Pauliina Susi: Pulssi. 304 sivua, Tammi.
Leiaa Laine palaa näyttämölle vielä kerran. Eikä ole Leiaa ilman hakkerinimeä Land-0 käyttävää Timo Ratasta.
Ensi kerran kohtasimme heidät loistavassa Takaikkunassa. Jännitys, kepeys ja yhteiskunnalliset viritykset löivät kauniisti kättä. 2017 ilmestynyt jatko-osa Seireeni oli itselleni iso pettymys. Nyt trilogia täydentyy Pulssilla, joka on siltä väliltä.
Tarina käynnistyy lupaavasti. Välimeren risteilyn jälkeen Ratanen palaa hakkeriluolaansa. Siellä on käyty. Frodo on kadoksissa, lattialla verta.
Puoli vuotta myöhemmin Leia houkutellaan kepulikonsteilla Lappiin. Asialla on tietysti Ratanen, joka on piileskellyt kaukana kaikesta olevassa mökissä Enontekiöllä. Romanttista tunnelmaa ei ymmärrettävästi synny, sillä Leia luuli olevansa menossa työhaastatteluun lähes unelmiensa työpaikkaan.
Ohuehkossa kirjassa mennään yli puolivälin ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin. Ratanen on aamulla kadonnut mukanaan Leian päällysvaatteet ja puhelin. Pakkasta on liki 30 astetta eikä Leia edelleenkään tiedä, missä on.
Ratasen suunnitelmiin tulee mutkia ja niin Leiankin, kun sähkömagneettinen purkaus katkaisee sähköt suuresta osasta Lappia. Sitä myöten sammuu myös mökkiin sähköä syöttävä aggregaatti.
Vihdoin Susi luo jännitystä, kun käytännön asioissa toistaitoinen Leia yrittää selvitä pimeässä ja kylmenevässä mökissä. Tulitikut hupenevat, taskulamppua ei löydy. Seuraa ja neuvoja Leia saa omalta ääneltään. Pulssin parhaita kohtia on, kun Leia kiistelee omaa ääntään käyttävän Ratasen luoman tekoälyn kanssa. Tässä katsotaan tietoyhteiskuntaa samanlaisessa etukenossa kuin Takaikkunassa.
Mutta laimeaksi kokonaisuus jää. Tuntuu kuin Pauliina Sudella olisi ollut liian vähän aineksia romaaniin vaikka se on selvästi ohuempi kuin edeltäjänsä. Sisältöä on pitänyt kehittää alun tyhjäkäynnin lisäksi Yhdysvaltain avaruuskeskuksessa vierailevan, MIT:ssä opiskelevan Viivin ajatuksista. Viivi tosin on se, joka ajattelemattomuuttaan laittaa tapahtumat käyntiin.
Ei synny jännitystä kuin hivenen ja pieneksi aikaa. Lopussa lukijalle jää vähän hölmistynyt olo, kun niin paljon jää kertomatta siitä mitä oikeastaan tapahtui.
Pulssilla lienee kirjassa kaksoismerkitys. Sähkömagneettisen purkauksen lisäksi romaanin sisäinen lähtölaskenta viittaa siihen, että lukijan pulssin pitäisi koko ajan kiihtyä. Ei kyllä kiihtynyt muu kuin turhautuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti