Toimittaja Kai Hirvasnoro on kirjoittanut satoja kirja-arvosteluja Kansan Uutisiin 1990-luvulta alkaen. Ne on koottu tähän blogiin, jonka pääsisällön muodostavat arviot uusista dekkareista.
sunnuntai 31. toukokuuta 2020
Tavallisen miehen matka politiikan huipulle ja takaisin
Jari Lindström: Syvään päähön. Muistelmani. 411 sivua, WSOY.
51 viikkoa sitten työministeri Jari Lindströmistä tuli tavallinen Jarppa. Uusi hallitus nimitettiin 6.6.2019 ja Juha Sipilän hallitus siirtyi historiaan. Tehtaan duunarista kahden vaalikauden ajaksi politiikan huipulle nousseen Lindströmin luokkaretki oli ohi. Kansanedustajan sopeutumisrahaa riittää vielä vuodeksi, sen jälkeen 1965 syntyneen kouvolalaisen tulevaisuus on avoin.
Lindströmin muistelmat Syvään päähän ovat yhtä hienostelemattomat kuin hän itse oli poliitikkona. Kun vitutti - ja niin tapahtui usein - hän kirjoittaa, että vitutti.
Kirjan rakenne on perinteinen. Lapsuus, nuoruus kipeitä asioita peittelemättä, 22 vuotta paperimiehenä, tehtaan lakkauttaminen, kiinnostuminen politiikasta, läpimurto yhtenä perussuomalaisten jytkyn tekijänä ja huipennuksena ministerivuodet 2015-2019. Ne ovat kirjan parasta antia. Tehtaalaisuudesta Kuusaalla olisi mieluusti lukenut enemmänkin, perussuomalaisten paikalliskähinöistä Kouvolassa vähemmän.
Mitään suuria paljastuksia kirjassa ei ole, ei edes perussuomalaisten hajoamisesta Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen kesäkuussa 2017. Jos uuden puolueen perustamista oli suunniteltu koko kevät Jussi Halla-ahon puheenjohtajavalinnan varalta, niin Lindströmiltä ne suunnitelmat pysyivät visusti salassa. Kirjan teksti on niin rehellistä, että tuskin hän tässäkään asiassa viljelee muunneltua totuutta. Ja miksi muuntelisikaan. Poliittista uraa on jäljellä vajaa vuosi valtuutettuna Kouvolassa. Sitten se on ohi. Politiikalta paljon mielenkiintoisia kokemuksia saanut mies näyttää kyllästyneen siihen täysin.
Syvään päähän kertoo, miten tavallinen Jarppa koki politiikan sen huipputasolla. Ennen kansanedustajuutta kaikki tuntui selvältä. Mitä enemmän vastuuta tuli ja tietomäärä lisääntyi, sitä epäselvemmäksi kaikki muuttui. Asiat eivät olleetkaan niin yksinkertaisia kuin perussuomalaiset olivat vaalikentillä väittäneet.
Mitään syvällistä yhteenvetoa Lindström ei tee, mutta kirjasta voi lukea muutaman syyn sille, että perussuomalaiset teki rakettimaisen nousun suurten joukkoon. Ne ovat sinänsä yksinkertaisia, mutta tuntuvat aukeavan uudella tavalla entisen ministerin ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan kirjoittamina.
Ensimmäinen on se, mikä sai jostain syystä demareita kovasti karsastaneen miehen kiinnostumaan perussuomalaisista, kun se oli vielä marginaalipuolue: "Epätäydellinen puolue, epätäydellisiä ihmisiä, toisin sanoen tavallisia pulliaisia." Siis tavallisten ihmisten puolue, joka puhuu niin, että sen ymmärtää. Tässä Lindströmiä innoittivat Timo Soini ja Tony Halme. Halmeen kohdalla eivät rasistiset puheet, vaan niiden kansanomaisuus oli se, mikä vetosi.
Toinen on se, että Lindströmin mukaan "tavallisten ihmisten huoliin ja vieraan pelkoon perustuviin ennakkoluuloihin on osattava suhtautua vakavasti. Kun niitä väheksytään tai pidetään vain silkkana öyhöttämisenä, annetaan enemmän tilaa väärille asenteille ja rasismille".
Ihmisiä pitää kuunnella, mutta muut puolueet opettavat, miten pitää ajatella, Lindström tuntuu sanovan, sillä perussuomalaisten sanoman vetoavaksi ytimeksi hän määrittelee sen, että ihmisten kysymykset on otettava tosissaan. Sekin, jos ihmiset kokevat Suomen jo tehneen osansa koko maailmaa koskevissa asioissa.
Kolmanneksi perussuomalaisia äänestetään syistä, jotka voivat olla jyrkässä ristiridassa keskenään. Monelle se on viimeinen toivo.
Itse Lindström sai tarpeekseen puolueen öyhöttäjistä jo ennen sen lopullista hajoamista. Nyt kun voi puhua täysin vapaasti, hän sanoo perussuomalaisten käyttävän sumeilematta hyväkseen ihmisten epätietoisuutta, uhkia ja jopa terrori-iskuja nostaakseen omaa kannatustaan.
Halla-ahon Lindström sanoo ulkoistavan vastuun, kun hän sivuuttaa kaikki persuedustajien "käsittämättömyydet" ja "ylilyönnit". Kun Halla-aho toteaa, että myös typeriä asioita pitää voida sanoa, hän Lindströmin mukaan "siirtää jatkuvasti rajaa siitä, mitä on hänen mielestään hyväksyttävää sanoa".
Jari Lindströmin tie irtisanotusta paperimiehestä ministeriksi oli pitkä, mutta vielä pidemmältä tuntuu henkinen kasvu populistista oman ajattelun uudelleen arvioijaksi. Asiat eivät olleetkaan hoidettavissa halki, poikki ja pinoon -menetelmällä ja muistakin puolueista löytyi hyviä tyyppejä. Vasemmistoliitosta sellaisen kirjoissa on ympäristövaliokuntaa johtanut Martti Korhonen.
Arvostan. En haluaisi omaankaan hautakiveeni kirjoitettavan, että pysyin uskollisena nuoruuteni ihanteille eli en oppinut elämäni aikana mitään. Lindström liittyi perussuomalaisiin vuonna 2006 ja oppi reilussa kymmenessä vuodessa todella paljon. Syvään päähän on hieno kuvaus tästä oppimisprosessista.
maanantai 18. toukokuuta 2020
Sipilän uusin Takamäki sopisi poliisikoulun pääsykoekirjaksi
Jarkko Sipilä: Syy tappaa. 326 sivua, CrimeTime.
Kymmenen dekkarin yhtenäinen sarja oli joskus kova suoritus, nyt vasta verryttelyä. Seppo Jokisen komisario Koskisia on jo 25 ja Jarkko Sipilän Syy tappaa on Takamäki-sarjan 20. osa.
Näin pitkistä suhteellisen samanlaisina pysyneistä kirjasarjoista kirjoittaminen menee väkisinkin itsensä toistamiseksi. Uusin komisario Koskinenhttps://kirjojahyllystani.blogspot.com/2020/05/komisario-koskinen-muistelee-menneita.html sai kehut ja uusin Takamäki pääasiassa moitteet niin kuin tavakseni on tullut.
Uusimmassa Takamäessä Sipilän kehuttu realismi lähtee täysin käsistä. Nuoren tytön murhasta kertovassa dekkarissa ensimmäiset satakunta sivua kertovat pikkutarkasti poliisin toiminnasta rikospaikalla. Näin järjestyspoliisit sulkevat alueen, näin todisteita haravoidaan laajalta alueelta, näin toimivat tekniset tutkijat ja näin taktiset, kun heidät vihdoin päästetään ruumiin luo.
Asiantuntevaa, epäilemättä. Niin asiantuntevaa, että Syy tappaa sopisi alkuosaltaan paremmin poliisikoulun pääsykoekirjaksi kuin viihteeksi, joita dekkarit kuitenkin ovat.
Takamäet ovat muutenkin aina samanlaisia. Henkilöillä ei ole minkäänlaista persoonallisuutta. Heillä on nimet, mutta yhtä hyvin he voisivat olla Poliisi 1, Poliisi 2 ja niin edelleen. Sarjan parhaassa henkilössä ataripoliisi Suhosessakaan ei ole mitään särmää enää. Pakollinen yksi kohtaus Takamäen kotona hoidetaan pois alta heti kirjan alussa. Toimittaja Sanna Römpötti soittaa ja suostuu Takamäen pyynnöstä lykkäämään uutisen julkaisua, jotta tutkinta ei vaarannu.
Kun vihdoin päästään tarinassa liikkeelle, siinä on ideaa. Sipilä on halunnut kirjoittaa nykyisestä kärjistyneestä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä ja somessa leviävistä huhuista, joiden seuraukset voivat olla traagisia.
Pyrkimys jää otsikkotasolle. Lukijalle kerrotaan, että tällaista on, mutta ei näytetä mitään yhtä Itäkeskuksessa tapahtuvaa välähdystä lukuun ottamatta. Sipilän teksti on kylmää ja toteavaa. Pitkän linjan uutismies keksii fiktiivisen rikoksen ja kirjoittaa siitä sitten uutistekstiä. Kirjoittaisi edes reportaasia, niin mukana olisi vähän tunteitakin ja muuta kuin teknistä kuvailua.
Realistisella poliisiromaanilla on varmasti paljon ystäviä, eihän tätä sarjaa muuten olisi julkaistu jo 20 vuotta. Heille uusinkin Takamäki on täydellinen paketti. Vähän yli 300 sivua tiukkaa tekstiä tyypillisestä suomalaisesta rikoksesta ja välissä huomioita tutkintamenetelmien kehityksestä ja poliisihallinnosta.
Parhaimmillaan kirja on kertoessaan siitä rikoksesta, josta takakannessa ei kerrota. Juonipaljastusten välttämiseksi ei siitä sen enepää kuin että haavoittuvimmillaan ihminen voi olla altis ääriliikkeiden hyväksikäytölle.
Nuorempana luin paljon niin sanottujen työläiskirjailijoiden työläisromaaneja. Ei niiden viehätys ollut raksaduunarin, betoniraudoittajan, ruiskumaalarin tai siivoojan työn pikkutarkka kuvaaminen vaan heidän henkilöhahmonsa ja suhteensa yhteiskuntaan. Tästä syystä en ole koskaan oppinut ymmärtämään, mitä Sipilä tavoittelee poliisiromaaneillaan, joita olen kutsunut ja kutsun kliinisiksi.
perjantai 15. toukokuuta 2020
Risto Isomäki avaa koronapandemian perimmäiset syyt.
Jos tuntuu, että koronakriisistä on jo kerrottu kaikki, niin eipä olekaan. Kriisin perimmäisiin syihin menevä kansantajuinen kokonaisesitys on puuttunut. Nyt se on saatavilla. Tieto- ja dekkarikirjailija Risto Isomäen perjantaina ääni- ja e-kirjana ilmestynyt Mitä koronapandemian jälkeen (Into) kertoo, mistä ja miksi hengenvaaralliset virukset syntyvät.
Lyhyt vastaus kirjan perusteella on tämä: ihminen on kylvänyt oman tuhonsa siemenet länsimaisella elämäntavalla ja globalisaation turbovaihteella.
Koronavirukset syntyvät eläintehtaissa, jollaisiksi kiinalaisia ruokatorejakin voidaan kutsua. Isomäki kuvaa Wuhanin kaupungin Huananin ruokatorin olevan noin 50 000 neliömetrin laajuinen, jossa tuhannen myyjän valikoimissa oli 112 ruuaksi tarkoitettua eläinlajia. Joukossa oli lintuja, käärmeitä, sammakoita, rupikonnia ja villejä nisäkkäitä, myös lepakoita.
”Torilla oli sekaisin eläviä ja teurastettuja eläimiä ja erilaiset villieläimet altistuivat toistensa verelle, ysköksille ja ulosteille”, kirjoittaa Isomäki.
Lisäksi Kiinassa on aitoja villieläintehtaita. Aidosti villejä eläimiä ei ole riittänyt kaikille halukkaille syötäväksi. Siksi käärmeitä, kilpikonnia, villejä nisäkkäitä ja lintuja kasvatetaan maatiloilla ahtaissa olosuhteissa. Suuri määrä villieläimiä melkein kiinni toisissaan ja jatkuvasti tekemisissä ihmisten ja erilaisten kotieläinten kanssa.
Isomäen mukaan kiinalaisille ruokatoreille kehittyneet käytännöt lähestulkoon maksimoivat villieläinten kantamien virusten mahdollisuuden hypätä lajista toiseen ja kehittää myös ihmisille vaarallisia kantoja.
Hillitön matkustaminen loi pohjan pandemialle
Kriisin alettua on monesti kysytty, onko enää mahdollista palata ”normaaliin” ja milloin.
Isomäki kysyy, olisiko ”normaaliin” palaaminen edes tarpeellista. Juuri sehän sai aikaan, että Kiinassa levinneestä viruksesta tuli pandemia. Hillitön matkustaminen levitti taudin Kiinasta eri puolille maailmaa. Näin voi käydä uudelleenkin, jos kyseessä on vaarallinen, jo ennen oireiden ilmenemistä tarttuva taudinaiheuttaja.
Isomäen mukaan koronavirusepidemia muuttui pandemiaksi nimenomaan sen takia, että globalisaatio oli ajettu turbovaihteelle.
”Kun epidemia havaittiin Kiinassa, se oli jo levinnyt Italiaan. Kun ymmärrettiin, miten vakavasta asiasta oli kysymys, virus oli jo levinnyt lähes kaikkiin maailman maihin ja päässyt lopullisesti karkuun kymmenissä niistä.”
Suomeenkin epidemia levisi matkailijoiden mukana.
Kiinan eläintorejakin Isomäki pitää globalisaation ja länsimaisen elämäntavan syynä. Yewei eli villit maut -muoti ei ole Kiinan perinteistä, vaan länsimaisista vaikutteista syntynyttä yksilökeskeistä kulttuuria, joka on syntynyt nimenomaan talouden globalisoinnin seurauksena.
”Ajatus siitä, että yksilöllä olisi oikeus tehdä mitä tahansa riippumatta siitä millaisia seurauksia teolla on yhteisölle tai laajemmalle yhteiskunnalle, on Kiinassa länsimaista, uusliberalistista tuontitavaraa.”
Antibioottiresistenssi uhkaa
Isomäen tietokirjat ovat siitä hienoa luettavaa, että hän on perillä ihan kamalista asioista, mutta esittelee silti toivon ja mahdollisuuksien näköaloja.
Nykyistä koronapandemiaa hirveämpi asia olisi esimerkiksi ebolaviruksen tai Bangladeshissa tunnetun nipahin pääsy karkuun.
Auringosta tulevasta isosta plasmapurkauksesta eli niin sanotusta Carrington-myrskystä en nyt halua tietää enempää kuin sen, että Suomi on ainoa maa koko maailmassa, jonka sähköverkko on suojattu sitä vastaan.
Mitä tapahtuisi, jos maailman sähköverkko yhtäkkiä romahtaisi?
On mukavampi lukea Isomäen päätelmiä siitä, miksi koronavirusepidemia voi auttaa selättämään antibioottiresistenssin, joka sekin on valtava uhka ihmiselämälle. Jos selättämisessä ei onnistuta, tulevaisuudessa mikä tahansa pieni haava tai ruusun piikki voisi milloin tahansa aiheuttaa hallitsemattoman bakteeri-infektion, jonka seurauksena ihminen on kuollut seuraavana päivänä.
Antibioottiresistenssissakin jäljet johtavat eläintuotantoon. Isomäen mukaan parhaan käytettävissä olevan arvion mukaan maailmassa käytetään vuosittain noin 131 000 tonnia antibiootteja kotieläintaloudessa ja noin 40 000 tonnia ihmisten hoitamiseen. Eläintuotannon osuus antibioottien kulutuksesta on lähes 80 prosenttia ja kasvamaan päin.
Eläintehtaissa tuotantoa on tehostettu, koska kuluttajat ja kaupan keskusliikkeet ovat vaatineet yhä halvempaa lihaa ja yhä halvempia maitotuotteita.
”Tuotantoeläinten olosuhteet ovat usein niin huonot, että antibiootteja on pakko käyttää ennaltaehkäisevästi. Toisin sanoen eläimille syötetään pahimmillaan antibiootteja rutiininomaisesti jo etukäteen, ennen kuin ne ovat edes sairastuneet, jotta ne pysyisivät hengissä tarpeeksi pitkään. Tällaiset käytännöt luonnollisesti edistävät vastustuskykyisten kantojen kehittymistä erityisen tehokkaasti”, Isomäki kirjoittaa.
Ehkä tästä opitaan
Miksi korona muuttaisi tilannetta paremmaksi?
Isomäen ajatus kulkee niin, että eläimistä ihmisiin mahdollisesti tarttuvat uudet taudit saavat nyt aivan uuden painoarvon hallitusten, yhtiöiden ja useimpien ihmisten agendalla. Sitä myöten nyt voisi olla poliittista tahtoa tehdä asialle jotain.
Ja lisää optimismia. WHO:n mukaan jo noin yhdeksän miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain ennenaikaisesti ilmansaasteiden takia. Hengityselininfektioitakin yritetään hoitaa antibiooteilla eikä vähentämällä ilmansaasteita ja parantamalla hengitysilman laatua.
Isomäen mukaan ilmansaasteiden vähentäminen olisi helppoa ja halpaa. Tarvittaisiin puhtaasti palavia keittoliesiä, jollainen maksaa 25 euroa.
Sekin on liikaa maailman köyhimmille ihmisille. Siksi valtioiden kannattaisi Isomäen mielestä kustantaa kaikille köyhille kotitalouksille puhtaasti polttavat keittoliedet pelkästään vähentääkseen kaikkien kansalaistensa altistumista ilmansaasteille ja taistellakseen antibioottiresistenssin kehittymistä vastaan.
”Voisiko tämä olla se hetki...”
Optimistina Isomäki näkee koronakriisissä mahdollisuuden suureen käänteeseen. Kun globalisaatio kaksinkertaisti ihmiskunnan kasvihuonekaasupäästöt ja kiihdytti ilmastokriisiä, niin kannattaako entiseen palaamista edes tavoitella?
”Voisiko tämä olla se hetki, jolloin me pysäytämme ilmaston lämpenemisen, omien yhteiskuntiemme kahtia jakautumisen, varallisuuserojen ja tuloerojen hillittömän kasvun, antibioottiresistenssin kehittymisen ja uusiin pandemioihin liittyvien riskien kumuloitumisen, kaikki yhdellä iskulla?”
”Minusta tämä olisi, anteeksi vain, aika paljon innostavampi ajatus, kuin yritys käyttää kaikki yhteiskunnan voimavarat siihen, että saisimme maailman jälleen takaisin täsmälleen samoille vanhoille raiteille. Miksi ainoa houkutteleva mahdollisuus olisi alkaa jälleen kulkea kohti ilmastokatastrofia, kuudetta sukupuuttoaaltoa, merien ekosysteemien romahtamista ja satoja tulo- ja varallisuuserojen kärjistymisestä aiheutuvia sisällissotia?”
maanantai 11. toukokuuta 2020
Komisario Koskinen muistelee menneitä
Seppo Jokinen: Pisara veressä. 368 sivua, CrimeTime.
Olen jo monta kirjaa sitten julistanut Seppo Jokisen komisario Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi poliisiromaanien sarjaksi. Vaikea on sen jälkeen keksiä uutta sanottavaa, kun sarja on senkin jälkeen jatkunut tasaisen korkealaatuisena. Lukija nauttii, kun saa aina keväisin Koskis-annoksensa, joka tosin loppuu liian pian. Näissä kirjoissa on niin paljon imua, että taukojen pitäminen lukemisessa ei oikein onnistu.
Pisara veressä on jo 25. romaani samassa sarjassa. Saavutus on harvinainen. Enää yksi romaani ja Jokinen on nimikkeiden määrässä tasoissa Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kanssa. Sivumäärässä Koskiset jäävät toki vain puoleen siitä.
Koskaan et muuttua saa, on useimmissa yhteyksissä typerä vaatimus, mutta Jokisen kirjoihin se pätee. No, lievennetään: mitään ei tarvitse muuttaa. Haluamme Koskisen juuri tällaisena ihmissuhteissaan vähän kömpelönä, nopeasti ärtyvänä ja yhtä nopeasti leppyvänä omaperäisistä persoonista koostuvan tutkintaryhmän johtajana.
Mikään jännityksen mestari Jokinen ei ole, tuskin siihen pyrkiikään. Hänen luomassaan maailmassa henkirikokset ovat onnettomien olosuhteiden ja yhteensattumien tulosta. Dekkarimestarilla lienee hyviä syväkurkkuja sosiaalityöntekijöiden piirissä, siksi aidoilta hänen kehittelemänsä tapaukset tuntuvat.
Juhla-Koskiseen Jokinen on keksinyt vähän uutta lähestymistapaa. Nyt tapaamme myös nuoren järjestyspoliisin kostaapelin Sakari Koskisen syksyllä 1986. Hän on paikalla, kun Varalan urheiluopiston läheltä veneestä löytyy tapettu lentopallovalmentaja. Rikostutkijoita paikalle odottaessaan Koskinen tutustuu järjestyspoliisissa juuri aloittaneeseen Pekkiin.
Juttu jää pimeäksi, mutta pulpahtaa uudelleen pinnalle 33 vuotta myöhemmin, kun Jokisen henkilökaartin tuoreempi tulokas, järjestyspoliisin konstaapeli Siiri Peippo on hieman muunnellen ottanut sen lähtökohdaksi uuteen dekkariinsa. Jutulla on yhteys myös vampyyrinaisen tapaukseen, josta Tampereella kovasti huhutaan.
Verkkaisaa ja leppoisaa - ja niin mahdottoman mukavaa luettavaa on uusinkin Koskinen, että oikeastaan tekee mieli palata sarjan alkulähteille kirjaan Koskinen ja siimamies.
Vielä yksi huomio: Jokinen on kirjoihinsa tallentanut Tampereen ratikan rakentamisen eri vaiheita ja kaupunkilaisten mielialoja siitä. No, ainakin Pekin kielteisiä mielialoja. Näin dekkari tallentaa muistikuvia kaupunkimaiseman muutoksesta. Tässäkin mielessä paluu ensimmäisiin Koskisiin voisi olla paikallaan. Miltä Tampere niissä näyttää?
perjantai 8. toukokuuta 2020
Maanpäällinen helvetti Tali-Ihantalassa
Mikko Haaja: Tulimyrsky Tali-Ihantalassa. 293 sivua, Minerva.
Tämä tarina on kirjoitettu monta kertaa ennenkin, mutta ansaitsee tulla uudelleen kerrotuksi. Varsinkin kun sen tekee niin taitavasti kuin vuonna 1990 syntynyt Mikko Haaja toisessa sotaromaanissaan Tulimyrsky Tali-Ihantalassa. Suomen selviytyminen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen infernosta kesäkuussa 1944 on samanlainen ihme kuin talvisodan lopputulos.
Kolmikymppinen Haaja kuvaa materiaalisesti alakynnessä olleiden suomalaisten kurimusta kuin olisi silminnäkijä. Pelko, kauhu, nälkä, uupumus, kaverin äkkikuolemat ja haavoittumiset kerrotaan niin realistisesti ja tunteisiin käyvästi kuin se romaanissa on mahdollista.
Haajan tekstissä on valtavasti ilmaisuvoimaa. Erityisesti mieleen painuvat hänen kuvauksensa vihollisen tankkien aiheuttamasta pelosta ja tuhovoimasta. Suomalaisilla ei juuri ollut panssariaseita. Tankkien edessä oltiin voimattomia. Tavanomaista pelkoa tehosti mielikuva jäämisestä telaketjun ruhjomaksi tai hautautumisesta elävältä juoksuhautaan tankin ajaessa yli. Ainakin tällainen käsitys kirjasta syntyy.
Tulimyrskyssä mennään taistelusta toiseen. Puolustetaan ja tehdään vastahyökkäyksiä. Suvantoja ei ole eikä henkilökuvia rakenneta. Laajempaa kuvaa sotatilanteen kehityksestä ei esitetä, on vain tämä miesjoukko, josta yksi toisensa jälkeen joku kaatuu tai katoaa. Osa "tärähtää" massiivisten pommitusten keskellä, osa karkaa linjasta. Väsymys yltyy, nähdään harhoja, mutta jostain löytyy se voimankipene, kun käsky käy päälle vyöryvää vihollista pysäyttämään.
Jatkuva taistelukuvaus olisi puuduttavaa luettavaa, jos kirjoittaja olisi huonompi. Haajan käsissä näin ei ole. Hän kuvaa nuorten miesten helvetillistä tragediaa tavalla jota ei voi jättää kesken.
En lähde edes arvailemaan kuinka monta romaania Tali-Ihantalan taistelusta on vuosikymmenten mittaan kirjoitettu. Niitä täytyy olla todella paljon. Siksi voi myös kysyä, tarvitaanko niitä lisää.
Ensimmäiset sotaromaanit kirjoittivat sodan itse kokeneet miehet, sellaiset kuin Väinö Linna ja hänen jälkeensä kymmenet muut. Ne joista ei ollut kirjan kirjoittajiksi purkivat kokemuksiaan Kansa taisteli -lehdessä, jonka kertomuksia on alettu julkaista uusina kokoelmina.
Sodan käyneiden miesten jälkeen vuoroon astuivat heidän poikansa ja nyt menossa on jo kolmas sukupolvi samoissa poteroissa.
Ja niin pitää ollakin. Kyllä nämä tarinat kannattaa kirjoittaa aina uudelleen. Sotaveteraaneja on jäljellä noin 8000 ja heidän keski-ikänsä on 92 vuotta. Viimeinenkin veteraani poistuu tuoilmaisiin tällä vuosikymmenellä. Sehän on oikeastaan iloinen asia. Sen jälkeen kun aseet vaikenivat Lapissa huhtikuussa 1945, tätä maata ei ole jouduttu puolustamaan asein eikä täältä ole hyökätty kenenään kimppuun. Uusia veteraaneja ei ole tullut.
Veteraanien muiston vaaliminen siirtyy pian kokonaan jälkipolvien käsiin. Siksi Haajan kaltaisten kirjoittajien sotaromaanit ovat tärkeitä. Ne muistuttavat, miksi uusia sotaveteraaneja ei pidä tästä eteenpäinkään synnyttää. Viha vaino pois, rauha parempi ois.
Toistan itseäni, mutta sotaveteraanien perinnön vaalimiseen kannattaisi etenkin vasemmistolaisten suhtautua kunnioituksella. Suomi lähti väärään sotaan vuonna 1941, mutta kesällä 1944 ratkaistiin, tuleeko tänne diktatuuri vai avataanko tie pohjoismaiselle mallille. Hinnan maksoivat nuorukaiset, joiden mielipidettä ei kysytty ja joista tuhansien elämä päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan.
lauantai 2. toukokuuta 2020
Tekoäly opastaa Leia Lainetta
Pauliina Susi: Pulssi. 304 sivua, Tammi.
Leiaa Laine palaa näyttämölle vielä kerran. Eikä ole Leiaa ilman hakkerinimeä Land-0 käyttävää Timo Ratasta.
Ensi kerran kohtasimme heidät loistavassa Takaikkunassa. Jännitys, kepeys ja yhteiskunnalliset viritykset löivät kauniisti kättä. 2017 ilmestynyt jatko-osa Seireeni oli itselleni iso pettymys. Nyt trilogia täydentyy Pulssilla, joka on siltä väliltä.
Tarina käynnistyy lupaavasti. Välimeren risteilyn jälkeen Ratanen palaa hakkeriluolaansa. Siellä on käyty. Frodo on kadoksissa, lattialla verta.
Puoli vuotta myöhemmin Leia houkutellaan kepulikonsteilla Lappiin. Asialla on tietysti Ratanen, joka on piileskellyt kaukana kaikesta olevassa mökissä Enontekiöllä. Romanttista tunnelmaa ei ymmärrettävästi synny, sillä Leia luuli olevansa menossa työhaastatteluun lähes unelmiensa työpaikkaan.
Ohuehkossa kirjassa mennään yli puolivälin ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin. Ratanen on aamulla kadonnut mukanaan Leian päällysvaatteet ja puhelin. Pakkasta on liki 30 astetta eikä Leia edelleenkään tiedä, missä on.
Ratasen suunnitelmiin tulee mutkia ja niin Leiankin, kun sähkömagneettinen purkaus katkaisee sähköt suuresta osasta Lappia. Sitä myöten sammuu myös mökkiin sähköä syöttävä aggregaatti.
Vihdoin Susi luo jännitystä, kun käytännön asioissa toistaitoinen Leia yrittää selvitä pimeässä ja kylmenevässä mökissä. Tulitikut hupenevat, taskulamppua ei löydy. Seuraa ja neuvoja Leia saa omalta ääneltään. Pulssin parhaita kohtia on, kun Leia kiistelee omaa ääntään käyttävän Ratasen luoman tekoälyn kanssa. Tässä katsotaan tietoyhteiskuntaa samanlaisessa etukenossa kuin Takaikkunassa.
Mutta laimeaksi kokonaisuus jää. Tuntuu kuin Pauliina Sudella olisi ollut liian vähän aineksia romaaniin vaikka se on selvästi ohuempi kuin edeltäjänsä. Sisältöä on pitänyt kehittää alun tyhjäkäynnin lisäksi Yhdysvaltain avaruuskeskuksessa vierailevan, MIT:ssä opiskelevan Viivin ajatuksista. Viivi tosin on se, joka ajattelemattomuuttaan laittaa tapahtumat käyntiin.
Ei synny jännitystä kuin hivenen ja pieneksi aikaa. Lopussa lukijalle jää vähän hölmistynyt olo, kun niin paljon jää kertomatta siitä mitä oikeastaan tapahtui.
Pulssilla lienee kirjassa kaksoismerkitys. Sähkömagneettisen purkauksen lisäksi romaanin sisäinen lähtölaskenta viittaa siihen, että lukijan pulssin pitäisi koko ajan kiihtyä. Ei kyllä kiihtynyt muu kuin turhautuminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)