekaantuneita vastaan. Aikaa ei ole paljon, sillä Oldman on kuolemaisillaan syöpään.

Ratamo joutuu kytketyksi tapaukseen, koska Oldman aloittaa kostonsa Helsingissä kohteenaan Egyptin suurlähettiläs. Soininvaaran kuvaamana väkivalta on rujoa, mutta kidutusmenetelmät pohjautuvat varmasti todellisuuteen – ikävä kyllä.

Uskottavuus on niin ja näin, kun kuolemansairas mies lentää maasta toiseen ja tappaa uhrin kerrallaan ovelasti kehitetyillä juonilla. Näinhän se on aina trillereissä, ja jos tämän hyväksyy, niin Soininvaara tekee komeaa työtä. Lähi-idän ruutitynnyrin ympärillä käytävä vaarallinen peli karmaisee jokaista, joka seuraa uutisia. Tarinassa on riittävästi realistisiakin aineksia.

Toimintakohtausten kirjoittajana Soininvaara päästää itsensä kyllä liian helpolla. Kun Ratamo joutuu takaa-ajettuna suljetuksi palavaan taloon, on hän vain päässyt sieltä pois seuraavassa kohtauksessa. Hieman samalla lailla kirjan loppuhuipennuskin lässähtää.

Parikymmentä vuotta trillereitä kirjoittaneita Remestä ja Soininvaaraa yhdistää moni asia. Kirjojen lähtökohta on aina jollain tapaa Suomi, mutta ympyrät kansainväliset ja vaarassa koko maailma. Kummankaan kirjoissa ei ole tippaakaan huumoria. Taustatiedot kirjoihin on rakennettu huolella.

Soininvaara lienee edelleen Remestä pienempi nimi, mutta viime vuosina hänen kirjansa ovat olleet parempia. Soininvaara kirjoittaa erinomaisia jännäreitä, mutta ei pyri mielipidevaikuttajaksi. Remeksellä menee siinä roolissa tahattomaksi komiikaksi, niin totinen hän on saarnamiehen roolissaan.

Leninille valta oli pakkomielle

Julkaistu Kansan Uutisissa 24.3.2000.

Vladimir Iljitsh Lenin oli ikoni paitsi Neuvostoliiton, myös lännen kommunisteille. Pieni suuri partaveitsenterävä mies, joka henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan ratkaisi lokakuun vallankumouksen 1917. Ehtymätön ajattelija, jonka opit muodostivat täydellisen filosofisen ajatusmallin.

Dmitri Volkogonov luo kirjassaan The Rise And Fall Of Soviet Empire toisenlaista Lenin-kuvaa. Hänelle Lenin oli pelkuri, joka seurasi Venäjän vallankumousta edeltäneiden vuosien kuohuntaa lähinnä lehdistön kautta maanpaossa turvallisessa Sveitsissä.

Volkogonoville Lenin oli myös yksiulotteinen mies. Häntä kiinnosti ainoastaan valta. Vallankumous oli hänelle päämäärä sinänsä, ei se, mihin vallankumousta käytettäisiin.

Maailmanvallankumous oli Leninille suoranainen pakkomielle, jonka toteutumisesta hän julisti niin hourupäisiä ennustuksia, että Leninin kootuista teoksista jouduttiin myöhemmin julkaisemaan editoituja laitoksia.

Esimerkiksi puhuessaan Kominternin kokouksessa 17. heinäkuuta 1921 Lenin sanoi, että vain typerykset kiistävät kommunismin voittokulun Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Puhetta ei koskaan julkaistu joko taktisista syistä tai sitten toverit halusivat salata sen hölynpölynä, Volkogonov kirjoittaa.

Maailmanvallankumouksen ideaa Lenin oli kehitellyt niin epätodennäköisessä paikassa kuin Sveitsissä, jonka hän näki maanpakonsa aikana olevan vallankumouksellisessa tilanteessa

"Historiallinen Komintern"

Maailmanvallankumousta levittämään tarvittiin kansainvälinen kommunistinen liike. Helmikuussa 1919 Moskova kutsui radiolähetyksellä kokoukseen kaikkia, jotka jakavat saman näkemyksen Venäjää nyt hallitsevien sosialistien kanssa.

Maaliskuussa 1919 pidettyyn Kominternin perustavaan kokoukseen löytyi 52 edustajaa, joista 34:llä oli valtuudet allekirjoittaa mitään sopimuksia puolueidensa puolesta. Suomesta paikalla oli Otto-Wille Kuusinen.

Lenin julisti kokouksen avauspuheessaan tämän joukon valtaisaa maailmanhistoriallista merkitystä. Hänen mukaansa kokous todisti poroporvarillisen demokratiakäsityksen lopullista tuhoa. Länsimaissa samaan aikaan käynnissä ollut työläisten ammatillinen järjestäytyminen merkitsi Leninin mukaan neuvostojärjestelmän voittoa.

Kominternin johtoon valittu Grigori Zinoviev pisti vielä paremmaksi: Vuoden kuluttua kukaan ei enää edes muista kapitalismin ja kommunismin välistä taistelua, koska koko Eurooppa on silloin kommunistinen.

Lenin julisti kokouksessa kokoontumis-, puhe- ja lehdistönvapauden merkityksettömäksi porvarilliseksi hapatukseksi.

Vallankumousta ryhdyttiin viemään jo Leninin toimesta Moskovan muhkealla taloudellisella tuella länteen.

Salailun valtakunta

Leninin luomuksia olivat yhteiskunnan äärimmäinen salamyhkäisyys, ihmisten massiivinen tarkkailukoneisto ja eliitin etuoikeudet. Leninin oppeja seuraten Neuvostoliitossa ei koskaan tiedetty politbyroon jäsenten palkkoja, ulkomaille maksettujen kommunistijärjestöjen avustusten määrää, vankien määrää, puolueesta erotettujen määrää, rikostilastoja eikä paljon muutakaan.

Leninin ajoista Neuvostoliiton loppuun asti valtion ja puolueen johto oli itse itseään täydentävä järjestelmä, ja tämä oli Dmitri Volkogonovin mukaan myös yksi pääsyy siihen, että imperiumi tuhoutui.

Ihmisten valvonta aloitettiin voimalla heti vallankumouksen jälkeen. Stalinin kuolemaan mennessä 11 miljoonaa ihmistä oli värvätty urkkimaan neuvostoväestön tekemisiä, puheita ja mielipiteitä.

Puolueen likaisten operaatioiden työkaluna oli alkuvaiheessa salainen poliisi Tsheka, joka sai vapaat kädet vastavallankumouksellisten teloituksiin ja keskitysleirien perustamiseen. Samaan aikaan Lenin lupaili julkisesti bolshevikkien poistavan kuolemanrangaistuksen.

Lenin käynnisti punaisen terrorin

Julkaistu Kansan Uutisissa 12.1.2001.

Bolshevikeilta kului runsas vuosi salaisen poliisin perustamiseen ja punaisen terrorin käynnistämiseen lokakuun vallankumouksen jälkeen. Lenin itse toimi aktiivisesti "kansanvihollisia" vastaan ja määräsi henkilökohtaisesti hirttämään ja ottamaan panttivangiksi satoja talonpoikia, kulakkeja, varoitukseksi muille.

Stalinin brutaali terrori on ollut Neuvostoliiton historian tunnetuimpia asioita 1950-luvulta lähtien. Luultavasti kymmenet tuhannet kommunistit ympäri maailmaa pohtivat, miten toisin kaikki olisi ollutkaan, jos Vladimir Iljitsh Lenin olisi elänyt pidempään ja pystynyt estämään Stalinin nousun seuraajakseen.

1990-luvulla arkistojen auetessa Lenin-myytti alkoi murtua.

Bolshevikit perustivat turvallisuus- ja salaisen poliisin Tshekan 20. joulukuuta 1917 (Venäjän ajanlaskun mukaan), vain kuusi viikkoa vallankumouksen jälkeen.

Leninin ideoihin vallankumouksesta kuului punaisen terrorin käynnistäminen. Kun hän puhui luokkien hävittämisestä, hän tarkoitti sitä kirjaimellisesti ja määräsi Tshekan suorittamaan julkisia teloituksia niin, että "ihmiset vapisevat vielä satojen kilometrien päässä", kuten Vasili Mitrohinin ja Christopher Andrewn kirjassa The Mitrokhin Archive on dokumentoitu.

Tsheka sai myöhemmin seuraajikseen NKVD:n, GPU:n ja KGB:n, mutta ne kantoivat ylpeinä punaisen terrorin alkuperäisen toimeenpanijan perinteitä. Itsekin pitkän KGB-uran tehnyt Vasili Mitrohin kertoi kirjassaan, että KGB-upseerit kutsuivat itseään ylpeästi tshekisteiksi ja salaisen poliisin palkkapäiväkin oli jokaisen kuukauden kahdeskymmenes Tshekan perustamispäivän kunniaksi.

Nykyisin Tshekan perinteitä vaalii FSB.

Venäjän vallankumouksen alkuvaiheiden väkivalta dokumentoidaan perusteellisesti ranskalaisen tutkijaryhmän Kommunismin mustassa kirjassa (WSOY). Bolshevikkien luokkavihan kohteiksi eivät joutuneet vain porvaristo ja varakkaat talonpojat, kulakit. Proletariaatin nimissä tehty vallankumous ei epäröinyt käyttää voimatoimia myöskään oikeuksiaan peränneitä työläisiä vastaan.

Proletariaatin panssaroitu käsivarsi

Tshekan alkujuuri oli vallankumouksen suunnitellut ja toteuttanut Pietarin vallankumouksellinen sotilaskomitea, jonka keskeisiin johtajiin kuului puolalaissyntyinen, mutta pitkään Venäjällä toiminut ammattivallankumouksellinen Feliks Dzerzinski. Hän loi käsitteen "proletariaatin panssaroitu käsivarsi."

Sotilaskomitea julisti heti vallankumouksen jälkeen marraskuussa taistelun "kansanvihollisia" vastaan alkaneeksi. Aluksi kansanvihollisiksi katsottiin lähinnä vanhan vallan aikaiset valtion virkamiehet, mutta kuten jäljempänä nähdään, käsite oli hyvin joustava.

Ihmisestä ei tullut kansanvihollista todettujen rikosten tähden. Riitti, että hän oli "epäilty" esimerkiksi sabotaasista tai hamstrauksesta. Leninin allekirjoittamassa ukaasissa "kansanvihollisen" käsite virallistettiin 28. marraskuuta. Heidät julistettiin lainsuojattomiksi ja määrättiin vangitsemaan heti.

Giljotiini - merkittävä keksintö

Bolshevikkien tukema "massojen vallankumouksellinen omatoimisuus" johti marras-joulukuussa elintarvikepulasta kärsivässä Pietarissa monenlaisiin levottomuuksiin, väkivaltaisuuksiin ja yksityisiin kostotoimiin. Kun vielä virkamiesten lakkoliike oli laajenemassa, perustivat bolshevikit Yleisvenäläisen vastavallankumouksen, keinottelun ja sabotaasin torjunnan erikoiskomission Vetshekan, joka tunnetaan paremmin nimellä Tsheka.

"Vastavallankumouksellisen roskaväen" nujertamiseen Lenin halusi Feliks Dzerzinskin, jolla oli parin kymmenen vuoden kokemus tsaarinvallan vankiloista.

"Olemme sodassa julmimmalla rintamalla, sillä vihollinen etenee naamioituneena ja käynnissä on taistelu elämästä ja kuolemasta! Ehdotan, vaadin, että on perustettava toimielin, joka tekee tilit selviksi vastavallankumouksellisten kanssa vallankumouksellisella, aidosti bolshevistisella tavalla", Dzerzinski luonnehti edessä olevia tehtäviä Tshekan perustaneessa kansankomissaarien neuvostossa 20. joulukuuta 1917.

Vallankumousjohtajiin kuulunut Trotski oli jo viikkoa aikaisemmin ennakoinut osuvasti terrorin olevan yltymässä samaan tapaan kuin Ranskan vallankumouksen aikana:

"Vihollisiamme ei odota enää pelkästään vankila, vaan myös giljotiini, tämä Ranskan suuren vallankumouksen merkittävä keksintö, kun se havaitsi hyödylliseksi kaulojen katkomisen."

Terroria ja kuula kalloon keinottelijoille, julisti itse Lenin muutamaa viikkoa myöhemmin.

Ei siis voida ajatella, että punainen terrori olisi syntynyt esimerkiksi vastauksena valkoiselle terrorille kansalaissodan käynnistyttyä Venäjällä vuonna 1918. Se oli bolshevikkijohtajien selvä päämäärä vallankumouksen päämäärien viemiseksi loppuun asti.

Varsinainen — verinen — kansalaissota kesti vuoden 1918 lopusta vuoden 1920 alkuun.

Diktatuuriin keväällä 1918

Bolshevikkihallitus siirtyi Pietarista Moskovaan maaliskuussa 1918. Kuolemantuomio palautettiin lainsäädäntöön kesäkuussa, mutta sitä käytettiin jo aikaisemminkin.

Nopeasti kasvanut Tsheka suoritti ensimmäisen suuren operaationsa Moskovassa huhtikuussa 1918. Tuhat sen erikoisjoukkojen miestä valtasi anarkistien haltuun joutuneita taloja. 520 anarkistia pidätettiin kiivaiden taistelujen jälkeen ja 25 heistä teloitettiin heti "bandiitteina", mitä nimitystä siitä lähtien käytettiin mm. lakkoilevista työläisistä ja takavarikointeja vastustaneista talonpojista.

Neuvostoliiton historiaa tutkinut Nicolas Werth pitää Kommunismin mustassa kirjassa kevättä 1918 ratkaisevana vaiheena poliittisen ja taloudellisen diktatuurin pystyttämisessä. Maltilliset sosialistit olivat edelleen mukana neuvostoissa, ja sosialistivallankumoukselliset ja menshevikit voittivat neuvostojen uusintavaalit useimmissa kuvernementtien pääkaupungeissa.

Bolshevikit vastasivat tilanteeseen koventamalla pakkokeinoja.

Lenin vastasi armeijan ja kaupunkien kärsimään elintarvikepulaan vaatimalla 29.4. 1918 "säälimätöntä, armotonta taistelua" pientilallisia vastaan, jotka vielä edellisenä syksynä olivat olleet bolshevikkien liittolaisia suurmaanomistajia ja kapitalisteja kukistettaessa.

Elintarvikehuollosta vastannut kansankomissaari Trotski sanoi hieman myöhemmin, että "me saamme viljan vain kiväärien voimalla."

Kesällä 1918 hän lähettikin maaseudulle "elintarvikekomennuskuntia" toteuttamaan pakko-ottoja.

Luoti tehokkain vaientamisen tapa

Proletariaatin diktatuuria lujitettiin keväällä 1918. Loput ei-bolshevistiset lehdet lakkautettiin, samoin muut kuin bolshevikkien hallussa olleet neuvostot. Lakkoliikkeet nujerrettiin ja poliittisia vastustajia pidätettiin lisää.

Dzerzinski lähetti avustajansa kaupunkeihin, joissa oppositio oli saanut vaalivoiton ja joissa se vaati sellaisen hallituksen perustamista, jossa olisivat mukana kaikki sosialistit.

" Sinun on levitettävä kaikkialle kaupunkiin julistusta, että Tsheka teloittaa muitta mutkitta kaikki bandiitit, varkaat, keinottelijat ja vastavallankumoukselliset, jotka juonittelevat neuvostovaltaa vastaan", hän kirjoitti Tveriin matkanneelle edustajalleen.

Alueille alettiin perustaa paikallisia Tshekoja. Niihin tuli ottaa mukaan "päättäväisiä ihmisiä, jotka tietävät, että luoti on tehokkain vaientamisen tapa", Dzerzinski neuvoi.

Kesäkuussa 1918 Tsheka ampui Pietarin lähellä nälkämarssille lähteneitä työläisiä, joiden elintarvikeannos oli supistunut yhteen jauhokiloon kuukaudessa. Berezovskin tehtaassa Jekaterinburgin lähellä punakaartin komennuskunta tappoi samana päivänä 15 ihmistä hajottaessaan "bolshevikkikomissaareja" vastaan pidetyn vastalausekokouksen.

Tämä oli vasta alkua. Keväällä 1920 bolshevikit militarisoivat työn. Lakot rinnastettiin rintamakarkuruuteen ja tehdaskomiteoiden itsenäisyys lakkautettiin.

Tsheka laajeni nopeasti ja kaikkialle. Kesäkuussa 1918 Tshekalla oli kaikkiaan 12 000 työntekijää. Puoli vuotta myöhemmin heitä oli 40 000 ja vuoden 1921 alussa jo yli 280 000.

"Valitkaa kovimmat miehet"

Kesällä 1918 maaseudulla käynnistyi vaihtelevia kapinaliikkeitä kovaotteisia elintarvikekomennuskuntia vastaan. Bolshevikit näkivät niissä vastavallankumouksellisen salaliiton, jonka johdossa olivat valkokaartilaisiksi naamioituneet kulakit.

Lenin sähkötti Penzan neuvoston toimeenpanevalle komitealle 10. elokuuta:

"Kulakkien kapina teidän piirikunnassanne on murskattava säälimättä. Koko vallankumouksen edut vaativat sitä, sillä kaikkialla ollaan nyt käymässä 'viimeistä taistelua' kulakkeja vastaan. On luotava esimerkkitapaus. 1)Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin.- - - PS. Valitkaa kovimmat miehet."

Leninin mainitsema panttivankien ottaminen kuului Tshekan perusvalikoimaan. Rikkaiksi nimetyt siviilit pistettiin vastaamaan hengellään siitä, että alueilta saatiin kerättyä määrätty määrä elintarvikkeita.

Elokuussa "epäilyttäviä aineksia" alettiin myös sulkea keskitysleireihin.

Terrorista "laillista"

Pravdassa kirjoitettiin 31.8. kaupunkien porvarillisesta saastasta: "Kaikki nämä herrat luetteloidaan, ja ne jotka ovat vaaraksi vallankumouksen asialle teloitetaan."

Dzerzinski ja sisäasiain kansankomissariaatti puhuivat nyt avoimesti joukkoteloituksista ja "massaterrorista."

Hallitus laillisti terrorin asetuksellaan 5.9. Siinä vaadittiin neuvostotasavallan puolustamista sulkemalla sen viholliset keskitysleireihin ja ampumalla heti tavattaessa kaikki valkokaartien järjestäytymiseen, salaliittoihin, kapinoihin ja mellakoihin sekaantuneet.

Tsheka oli saanut "lailliset" valtuudet väkivallalle, joka kiihtyi heti. Punaisen terrorin ensimmäisessä aallossa syyskuussa Pietarissa teloitettiin ainakin 800 panttivankia ja Dzerzinskin perustama Tshekan viikkolehti raportoi samaan aikaan yhteensä sadoista teloituksista eri puolilla maata.

Tshekan johtajiin kuulunut Latsis laski, että vuoden 1918 jälkipuoliskolla oli teloitettu yhteensä 4500 ihmistä. Hänen mielestään ankarinta rangaistusta oli käytetty turhan säästeliäästi. Bolshevikit tulkitsivat nyt kaikenlaisen vastarinnan hallintoaan vastaan kansalaissodaksi, joka "noudattaa omia lakejaan."

Vainon uhreja 20 miljoonaa?

Osa bolshevikkien johtajista kauhisteli syksyllä 1918 Tshekan menettelytapoja, mutta Lenin antoi poliittisella poliisille tukensa ja hänen aloitteestaan keskuskomitea kielsi 19.12. lehdistöä julkaisemasta Tshekaa arvostelevia kirjoituksia.

Bolshevikit olivat vakiinnuttaneet terrorin vallankäyttönsä välineeksi. Sen käytössä seurasi rauhallisempi vaihe vasta 1920-luvulla, mutta heti 1930-luvun alussa kulakkien hävittämistä seuranneessa nälänhädässä kuoli 6 miljoonaa ihmistä. Oli alkanut historiassa paljon käsitelty Stalinin terrorin kausi.

Kommunismin mustan historian toimittaja Stephane Courtois on kiistellyssä laskelmassaan päätynyt siihen, että terrorin ja vainon uhreja Neuvostoliitossa oli kaikkiaan 20 miljoonaa.

Mutta kaikissa kommunistien hallitsemissa maissa käytössä ollut terrorin prosessi luotiin jo Leninin ja Stalinin Neuvostoliitossa, vaikka sen soveltamisessa olikin kansalliset erityispiirteensä, hän kirjoittaa.

Väkivaltainen kumousperinne

Mustan kirjan päätteeksi Courtois hakee vastauksia sille, miksi vallankumous Venäjällä päätyi niin äärimmäiseen väkivaltaan ja miksi myös Lenin oli terrorin käynnistämisen kannalla.

Yksi syy — mutta vain yksi — hänen mukaansa oli se, että bolshevikit olivat kiinni Venäjän vanhan vallankumouksellisen liikkeen perinteessä, jonka ideoihin vähemmistön harjoittama väkivalta kuului elimellisesti.

Liikkeen keskeisiin julistajiin kuulunut Sergei Netsajev kehotti Vallankumouksellisen katekismuksessaan vuodelta 1869 jakamaan saastaisen nykyisen yhteiskunnan useisiin ryhmiin. Ensin erotellaan ne, jotka tapetaan heti ja toiseen luokkaan kuuluivat henkilöt, jotka saavat väliaikaisesti säilyttää henkensä, jotta heidän hirmutekonsa saavat aikaan vastustamattoman kansannousun.

Netsajevin hengenheimolaiset yrittivät murhata tsaari Aleksanteri III:n, mutta epäonnistuivat. Heidän joukossaan hirtettiin Leninin vanhempi veli, joten hänen vihallaan vallitsevaa järjestelmää vastaan oli syvät juuret.

Romaani Suomussalmen taistelusta saa vedet silmiin

Pekka Jaatinen: Suomussalmi. Johnny Kniga, 284 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.1.2020.

Aiemmin viisiosaisen romaanisarjan Lapin sodasta kirjoittanut Pekka Jaatinen on uudessa romaanissaan Suomussalmi talvisodan torjuntavoiton alkulähteillä. Vahvasti dokumentaarinen romaani kertoo Suomussalmen taisteluista joulu–tammikuussa 1939–1940 ruohonjuuritasolta ja kummakin osapuolen silmin.

Neuvostoliitolla oli Suomussalmen taistelussa 45 000–55 000 sotilasta Suomen 11 000 vastaan. Neuvostoliiton tavoitteena oli edetä Suomussalmelta Ouluun ja katkaista Suomi kahtia. Romaanin mukaan sotilailla oli paraatipuvut repuissaan ja mukana kuljetettiin myös esiintymislavaa, jolta Suomen ”vapauttamista” juhlistettaisiin Oulussa. Tammikuun alussa raskaat taistelut kuitenkin päättyivät neuvostojoukkojen pakoon.

Sotilaallisella voitolla oli yhteys myös samaan aikaan Raatteen tiellä käytyihin mottitaisteluihin, joissa Neuvostoliiton 44. divisioona tuhottiin 1.–7. tammikuuta.

Taistelut olivat valtava menestys suomalaisille, mutta nykyaikaisista sotakirjoista puuttuu sankarihehkutus. Sota esitetään järkyttävänä kummankin osapuolen onnettomuutena ja mittaamattomana kärsimysnäytelmänä.

Pekka Jaatinen tekee tämän tavattoman taitavasti nostamalla toiseksi kertojaksi Neuvostoliittoon vuonna 1918 loikanneen Julius Hytin, joka palaa synnyinmaahansa puna-armeijan oppaana ja tulkkina. Hytin mieli on jo valmiiksi riekaleina. Hän on nähnyt Sandarmohissa suomalaisten joukkoteloitukset, mutta selvinnyt itse hengissä. Sotatietään hän kulkee elävänä ruumiina, joka toistaa kuin levyltä neuvostopropagandaa vaikka tietää itse paremmin. Vähitellen todellisuuden taju katoaa lopullisesti – ehkä Hytin omaksi onneksi.

Romaanin toisia näkijöitä ovat Suomen armeijan liikkuvan sotapoliisiosaston sotapoliisit. Heidän tehtävänään on aluksi vahvistaa puolustusta marras–joulukuun vaihteessa puna-armeijan hyökkäystä vastaan ja sitten evakuoida sekä polttaa Suomussalmen kirkonkylä.

Sotapoliisien loppunäytös koetaan Raatteen tien taistelujen jo tauottua. He viimeistelevät työn pesäpallomailoilla mieltä vääntävässä kohtauksessa.

Pekka Jaatisen kerronta ei ole yhtä naturalistisen raakaa kuin uudemman tulokkaan Kristian Kososen, mutta samanlaista voimaa siinä on. Sota on pelkkää kurjuutta, pelkoa, kaverien äkkikuolemia ja hiljaisia rukouksia omasta selviytymisestä. Nämä uudemmat sotaromaanit ovat sodan kokemattomille sukupolville tärkeitä muistutuksia siitä, että ei sitä koskaan pidäkään kokea.

Suomussalmi on sellainen tunteisiin menevä murhenäytelmän kuvaus, että sitä lukiessa vedet tuppaavat tulemaan silmiin.

Todistusvoimaa lisää se, että henkilökaartissa on omilla nimillään Suomussalmen taistelijoita rintaman kummaltakin puolelta. Suomalaisista tärkein on Kansallisteatterista ja monista elokuvista tuttu näyttelijä Eino Kaipainen, joka johti vänrikkinä sotapoliiseja.

Puna-armeijan puolella hyökkääjiä johti poliittisen päähallinnon päällikkö Lev Zaharovitš Mehlis, joka säilytti henkensä sekä taisteluista että niiden jälkiselvittelyistä tappion jälkeen. Tappioon pääsyyllisiksi nimitetyt teloitettiin 11. tammikuuta.