Kristian Kosonen: Taistelu Vasikkasaaresta. Bazar 2017. 320 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.1.2019.
”Ihmisen pääkoppa on ihmeellinen vekotin. Se kerää sisäänsä tietoa ja kokemuksia, vaikka ihminen ei välttämättä sitä itse tiedostaisi. Ja nämä mitä me täällä olemme nähneet ja kokeneet, ovat kaikkein pahinta mitä kukaan voi koskaan kokea. Sielu pitää olla terästäkin vahvempaa, jos toisen ihmisen tappaminen ei jätä säröjä. Henkilökohtaisesti jokainen tappamani venäläinen repii omaa sieluani pikkuhiljaa riekaleiksi.”
On maaliskuu 1940. Suomalaiset ovat saartaneet hyökkäävät venäläiset Kitilän suurmottiin, jolle ainoa huoltoreitti kulkee jäätynyttä Laatokkaa pitkin. Suomalaiset iskevät huoltokolonniin miehittämistään saarista käsin. Satakunta suomalaissotilasta on sijoitettu Petäjäsaareen.
Iskut puolin ja toisin ovat raakoja ja verisiä. Jutun alussa pahasti järkyttynyt vänrikki Johannes Saarikoski tilittää tuntojaan taas yhden kranaatti-iskun jälkeen Kristian Kososen romaanissa Petäjäsaaren jäinen helvetti.
Saarikosken esikuva, Kososen isoisä, oli yksi niistä kuudesta suomalaisesta, joka selvisi hengissä Petäjäsaaren viimeisestä taistelusta 6. 3. 1940 venäläisten vallatessa saaren murskaavalla ylivoimallaan, jossa omienkaan henkiä ei säästelty.
Suomalaiset olivat pyytäneet edellisenä päivänä saaren evakuointia, mutta kenraali Voldemar Hägglund antoi käskyn, että saari on pidettävä ”viimeiseen mieheen”. Pelkona oli, että motin lauetessa venäläisille avautuu tie Kannaksella olevien joukkojen selustaan.
Sotaa ilman sankareita
Kosonen kuvaa Petäjäsaaren taistelua raadollisena teurastuksena. Sankareita ei ole, on vain teräsmyrsky, tuskanhuutoja, kärsimystä ja kaiken ymmärryksen ylittävää pahuutta. Kirjoittaja kuvaa syvästi kunnioittaen maailmanhistorian kitaan joutuneita omia ja vihollisia, noita onnettomia, jotka jauhettiin murskaksi suurvaltajohtajien oikkujen takia.
Kristian Kosonen iski itsensä uuden suomalaisen sotakirjallisuuden kärkinimeksi jo esikoisessaan Taistelu Vasikkasaaresta. Se kertoo yhdestä heinäkuun päivästä Vuosalmen taisteluissa vuonna 1944 yhtä varmoin ottein kuin syksyllä ilmestynyt Petäjäsaaren jäinen helvetti.
Kosonen ei kahdessa kirjassaan piirrä laajoja sotahistoriallisia kaaria eikä tee yhteenvetoja. Hän päinvastoin keskittyy kerrallaan yhteen hetkeen, jossa sodan järjettömyys ja hirvittävyys tihentyvät.
Talvi- ja jatkosodan taisteluita on kuvattu sadoissa romaaneissa, mutta Kosonen nousee jo kahdella ensimmäisellä kirjallaan lajityypin kärkeen. Hänen sotakuvauksensa iskevät niin todentuntuisina tajuntaan, myllertävät sitä, että tätä parempaa rauhankasvatusta ei ole. Joka näitä kuvauksia lukee, ei voi koskaan ihannoida sotaa saati havitella sitä.
Kunpa mahdollisimman moni äärioikeistotunnuksia liehuttava pikkunatsi lukisi nämä kirjat. Saattaisivat oppia jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti