Julkaistu Kansan Uutisissa 1.2.2017.
Juhlavuotensa takia viime vuonna paljon muistellussa Lapualaisoopperassa lauletaan suutari Erik Petter Mätön muilutuksesta ja murhasta esimerkkinä lapuanliikkeen kyydityksistä. Sitä laulunäytelmässä ei kerrota, miten Mätön tapaus eteni myöhemmin.
Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan toisessa osassa Veri ei vaikene on rekonstruoitu pitkä jälkinäytös. Teos sai keskiviikkona Suomen Dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon viime vuoden parhaana dekkarina.
Mättö muilutettiin verstaastaan Kannaksen Heinjoelta heinäkuussa 1930. Paikallinen poliisi oli haluton tutkimaan tapausta. Porvalin edellisestä kirjasta tutut viipurilaispoliisit Eckert ja Kähönen lähetetään paikalle vasta lokakuussa, koska oikeuskansleri on määrännyt puuttumaan tutkinnan edistymiseen.
Prosessin edetessä käy selväksi, että haluttomia asian selvittämiseen riittää poliisista oikeuslaitokseen. Sinnikkään työn tuloksena Eckertin ja Kähösen tie johtaa Lapualle ja siellä Kosolaan. Heinjoelta on tilattu Lapuan miehet muiluttamaan kommunisti Mättö Venäjälle. Mutta oliko Mättö kommunisti? Oliko muilutuksen taustalla vain paikkakunnan miesten erimielisyydet ja hankalaksi koetusta miehestä päästiin tällä tavalla kätevästi eroon?
Kosolan poika asialla
Koska tämä on oikeaa historiaa, ei ole juonipaljastus kertoa, että syylliseksi Mätön murhaan paljastui jumalan valitseman johtajan Vihtori Kosolan poika Pentti. Pentti Kosola ampui Mätön rintaan kolme luotia. Oikeuden päätöksen mukaan jäi näyttämättä toteen, että ”Mättö olisi surmattu vakain tuumin tai että hänen vapauttaan olisi riistetty”, vaikka miestä kuljetettiin umpiautossa kymmeniä kilometrejä ja lopulta aseeton mies ammuttiin tielle. Ruumis haudattiin suohon, mistä se löytyi vasta vuoden kuluttua tutkimusten alkamisesta.
Korkein oikeus vahvisti Kosolan tuomioksi kuusi vuotta kuritushuonetta vuonna 1934, mutta presidentti P.E. Svinhufvud armahti hänet jo kahden vuoden kuluttua joulukuussa 1936. Mätön orpolapsilta evättiin kaikki korvaukset.
Veri ei vaikene on sellainen huipputyö, jota Porvalilta osattiin odottaa hänen loistavien sotahistoriallisten tietokirjojensa perusteella. Se on perusteellinen ruumiinavaus lapuanliikkeen toimintatavoista ja sen aikaisesta ilmapiiristä, Suomesta laillisuuden ja laittomuuden tienhaarassa.
Kuin tätä päivää
Hyytävintä on, että se resonoi niin hyvin tätä omaa aikaamme. Taas on väkivaltainen äärioikeisto, joka katsoo voivansa tehdä mitä haluaa, koska on oikeassa – onneksi kuitenkin pienempi ja merkityksettömämpi. Yhteistä on myös se, että ääriliike toimii hallituspuolueen sisältä käsin. Lapuanliike toimi kokoomuksen sisältä, nykyisellä äärioikeistolla on yhteydet perussuomalaisiin.
Porvali myös pistää Kähösen miettimään tutulta tuntuvia asioita. Lapualaiset kantavat hänelle lapsuudesta tuttuja körttien sinimustia värejä. ”Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?” En usko, että Porvali on vahingossa kirjoittanut edellä olevaa.
Puolessa välissä kirjaan tulee iso käänne, joka aloittaa tavallaan uuden tarinan. Kolmas käänne on talvisodan ja Viipurin pommitusten alkaminen. Taas mietteet ovat tässä päivässä. Mitä Viipurissa ja muissa Suomen asutuskeskuksissa 1939–40, sitä viime syksynä Aleppossa. Siviilien terroripommitukset ovat venäläinen tapa käydä sotaa. Porvali kuvaa Viipurin hävitystä kuin silminnäkijä.
Romaani kestää kymmenen vuotta talvisodan loppuun asti. Sille on syynsä, joka selviää kirjan lopussa. Tapahtumien kaari sulkeutuu.
Kirjoittaja oli Johtolanka-raadissa valitsemassa vuoden 2016 parasta kotimaista dekkaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti