Antti Heikkinen: Pihkatappi. Siltala 2013. 276 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 21.2.2014.
Urho Kekkosen hautajaisista se alkaa ja paluuseen kotitilalle päättyy. Siinä välissä Antti Heikkisen Savonia-palkittu Pihkatappi on sukutarina, kehityskertomus, sotanovelli, tarina romaanin kirjoittamisesta ja yhden aikakauden päättymisestä. Kekkosen kuolemaa seuraa EU ja sitä vanhan maaseutuyhteisön kuolema.
Nilsiäläinen Antti Heikkinen syntyi 1985 eikä voi muistaa suurta osaa kuvaamastaan ajasta. Se ei estä häntä luomasta kuvia, tuoksuja ja tunnelmia, jotka saavat sydämen kerta toisensa jälkeen pomppimaan ilosta.
Pihkatappi kertoo Jussi Timo Tapio Taskisesta, jolle elämän valttikortit on lyöty kouraan jo kasteessa. Etunimi on saatu Johannes Virolaisen mukaan ja tuleva ura valmiiksi ajateltu: maamieskoulu, tilan jatkaminen ja keskustapuolue.
Timo ei kuitenkaan rooliinsa taivu. Navettaa enemmän houkuttaa harrastajateatteri ja kirjoittaminen, vaikka isoisäkin kuolinvuoteellaan vannottaa pitämään huolta, ettei navetta tyhjene eikä pelto kesannoidu. Isän kanssa välit menevät poikki Kalle Päätalolta lainatuilla lauseilla: Minä oon luullu sinun pikkisen enemmän mies olovan, vuan sinähän oottii pelekkä miehen kuva.
Tampereelle toimittajaksi ajautunut Timo osuu katsomaan netistä Kekkosen hautajaisia ja siitä lähtee liikkeelle muistojen tulva. Suvun tarinat ja miesten ristit. Äidittömän pojan turvallinen, mutkaton ja luonnollinen elämä isän kanssa kotitilalla enimmäkseen vain aikuisten seurassa. Vähittäinen irtaantuminen suvun perinteistä.
Pihkatappi on lopulta aika perinteinen nuoren miehen kehityskertomus, mutta Heikkinen kertoo sen herkullisemmin kuin kukaan pitkään aikaan. Hän on kielellinen virtuoosi, jolla humoristinen ote vaihtuu hetkessä vuoden 1918 kauhistuttaviin tapahtumiin ja sitten romaanin nykyajan arkitodellisuuteen. Savon murre toimii dialogeissa mahtavasti.
Romaanin Timon maalaislapsuus on sukua Markku Pölösen mestarielokuvalle Onnenmaa. Perusvire on lämmin ja humoristinen. Suvun ja kylän ihmisten kuolemat kuuluvat luontevasti asiaan samalla lailla kuin vuoden kiertokulku.
Pölösen edellisestä hyvästä elokuvasta Koirankynnenleikkaaja tulee tänä vuonna kymmenen vuotta. Pölönen, jos tämän näet, niin Pihkatapissa olisi täydellinen pohja seuraavalle.
Vuonna 1973 maaseutu oli kirjallisuudessa auttamattoman vanhanaikainen aihe. Juuri silloin tärähti tiskiin Heikki Turusen Simpauttaja kuvaamaan yhden aikakauden päättymistä, sodan käyneiden miesten ponnistusten mitätöintiä. Turunen todisti, ettei mikään aihe sinällään ole vanhentunut, jos tarina on hyvä.
Pihkatappi on yhtä sensaatiomainen esikoisteos maaseudun murroksesta, mutta myös paljosta muusta. Antti Heikkinen ei ole lupaava, vaan valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti