Ari Räty: Tulikone. Tammi 2019. 304 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 15.12.2019.
Suomalainen rikoskirjallisuus ei ole vain täysin kansainvälisellä tasolla. Joskus se on jopa edellä. Sellainen tapaus on lappeenrantalaisen Ari Rädyn kolmen romaanin kokonaisuus, josta Tulikone ilmestyi viime kesänä. Sitä edelsivät Syyskuun viimeinen (2017) ja Varjomies (2018), joita lukiessa unohtui välillä hengittää. Saman vaikutuksen tekee Tulikone.
Rädyn kirjojen keskiössä on paha poliisi Hagman, mutta tarinan kaari kattaa kymmeniä vuosia. Alussa ollaan jossain 1980-luvulla ja etualalla ovat muut henkilöt, kuten Syyskuu, Piezo ja Taina – koululaisia, oikeastaan lapsia vielä.
Räty sommittelee häikäisevällä tavalla heidän välilleen kudoksen, joka lähtee liikkeelle nuoren tytön murhasta ja päättyy Hagmanin yritykseen tehdä isoa asebisnestä armenialaisten mafiosojen kanssa.
Takavuosina käytettiin termiä kovaksi keitetty dekkari. Rädyn trilogia on kovaksi keitetyintä, mitä Suomessa on ikinä kirjoitettu. Miesten on tehtävä mitä miesten on tehtävä ja väkivallan kuvaukset puistattavat.
Samaan aikaan sarja on herkintä, mitä Suomessa on tällä alalla kirjoitettu. Ystävyys, lojaalisuus, henkilöiden välinen hellyys ja haavoittuvuus nostavat palan kurkkuun.
Kovan ja pehmeän liitosta syntyy jotain aivan ainutlaatuista suomalaisessa rikoskirjallisuudessa – ehkä laajemminkin.
Sisällölle täysi kymppi, mutta samaan aikaan on purnattava koko ajan yleistyvää muotia, jossa kirjoitetaan vuoden välein ilmestyviä jatkuvajuonisia tarinoita. On melko mahdotonta muistaa, mitä edellisessä ja sitä edellisessä osassa tapahtui.
Rädyn tapauksessa se on erityisen vaikeaa, koska henkilöitä ja aikatasoja on niin monia. Tällaisenakin Tulikone on tyrmäävän hyvä, mutta tarina on niin vahva, että se kannattaisi kertoa kerralla yksissä kansissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti