Kiinnostavin 2010-luvun tulokas pohjoismaisessa dekkarissa on ruotsalainen, osan vuodesta Norjan Koutokeinossa asuva Lars Pettersson. Paikallistuntemuksen todella huomaa hänen kolmessa dekkarissaan, joista Kaamosmurhat on uusin.
Saamelaisalueella yli valtioiden rajojen liikkuvissa tarinoissa miljöö, poronhoito ja ihmiset ovat etualalla. Rikoksia totta kai selvitellään, mutta dekkarijuoni on alisteinen suuremmalle vähitellen etenevälle kertomukselle, jossa etelässä apulaissyyttäjänä toiminut Anna Magnusson on palannut esiäitiensä maille ja siidan johtoon.
Kaamosmurhat on vielä täyteläisempi kuin sitä edeltäneet täysin omintakeiset Koutokeino, kylmä kosto ja Verijäljet lumessa. Nyt tuntumaa pohjoiseen ottaa Kiirunan poliisiasemalla viransijaisena toimiva Melker Grundström, joka saa eteensä poromiesten majasta löytyneen paloitellun ruumiin tapauksen.
Alueella vieraan Grundströmin kautta Pettersson kuvaa saamelaisten ja muiden asukkaiden ristiriitoja ja yhä pahempaan ahdinkoon joutuvien alkuperäisasukkaiden elämäntapaa kunnioitusta herättävällä tarkkuudella. Silti mestarillisen pohjoismaisen rikosromaanin parhaita perinteitä noudattaen.
Huomauttamista löytyy vain suomalaisen kustantajan tavasta nimetä romaanit aivan kuin kyseessä olisivat verihurmeiset kioskipokkarit.
Lars Pettersson: Kaamosmurhat. Suomentanut Jänis Louhivuori. Minerva 2017. 342 sivua.
Fredrika Bergman – vielä kerran
Ruotsin kieroimpien ja koukuttavimpien juonien punoja Kristina Ohlsson kertoo uuden kirjansa Syntitaakka päätteeksi lopettavansa Fredrika Bergman -sarjansa. Jos päätös pitää, on lopputuloksena kuusi huippujännittävää dekkaria ilman yhtään heikkoa lenkkiä.
Syntitaakka on tutun yllätyksellistä Ohlssonia. Sarjamurhaajaa jahdataan tälläkin kertaa, mutta miten toisiinsa liittyvät väkivaltaiset kuolemat, joihin sisältyy vihje murhatutkijoille, ja kokonaisen perheen katoaminen? Ja onko se edes katoaminen, sitä yrittää saada poliisin selvittämään hautausurakoitsija Noah Johansson.
Ohlssonilla on uskomaton kyky kehittää juonilabyrintti, josta hän selviytyy voittajana ulos. Huonompi kirjoittaja sotkeutuisi omaan näppäryyteensä, mutta Ohlsson laittaa kerta toisensa jälkeen Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tilanteisiin, joissa kaikki on lopulta loogista.
Jo kirjan nimestä Syntitaakka voi päätellä, että kyseessä on jännäri, jossa on maksun aika menneistä vääryyksistä. Perinteisen dekkarijuonen lisäksi tarjolla on psykologista jännitystä, miltei kauhua.
Kristina Ohlsson: Syntitaakka. Suomentanut Laura Beck. WSOY 2017. 425 sivua.
Liian kamalaa ollakseen viihdettä
Pierre Lemaitre nousi jännitysviihteen mestariluokkaan komisario Camille Verhoevenista kertovilla yllätyksellisillä dekkareillaan. Palkintoja on sadellut koto- ja kaukomailta, Suomestakin.
Silmukka on psykologinen jännityskirja ilman rikollisia ja poliiseja. Vuonna 1999 12-vuotias Antoine tappaa vahingossa kuusivuotiaan Rémin ja kätkee tämän ruumiin metsään. Kauhu teosta, pelko ja syyllisyys kalvavat. Antoinesta tuntuu, että jokainen näkee hänen lävitseen.
Pienessä Beauvalin kaupungissa pikku-Rémin katoaminen on iso juttu. Järjestetään etsintäpartioita ja epäillään sieppauksesta milloin ohikulkijoita, milloin oman kaupungin jotenkin epäilyttäviä miehiä. Ruumista ei kuitenkaan löydy ja myrsky peittää jäljet.
Tarinassa siirrytään tälle vuosikymmenelle. Antoine opiskelee lääkäriksi, mutta paluu kotikaupunkiin nostaa kauheat muistot pintaan.
Lemaitre on niin taitava kirjoittaja ja Silmukka niin hyytävä tarina, että sitä on paikoin vaikea lukea. Lukemisen aloitettua sitä ei kuitenkaan voi jättää keskenkään. Antoinen syyllisyyden tunnot ja kaupungin ilmapiiri ahdistavat. Kyseessä on mestariteos, mutta viihteenä Silmukkaa ei voi lukea. Siihen se on liiankin tehokas.
Pierre Lemaitre: Silmukka. Suomentanut Susanna Hirvikorpi. Minerva 2017. 270 sivua.
Leia Laine astuu harhaan
Pauliina Suden Takaikkuna kaksi vuotta sitten oli napakymppi, joka toi hänelle Vuoden johtolangan. Leia Laineen uusia seikkailuja on siis odotettu hartaasti, koska Susi onnistui tasapainoilemaan tiivistunnelmaisen jännityksen ja koomisten kohtausten välillä nautittavasti. Kybermaailman yllättämäksi joutuneessa Leia Laineessa oli aimo annos tiedostavan naisen lempeää itseironiaa.
Nyt ilmestynyt Seireeni epäonnistuu sitten kaikessa, missä Takaikkuna onnistui. Lukijalle lupaillaan uutta trilleriä, mutta sellainen ei missään vaiheessa käynnisty.
Leia Laine on nyt Välimeren luksusristeilyllä Ripsa-siskonsa kanssa. Itseironiaa ei ole, vaan Leia on pelkkä nipottaja. Ripsa ei saisi nauttia synttäriristeilystä, koska se on rakenteellisesti väärin.
Susi yrittää sanoa jotain Välimerellä tiivistyvästä globaalista epätasa-arvosta. Ensimmäisen maailman ihmisten luksusloman 5 000 matkustajaa vetävällä laivalla mahdollistavat kolmannesta maailmasta orjasopimuksilla palkatut palvelijat. Jonkin vielä kaukaisemman
maailman ihmiset yrittävät samaan aikaan samalla merellä pysyä hengissä ihmissalakuljettajien kynsissä.
Kaikki tämä jää pintaraapaisuksi, sillä kirjan perimmäinen idea jää hämäräksi. Ei kunnolla trilleri, ei kunnolla ihmissuhderomaani, mutta ei kunnolla myöskään yhteiskunnallinen puheenvuoro.
Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. 520 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti