tiistai 28. huhtikuuta 2020

Antti Heikkisen suurtyö kertoo kaiken Juicesta


Antti Heikkinen: Risainen elämä  - Juice Leskinen 1950-2006. 478 sivua, Siltala 2014.

Juice Leskinen & Coitus Int. on yksi ensimmäisiä bändejä, jotka olen nähnyt livenä. Se oli alkukesää 1975. Marilyn-singlellä Suomen ykkösbändiksi noussut Coitus Int. kiersi yhdessä Alwari Tuohitorven kanssa Manserockissa.

Kiertueen idea oli paperilla hyvä. Kaksi Suomen ykköskategorian bändiä samana iltana yhden hinnalla. Käytännössä siinä ei ollut juuri järkeä. Pyhtäällä Alwarit soittivat settinsä heti alkuillasta ja lähtivät sitten kohti Haminan takana olevaa Husulaa, josta Juicen bändi lähti omansa jälkeen Pyhtäälle ja soitti sitten lyhyehkön setin ihan loppuillasta. Suurimman osan illasta soivat levyt.

Noin sen kokivat muusikotkin. Paras osa keikkaillasta meni keikkabussissa, he sanovat Antti Heikkisen Juice-elämäkerrassa Risainen elämä.

1970-luvun alussa Suomessa ei ollut kuin kourallinen ammattimaisesti toimivia rokkibändejä. Tampereen opiskelijapiireistä lähtenyt Juice Leskinen & Coitus Int. oli yksi niistä. Sen ensimmäinen LP-levy ei herättänyt suurta huomiota, mutta Marilynilta ei voinut välttyä kukaan, joka kuunteli Rinnakkaisohjelmaa, toista kahdesta suomenkielisestä radiokanavasta. Myös sitä seuranneet singlet olivat menestyksiä.

Itseeni Juice teki ison, mutta lyhytaikaiseksi jääneen säväyksen. Vuonna 1973 hän oli luomassa pohjaa suomalaiselle rokille, mutta jo vuonna 1978 tuntui vanhalta pierulta, joka jäi punkin energian jalkoihin.

Sen takia Heikkisen kirjakin jäi ilmestyessään lukematta, mutta kun se nyt osui käteen, lähes 500-sivuinen isokokoinen kirja meni kahdessa päivässä. Teksti on loistavaa ja Heikkisen siihen käyttämä työmäärä kunnioitettava. Lähes jokainen entinen bändikaveri on haastateltu, mutta erityisesti yllättää se, millä tarkkuudella hän käy läpi 1950 syntyneen Leskisen nuoruusvuodet Juankoskella. Kertojia on paljon, joukossa entiset tyttöystävät, ja muistikuvat yllättävän tarkkoja. Juice oli herkkä, boheemi ja sanataituri jo syntyjään.

Tampereella ura sitten lähti käyntiin. Viina alkoi viedä miestä, mutta töitä se ei haitannut ennen kuin viimeisinä vuosina. Laulutekstejä itselle ja muille, runo- ja lastenkirjoja, jopa oopperasuomennos. Bändikaverien kuvaukset kännisistä keikkamatkoista puistattavat.

Ensimmäisten levyjen jälkeen en kuunnellut Juicea ollenkaan. Heikkisen kirjaa lukiessa huomaan, että niitä tuli tasaiseen tahtiin, mutta suurimmasta osasta en ole koskaan kuullut yhtään biisiä. Spotifysta olisi nyt helppo kuunnella ainakin Heikkisen kehumat, mutta ei kiinnosta.

Tällä en vähättele Juicen mittavaa elämäntyötä suomalaisen populaarimusiikin uranuurtajana. Hän on kirjan ja elinaikanaan saamansa huomionosoitukset ansainnut. Jokin satunnaisesti korviin osuneissa biiseissä tökki ja tökkii edelleen ja se taitaa mennä sanoitusten puolelle. Juice oli riimien vanki ja joskus ne ovat niin väkinäisiä, että korviin sattuu.

Heikkisen taidoista kertoo, että itselle yhdentekevän taiteilijan elämäkerta vie täysin mukanaan. Se on enemmän kuin Juicen tarina, koko suomalaisen rokin nousun ja 1980-luvun kulta-ajan tarina. Samalla myös kännikulttuurin karmea ruumiinavaus samalla lailla kuin Juha Vainion vuonna 2018 ilmestynyt elämäkerta 1970-luvun viihteen kännikulttuurista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti