Keskinkertaisuus ja keskeneräisyys kuvaavat parhaiten viime vuonna ilmestyneitä kotimaisia dekkareita. Kansan Uutisten otoksessa on mukana 45 kirjaa.
Kai Hirvasnoro
Suomen Dekkariseura palkitsi aiemmin helmikuussa viime vuoden parhaana kotimaisena dekkarina Pauliina Suden romaanin Takaikkuna. Parhaan esikoisen kunniamaininnan sai Lauri Mäkisen romaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset.
Kuuluin valinnan tehneeseen kolmihenkiseen raatiin. Voittajat oli helppo valita, sillä kumpikin teos on jännittävä, omaperäinen ja kirjallisesti korkeatasoinen. Niille olisi odottanut tulevan muitakin palkintoja tai ainakin ehdokkuuksia. ”Dekkarissa” ei ole mitään vikaa, mutta Suden ja Mäkisen romaanit ovat paljon muutakin.
Muista kirjallisuuspalkinnoista vuoden parhaan dekkarin valinta eroaa niin, että mitään esiraatia ei ole valitsemassa ehdokkaita. Ehdokkaita ovat kaikki kirjat, jotka kustantajat lähettävät raadille. Viime vuonna niitä tuli 71.
Jos palkitut olivatkin loistavia, niin samaa ei voi sanoa valtaosasta viime vuonna ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Se on pikemminkin päinvastoin. Suomessa julkaistaan aivan liikaa dekkareita aivan liian matalalla kynnyksellä.
Luku-urakan jälkeen tuntui siltä, että isoissakin kustantamoissa dekkarien toimittamiseen suhtaudutaan hälläväliä-tyylillä. Monissa lukemissani tarinoissa oli hyvä aihio, mutta lopputulos oli tärvelty päästämällä kirja keskeneräisenä kauppoihin.
Tässä on Johtolanka-raadin jäsenen katsaus viime vuoden kotimaisiin dekkareihin. Lista ei ole aivan kattava, mutta antaa kokonaisvaltaisen kuvan siitä, miten dekkarivuoden koin.
Pentti Kirstilä: Jäähyväiset Hanhivaaralle. Crimetime.
Pentti Kirstilä on todellinen suomalaisen dekkarin Grand Old Man: Esikoisteos vuonna 1977 ja ensimmäinen Vuoden Johtolanka 1987. Hanhivaara-kirjoja on tätä ennen ilmestynyt 12.
Oma ainoa kosketukseni Kirstilään on Matti Kassilan suomalaiseksi pätevä jännityselokuva Jäähyväiset presidentille. Luin siis Jäähyväiset Hanhivaaralle puhtaalta pöydältä.
Jäähyväiset Hanhivaaralle on todella hyvä tarina, jonka nimihenkilön ärsyttävyys ja kirjoittajan ylinokkela tyyli kuitenkin pitkälle pilaavat. Hanhivaara on omituinen haahuilija ja saivartelija, joka lopulta ratkaisee jutun pelkällä päättelyllä kuin köyhän miehen Sherlock. Suuri osa romaanista tuntuu pelkältä tyhjäkäynniltä. Jos tarkoitus on olla humoristinen, niin ei kuitenkaan naurattanut.
Mutta se tarina: Kotoaan löytyy kuolleena miehiin menevä nainen, jonka murhaamiseen on motiivi aviomiehellä, lukuisilla rakastajilla ja heidän vaimoillaan. Mutta oliko se murha vai tapaturma? Sitä Hanhivaara ja muu luultavasti sarjan aiemmista osista tuttu poliisijoukko suurimman osan kirjaa yrittää selvittää.
Jäähyväiset Hanhivaaralle -dekkarissa on vanhanaikaisen poliisiromaanin rauhallisuutta ja mielenkiintoisia tyyppejä. Jos se olisi kirjoitettu toisenlaisella otteella, antaisin enemmän kehuja. Nyt ihmetytti, miksi Kirstilä halusi palata aiheeseensa 12 vuoden tauon jälkeen dekkarilla, joka ei ole jännittävä eikä huvittava – hyvän juonen tuhlaten.
Elina Pulli: Tukkamurha. Schildts & Söderströms.
Aiemmin muun muassa lorukirjoja kirjoittanut varhaiskasvatuksen ammattilainen Elina Pulli on esikoisromaanissaan sujuvan ja ilmeikkään lauseen kirjoittaja. Myös rönsyilevän tai sanoisiko lörpöttelevän. Tarinan alku ei etene kunnolla, kun hän eksyy jatkuvasti sivupoluille ja takaumiin.
Dekkarilla on myös omaperäinen lähtökohta. Rintasyöpää sairastava lastentarhanopettaja Maaria sopii tuovansa sairauslomatodistuksen johtaja Elville jo aamuvarhaisella välttääkseen työkaverien kohtaamisen. Aamulla Maaria löytää Elvin murhattuna päiväkodista. Hänet on kuristettu Peppi Pitkätossu -peruukilla. Maaria alkaa selvittää juttua.
On makuasia, onko Tukkamurha varsinainen dekkari. Kyllähän Maaria jutun selvittää, mutta etualalla tarinassa on rintasyövän hoito ja sen tuottamat tuntemukset, leipominen ja naisten väliset ihmissuhteet sekä Elina Pullille ilmeisen tärkeät musiikki ja dekkarit.
Kirjassa on vahva itse koetun tuntu. Se mikä dekkariarvoissa hävitään, vertaistuessa voitetaan.
Jaakko Markus Seppälä: Lemen. Like.
Jos elokuvat Bladerunner, Terminator ja Robocop ovat tuttuja, niin sitten tietääkin, mistä Jaakko Markus Seppälän scifi-jännärissä on kysymys. Eurossian aasialaishenkistä Soheba Cityä hallitsevat suuryritykset, joille ihmiset ovat vain raaka-ainetta. Neonvalot vilkkuvat, ihmisen ja koneen välinen raja on hämärtynyt.
Lemen alkaa sähäkän kuumeisesti, kun freelance-poliisi Nina jäljittää kadonnutta Melinda Leetä ja pelastaa hänet Akari-Gentech-yhtiön syövereistä.
Tehokkaan alun jälkeen kirja kuitenkin tukehtuu tulevaisuuden teknologioita vilisevään kieleen ja ylipitkään virtuaaliseen peliin. Tällaiset tarinat sopivat paremmin elokuviksi kuin kirjoiksi.
Seppälän pohdinnat tekoälystä ovat kiinnostavia. Hänen tulevaisuuden maailmassaan tekoäly pystyy simuloimaan ihmisaivoja, muuntelemaan omaa rakennettaan eikä sen vastauksia enää erota ihmisen vastauksista. Tekoälyt nimeävät itsensä suurten ajattelijoiden mukaan ihmisiä kiusatakseen.
Oululainen ohjelmistokoodaaja varmasti tietää mistä puhuu, mutta taidot kirjoittaa se jännityskertomukseksi eivät aivan riitä. Kunnianhimoinen, uudenlainen avaus suomalaisessa dekkarikentässä, mutta lopputulos jää puolitiehen.
Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat. Otava.
Tyylikkäässä vakoiluromaanissa katsotaan Berliinin jakoa vuodesta 1989 käsin, siis hetkinä jolloin se taas oli yhdistymässä ja muuri murtumassa.
Max palaa lapsuutensa Berliiniin. Hänen isänsä oli kaupungissa juhlittu näyttelijäsankari 1960-luvulla. Nyt Max saa perheen silloisen ison asunnon ennakkoperintönä käskyllä polttaa isän paperit. Sitä hän ei kuitenkaan tee ja isän menneisyys palaa nyt takaisin vaarallisena pelinä. Sen keskuspaikka on jaetun kaupungin rajalla, puoliksi idässä, puoliksi lännessä, sijaitseva menneeseen pysähtynyt Palazzo Ereb.
Erra on helsinkiläinen arkkitehti ja se näkyy juuri suuria salaisuuksia sisällään pitävän Palazzo Erebin kuvauksessa. Arkkitehtuurin lisäksi romaanissa näkyy poliittisen historian ja näyttämötaiteen tuntemus. Salaperäisellä satoja vuosia vanhalla käsikirjoituksella on keskeinen rooli salaisuuksien avaimena.
Varsinaiset dekkariainekset Berliinin ajokoirista puuttuvat kokonaan. Se on yksi kaunokirjallisimmista lukemistani ”dekkareista”. Silti kyseessä on täysverinen jännitysromaani kauhun elementeillä kuorrutettuna. Erra osaa kasvattaa uhkan tuntua askel askeleelta ja pitämään lukijan epätietoisena tarinan mysteeristä aivan loppuun asti.
Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu. Crimetime.
20. komisario Koskinen. Ykkössuosikkini suomalaisista ei petä, jos ei yllätäkään. Seppo Jokisen dekkarit ovat paria notkahdusta lukuun ottamatta juuri näin tasalaatuisen hyviä.
Nytkin Jokinen pyörittää vaivattoman tuntuisesti kolmea juonilankaa ja pistää heti ensimmäisellä sivulla lukijan huolestumaan niistä keskeisimmän päähenkilön Hanun tilanteesta. Hän pakenee jotain henkensä edestä. Toinen tarina kertoo Ulla Lundelinin kadonneen tyttären etsinnästä ja kolmas tyrmäystippojen avulla naisia kiristävästä huijarista.
Nyt seuraa juonipaljastus, joten ei kannata lukea eteenpäin jos haluaa säilyttää jännityksen.
Kuolevaksi julistetun pieni heikkous minusta oli se, että kaikki kolme haaraa kietoutuvat lopulta yhteen. Siinä on vähän liikaa yhteensattumaa.
Jokisen inhimilliset poliisiromaanit ovat parasta, mitä Suomessa on tällä alalla kirjoitettu, parempia kuin Harjunpäät.
Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Siltala.
Suhtauduin suurella ennakkoluulolla konstikkaan nimen saaneeseen kirjaan pelkästään siksi, että kirjoittajalla on kauppatieteilijän koulutus ja hän on toiminut tupakkalobbarina. Ambomaan lähetystyön kentälle sijoittuvana tarinakaan ei herättänyt kiinnostusta.
Miten väärässä olinkaan. Mäkisen esikoisromaani herättänee huomiota muissakin palkintoraadeissa, mutta soveltuu Johtolanka-kisaankin, koska sen päähenkilö, lähetyssaarnaaja Tobias selvittää kappelin murhapolttoa ja yrittää pelastaa siitä epäillyn naisen hengen.
Kirjan nykypäivä on vuosi 1924, joka oli Pohjois-Namibiassa Ambomaaksi nimetyllä alueella massakääntymysten aikaa. Takaumissa mennään 1880-luvulle, jolloin lähetyskoulun nuoret valmistautuvat kutsumuksensa mukaiseen tehtävään ja tullaan sitten vähitellen kohti murhapoltosta alkavaa tapahtumasarjaa. Kuten arvata saattaa, vuosikymmenet ovat hioneet nuoruuden idealismin varttuneen iän realismiksi. Tobiaksen henkistä kehitystä seurataan hänen päiväkirjamerkinnöistään.
Älykkäät kuin... on ennen kaikkea suuri ja suurenmoinen, taitavasti kirjoitettu lukuromaani. Se kertoo suomalaisten lähetyssaarnaajien keskinäisestä kilvoittelusta kastettujen määrillä ja heidän kanssakäymisestään paikallisten hallitsijoiden ja uutta uskontoa vastustavien näkijöiden kanssa. Mutta myös eurooppalaisesta suurvaltapolitiikasta. Uskonnon varjolla harjoitetaan raakaa siirtomaapolitiikkaa ja kansamurhia, joita Tobiaksenkin on vaieten katsottava vierestä kuvittelemansa suuremman päämäärän nimissä.
Alusta loppuun kulkeva murhapolttojuoni tekee Mäkisen esikoisesta myös täysverisen ja kutkuttavan rikosromaanin, jonka ratkaisu on aidon yllätyksellinen.
Tapani Bagge: Pieni talvisota. Crimetime.
Alkaa vähitellen tuntua siltä, että Seppo Jokisen komisario Koskisen ohella Tapani Baggen Hämeenlinna-kirjat ovat Suomen kaikkien aikojen paras yhtenäinen dekkarisarja. Jokinen kuvaa uskottavasti (Koskisen sooloilua lukuun ottamatta) ja inhimillisesti poliiseja, Bagge uskottavasti ja ehkä vielä inhimillisemmin ammattirikollisten alimman portaan häviäjiä.
Jokisella on aina samat henkilöt pääroolissa. Baggessa miellyttää sekin, että Leila ja Allu ovat jokaisessa kirjassa mukana, mutta joskus vain taustalla. Henkilögalleria uusiutuu kirja kirjalta ja tapahtumat ovat vaihtelevampia.
Edellinen kirja, näytelmän oheisena syntynyt Havannan kuu, ei ollut aivan timanttisinta Baggea, mutta Pieni talvisota nousee koko sarjan terävimpään kärkeen. Liivijengien kuvauksena se on poikkeuksellisen ansiokas Suomessa. Jos prosenttijengien rikollisuuteen jonkun mielestä liittyy jotain rosvoromantiikkaa, niin Bagge todistaa, miten valheellisia mielikuvat veljeydestä, vapaudesta ja kunniasta todella ovat. Näiden rikollisten maailma on pelkkää petosta ja sähläystä. Kuka tahansa on valmis pettämään kenet tahansa.
Kirjaa voisi suositella elämykselliseksi oppiaineistoksi peruskoulun yläasteelle tai lukioon.
Yhtenä sivupolkuna kirjassa on entisen poliisin Annan kostotarina. Sen yltiöromanttiset käänteet hellyttävät.
Pauliina Susi: Takaikkuna. Tammi.
Kyllä tosiaan tärähti tämä teos. Todella loistavasti kirjoitettu ja rakennettu tarina.
Dekkariksi / trilleriksi Suden kieli on luistavaa, kepeää, ilmeikästä. Jossain sadan sivun jälkeen se alkoi tuntua turhankin pulputtavalta henkilöiden tajunnanvirtoineen ja sivupolkuineen, mutta sitten jännityskierrokset lisääntyivätkin ja taas oltiin tiukasti otteessa.
Takaikkuna on siksikin niin mainio, että yhtään ei tiedä, mitä on tulossa. Alussa on sitä lörpöttelevää otetta ja ennalta arvattavaa nettihäiriköintiä, mutta sitten alkaa tiukempi ja oikeasti jännittävä kerronta. Pauliina Susi on mainio mukauttaessaan tyyliään eri tilanteissa.
Kaikessa jännitysvyörytyksessä Leia Laine kuitenkin säilyy tavallisen ihmisen kokoisena. Paljon kuvattu henkilöiden ajatusmaailma on täysin perusteltua. Se tekee näistä henkilöistä niin uskottavia kuin se jännitysviihteessä on mahdollista.
Juha Numminen: Ystävä sä lapsien. Crimetime.
Ulvilan surmajuttu voi olla taustalla siinä, että julkaisutahtiaan viime vuosina hellittänyt veteraani palaa ainakin vielä kerran rikospaikalle. Alkuasetelmassa ainakin on jotain tuttua, kun varsinaissuomalaisessa Pyhäsaaren kunnassa on viikkokausia yritetty tuloksetta selvittää murhapolttoa, jossa kuoli kaksi paikallisen poliisin mieliharmia. Epäonnistunutta tutkintaa uusille jengoille lähetetään viemään KRP:n komisario Sulo Naskali, jonka kipeät nuoruusmuistot osuvat – yllätys, yllätys – juuri Pyhäsaareen.
Voisi kuvitella, että jotain tällaista tapahtui Ulvilassakin, kun paikallinen tutkinnanjohtaja sai antaa tilaa KRP:lle. Vaivautunut kohtaaminen, jossa paikallispoliisi puhuu tilanteen vaikeudesta ja KRP:n mies yrittää olla näyttämättä tunteitaan, että epäpätevä mikä epäpätevä.
Juha Nummisen uusimmassa on pientä uusiutumisen pyrkimystä sikäli, että komisario Kippo Kemppainen ei ole mukana. Mutta vain todella pientä, sillä skuuppitoimittaja Make Sarkala hämmentää jälleen tapahtumia ja Numminen antaa ison painon lööpeille koko jutun etenemisessä.
Ystävä sä lapsien on Mies astui junasta -tyylin dekkari. Vieras mies pienellä paikkakunnalla hämmentää ja salatut intohimot nousevat pintaan.
Olen aikoinaan pitänyt todella paljon Nummisen dekkareista, mutta jo vuonna 1983 debytoineelta on veto nyt pois.
Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta. Icasos.
En odottanut suuria tältä teokselta enkä niitä saanutkaan. Silti Marja-Sisko Aallon toinen dekkari Tappavaa lunta oli myönteinen yllätys, sillä hän kirjoittaa sujuvasti ja kirjaa oli mukava lukea. Ei tullut mieleenkään jättää kesken.
Mutta aika outo keitoshan tämä on. Ihan kuin tarinassa olisi aikakoneella viety idylliselle 1950-luvulle 2010-luvun kovimmat rikokset. Tarinassa on raakoja murhia ja kovaa huumerikollisuutta Kuopiossa, mutta samaan aikaan Aalto kirjoittaa juttua tutkivista Annette Savolaisesta ja Aatu Heiskasesta jotenkin herttaisen viattomasti ihan kuin he kuuluisivat toiseen tarinaan. Monet sivuhenkilöt ja heidän puheenpartensa ovat vanhahtavia ja juuri ne tuovat mieleen täysin toisen aikakauden dekkarit.
Aallon dekkari alkaa Lapin sodassa tapahtuneesta tragediasta, josta vedetään keinotekoisesti lankoja tämän päivän tapahtumiin. Loppuratkaisu, huumeliigan pomon henkilöllisyyden selviäminen, menee jo totaalisen överiksi.
En silti täysin tuomitse kirjaa. Sujuvan kynän lisäksi Aalto jakaa tietoiskuja naisiksi pukeutuvista miehistä ja sehän lienee täysi uusi avaus suomalaisessa dekkarikentässä.
Vera Vala: Tuomitut. Gummerus.
Tähän kirjaan oli todella vaikea päästä sisälle. Tuomitut on Vera Valan neljäs romaani ja näyttää jatkuvan suoraan edellisestä. Kesti pitkään päästä perille, ketkä ovat nämä suomalaistaustaiset sisarukset Arianna ja Ares, jotka päätyvät yhtä aikaa Torinoon selvittämään kahta mysteeriä. Asiaa ei helpota, että takaumissa ollaan toisella mantereella toisessa ajassa.
Siitä on kuitenkin kyse, että joku murhaa katolisia pappeja ritualistisella tavalla ja symboleja jälkeensä jättäen, ja Vatikaani lähettää jesuiitta Areksen seuraamaan tutkimuksia. Arianna taas on jonkinlainen yksityisetsivä, joka selvittää samalla seudulla kulttiin kadonneen sukulaisensa tapausta.
Kultit, lahkot ja katolisen kirkon eri suuntaukset ovat Tuomittujen käyttöainetta. Vera Vala on lähdekirjallisuudesta päätellen perehtynyt syvällisesti aiheeseen eikä malta jättää lukijaa tietomäärän ulkopuolelle. Reilusti ylipitkässä romaanissa joku henkilö luennoi koko ajan toisille eikä tarina etene pappien murhien osalta.
Ei se oikein etene Ariannenkaan sektorilla. Mustarastaaksi nimetty nuori nainen haluaisi pois Damanhur-yhteisöstä, mutta hänen kaksivuotias poikansa on lahkon hallussa. Sitten Mustarastan melkeinpä vain kävelee lasten koulutusleirille ja poistuu.
Jännityksen rakentajana Vera Vala on aivan avuton, mitä sopii ihmetellä, kun kyseessä on noinkin kokenut dekkaristi. Pappien raakoihin murhiin hän ei saa minkäänlaista jännitettä aikaan. Paras potentiaalinen jännitysmomentti sisältyy Mustarastaan tarinaan, mutta sekin latistuu läpijuoksuksi.
Kirjassa vihjaillaan myös Ariannen joutuvan hengenvaaraan syntymättömän lapsensa kanssa, mutta tässä kirjassa kaikki jää vain vihjailujen varaan. Ilmeisesti Valalla on seuraavankin osan aihe jo kehiteltynä.
Matkailukirjana Tuomitut onnistuu paremmin. Vala kirjoittaa Torinosta, sen rakennuksista ja siellä syötävistä aterioista intohimolla, josta osa olisi saanut tarttua varsinaiseen tarinaan.
Loppujen lopuksi tulin huonolle tuulelle Tuomituista. Sen lukemiseen meni monta päivää ja käteen jäi vain ärtymys kirjan huonoudesta.
Erityisesti paheksun sitä, että kirjan jälkisanoissa Vala toteaa Damanhur-lahkon olevan oikeasti olemassa, mutta hänen erittäin kielteisessä valossa esittelemällä Damanhurilla ei ole mitään tekemistä oikean kanssa. Ei sillä, että olisin huolissani epämääräisten lahkojen maineesta, mutta eihän näin voi tehdä.
Reijo Mäki: Tulivuori. Otava.
Ensimmäinen Varekseni noin kymmeneen vuoteen. Odotusarvo ei suuri, mutta ei ihan pohjallakaan. Ensimmäiset Varekset eivät ole aivan huonoja ja Mäen muutamassa muussa kirjassa on havaittavissa pyrkimystä jopa kunnianhimoisuuteen. Vasta menestysreseptin löytäminen joskus 1990-luvulla teki Vareksista ala-arvoisia.
Lievän myönteinen ennakkoasenne johtuu siitä, että Mäki on tällä kertaa vienyt Vareksen Teneriffalle. Pois tutuista ympyröistä monessakin mielessä?
No ei. Vares kutsutaan Teneriffalle selvittämään taas yhden entisen tyttöystävänsä murhaa. Poliisi ei ole saanut mitään aikaan paikallisen ravintoloitsijan vaimon murhan tutkinnassa.
Vares majoittuu suomalaisyhteisön keskuspaikkana toimivaan El Hotel Vantaaseen. Jos jaksatte lukea kirjan kokonaan, niin yrittäkääpä laskea, kuinka pitkäksi aikaa. Tehokasta tutkinta-aikaa hänelle kertyy tuskin täyden työpäivän vertaa.
Tulivuori on siis tyypillinen Vares. Yksityisetsivä haahuilee, juopottelee ja löytää sänkynsä lämmittäjän. Poliisilta hämäräksi jääneen murhan ratkaisu putoaa Varekselle vähin vaivoin sattuman korjatessa satoa.
Vares-kirjojen suosiota en vaan ymmärrä. Jännitystä Tulivuoressa on kahden kiperän tilanteen verran, joista Vares selviää "kuin ihmeen kaupalla". Etsivän työtä ei Vares ei harjoita käytännössä ollenkaan. Huumori on typerää.
Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä. Otava.
Viehättävä ja elegantti.
En ole lukenut Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäistä dekkaria, mutta luen, kun tulee aikaa. Onnistunut ja innostava siis tämä Käärmeitten kesä.
Eletään vuotta 1921. Sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk on harrastelijasalapoliisi ja saa nyt toimeksi selvittää vanhan naisen kuolemaa ja kadonneen kaulakorun arvoitusta. Poliisi on kuitannut sen sydänkohtauksena, mutta suurennuslasin, muiden välineiden ja lähdekirjallisuutensa avulla Björk pääsee totuuden jäljille. Tutkimukset vievät hänet tutustumaan teosofiseen lahkoon ja sen yli-ihmisoppeihin sekä huijarisaarnaajien juoniin.
Hämeen-Anttilan ensimmäisessä dekkarissa kehuttiin sen uskottavaa ajankuvaa ja se on kirjailijalla edelleen hallussa. Hän kuvaa 1920-luvun Helsinkiä Pitkänsillan kummaltakin puolelta yhtä rikkaasti kuin Kjell Westö ja ajan yhteiskunnallisia virtauksia ehkä jopa paremmin. Björkin yksityiselämää ravistelee bolsevikkivallankumouksen jälkeinen vakoilu ja vastavakoilu Helsingissä sekä vuoden 1918 varjot.
Vanhahtavaa kieltä Hämeen-Anttila käyttää taitavasti. Sen liiallisella viljelyllä olisi helppo pilata kirja, mutta Hämeen-Anttila käyttää sitä vain mausteena tunnelmaa vahvistamassa.
En ole vuosikymmeniin lukenut dekkaria, jossa murhat tehdään myrkyillä ja salapoliisi pukeutuu valepukuihin. Normaalisti en pidä tällaisista dekkareista, mutta Hämeen-Anttila pitää hyppysissään ja punoo niin kutkuttavaa juonta, ettei kirjasta voi kuin pitää. Björkin henkilö ja vanhan ajan tutkimusmenetelmät ovat aidosti kiinnostavia. Lähdeaineiston tuntemus on vankka, mutta toisin kuin Vera Vala, hän ei luennoi tiedoillaan lukijaa ikävystymään, vaan käyttää niitä luontevasti ja uteliaisuutta herättävästi.
Jos nyt jotain kriittistäkin yrittää nostaa esiin, niin jännitystä voisi olla edes loppuhuipennuksessa. Käärmeitten kesän tehokkaimmat jännitysmomentit liittyvät Vahanaaman ja Atamaanin ilmeisesti edellisestä kirjasta periytyvään uhkaan, jota ei mitenkään avata uudelle lukijalle.
Lars Strang: Ahneuden hinta. WSOY.
Lars Strangin nimi ei sano minulle mitään ja takakannen luonnehdinta bisnestrilleristä herätti suuria epäilyksiä. Ja sitten luin Ahneuden hinnan pikkuisen ahmimalla. Tässähän on todella vetävä ja hieman erilainen tarina. Kunnon jännitystä ilman että ketään tapetaan. Koskakohan viimeksi olen lukenut dekkarin, jossa ei ole murhaa? Olenko Viisikoitten jälkeen koskaan?
Kasperi Vuorela on häikäilemätön bisnesmies, joka pääsee kepulikonstein appiukkonsa perustaman kylpyhuonevalmistajan toimitusjohtajaksi. Rikastumisen ja menestymisen himon lisäksi häntä tuntuisi ajavan eteenpäin nuoruudessa koettu kiusaaminen. Työläisperheen poika joutui rikkaiden lasten silmätikuksi ja hakee nyt hyvitystä.
Kasperi voisi toteuttaa tavoitteensa, jos yhtiön hallituksen puheenjohtajana toimivan appiukon vastustama yrityskauppa Venäjällä toteutuisi. Paitsi, että bonukset laukeaisivat, Kasperi järjestelee osaa kauppasummasta omalle tililleen. Mutta osataan sitä juonitella toisellakin puolella.
Ahneuden hinnassa riittää vauhtia ja äkkikäänteitä. Häiritsevää on huomata, että välillä jännitän uskomattomiin järjestelyihin pystyvän Kasperin puolesta, vaikka kyseessä on emäpaskiainen, joka pettää kaikkia, ahneuden sokaisemana itseäänkin.
Kaikista ansioistaan huolimatta kirjan päähenkilö on liian kliseinen kiipijähahmo ja vaikka en bisnesmaailmaa tunnekaan, niin Kasperin monimutkaiset järjestelyt tuntuvat yliammutuilta. Erinomaista viihdettä Ahneuden hinta on, mutta en näe sitä vuoden parhaana dekkarina.
Jari Järvelä: Tyttö ja rotta. Crimetime.
Todellista dynamiittia Jari Järvelältä.
Alkuvuodesta oli paljon esillä ruotsalainen kaunokirjailija, joka oli kirjoittanut menestysdekkarin. Se oli tyypillinen ruotsalaisdekkari. Järvelä sen sijaan tekee ihan omaa juttuaan ja uudistaa tehokkaasti koko dekkarikenttää. Tyttö ja rotta on vielä parempi kuin Tyttö ja pommi, joka sekin oli huikea.
Ensimmäisessä osassa minua hiukan arvelutti kirjan moraali. Metrohan tuhoaa syyttömän vartijan elämän ilman että Järvelä mitenkään problematisoi asiaa. Tässä taas miellyttää se, että Järvelä tuo esiin graffitipiirien kaksinaismoraalia iljettävän Kielletyn hahmossa.
Jarkko Sipilä: Mies kuumasta. Crimetime.
Jarkko Sipilä on yksi Suomen kehutuimmista dekkaristeista, mutta itse olen arvioissani jakanut etupäässä moitteita. Kehuttu realismi menee minusta jo liian pitkälle. En haluaisi lukea siivoojastakaan kertovassa kirjassa tarkkaa selostusta siivousmenetelmistä. Päähenkilö Takamäki on Suomen dekkareiden tylsin komisario, mies vailla henkilökohtaisia ominaisuuksia. Kirjat ovat siis ammattitaitoisia, mutta kuivakkaita.
Jotain tällaista ajattelin kirjoittaa myös Mies kuumasta -dekkarista, mutta ei pysty. Tämä taitaa olla sarjan paras teos.
Auto-onnettomuuteen joutuneiden rosvojen hallusta löytyy tukku väärennettyjä viisikymppisiä. Tämä herättää Takamäki-kirjojen parhaan henkilön Suhosen mielenkiinnon. Aisaparikseen hän saa värikkäästi sanailevan porilaispoliisi Lievosen ja juttu alkaa edetä. Mistä väärä raha on peräisin? Paljonko sitä on? Mitä sen kanssa on tarkoitus tehdä? Suhonen ja Lievonen selvittävät asiaa alamaailman kontaktiensa avulla ja yhyttävät romaanin prologissa esitellyn entisen baskiterroristin.
Sipilän kirjat ovat sitä parempia, mitä enemmän Suhonen saa niissä tilaa ja uutuus on melkeinpä hänen soolonsa yhdessä Lievosen kanssa. Elementit ovat sinänsä tutut aiemmista 14 osasta, mutta jonkinlaista uutta kerronnan intoa olin kirjasta löytävinäni. Voi johtua siitäkin, että on miellyttävää lukea dekkari, jonka aiheena ei ole murha.
Suhosen ja Lievosen junailema kauppa väärien rahojen kanssa ei tietenkään mene suunnitellusti ja Sipilä järjestää mallikkaan loppukiihdytyksen ja useamman mojovan yllätyksen loppuun.
Yksi on kuitenkin ennallaan. Uudelleen naimisiin menneestä Takamäestä Sipilä ei saa persoonana mitään irti ja sivujuonena kulkeva koulukiusaustapaus jää ilmaan.
Arttu Tuominen: Muistilabyrintti. Myllylahti.
Lupaavasti alkavassa kirjassa on aivan liikaa suoranaisia kökköyksiä. Jo Porissa tapahtuva patsaskiista ja sen ympärillä kiehuva vasemmistojohtaja soittavat hälytyskelloja. Vasemmistonuoret eivät kampanjoisi kirjoittajan kuvaamalla tavalla patsasta vastaan ja ainakaan heidän johtajallaan ei ole mitään henkivartijoita. Kyse ei ole mistään liivijengistä.
Joen pilaamisen takana oleva rikos paljastuu lukijalle aivan liian aikaisin ja helposti. Niin se tekisi poliiseillekin, jos he selvittäisivät kunnolla Satakunnan Kansasta, minkä jutun parissa murhattu toimittaja työskenteli. Ei jututettu työtovereita eikä uutispäällikköä.
UIvilan kunnallispoliittinen sivuhaara yksityisetsivän tutkimuksineen ylittää absurdiuden rajat, samoin koko jutun loppu murhaajapersoonineen.
Ja miksi melkein jokaisen epämiellyttävän henkilön taustalla on kliseisesti lapsuudessa koettu kiusaaminen? Pelkäsin koko ajan, että seuraavaksi vuorossa ovat Mulperin traumat, mutta ei sentään.
Arttu Tuominen on lupaava kirjoittaja, mutta olisi tarvinnut ammattitaitoista kustannustoimittajaa välttääkseen ylilyönnit.
Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika. Kvaliti.
Miten suhtautua tällaiseen kirjaan? Jo päältä näkee, ettei Vinttikamaripojasta tule vuoden johtolankaa ja takakansi kertoo, että tämä on Koskisen neljäs dekkari. Ei ole mukana esikoiskilvassakaan.
Velvollisuudentunnosta aloin kirjaa kuitenkin lukea.
Pertti Koskinen kirjoittaa Maija Miilunkorpi -nimisestä yksityisetsivästä ja menee suoraan taustoittamatta asiaan. Maija on nimettömäksi jäävän pikkupaikan hautausmaalla. Hänet on palkattu etsimään äitinsä kanssa kahden asuva ja lähinnä tietokoneensa kanssa seurusteleva Jarkko Korhonen, joka katosi juhannuksena jäljettömiin. Hautausmaalla Maija ajattelee, että pian kadonnut päätyy tänne.
Maijan palkkasi Jarkon kummallinen äiti, jonka yläkerrassa hän yöpyy. Koko ajan juodaan kahvia tai teetä ja sen kanssa kakkoa. Kylälläkin Maija on yhtenään kahvilla. Hän tutustuu muutamiin paikkakunnan tyyppeihin ja etenkin ylilihavat ovat erikoisine filosofioineen tarinan keskiössä.
Koskinen kirjoittaa oikein sujuvasti, mutta selvä amatöörileima tulee koko ajan läpi.
Vinttikamaripoika täyttää kuitenkin tarkoituksensa. Sen haluaa lukea loppuun ja jollain omalaatuisella tavalla kirja on ihan mielenkiintoinenkin – ehkä erikoisuuttaan. Parempi tämä on kuin tasapaksu Vares.
Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa. WSOY.
Iranilaissyntyinen, teini-ikäinen muslimityttö Tara on kadonnut. Katoamista selvittää romanitaustainen rikosylikonstaapeli Karli Eerola ja omia tutkimuksiaan tekee myös Taran veli Saeed.
Kirjaan oli vaikea päästä sisälle eikä Heinon jonkinlainen ajoittainen kaunokirjallinen keekoilu, se etäännyttävä tyyli, auttanut asiaa.
Loppujen lopuksi Älä tähti putoa oli kuitenkin yksi parhaista tässä projektissa lukemistani teoksista. Karli Eerola on todella mielenkiintoinen lisä suomalaisten dekkarien henkilögalleriaan, ihan toista kuin joku Sipilän Takamäki. Tarinakin on tuore, sillä mamu-teema tekee vasta tuloaan suomalaisiin dekkareihin.
Toisaalta kirja tuntuu käynnistyvän kunnolla vasta noin sadan sivun jälkeen, kun Kia nousee yhdeksi päähenkilöksi.
Marja-Liisa Heinossa on potentiaalia isoksi nimeksi.
Riku Talvitie: Tappava formaatti: Kuokkavieras. Reuna.
Nyt tuli vastaan tämän projektin tähän mennessä suurin positiivinen yllätys. Riku Talvitien huipputrillerin luulisi ilmestyneen WSOY:ltä suuren mainoskampanjan kanssa, mutta se tulikin vähin äänin minulle tuntemattomalta Reuna-kustantamolta.
Kuokkavieras on Big Brother -tyylinen tosi-tv-ohjelma, jossa joukko nuoria suljetaan taloon, missä heitä kuvataan ja kuunnellaan koko ajan ja parhaat palat esitetään television koosteohjelmassa. Uuden kauden alkaessa rikollisjoukko on houkutellut omaan taloonsa varakkaiden perheiden julkisuushakuisia nuoria, jotka luulevat olevansa televisiossa. Oikeasti he ovat panttivankeja miljoonalunnaille.
Kaappaus on nerokas. Koska panttivangit eivät tiedä asemaansa, heidän vartioimiseensa ei tarvita kuin muutama henkilö. Lähipiirille on syötetty tarina palkintolomasta kaukomailla. Idea on tuore ja oivaltava. Talvitie sai sen osallistuessaan BB-talon testituotantoon. Hän myös kuvaa hyvin, joskin ehkä liian pitkästi, tosi-tv-ohjelmaan osallistuvan joukon dynamiikkaa ja juttuja.
Kirja on niin koukuttava ja jännittävä, että olisin lukenut sen yhdellä istumalla, mutta yli 500 sivua oli sittenkin liian kova urakka. Kahdella meni, kun välissä nukkui yön yli. Puolenvälin jälkeen kirjaan tulee vielä uusi kierre. Lunnaat ovat vain bonus rikollisille varsinaisesta tehtävästä.
Talvitien kerronta toimii täydellisesti yli 400 sivua. Vasta loppukiihdytyksen alkaessa tullaan tällaisten trillerien peruskaavaan, jossa on liikaa juuri sopivia yhteensattumia, ihmepelastuksia ja yli-inhimillisiä suorituksia. Silti Kuokkavieras on paras lukemani trilleri pitkään aikaan, jättää Remeksenkin uusimmat varjoonsa.
Ainoa negatiivinen seikka on kliseisesti kirjoitettu kirjan päähenkilö Peppi Jäätikkö. Hänellä on ne tyypilliset kahnaukset naispoliisiin kielteisesti suhtautuvien esimiesten kanssa eikä miespoliisien ihastumisista koskaan kirjoiteta kesken toiminnan samalla tavalla kuin Pepistä.
Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus. Tammi.
Olen lukenut kaikki Kuhalat ja aluksi pidin niistä todella paljon. Ropposen tapa kertoa on omintakeinen ja kieleltään hersyvä. Nyt ja oikeastaan aika monen kirjan ajan sarja on yhtä paikalleen jämähtänyt kuin Kuhala itse asuntoonsa kaatopaikan kupeelle.
Timo Saarto: Vesimiehen aika. Karisto.
En osaa päättää mielipidettäni, onko kirja hyvä vai keskinkertainen. Ei huono ainakaan, mutta sekava. Oli tosi vaikea päästä siihen sisälle.
Vesimiehen aika voisi olla merkittävä kuvaus ammattimaisen huumerikollisuuden synnystä Suomeen, mutta jokin keskeneräisyys vaivaa tätäkin romaania. Kova, jopa ahdistava väkivalta ei tunnu olevan linjassa vuoden 1970 Helsingin todellisuuden kanssa, vaan Saario on ehkä lainannut sen amerikkalaisista jännäreistä. Hippiaatetta hän taas kuvaa nähdäkseni osuvasti.
Tappajaa pakeneva Erja käyttäytyy minusta luonnottoman välinpitämättömästi ja kaikkien kolmen poliisin taitamattomuus ihmetyttivät. Kaikesta huolimatta teos paljastui kelpo jännäriksi, mutta ei lähellekään voittaja-ainekseksi.
Timo Sandberg: Yövieras. Karisto.
Wallanderilainen komisario jäljittää joensuulaista rikollista. Hiiviskelijä-Konstantin olisi ihan kiinnostava hahmo, mutta hän katoaa kuvioista yli puoleksi kirjaksi ja palaa sitten aikamoisen yhteensattuman kautta.
On makuasia, mitä mieltä on komisario-proosasta eikä Sandberg ole alan huonoimpia kirjoittajia. Minusta tämä on vanhan lämmittämistä. Sandbergin kannattaisi käyttää kaikki paukkunsa paljon parempiin Otso Kekki -dekkareihin.
Pasi Luhtaniemi: Viattomat. Aarni.
Viattomien kansi on erikoisin ja ehkä kaunein minkä olen dekkareissa nähnyt. Jo se antaa lupauksen, ettei nyt ole kyseessä mikään tusinatyö. Unenomainen prologi vahvistaa vaikutelmaa.
On totta, että sen mitä Annille tapahtui, aavistaa jo kirjan alkupuolella. Mutta ei Pasi Luhtaniemi käsittääkseni olekaan kiinnostunut yllätyksellisestä loppuratkaisusta, vaan tarinan kuljetuksesta. Tässähän on Mauno Koivistoa mukaillen bernsteinilainen dekkari: tärkeintä on liike.
Varsinainen arvoitus onkin Pyry. Miksi hän on pakomatkalla kenenkään tavoittamattomissa? Sitä en aavistanut.
Itse pidin myös monen kertojan käytöstä eikä se ollut yhtään sekavaa. Sitä mietin, oliko liian helppo ratkaisu ottaa mukaan myös Annin ääni hänen päiväkirjansa kautta ja miten ihmeessä Pihla malttoi lukea niitä järjestyksessä eikä katsonut heti viimeisiä merkintöjä. Ehkä makuasia kuitenkin.
Harvoin tapaa näin hienosti kirjoitettua dekkaria, jossa imu kuitenkin on melkoinen. Kaunokirjallisuutta, mutta tällä kertaa ilman keekoilua.
Leena Lehtolainen: Surunpotku. Tammi.
Luin 6–7 Maria Kalliota silloin, kun dekkareita julkaistiin paljon nykyistä vähemmän ja joskus piti tyytyä laadullisestikin vähempään. Perinteinen poliisiromaanihan ei Lehtolaisen alkuaikoina ollut mitenkään last season, mutta Maria Kallioissa häiritsi etenkin kömpelyys yhdistää dekkari yhteiskunnallisiin teemoihin.
Surunpotku on 13. Maria Kallio. Timanttiasiantuntija murhataan raa´asti kirkon vessaan. Poliittista potkua Lehtolainen yrittää nyt sillä, että hän on kansanedustajan mies. Kansanedustajalla taas on jotain hämärää menneisyydessään ja koko lähipiirikin on epäilyttävä. Kun timantit ovat pelissä mukana, niin rahanpesun mahdollisuuskin nousee esiin.
Tätä kaikkea selvitellään niin, että eri henkilöitä kuulustellaan ja kuulustellaan. Sitten kuulustellaan vielä lisää. Oikein mitään ei tapahdu ja latteaa on kunnes Maria Kalliolla välähtää ja murhaaja selviää. Ainakin tälle lukijalle on kuitenkin yhdentekevää, kuka murhasi Jaakko Pulman ja miksi.
Leena Lehtolainen pystyy rutiinillaan kirjoittamaan perusdekkarin ilman sen kummempaa intohimoa. Jokaisen kirjan ilmestyessä hänestä tehdään sivun juttu ainakin toiseen iltapäivälehteen. Sitä ihmettelen eniten, että miten Leena Lehtolainen osasi kirjoittaa niin hienon romaanin kuin Tappava säde.
Jouko Heikura: Asemapaikka New York. Gummerus.
Kirja on erikoisuus, miehen kirjoittamaa chic litiä. Minulle ennestään tuntematon Rakel Aho on sankaritoimittaja, jonka uusi asemapaikka on New York. Töitä hän ei juuri tee, vaan ihailee Manhattanin betoniviidakkoa, fiilistelee elämäänsä kuuluisessa Chelsea-hotellissa ja bilettää ystäviensä kanssa.
Romaani tapahtuu vuonna 2001. Käännekohta on 11.9. Rakel raportoi terrori-iskun jälkiselvittelyistä ja hoitaa siinä sivussa tutuksi tulleen muslimitytön pyrkimyksiä vapautua sukunsa kahleista.
En osaa sanoa kirjasta sen kummempaa. Se uuvutti minut ennen puolivälin dramaattista käännettään.
Saara Kesävuori: Musta hevonen. Tammi.
Tiukempaa ja puhuttelevampaa dekkariavausta kuin Mustassa hevosessa ei muistu mieleen. Adoptioäiti Karinin häpeä, mykkä tuska, korviketoiminnot ja avuttomuus 14-vuotiaan umpimielisen Lidian lähtiessä ulos on kuristavaa luettavaa. Pää on täynnä vastaamattomia kysymyksiä ja Kesävuoren kuvaus siitä hetkestä ahdistavan realistinen.
Toinen luku jatkaa vahvalla linjalla. Tuntematon mies ajaa Lidian, paistin, maalaistaloon ja jää ulos odottamaan, kun toiset miehet tekevät Lidialle jotain. Kesävuoren ei tarvitse kertoa enempää, kyllä sen arvaa ja oma mielikuvitus tekee kuvasta ehkä vielä pahemman kuin se olisi kirjoitettuna.
Kahden ensimmäisen luvun jälkeen olin varma, että Musta hevonen nousee ehdolle vuoden parhaaksi.
Kolmannesta alkaen Kesävuori kuitenkin kadottaa otteensa. Mukaan tulee varsinainen päähenkilö, perhekodissa tytöille itsepuolustusta opettava ajelehtiva Anni. Takakannen lyhyt tekstihän kertookin sitten olennaisen kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta. Lidia tapetaan ja Annin narkkariveli näyttää syylliseltä.
Liepeessä edellisen kirjan arvostelussa puhutaan Kesävuoren polveilevasta otteesta. Sitä tosiaan riittää. Loistavasti alkanut tarina hajoaa Annin nyrkkeilytaustaan, Annin suhteeseen vanhempiinsa, vanhempien keskinäiseen suhteeseen, nimettömän tappajan sisäiseen monologiin sekä vielä enemmän sivupoluille vieviin Annin ajatuksenjuoksuihin sinne tänne. En väitä, että dekkarijuonessa saisi olla vain päätarina tiukassa putkessa, mutta Kesävuoren juoksutukset pilaavat intensiteetin ja juuri sitä tällainen tarina olisi tarvinnut.
Lopullisesti petyin Mustaan hevoseen sen loppuratkaisun takia. Kuten takakansi kertoo, Anni alkaa tutkia asiaa todistaakseen veljensä syyttömyyden. Hapuilevien tutkimusten jälkeen ollaan yhtäkkiä tilanteessa, jossa Anni ottaa syyllisen kiinni. Ihan yks´ kaks´. Käsittämätön ratkaisu.
Tappajan motiivitkin jäivät ainakin minulta hämärän peittoon. Äidin lapsuudesta ne lähtivät ja kvasifilosofoinnilta tuntuivat.
Pekka Hiltunen: Varo minua. WSOY.
Hiltusen ensimmäinen Studio-kirja jäi minulta aikanaan kesken, koska se oli niin lapsellinen. Toista en ole nähnytkään, mutta tämän kolmannen, Varo minua, sinnittelin loppuun asti.
Ällistykseni oli suuri, kun luin, että Vilpittömästi sinun on Suomen palkituin dekkari. Onko vika sittenkin itsessäni? 447 sivun jälkeen väitän, että ei. Varo minua vahvisti ensikosketuksesta saamaani käsitystä.
Ajatus yksityisestä rikoksia selvittävästä studiosta on ensimmäinen, joka tökkii. Nuorisodekkareihin salaseurat sopivat, mutta aikuisten dekkareihin yksinkertaisesti eivät.
Lisäksi ainakin tässä kirjassa juoni (juonet, niitä on kolme) ovat typeriä. Ensimmäisessä yritetään löytää Studion salaisuuksia penkovasta poliisista jotain hämärää. Toisessa toinen päähenkilö Lia on vaarassa tavalla, jonka uskottavuudesta ja sitä myöten jännityksestä ei tule mitään. Vasta viimeisellä kolmanneksella päästään käsiksi varsinaiseen teemaan, joka on jengirikollisuus. Siinä Hiltusen sommitelma on kieltämättä näppärä ja pikkuisen jännittäväkin. Se ei kuitenkaan pelasta avutonta kokonaisuutta.
Studio-kirjoissa on yksi osa 1960-luvun tv-sarjaa Vaarallinen tehtävä (nimenomaan tv-sarjaa, ei nykyisiä elokuvia): yksityinen muutaman hengen organisaatio, naamioita ja soluttautumista, viimeistä huutoa olevia teknisiä vempaimia.
Toinen osa ovat omatekoisen teoriani mukaan Viisikko-kirjat. Järkeilen, että kun Stieg Larsson kuvitteli Millenium-sarjassa Kalle Blomqvistin ja Peppi Pitkätossun aikuisina, niin Hiltunen yrittää samaa Viisikolle.
Yrittää mitä hyvänsä, niin ei toimi. Epäuskottavuus juonien ja henkilöiden suhteen on huutava.
Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky. Tammi.
Taavi Soininvaara on trillerien luotettava urakkamies. Jo viidentoista vuoden ajan on tullut uusi kirja, joka ei loista, mutta ei petäkään.
Soininvaaran ja Ilkka Remeksen elo-syyskuisin ilmestyvissä kirjoissa ihailen sitä, miten hyvin ne resonoivat juuri nyt kerrottavien uutisten kanssa. Kesällä on pohdittu, mitä länsimaiset Isis-terroristit tekevät kotimaihinsa palattuaan ja eikös vaan Soininvaara anna yhden mahdollisen vastauksen.
Kari "Qasim" Roiha palaa Syyriasta Suomeen mukanaan arkaluontoista todistusaineistoa, jonka hän on saanut kuolemaa tekevältä Justin Suttonilta. Tämä toimii Syyriassa yksityisen tiedustelupalvelun ja armeijan NRG:n laskuun ja tietää niin sanotusti liikaa. NRG täyttää aika tarkasti pahamaineisen Blackwaterin tunnusmerkit. Parin nimenvaihdoksen jälkeen Irakissa viime vuosikymmenellä murhiin syyllistynyt yksityisarmeija tunnetaan nykyään Academina.
Suttonin muistiinpanot päätyvät Supon Arto Ratamon naisystävälle, sankaritoimittaja Essi Kokolle. Ne ovat niin kovaa tavaraa Isisin alkuperästä ja Syyrian konfliktin taustoista, että pahat pojat yrittävät pysäyttää Kokon samaan aikaan, kun Qasimilla on tehtävä Helsingissä.
Soininvaaran kirjoissa on tiettyä itua. Uusimman salaliittoteoria ei ole aivan tuulesta temmattu, sen hän todistaa aidoilla uutisilla ja pätevällä järkeilyllä. Tältä osin kaikki on aivan kunnossa ja Haukka ja kyyhky toimii todella hyvin. Lisäksi Ratamo on kokonainen hahmo, jolla on tausta, lähipiiri ja yksityiselämä. Kaikki ne kehittyvät kirja kirjalta.
Miksi en sitten innostu kovin paljon?
Ensinnäkin kirja hajoaa mielestäni liian moniin aineksiin. Terrorismijuonen lisäksi siinä on poliisin suuren luokan korruptiota, huumekauppaa Baltiasta Suomeen, Essi Kokon edellisessä osassa kesken jääneitä ongelmia Turkissa ja kaikkein pahimpana Ratamo jäljittää terrorismioperaation keskellä mahdollista sisarpuoltaan ja hänen kohdallaan yhteensattumia tulee yksinkertaisesti liikaa.
Kirjassa on myös jonkinlainen läpijuoksun maku. Ammattimiehenä Soininvaara osaa laittaa trillerin palaset vähän liiankin hyvin paikalleen. Kaavan tunteva lukija arvaa aina seuraavan askeleen. Sen takia Haukka ja kyyhky ei lopulta ole kovin jännittäväkään. Ei edes loppuhuipennuksessaan, joka on kumman innottomasti kirjoitettukin.
Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa. WSOY.
Esikoiskirjailija ja vaikein mahdollinen aihe perhesurmat. Tämä ei voi onnistua.
Onneksi olin täysin väärässä. Iiläinen toimittaja Simo Hiltunen voi olla uusi tähti dekkaritaivaalla, jos ensimmäinen teos ei jää onnenkantamoiseksi. Saa nähdä, jakaako Lampaan vaatteissa mielipiteet, mutta itse olen varauksettoman ihastunut ja innostunut.
Toimittaja Lauri Kivi on erakoitunut mies, joka tuntee perheväkivallan nyrkin kummaltakin puolelta. Suomen toiseksi suurimmassa lehdessä hän on rikostoimittaja ja erityisen perehtynyt juuri perhemurhiin, joista uusin tapahtuu jouluaattona Helsingissä. Poliisi tappaa vaimon ja lapset.
Kivi ryhtyy työstämään kuukausiliitteeseen juttua Suomen tuoreimmista perhemurhista haastattelemalla uhrien omaisia. Kirjan alkupuolella tätä prosessia kuvatessaan Hiltunenkin paljastuu aiheen asiantuntijaksi. Lampaan vaatteissa on painavaa puhetta perhemurhista, mutta ei tunnu lainkaan kilpailuumme kuuluvalta dekkarilta, vaan romaanilta.
Sitten tulee käänne, joka onneksi yllätti minut täysin. Kivi alkaa epäillä, ettei kyse olekaan perhemurhista, vaan sarjamurhaajasta, joka lavastaa tekonsa perhemurhiksi.
Luulin lukeneeni niin monta ruotsalaista dekkaria sarjamurhaajista, etten jaksaisi aiheesta yhtään enää. Hiltusen kirja on kuitenkin toista maata. Se pesee Ruotsin isoimmatkin nimet, esimerkiksi uusimman Lars Keplerin suvereenisti. Tyypillisten takaa-ajojen ja viime hetken pelastusten sijaan hän taustoittaa voimakkaasti sekä Kiveä että murhaajaa. Perinteistäkin jännitystä on riittävästi, mutta voimakkainta kirjassa on arkipäivän pahuuden kuvaus. Väkivalta siirtyy isältä pojalle, mutta lopulta oma tahto ratkaisee, alistuuko olemaan uusi lenkki pahuuden ketjussa.
Paikka paikoin mietin, sopiiko Hiltusen aika letkeä kerrontatyyli näin vakavaan aiheeseen, mutta hyväksyn kirjoittajan ratkaisun. Lampaan vaatteissa on koukuttavasti kirjoitettu ja eri aikatasoja taiten hyödyntävä hämmästyttävän kypsä ja valmis esikoinen.
Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti. WSOY.
Uusin Remes on yhtä aikaa vuoden pelottavin (jännitys)kirja ja suurin pettymys.
Tarina, jossa venäläiset hakkerit katkaisevat sähköt Suomesta helmikuun pakkasilla on kirjaimellisesti hyytävä. Ja varmasti Remeksellä ovat faktat tälläkin kertaa kohdallaan. Venäjä voisi painostaa Suomea laukaustakaan ampumatta. Suomi olisi 20 asteen pakkasilla polvillaan noin kolmessa päivässä.
Hyvä jännityskirjailija lähtisi kehittelemään tästä tarinaa ihmisten selviytymisestä, kamppailusta, kaaoksen leviämisestä ja poliittisesta korkeapaineesta. Remes kuitenkin tavanomaiseen tapaansa pitää kaasun pohjassa alusta loppuun. Hieno lähtökohta ei riitä hänelle, vaan pitää olla räjähdyksiä, täpäriä pelastuksia, sieppauksia, ja vastasieppauksia.
Amerikkalaisen katastrofielokuvan tapaan pitää myös olla muutama henkilö (onneksi ei kuitenkaan koiraa), jonka yli-inhimillistä kamppailua seurataan onnelliseen loppuun.
Ukrainan tapahtumat ovat selvästi säikäyttäneet Remeksen. Hänellä on pakahduttava tarve varoittaa Suomea sinisilmäisyydestä ja kirjalliset ansiot hautautuvat tavallistakin syvemmälle sanomisen tarpeen alle. Tämä näkyy myös löperössä loppuratkaisussa.
Intensiivinen, mutta ontto lukukokemus.
Christian Rönnbacka: Kylmä syli. Bazar.
Christian Rönnbacka kirjoittaa perinteisistä perinteisintä poliisiromaania ilmeisesti mihinkään sen kummempaan pyrkimättäkään. Sukulaisuutta Jarkko Sipilän kirjoihin on paljon, mutta elävämmän henkilökuvauksen vuoksi luen mieluummin Rönnbackaa. Henkilökaartissa on muitakin kuin kireitä murharyhmäläisiä, tässä Porvoon poliisilaitokselle sijoittuvassa tarinassa juoppokuskeista lähtien.
Kylmässä sylissä sarjamurhaaja iskee pikkujouluaikaan. Hän suistaa uhrinsa veteen ja hukuttaa tämän. Poliisille valkenee, ettei kyse ole känniläisille sattuneista onnettomuuksista, kun uusin uhri on poliisin poika, tuore poliisiharjoittelija.
Ja sitten romaani etenee niin kuin tällaiset dekkarit etenevät. Johtolankoja kerätään ja välillä eletään yksityiselämän iloja ja suruja. Toisaalla seurataan murhaajaan mietteitä. Kunnes on tullut aika päättää kirja.
Positiivista suhtautumista verottaa kirjan loppu. Rönnbacka ei missään vaiheessa vaivaudu kirjoittamaan siitä, mikä murhaajan oikein ajoi tekoihinsa. Olo on yhtä hölmistynyt kuin Saara Kesävuoren Mustaa hevosta lukiessa.
Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa. Teos.
Kari Häkämiehessä suurin yllätys on ollut, että umpitosikko poliitikko pystyy kirjoittamaan muodollisesti päteviä dekkareita, sellaisia suomalaiseen keskitasoon sijoittuvia. Vaikutelma on sama kuin Rönnbackan kohdalla: ei mitään erikoista, mutta ihan luettavaa.
Anteeksi ei voi antaa on paras lukemistani Häkämiehen kirjoista. Tarina, jossa turkulaisen asianajajan lähipiirin ihmisiä murhataan ja asianajaja itse tuntuu olevan poliisikaksikko Söder-Joroisen pääepäilty, on kutkuttava. Loppuun asti odotin oikein jännittyneenä, miten juttu ratkeaa, kun vyyhdissä ovat mukana myös Suomen ja Venäjän presidentit sekä salaperäinen kostaja ajatuksineen.
Häkämiehen dekkareiden heikkous ovat lopetukset. Hän punoo hyvin juonta, mutta huipennuksen tilalle tulee lässähdys. Niin nytkin.
Lisäksi hän ei osaa hyödyntää poliitikkotaustaansa, vaan poliittiset viittaukset jäävät jotenkin ilmaan. Tässäkin dekkarissa taustalla vaikuttavat suomalaisten vaikuttajien nuoruusvuodet DDR:ssä, mutta se haara jää jotenkin kesken. Europarlamentaarikko Pinja Meriluodon isänsä jäämistöstä löytyneissä papereissa on koodinimiä, mutta lukijan täytyy itse tietää, että ne ovat Stasin suomalaisille tiedottajilleen antamia peitenimiä, koska Häkämies unohtaa kertoa sen.
Dekkarin suurena juonena tuntuu olevan Suomen presidentin mahdollinen Stasi-menneisyys, mutta se jää Häkämieheltä niin kaukaisten vihjailujen varaan, etten tiedä, onko näin. Sen tiedän, että murhaajan huolellisen suunnitelman motiivit ovat hataran tuntuisia.
Kriittisistä huomioista huolimatta pidän paljon Söderistä ja Jorosesta ja Häkämies on taustaansa nähden yllättävän ihmisläheinen henkilökuvaaja. Pyhtäältä lähteneelle bonusta on lukea hyvin kirjoitettua aitoa kymenlaakson murretta.
Ville Kaarnakari: Operaatio Verna. Tammi.
Toiminnallisista jännäreistä Kaarnakarin operaatio-kirjat ovat viime vuosien suosikkieni kärkipäässä. Olen monissa lehtiarvosteluissani harmitellut, miten vähän Suomen dramaattista lähihistoriaa hyödynnetään jännityskirjallisuudessa, mutta Kaarnakari täyttää toiveet. Operaatio-kirjat ovat sekoitus vakavahenkistä vakoiluromaania ja aina yhtä sykähdyttävää kaukopartiomiesten kuvausta.
Paitsi että kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja rakennettuja, niissä lisäksi kutkuttaa se salaisen sotahistorian puoli. En tiedä kuinka vakavasti pitää ottaa väite, että Kaarnakari paljastaa menneisyydestä uutta tietoa, mutta ei sitä voi kevyesti sivuuttaakaan. Sotilastiedustelun arkistot katosivat jatkosodan loppuvaiheissa Ruotsiin, joten lähdeaineisto on puutteellinen. On aivan mahdollista, että mukana olleet ovat tallentaneet Kansa taisteli -hengessä muistojaan myöhemmin julkaistavaksi ja Kaarnakari on sopivan luotettava mies sen tekemään.
Autenttisuuden tuntua lisää se, että henkilöt esiintyvät kirjoissa omilla nimillään. Uusimmassa tosin kommunisteilla taitaa olla peitenimet, mutta muuten Marttina on tässäkin kirjassa kaukopartio-osasto Marttinan johtaja majuri Pauli Marttina ja Marttinan miehet oikeita Marttinan miehiä.
Operaatio Verna on laatutyötä, mutta ei aivan niin hyvä kuin aiemmat osat. Sotahistoriallista esitelmöintiä on tosiaan aika paljon ja jotain puuttuu, kun miehet eivät ole henkensä kaupalla suorittamassa operaatiota Karjalan korvissa eikä päämajassa hermoilla, ovatko he enää hengissäkään, kun ollaan vain epävarman radioyhteyden varassa.
Jenna Kostet: Marrasyöt. Robustos.
Aika monen kirjan kohdalla on tämän vuoden mittaan tullut harmiteltua liiallista sivumäärää. Kerrankin voi sanoa, että sivuja on liian vähän. Jenna Kostetin toinen kirja Marrasyöt olisi ehkä parantunut huomattavasti, jos sivuja olisi noin 280 eikä 230. Päähenkilöille olisi voinut luoda enemmän kuin yhden ominaisuuden ja jännitystä kasvattaa hitaasti. Nyt pyhäinpäivän ympärille sijoittuvan mystisen jännärin tapahtumat arvaa heti, kun päähenkilöt on esitelty. Ruumis löytyy kirjan aluksi.
Jenna Kostet on herättänyt esikoiskirjallaan Lautturit huomiota ainakin kirjabloggareiden piirissä ja voittanut Blogistanian Kuopus-kirjapalkinnon. Lauttureissa Tuonelan väki nousee ihmettelemään kuolevaisten maailmaa.
Kahden maailman rajalla ollaan Marrasöissäkin. Tiukkapipo Selja valmistelee väitöskirjaa jatulintarhoista, mutta vain tieteellisessä arkeologisessa mielessä. Hänen ystävänsä Anni houkuttelee Seljan karismaattisen Juha Svakin luennoille jatulintarhoihin ja muihin megaliitteihin liittyvästä kansanperinteestä ja uskomuksista. Niiden mukaan pyhäinpäivää seuraavat 12 päivää ovat jakoaikaa, jona vainajat pääsevät Tuonelasta ja kahden maailman väliset rajat hämärtyvät. Kun vielä Nauvon jatulintarhalle tehdyllä retkellä Selja kokee jotain mystistä, hän muuttuu kuin taikaiskusta.
Nauvossa nuoren naisen kuolemaa selvittelee eriparinen poliisikaksikko, jonka tehtävä on oikeastaan tutkia kesämökkimurtoja. Turun poliisi ei ole oikeastaan kiinnostunut tapauksesta, mutta se vaikuttaakin itsemurhalta.
Jenna Kostetin jännäri on piristävä poikkeus tässä kymmenien keskinkertaisten dekkarien lomassa, mutta hän on korkeintaan piilevä kyky. Kieli on kyllä vivahteikasta ja kirjassa imuakin, mutta henkilöiden yksiulotteisuus ja tapahtumien suoraviivaisuus pudottavat kokonaisvaikutelmaa. Kokonaan selittämättä jää, miten Juha Svak saa täyspäiset nuoret naiset pauloihinsa.
Kouluarvosanaksi antaisin "ihan kivan" seiskan. Voi olla, että tässäkin tapauksessa olisi tarvittu kustannustoimittajan lujaa ohjausta.
Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva. Atena Kustannus.
Tieto-Finlandialla palkittu Mikko Porvali lienee nykyisistä sotahistorioitsijoistamme taitavin. Hän on erikoistunut tiedustelutoimintaan ja kaukopartiomiehiin. Etenkin Operaatio Hokki ja Hyökkäyksen edellä ovat tarinallisuudessaan jännittävämpiä kuin useimmat varta vasten jännitykseksi kirjoitetut romaanit.
On siis lievää suurempi pettymys ja erittäin iso yllätys, että Porvalin ensimmäinen fiktio ei oikein kulje. Ehkä häntä on kangistanut se, että Sinisen kuoleman kuva on kirjoitettu kunnianosoitukseksi 1920-luvun pirtusodassa kuolleille poliiseille. Näköispatsastelu syö tarinalta terän.
Harmi, sillä aihe on mahdottoman mielenkiintoinen. Ollaan siis Viipurissa, missä aloitteleva Etsivä Osasto saa tehtäväkseen lopettaa pirtun salakuljetuksen. Poliisitoiminta on alkeellista, mutta päähenkilöt Jussi Kähönen ja Salomon Eckert ovat saaneet edes vähän koulutusta Berliinissä ja Lontoossa. Kaikki pitää kuitenkin improvisoida, sillä tutkintamenetelmät ovat vasta kehittymässä. Eckert keksii kouluttaa katulapsista tiedustelijoita, joiden avulla päästään salakuljettajien jäljille, mutta vastusta riittää kaupungin ja läänin ylimpiä portaita myöten. Maalaisliitto pettää aina, voisi poliisikaksikko sanoa.
Ajankuva on kirjassa mielenkiintoisempi kuin hajanainen tarina. Siitä ei oikein saa otetta, sillä Porvalin kerronta on jollain lailla ylimalkaista ja se hajoaa pirtusodan lisäksi moniin sivuteemoihin, kuten Viipurista vain menolipun Imatralle ostaviin itsemurhaajiin (Imatrankoski) ja rajan yli liikkuviin kommunistien etappimiehiin, joiden kohdalla armoa ei anneta eikä lakia noudateta.
Raja ansaitsisi kokonaan oman kertomuksensa. Poliisikaksikko liikkuu usein Rajajoen pinnassa Terijoella ja Kuokkalassa, mutta nekin jaksot jäävät raapaisuiksi.
Todella jännittävä asia on Porvalin esittelemä Kirjasalon tasavalta, joka oli inkeriläisten Venäjästä eronnut itsehallintoalue Rajajoen toisella puolen. Kirjasalolaiset olivat eräänlaisia Suomen palkkasotilaita, jotka vartioivat rajaa omalla lohkollaan. Sielläkin Kähönen ja Eckert pistäytyvät.
Sinisen kuoleman kuva on kolmiosaiseksi tarkoitetun sarjan avaus. Tarina jää siis kesken vuoteen 1923 ja on vaikea arvailla, mihin suuntaan se etenee.
Hannu Vuorio: Käpylä. Like.
Hannu Vuorio on Suomen maineikkaimpia yhteiskunnallisen dekkarin kirjoittajia, mutta Käpylän perusteella en tiedä miksi. Teos on hajanainen, lörpöttelevä, jännitteetön ja lopulta aika yhdentekevä.
Se tuntuu myös jälkijättöiseltä, koska idea on freelancetoimittajan saama kuuma vihje rakennusliikkeen kuittikaupasta ja muusta harmaasta toiminasta. Viisi vuotta sitten asia olisi ollut toinen, mutta juuri rakennusalalla lainsäädäntö on purrut villeimpään menoon.
Käpylän ensimmäisen kolmanneksen näkijä on toimittaja Joona Lehtonen, joka skuuppinsa lisäksi paneutuu moniin muihinkin asioihin, ei vähiten ruuanlaittoon ja ystävänsä kunnallisvaalikampanjan suunnitteluun. Etenkin Joonan kohdalla Vuorio pääsee esittelemään laajasti omia SKP:n entiseltä toimitsijalta ennalta arvattavia yhteiskunnallisia mielipiteitään.
Joona Lehtonen on saanut rakennusliikkeen sisältä tulenarkoja dokumentteja. Ne varastetaan hyökkäyksessä keskellä Helsinkiä rakennusliikkeen toimitusjohtajan toimeksiannosta.
Romaanin keskiosassa vartija Jari Aalto suunnittelee kahden kaverinsa kanssa toimitusjohtajan lisärahastamista väitteellä, että dokumenteista on kopiot. Tässä jaksossa on hieman paremmin imua. Vuorio paljastuu elokuvamieheksi, joten taustalla ovat varmaankin sellaiset ryöstö-elokuvien klassikot kuin Peli on menetetty ja Asfalttiviidakko – toki vaatimattomassa suomalaisessa mittakaavassa.
Toimitusjohtajan harhautukseksi kolmikko lavastaa hyökkäyksen Käpylän työväentalolla järjestettävään vaalitilaisuuteen, jonka yhtenä puuhamiehenä Joona on. Kaikki menee ennalta arvattavasti kohtalokkaasti pieleen.
Kolmannessa osassa rikosylikonstaapeli Jenni Virtanen ratkaisee jutun. Poliisin kuvauksessa asetelma on kliseinen: pätevä nainen, kelvoton esimies.
Sinne tänne rönsyilevänä Käpylässä on hyviäkin jaksoja ja kiinnostavia ruokavihjeitä.
Milla Ollikainen: Pirunkuru. Like.
Kylläpä tärähti aiemmin minulle tuntemattomalta Ollikaiselta hyvä pieni dekkari. Tarina ei ole kummoinen, mutta h:n päältä puhuttu Lapin murre ja erityisen luonteva dialogi iskivät suoraan sydämeen.
Kolarissa ollaan avaamassa uutta kaivosta. Paikallislehden uusi toimittaja Krisse on hämillään, kun kukaan ei vastusta sitä, vaikka riskit matkailulle tiedetään. Lupaukset 400 työpaikasta painavat ihmisten mielissä vielä enemmän.
Samaan aikaan Pirunkurusta löytyy kuolleena edellisen kaivoksen sulkemisen jälkeen hunningolle joutunut mies. Kuolema ei ollut tapaturmainen. Ja sattumalta juuri silloin Kolariin saapuu kauan sitten Tampereelle muuttanut ex-vaimo. Sympaattinen vanheneva poliisi Juhani Vuontisjärvi on jo valmiiksi hämmentynyt oman elämänsä kanssa. Nyt tuttu mies on joutunut henkirikoksen uhriksi ja leski puhuu muunneltua totuutta.
Pienet ympyrät, suuret toiveet, siinä jutun mittakaava. Ei väkivaltaa eikä nyt niin jännitystäkään. Luistava kerronta, hyvät henkilöhahmot ja näissä ympyröissä erilainen miljöö riittävät pitkälle.
Risto Lahtinen: Vihan päivä. Myllylahti.
Turkulaisen tiedottajan Risto Lahtisen esikoinen Dies Irae - Vihan päivä on dekkarivuoden kärkeä. Pedofiiliepäillyn liikemiehen murhasta kertovassa tarinassa ei ole mitään omaperäistä ja Lahtinen on kyllä Wallanderinsa lukenut. Mutta mitä siitä. Hän kuljettaa tarinaa hyvin, pääpoliisi Eero Rantala on kerrankin onnellisesti naimisissa oleva mies, enkä arvannut loppuratkaisua ennen kuin oli tarkoitus. Ja joka tapauksessa suurin osa dekkareista on versioita muutamasta perustarinasta.
Murhatun Strömbergin tapauksessa ainoa erikoinen piirre on se, että hänen toinen kätensä on naulattu lattiaan. Senkin symbolin ratkaisu jää viimeisille sivuille.
Pidin tässä dekkarissa oikeastaan kaikesta. Ensin etualalla on ahdistunut Harry, jonka rooli tarinassa pysyy pitkään arvoituksena. Sitten tulee Strömbergin murha ja sinänsä tavanomainen tutkinta teknisine todisteineen, kuulusteluineen ja ensimmäisine epäiltyineen. Lahtinen tuo mukaan Rantalan johtaman poliisijoukon ja suoriutuu kaikesta ihailtavan varmasti esikoisdekkaristiksi.
Sekään ei haittaa, että Rantala on Wallanderin tapaan itseään tutkiva poliisi ja sitten tulee se tuttu kohta, että hän on saamaisillaan kiinni ratkaisevasta ajatuksesta, mutta saa vasta onnekkaan yhteensattuman ansiosta.
Loppukin on looginen ja Lahtinen kuljettaa Rantalan siihen siististi ilman että lukijalle tulee kiusallinen olo liian helposta ratkaisusta – toisin kuin muutamankin aiemmin luetun kirjan kohdalla.
Ei siis mitään erityisen innostavaa, mutta tässä vaiheessa hyvä, varmaotteinen dekkari ilahduttaa kovasti.
Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri. Myllylahti.
Pisteet omaperäiselle aiheelle. Tämä on melko varmasti Suomen ja ehkä maailmankin ainoa dekkari, joka sijoittuu luontokuvauskeskukseen. Sellaiseen, jossa ihmiset voivat kopista kuvata haaskalle saapuvia karhuja.
Kustantaja ei juuri esittele Pehkosta, mutta veikkaan häntä kirjoittamisen harrastajaksi ja eräopaskurssin käyneeksi. Kirjoittaminen on amatöörin tasoa, mutta ei kuitenkaan kiusallisesti. Luen mieluummin Pehkosta kuin aika monta ison kustantamon nimikirjailijaa. Erästelyyn liittyvissä asioissa Pehkonen on selvästi asiantuntija.
Karhuvaarassa on tavallisten turistien lisäksi luontodokumenttia kuvaava ryhmä. Ohjaaja on saksalainen, apumiehet Venäjältä. Kirjan päähenkilöksi nousee reipas kesätyöläinen Johanna, jota Pehkonen seuraa pitkän kypsyttelyn aikana. Viimein päästään varsinaiseen juoneen, kun venäläismiehistä mukavin löytyy maastosta tapettuna. Poliisien tutkinnasta ei paljon kertomista ole, mutta Johanna törmää sattumalta jutun ratkaisuun ollessaan viemässä haaskoja metsään.
Simppeli juoni pisti miettimään, että mihin tässä kirjassa tarvittiin koko dekkarijuonta. Onko dekkaribuumista enemmän haittaa kuin hyötyä? Pehkonen nimittäin kuvaa omalla tavallaan ihan mielenkiintoisesti kaupallisen luontokuvauksen eri puolia ja hyvinkin mielenkiintoisesti tv:n luontodokumenttien taustalla olevaa menettelyä, jota voisi huijaukseksikin kutsua. Eikö tässä olisi ollut ihan riittävästi asiaa romaaniin? Nyt yhdentekevä rikosjuoni katkaisee oleellisemman osan kirjasta.
Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä. Nordbooks.
Esikoiskirjailija on tarttunut pelotta kovaan haasteeseen. Kokeneemmallakin olisi tekemistä pitää jännitettä yllä tilanteessa, jossa sortuneessa luolassa pieni joukko eloonjääneitä odottaa pelastajia, kunnes heille alkaa valjeta, ettei pelastajia ehkä ole tulossakaan. Jonna Mononen ei siihen pysty, mutta ei kirja toivotonkaan ole.
Siinä on sama ongelma kuin aiemmin kehumassani Big Brother -aiheisessa jännärissä: pienen ihmisryhmän riitelyä ei vaan jaksa lukea. Edellisessä kirjassa tapahtumien pääosa oli muualla, mutta tässä ollaan koko ajan pimeässä. Ei kylläkään hiljaa. Se riitely alkaa heti ja on todella rasittavaa.
Takakannessa vihjataan, että luolassa olisi henkiin jääneiden lisäksi jotain muutakin – yliluonnollista ehkä tai hirviöitä. Onko, se ei täysin selvinnyt edes lopussa. Olisi ainakin kannattanut ja tuoda sitä piilevää uhkaa esiin voimallisemmin ja aikaisemmin. Nyt en ollut yhtään pauloissani, koska kirja on niin tasapaksu.
On Mononen sentään sujuva kirjoittaja.
Tuula T. Matintupa: Pimeyden kääntöpuoli. Kustannus-Mäkelä.
Pohjanmaalaisessa pikkukylässä sahanomistaja Antero Väkerö joutuu ilkivallan kohteeksi. Ensin häneltä julkaistaan tekaistuja deitti-ilmoituksia, sitten uuden auton kylki naarmutetaan. Tutkimukset eivät ehdi kunnolla vauhtiin, kun Väkerö kuolee auto-onnettomuudessa. Mutta kenen siinä piti kuolla? Auto oli hänen vaimonsa, onnettomuudessa loukkaantuneen Helena Väkerön, ja juuri kuskin turvavyö oli leikattu melkein poikki.
Suhtauduin suurella ennakkoluulolla tähän kirjaan, mutta väärässä olin. Ei kyseessä mikään mestariteos ole, mutta oikein hyvä viihdedekkari perinteisin maustein.
Kylän ja suvun piiristä löytyy monenlaisia menneisyyden traumoja ja vaiettuja salaisuuksia, joita miellyttävästi kuvattu poliisitoiminta nostaa vähitellen pintaan. Antero Väkerön isä oli piru mieheksi ja perinnön jaosta oli riitaa. Nuorena auto-onnettomuudessa loukkaantunut Helenan serkku sekoittaa kuvioita ja salailee niinkin keskeisiä asioita kuin lastensa isiä.
Salaisuus pysyy salaisuutena niin pitkään kuin kirjailija on tarkoittanut. Loppuratkaisu, teon motiivin selviäminen on uskottavuuden rajoissa. Sivujakin on sopivasti tämän kokoiseen tarinaan. Ei ole turhaa venyttämistä.
Nina Peura: Kultasadetta. Kustannus-Mäkelä.
Toinen bisnesmaailmaa sivuava kirja heti Tuula T. Matintuvan perään. Muuta yhteistä kirjoilla ei olekaan, sillä Kultasade on vain rasittava tekele. Dekkariksikin se paljastuu vasta lopussa. Enimmän aikaa kyseessä on kliseinen avioliittokuvaus menestyvästä miehestä, kärsivästä vaimosta ja tilanteeseen omilla tavoillaan suhtautuvista lapsista.
Perheyrityksen johtaja löytyy aamulla kuolleena sängystään. Sydänkohtaus, päättelevät vaimo, poliisi ja lääkäri. Kesälomaansa odottava poliisi haluaa kuitenkin tarkemman tutkimuksen ruumiista, ja eihän kuolema sitten ollutkaan sitä miltä näytti, vaan murha.
Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto. Kustannus-Mäkelä.
Kunnallispoliittinen dekkari. Sellaista ei olekaan tullut ennen luettua. Katajamäki on kirjoittanut niitä tätä ennen jo viisi. Pääosassa on ilmeisesti entinen kunnallisvirkamies Martti Piha, joka nyt kutsutaan pirkanmaalaiseen pikkukaupunkiin tekemään liitosselvitystä. Samana aamuna kun Piha saapuu kaupunkiin, löytyy liitosta vastustanut kunnanvaltuutettu murhattuna. Kunnallispoliittinen murha vai jotain muuta?
Aika pian selviää, että Piha on kiinnostuneempi eräänlaisesta yksityisetsivän toimesta kuin liitosselvityksestä. Epäiltyjäkin on heti kosolti ympärillä; kuolleen valtuutetun kanssa edellisenä iltana riidellyt liitoksen kannattaja, paikallisia liikemiehiä ja jopa kaupunginjohtaja, Pihan vanha tuttu, käyttäytyy omituisesti.
Jos kriittisesti ajattelee, niin Piha ui aika nopeasti sisälle hänelle ennestään tuntemattoman kaupungin salaisuuksiin ja johdon sihteeri Noora Lepistö luottaa tuntemattomaan mieheen aika nopeasti ja osoittautuu juuri sopivaksi tietolähteeksi. Moni muukin jakaa Pihalle salaisuuksia ihmeellisen auliisti. Hän on paremmin rikoksista perillä kuin poliisi-poikansa.
Jos taas lopettaa nipottamisen, niin Paha veli -verkosto on taas yksi "ihan hyvä" perusdekkari. Ihmiskauppa-teemallaan Katajamäki on hyvin ajassa kiinni ja koko kuvion paljastumista joutuu odottamaan Poirot-tyyliseen loppunäytökseen, jossa kaikki epäillyt olevat kuulemassa Pihan tuomion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti