tiistai 28. huhtikuuta 2020

Antti Heikkisen suurtyö kertoo kaiken Juicesta


Antti Heikkinen: Risainen elämä  - Juice Leskinen 1950-2006. 478 sivua, Siltala 2014.

Juice Leskinen & Coitus Int. on yksi ensimmäisiä bändejä, jotka olen nähnyt livenä. Se oli alkukesää 1975. Marilyn-singlellä Suomen ykkösbändiksi noussut Coitus Int. kiersi yhdessä Alwari Tuohitorven kanssa Manserockissa.

Kiertueen idea oli paperilla hyvä. Kaksi Suomen ykköskategorian bändiä samana iltana yhden hinnalla. Käytännössä siinä ei ollut juuri järkeä. Pyhtäällä Alwarit soittivat settinsä heti alkuillasta ja lähtivät sitten kohti Haminan takana olevaa Husulaa, josta Juicen bändi lähti omansa jälkeen Pyhtäälle ja soitti sitten lyhyehkön setin ihan loppuillasta. Suurimman osan illasta soivat levyt.

Noin sen kokivat muusikotkin. Paras osa keikkaillasta meni keikkabussissa, he sanovat Antti Heikkisen Juice-elämäkerrassa Risainen elämä.

1970-luvun alussa Suomessa ei ollut kuin kourallinen ammattimaisesti toimivia rokkibändejä. Tampereen opiskelijapiireistä lähtenyt Juice Leskinen & Coitus Int. oli yksi niistä. Sen ensimmäinen LP-levy ei herättänyt suurta huomiota, mutta Marilynilta ei voinut välttyä kukaan, joka kuunteli Rinnakkaisohjelmaa, toista kahdesta suomenkielisestä radiokanavasta. Myös sitä seuranneet singlet olivat menestyksiä.

Itseeni Juice teki ison, mutta lyhytaikaiseksi jääneen säväyksen. Vuonna 1973 hän oli luomassa pohjaa suomalaiselle rokille, mutta jo vuonna 1978 tuntui vanhalta pierulta, joka jäi punkin energian jalkoihin.

Sen takia Heikkisen kirjakin jäi ilmestyessään lukematta, mutta kun se nyt osui käteen, lähes 500-sivuinen isokokoinen kirja meni kahdessa päivässä. Teksti on loistavaa ja Heikkisen siihen käyttämä työmäärä kunnioitettava. Lähes jokainen entinen bändikaveri on haastateltu, mutta erityisesti yllättää se, millä tarkkuudella hän käy läpi 1950 syntyneen Leskisen nuoruusvuodet Juankoskella. Kertojia on paljon, joukossa entiset tyttöystävät, ja muistikuvat yllättävän tarkkoja. Juice oli herkkä, boheemi ja sanataituri jo syntyjään.

Tampereella ura sitten lähti käyntiin. Viina alkoi viedä miestä, mutta töitä se ei haitannut ennen kuin viimeisinä vuosina. Laulutekstejä itselle ja muille, runo- ja lastenkirjoja, jopa oopperasuomennos. Bändikaverien kuvaukset kännisistä keikkamatkoista puistattavat.

Ensimmäisten levyjen jälkeen en kuunnellut Juicea ollenkaan. Heikkisen kirjaa lukiessa huomaan, että niitä tuli tasaiseen tahtiin, mutta suurimmasta osasta en ole koskaan kuullut yhtään biisiä. Spotifysta olisi nyt helppo kuunnella ainakin Heikkisen kehumat, mutta ei kiinnosta.

Tällä en vähättele Juicen mittavaa elämäntyötä suomalaisen populaarimusiikin uranuurtajana. Hän on kirjan ja elinaikanaan saamansa huomionosoitukset ansainnut. Jokin satunnaisesti korviin osuneissa biiseissä tökki ja tökkii edelleen ja se taitaa mennä sanoitusten puolelle. Juice oli riimien vanki ja joskus ne ovat niin väkinäisiä, että korviin sattuu.

Heikkisen taidoista kertoo, että itselle yhdentekevän taiteilijan elämäkerta vie täysin mukanaan. Se on enemmän kuin Juicen tarina, koko suomalaisen rokin nousun ja 1980-luvun kulta-ajan tarina. Samalla myös kännikulttuurin karmea ruumiinavaus samalla lailla kuin Juha Vainion vuonna 2018 ilmestynyt elämäkerta 1970-luvun viihteen kännikulttuurista.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Katrine Engbergin Lasisiivet: Pohjoismaista dekkaria turhimmillaan


Katrine Engberg: Lasisiivet. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 381 sivua, Otava.

Tanskalaisen Katrine Engbergin dekkariavaus Krokotiilinvartija oli niin mitäänsanomaton, että siitä ei osannut sanoa oikein mitään. Jossain mielenhäiriössä hankin myös tänä keväänä ilmestyneen Lasisiivet. Ei olisi kannattanut. Jos Engberg on jossain asiassa mestari, tai "kiistaton tähti" niin kuin kannessa väitetään, niin dekkarikliseiden kierrättäjä vailla pienintäkään persoonallista kosketusta.

Lasisiipien ensimmäinen murha on kaikkien kliseiden huippu. Alaston murhattu nainen. Tällä kertaa hänet löydetään Kööpenhaminan keskustassa olevasta suihkulähteestä. Lisää kliseitä: murha on tehty erikoisella välineellä, siinä on ritualistisia piirteitä ja tekotavassa on sanoma sille, joka osaa oikein katsoa.

Samanlaisia murhia tulee lisää. Liikkellä on sarjamurhaaja, jota Engbergin päähenkilöistä rikostutkija Jeppe Körner joutuu selvittämään ilman vakituista pariaan Anette Werneriä. Tämä on tullut nelikymppisenä äidiksi ja turhautuu nyt äitiyslomalla. Mehevä murhatutkinta kiinnostaisi enemmän.

Anette Werner on yksi pohjoismaisen dekkarin vastenmielisimpiä henkilöhahmoja. Vauva on hänelle taakka, mies Svend joku jolle voi sumeilematta valehdella, kun Anette alkaa käyttää vähäisiä vapaahetkiä murhien tutkintaan omin päin. Tarvitseeko sanoakaan, että hän pääsee pidemmälle kuin murhia kellon ympäri tutkivat Jeppe, tämän uusi pari Falck ja koko murharyhmä.

Lasisiivet on kuka sen teki -dekkari. Epäilyttäviä henkilöhahmoja ja sivujuonia riittää. Menköön nyt juonipaljastuksena, että lopussa kaikki päähenkilöt pelastuvat viime hetkellä ennen kuin murhaaja on raudoissa.

Lasisiivet sijoittuu psykiatrisen sairaanhoidon maailmaan ja etenkin yksityisen puolen ongelmiin. Potilaat ovat vain keino tehdä rahaa, siinä sanotaan. Onko tämä nyt sitä yhteiskuntakriittistä dekkaria, jota olen niin usein kehunut? Vai pintaliitoa, jonka varjolla oikeutetaan raakuudet? Kallistun jälkimmäiselle kannalle.

Yksi on varmaa. Kolmatta kertaa en Katrine Engbergiä lue.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Joonas Konstigin Vaaran vuodet - Turhan konstikas vakoiluromaani


Joonas Konstig: Vaaran vuodet. 315 sivua, WSOY.

Kylmän sodan ensipuraisuja Helsingissä vuonna 1945. Valvontakomissio on maassa, Valtiollinen poliisi punertuu. Jatkosodan poliittistena vankina viettänyt Hugo Salo on noussut työmiehestä etsiväksi. Helsingin Länsisatamasta löytyvä ruumis saa ammattitaidottoman ja epävarman miehen nielemään tyhjää. Rehvakkaalla käytöksellä hän yrittää sitä peittää.

Laivanrakennusteollisuudessa työskentelevä Aarne Salo on palannut englantilaisen vaimonsa Helenin kanssa Suomeen. Edessä on sotakorvausten maksu muun muassa laivoina.

Veljekset ovat yhteiskunnallisessa suuntataistelussa valinneet eri laidat eivätkä ole tavanneet toisiaan vuosiin. Aarne on entinen kaukopartiomies.

Hugoa polttelee halu tehdä joku suuri paljastus. Kansan Uutisten edeltäjä Vapaa Sanakin pauhaa koko ajan fascisteista. Heihin iskemällä tekisi vaikutuksen neuvostoliittolaisiin valvontakomission tovereihin. Aarne värvätään vastapuolelta selvittämään saman miehen kuolemaa, jota Hugo tutkii työkseen.

Helen yrittää vakuuttaa itselleen, että kaikki muuttuu paremmaksi ajan myötä. Hänelläkin on tehtävä. Helsinkiin aletaan rakentaa lastensairaalaa ja pesämunaa kasvatetaan myyjäisillä. Jos saisi hankittua englannista laatikollisen uusia ihmeellisiä nylon-sukkia niihin.

Hyvissä vakoiluromaaneissa mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Tämä pätee Vaaran vuosiinkin. Harhautetuksi joutuu etenkin Hugo, jolla ei ole aavistustakaan ympärillään käytävästä suuremmasta pelistä loikkauksineen ja terrorihankkeineen.

En kuitenkaan saanut oikein makua Vaaran vuosiin. Sen alku on omaan makuuni turhan kirjallinen ja etäännyttävä. Lopussa on hienosti kirjoitettua takaa-ajoa ja vaaran tuntua. Tuntuu kuin kirjan alku ja loppu olisivat eri paria. Mika Tuomisen hieno kansi lupaa enemmän kuin sisältö antaa.

Veri on vettä sakeampaa. Se on kai kirjan sanoma, jos siitä mitään ymmärsin.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Natt och Dagin 1794: Julmasta ajasta julmetun komeasti


Niklas Natt och Dag: 1794 - Elävien haudasta. Suomentanut Kari Koski. 458 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Niklas Natt och Dag teki vuosi sitten hurjan avauksen vuoden 1793 Tukholmaan sijoittuvalla romaanilla 1793. Se tuntui täydelliseltä teoksella, mutta ei kai sitten ollutkaan, koska jatko-osa 1794 on vielä parempi. Mihin Natt och Dag yltääkään trilogian päättävässä 1795:ssä...

1794 on osin itsenäinen teos, mutta se jatkaa niin paljon edellisen osan tarinaa, että kirjat on syytä lukea oikeassa järjestyksessä.

Uutuutta voi kutsua muodikkaasti hybridiksi. Se on yhtä aikaa suuri historiallinen romaani, kauhistuttava jännityskertomus ja vähän tietokirjakin. Ainakaan minä en tiennyt, että Ruotsin valtakunta on rikastunut orjakaupallakin.

1794 käynnistyy hyvin nuorten Erik Tre Rosorin ja Linnea Charlottan kiihkeästä rakkaustarinasta. Erik on aatelispoika, Linnea hänen sukunsa voukraviljelijän omapäinen tytär. Nuorten naimahankkeiden estämiseksi Erik lähetetään Ruotsin omistamalle Barthélemyn saarelle Karibialle. Saari oli Ruotsin siirtomaa 1785-1878, jolloin se palasi Ranskan omistukseen. Muistona ruotsalaisvallasta sen pääkaupunki on edelleen Gustavia.

Barthélemyn elinkeino oli orjakauppa. Ruotsi vaurastui jo 1700-luvulla puolueettomuuspolitiikallaan. Kun Englanti ja Hollanti olivat julistaneet sodan Ranskalle, oli Ruotsin Barthélemy ainoa puolueeton satama Länsi-Intiassa ja siten ainoa paikka, mihin Afrikasta tulleet orjalaivat saattoivat ankkuroitua.

Jo lyhyt jakso Barthélemyssä on kaikessa kauheudessaan mestarillista kerrontaa. Aina vain paranee, kun palataan Tukholmaan. On vältettävä juonipaljastuksia, mutta siellä edellisestä romaanista tuttu raakki Cardell ottaa vastaan tehtävän selvittää nuoren naisen kuolema tämän hääyönä. Naisen sanotaan kuolleen susien raatelemana, mutta siihen leskiäiti ei usko. Cardell ottaa kumppanikseen 1793:ssa esiintyneen ja keuhkotautiin kuolleen Cecil Wingen pikkuveljen Emil Wingen.

Toisaalla helvetin esikartanoa muistuttavasta kehruuhuoneesta karanneen Anna Stina Knappin synnytys lähestyy ja koti menee alta.

Natt och Dag kuvaa koko runsaan 200 vuoden takaista Tukholmaa helvetillisenä paikkana. Väkivaltaa,  mielivaltaa, verta, visvaa, juoppoja, pedofiilejä, ryöstöjä, murhia. Elävien hauta tarkoittaa hullujen huonetta niille, jotka eivät kestä äärimmäisiä oloja. Niitä saavat ankarimmin kokea lapset ja naiset.

 Herää kysymys, miten siellä on voinut hengissä selvitä ja miten tästä kaikesta on kuitenkin kehittynyt maailman johtava demokratia ja hyvinvointivaltioiden esikuva.

1794 on yksinkertaisesti mestariteos, jokaisella osa-alueellaan. Historiallisena romaanina se avaa silmiä ja puistattaa. Rikosromaanina se on nerokas ja rankka. Loppu on hirveä, mutta paljon jää vielä auki. Tulevaa päätösosaa 1795 jää odottamaan nälkäisenä.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Neuvostoliiton viimeiset taistot


NKP:n politbyroon viimeisten vuosien salaisuudet avattiin Venäjällä syksyllä 2006. Valtion kuolinkamppailu oli täynnä ristiriitoja.

Julkaistu Kansan Uutisissa 29.12.2006.

Joulukuun 8. päivä 1991. Venäjän tasavallan presidentti Boris Jeltsin, Ukrainan johtaja Leonid Kravtshuk ja Valko-Venäjän päämies Stanislav Shuskevitsh sinetöivät Neuvostoliiton lopun allekirjoittamalla neuvostotasavaltojen itsenäistymistä koskevan sopimuksen.

Lopun alkua oli eletty jo elokuussa, kun kovan linjan kommunistit yrittivät kaapata maassa vallan ja syrjäyttää presidentti Mihail Gorbatshovin.

Viime maanantaina, ensimmäisenä joulupäivänä [25.12.2006], tuli kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun Gorbatshov piti viimeisen puheensa Neuvostoliiton presidenttinä. Puheen jälkeen Neuvostoliiton lippu laskettiin Kremlissä ja tilalle nousi nykyinen Venäjän lippu.

Mutta mitä neuvostovallan ytimessä, kommunistisen puolueen politbyroossa tapahtui maan viimeisinä vuosina?

Aiemmin salassa pidettyjä tietoja politbyroon kokouksista julkistettiin Venäjällä tänä syksynä yli 1400 sivua. Mihail Gorbatshovin säätiö julkaisi kaksi kirjaa, jotka perustuvat Viikkolehdessä jo aiemmin tänä syksynä esitellyn Anatoli Tsherjaevin, Gorbatshovin ulkopoliittisen neuvonantajan sekä keskuskomitean sihteerin Vadim Medvedevin ja sosialististen maiden asiantuntijan Georgi Shaknazarovin muistiinpanoihin. Kirjoista laajempi kattaa politbyroon kokoukset koko Gorbatshovin kaudelta ja suppeampi keskittyy erityisesti Saksan kysymykseen.

Kirjat valottavat nyt ensimmäisen kerran, mistä 13 politbyroon jäsentä kokoontui keskustelemaan joka torstai.

”Jeltsinille pitäisi antaa turpiin”

Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Vajaa kuukausi myöhemmin Mihail Gorbatshov julisti kylmän sodan päättyneeksi. Maaliskuussa 1990 Liettua julistautui itsenäiseksi ja kesäkuussa saman teki Venäjän neuvostotasavalta. Venäjän parlamentin puhemies Boris Jeltsin erosi kommunistisesta puolueesta.

Gorbatshovin ja Jeltsinin valtataistelun riehuessa presidentin neuvosto, Gorbatshovin lähimmät työtoverit pitivät hätäkokouksen lokakuussa 1990.

”Hajaannus on levinnyt kaikkialle”, valitti pääministeri Nikolai Ryshkov, joka seuraavana kesänä tulisi häviämään Venäjän presidentin vaalit Jeltsinille.

Ryshkov kauhisteli tiedotusvälineiden, ammattiliittojen ja jopa puolueen joutuneen opposition käsiin.
KGB:n päällikkö Vladimir Krjutshkov myötäili:

”Tämä on sodanjulistus keskusvaltaa vastaan. Jos emme tee jotain, meidät heitetään ulos.”

Anatoli Tshernjaev luonnehti kokousta muistikirjaansa:

”Kaikkien kasvoilla oli pelkoa ja vihaa. Oli säälittävää, katkeraa ja häpeällistä seurata tätä valtiota johtavaa korkeaa neuvostoa. Nämä ihmiset eivät pystyneet ajattelemaan eivätkä käyttäytymään kuin valtiomiehet.”

Tshernjaev kirjoitti Mihail Gorbatshovin kuunnelleen keskustelua enimmäkseen vaiti. Vasta poistuessaan Gorbatshov oli puuskahtanut, että Jeltsinille tukijoineen pitäisi antaa turpiin.
Anatoli Tshernjaev pohti, että viimeistään tuolloin Mihail Gorbatshov ymmärsi historiallisen projektinsa, perestroikan, tulleen tiensä päähän.

”Ceausescu menköön helvettiin”

Saksat olivat juuri yhdistymässä ja Itä-Euroopan muutkin kommunistiset hallinnot luhistumassa. Gorbatshov, joka oli aloittanut oman maansa perusteellisen uudistamisen keväällä 1985, joutui nyt toteamaan, että Leningradissa säännösteltiin ruuan myyntiä, koska Liettua ja Kazakstan olivat katkaisseet viljan toimitukset maahan. Myös maidosta ja lihasta oli pulaa.

Lisää nöyryytyksiä oli tulossa. Myöhemmin syksyllä NKP:n aluejohtajat vaativat Gorbatshovia jättämään paikkansa. Joulukuussa 1990 ulkoministeri Eduard Shevardnadze erosi varoittaen maan olevan luisumassa diktatuuriin.

Neuvostohallinto ei ainakaan viimeisen kuuden vuoden aikanaan ollut mikään monoliitti eikä tahdoton pääsihteerin työkalu.

Päinvastoin siellä riideltiin kitkerästi, puhuttiin suoraan ja mentiin jopa henkilökohtaisuuksiin.
Mihail Gorbatshov oli uudistusten moottori ja hän joutui jatkuvasti luovimaan vastustajien painaessa päälle.

Papereista löytyy herkullisia luonnehdintoja siitä, miten paljon Gorbatshov arvosti muita Itä-Euroopan johtajia. DDR:n Erich Honeckerin puheista ei juuri kannattanut hänen mielestään välittää ja Romanian Nicolae Ceausescu oli neuvostojohtajan mielestä mieleltään häiriintynyt, ”painukoon helvettiin.”

Tshernjaevin kanssa pornokuvissa

NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla pitkään työskennellyt Anatoli Tshernjaev oli tutustunut Mihail Gorbatshoviin vuonna 1972, kun tuleva puoluejohtaja oli vielä Stavropolin alueen puoluesihteeri. Tshernjaev oli avustamassa Gorbatshovia yhdellä tämän ensimmäisistä ulkomaanmatkoista. Tuolloin Amsterdamissa hän houkutteli Gorbatshovin pistäytymään pornoelokuvissa.

Vuonna 1986 Gorbatshov nimitti Tshernjaevin ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen. Elokuussa 1991 Moskovan vallankaappauksen aikaan miehet olivat yhdessä vankeina Krimillä.

Useimmiten Anatoli Tshernjaev tuki Mihail Gorbatshovia, mutta välillä hän oli pettynyt päämieheensä. Tshernjaev esimerkiksi kehotti Gorbatshovia eroamaan NKP:n pääsihteerin paikalta siinä vaiheessa, kun puolueesta hänen mielestään oli tullut perestroikan pahin este. Tshernjaevin silmissä Gorbatshov kuitenkin takertui valtaan.

Kohl loukkasi Gorbatshovia

Maaliskuussa 1985 NKP:n pääsihteeriksi valittu Mihail Gorbatshov aloitti kautensa vauhdikkaasti. Hän julisti yksipuolisen ydinkoekiellon ja elvytti idän ja lännen väliset aserajoitusneuvottelut.

Neuvostoliiton sisäinen uudistaminen alkoi ja maan imago lännessä muuttui täysin.
Mutta yksi musta piste kartalla oli: Saksa. Suhteet Länsi-Saksaan pysyivät kylminä pari vuotta, sillä lehtihaastattelussa liittokansleri Helmut Kohl tuli verranneeksi juuri valtaan noussutta Gorbatshovia natsi-Saksan propagandapäällikkö Göbbelsiin ja sitä hän ei saanut anteeksi.

Vuonna 1986 Gorbatshov antoi politbyroossa määräyksen rajoittaa kanssakäyminen Kohlin kanssa minimiin. Tshernjaevin epävirallisten muistiinpanojen mukaan pääsihteeri totesi, että liittokanslerin on opittava läksynsä.

Maiden suhteita alettiin lämmittää vasta kesällä 1987 eikä siinä mistään rakastumisesta ollut silloinkaan kysymys. Neuvostoliitossa laskettiin, että tiiviit suhteet ”Länsi-Euroopan tärkeimpään maahan” hermostuttavat Yhdysvaltoja.

Lisäksi Gorbatshov inhosi Erich Honeckeria vielä enemmän kuin Helmut Kohlia. Suhteita Saksaan ei haluttu hoitaa Honeckerin kautta.

Länsi-Eurooppa ei halunnut yhdistymistä

Ajatus Saksojen yhdistymisestä esitettiin politbyroossa ensimmäisen kerran jo helmikuussa 1987. Ulkoministeri Eduard Shevarznadze kertoi vaikutelmistaan Berliinin vierailun jälkeen:

”Sikäläiset kommunistitkaan eivät vierasta ajatusta yhtenäisestä Saksasta. He hakevat kontakteja länteen eivätkä kritisoi Länsi-Saksaa. Meidän on tutkittava vakavasti ajatusta yhtenäisestä Saksasta.”

Sen sijaan muualla Länsi-Euroopassa ajatusta kyllä vierastettiin. DDR:n 40-vuotisjuhlassa lokakuussa 1989 Gorbatshovkin puolusti vallankumousta ja itäistä tasavaltaa. Kansa oli jo DDR:n kaduilla, kun Anatoli Tshernjaev kirjoitti 9. lokakuuta 1989 päiväkirjaansa: ”Koko Eurooppa tukee M.S:n Berliinin puhetta. Ja monet kuiskaavat meille: Hyvä, että Neuvostoliitto vastustaa käynnissä olevaa Saksojen yhdistymistä. (Gorbatshovin neuvonantaja) Sagladin on juuri matkustanut halki Ranskan. Hän lähetti sähkeitä Moskovaan. Jokainen, (presidentti) Mitterandista pormestareihin sanoo, että kukaan ei tarvitse yhdistynyttä Saksaa. Keskustellessaan M.S:n kanssa Thatcher sanoi yhtäkkiä: Ulkopuolella pöytäkirjan, vastustan Saksojen yhdistymistä. Mutta en voi sanoa tätä kotona enkä Natossa. Toisin sanoen he haluavat meidän estävän sen (Saksojen yhdistymisen).”

3. marraskuuta DDR:n johdossa oli jo Egon Krenz, joka pohti hätätilan julistamista, jos Berliinin muuria vastaan hyökätään. Mihail Gorbatshov kysyi KGB:n Vladimir Krjutshkovilta, kuinka kauan hän arvioi Krenzin kestävän. Tämä ei osannut sanoa, mutta Eduard Shevardnadzella oli hätkähdyttävä ehdotus: Revitään itse se muuri alas.

26. tammikuuta 1990 politbyroo saattoi vain todeta, että DDR on menetetty. Enää saattoi vain toimia siihen suuntaan, ettei yhdistynyt Saksa kuuluisi Natoon.

Puoli vuotta myöhemmin periksi oli annettava tästäkin tavoitteesta.

Vaikea kysymys Afganistanista

Toinen suuri päänsärky Neuvostoliitossa oli Afganistan. Jo lokakuussa 1985 Mihail Gorbatshov oli taipunut ajatukseen joukkojen kotiuttamisesta mahdollisimman nopeasti.

Puoluejohto jakautui asiassa kahtia. Osa politbyroon jäsenistä väitti nyt nähneensä alusta asti, että kyseessä on vastuuton seikkailu. Osa vastusti vetäytymistä, ja myös Neuvostoliiton varassa toiminut Afganistanin johto oli luonnollisesti samaa mieltä.

Afganistanista tuli politbyroon keskustelujen kestoaihe. Gorbatshovkin halusi vetäytyä hyvässä järjestyksessä niin, että Yhdysvallat ja Pakistan eivät ryntää heti tilalle. Vetäytyminen ei saanut näyttää nöyryyttävältä tappiolta.

Vielä toukokuussa 1987 KGB:n johtaja Vladimir Krjutshkov hangoitteli vastaan. Afganistania ei ole varaa menettää eikä sinne saa syntyä muiden tahojen sotilaallisia tukikohtia. Osa politbyroosta halusi vielä syksyllä 1988 vastata myöntävästi Afganistanin puoluejohtajan Najibullahin pyyntöön ilmaiskuista kapinallisia vastaan. Keväällä 1990 neuvostojoukot olivat jo jättäneet Afganistanin, mutta maan johdossa esitettiin yhä aseiden lähettämistä Najibullahille.

”Jos Najibullah kaatuu, ihmiset kysyvät, miksi alun alkaen menimme Afganistaniin”, politbyroossa perusteltiin.

Sotilasvoima oli enää bluffia

NKP:n pääsihteeriksi noustessaan Mihail Gorbatshov tiesi Neuvostoliiton sotilaallisen voiman olevan pitkälti bluffia. Neuvostoliitolla ei ollut mahdollisuuksia vastata Ronald Reaganin käynnistämään uuteen varustelukilpaan. Omat Länsi-Eurooppaan suunnatut SS-20-ohjukset myönnettiin Neuvostoliiton johdossa nyt tyhmäksi virheeksi.

Lokakuussa 1986 Gorbatshov alusti politbyroolle tulossa olevasta Reykjavikin huippukokouksesta Reaganin kanssa. Hän sanoi varustelukilvan tuhoavan Neuvostoliiton talouden.

Silloin vielä ulkoministerinä toiminut Andrei Gromyko sanoi, ettei asiassa voi tehdä täyskäännöstä, mutta keskimatkan SS-20-ohjukset olivat valtava virhe.

Gorbatshov varoitti, että jos Yhdysvallat käynnistää uuden aseistautumiskierroksen, se on Neuvostoliiton loppu.

Kaksi vuotta myöhemmin Wienissä neuvoteltiin asevoimien supistamisesta Euroopassa. 8. toukokuuta 1987 puolustusministeri Dimitri Sokolov kertoi, että Varsovan liitolla on Euroopassa 170000 sotilasta enemmän kuin Natolla. 70000 niistä oli Neuvostoliitosta.

”Miksi vähentää joukkoja? Jos teemme sen, niin miten puolustamme asioita, joiden vuoksi olemme taistelleet? Joukkojen vähentäminen olisi poliittinen virhe”, Sokolov jatkoi.

Gorbatshov vastasi, että jos aseiden kanssa jatketaan sulle-mulle-leikkiä, niin sosialismin kehittämisen voi unohtaa.

”Haluammeko todella muuttaa tämän maan sotilasleiriksi?” hän kysyi.

Mielenosoituksia ja Mathias Rust

Puoli vuotta myöhemmin Washingtonissa allekirjoitettiin Gorbatshovin haluama sopimus keskimatkan ohjusten kieltämisestä, mutta samaan Neuvostoliiton sisäiset levottomuudet alkoivat. Alkuvuodesta 1988 azerit ja armenialaiset alkoivat kahakoida, puolueen vanhoilliset järjestäytyä ja Pravdaan ilmestyä kriittisiä kirjoituksia maan uudistuspolitiikkaa vastaan.

Mihail Gorbatshovin mitta täyttyi, kun miliisi ampui kuoliaaksi 20 itsenäisyyttä vaatinutta mielenosoittajaa Georgian pääkaupungissa Tbilisissä. Politbyroon kokouksessa hän syytti suorin sanoin armeijaa ja KGB:tä valehtelusta. Itse hän oli kuullut tapahtumista vasta jälkikäteen Moskovan lentokentällä.

Myös pääministeri Nikolai Ryshkov valitti saaneensa kuulla tapahtumista vasta, kun Pravda kertoi niistä.

Elettiin perestroikan lisäksi glasnostin, avoimuuden, aikaa. Silti neuvostokansa pidettiin täysin pimennossa näistä maan johdon ristiriidoista.

Totaalisesti Mihail Gorbatshovin päreet paloivat, kun saksalainen Mathias Rust lensi kaikessa rauhassa pienkoneella Moskovan Punaiselle torille toukokuussa 1987 ja saattoi Neuvostoliiton ilmapuolustuksen naurunalaiseksi. Gorbatshov huolehti, että 150 upseeria pantiin syytteeseen ja erotti henkilökohtaisesti puolustusministeri Dimitri Sokolovin. Uudeksi puolustusministeriksi hän nimitti Dimitri Jasovin, joka neljä vuotta myöhemmin oli kaappaamassa valtaa Gorbatshovin alta.

Yksi ratkaisematon ongelma olivat vankileirit. Elokuussa 1987 raportoitiin, että Neuvostoliitossa on 1,3 miljoonaa vankia ja yksistään vankileireillä tehtiin vuosittain 10000 rikosta.

”Meidän vankilamme tuottavat satoja tuhansia kovanaamoja ja neuvostovallan vihollisia. Miljoonat ihmiset on passitettu leireille, jotka ovat paras koulu heidän muuttamiseksi toivottomiksi rikollisiksi”, Gorbatshov murehti.