Mikko Haaja: Tulimyrsky Tali-Ihantalassa. 293 sivua, Minerva.
Tämä tarina on kirjoitettu monta kertaa ennenkin, mutta ansaitsee tulla uudelleen kerrotuksi. Varsinkin kun sen tekee niin taitavasti kuin vuonna 1990 syntynyt Mikko Haaja toisessa sotaromaanissaan Tulimyrsky Tali-Ihantalassa. Suomen selviytyminen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen infernosta kesäkuussa 1944 on samanlainen ihme kuin talvisodan lopputulos.
Kolmikymppinen Haaja kuvaa materiaalisesti alakynnessä olleiden suomalaisten kurimusta kuin olisi silminnäkijä. Pelko, kauhu, nälkä, uupumus, kaverin äkkikuolemat ja haavoittumiset kerrotaan niin realistisesti ja tunteisiin käyvästi kuin se romaanissa on mahdollista.
Haajan tekstissä on valtavasti ilmaisuvoimaa. Erityisesti mieleen painuvat hänen kuvauksensa vihollisen tankkien aiheuttamasta pelosta ja tuhovoimasta. Suomalaisilla ei juuri ollut panssariaseita. Tankkien edessä oltiin voimattomia. Tavanomaista pelkoa tehosti mielikuva jäämisestä telaketjun ruhjomaksi tai hautautumisesta elävältä juoksuhautaan tankin ajaessa yli. Ainakin tällainen käsitys kirjasta syntyy.
Tulimyrskyssä mennään taistelusta toiseen. Puolustetaan ja tehdään vastahyökkäyksiä. Suvantoja ei ole eikä henkilökuvia rakenneta. Laajempaa kuvaa sotatilanteen kehityksestä ei esitetä, on vain tämä miesjoukko, josta yksi toisensa jälkeen joku kaatuu tai katoaa. Osa "tärähtää" massiivisten pommitusten keskellä, osa karkaa linjasta. Väsymys yltyy, nähdään harhoja, mutta jostain löytyy se voimankipene, kun käsky käy päälle vyöryvää vihollista pysäyttämään.
Jatkuva taistelukuvaus olisi puuduttavaa luettavaa, jos kirjoittaja olisi huonompi. Haajan käsissä näin ei ole. Hän kuvaa nuorten miesten helvetillistä tragediaa tavalla jota ei voi jättää kesken.
En lähde edes arvailemaan kuinka monta romaania Tali-Ihantalan taistelusta on vuosikymmenten mittaan kirjoitettu. Niitä täytyy olla todella paljon. Siksi voi myös kysyä, tarvitaanko niitä lisää.
Ensimmäiset sotaromaanit kirjoittivat sodan itse kokeneet miehet, sellaiset kuin Väinö Linna ja hänen jälkeensä kymmenet muut. Ne joista ei ollut kirjan kirjoittajiksi purkivat kokemuksiaan Kansa taisteli -lehdessä, jonka kertomuksia on alettu julkaista uusina kokoelmina.
Sodan käyneiden miesten jälkeen vuoroon astuivat heidän poikansa ja nyt menossa on jo kolmas sukupolvi samoissa poteroissa.
Ja niin pitää ollakin. Kyllä nämä tarinat kannattaa kirjoittaa aina uudelleen. Sotaveteraaneja on jäljellä noin 8000 ja heidän keski-ikänsä on 92 vuotta. Viimeinenkin veteraani poistuu tuoilmaisiin tällä vuosikymmenellä. Sehän on oikeastaan iloinen asia. Sen jälkeen kun aseet vaikenivat Lapissa huhtikuussa 1945, tätä maata ei ole jouduttu puolustamaan asein eikä täältä ole hyökätty kenenään kimppuun. Uusia veteraaneja ei ole tullut.
Veteraanien muiston vaaliminen siirtyy pian kokonaan jälkipolvien käsiin. Siksi Haajan kaltaisten kirjoittajien sotaromaanit ovat tärkeitä. Ne muistuttavat, miksi uusia sotaveteraaneja ei pidä tästä eteenpäinkään synnyttää. Viha vaino pois, rauha parempi ois.
Toistan itseäni, mutta sotaveteraanien perinnön vaalimiseen kannattaisi etenkin vasemmistolaisten suhtautua kunnioituksella. Suomi lähti väärään sotaan vuonna 1941, mutta kesällä 1944 ratkaistiin, tuleeko tänne diktatuuri vai avataanko tie pohjoismaiselle mallille. Hinnan maksoivat nuorukaiset, joiden mielipidettä ei kysytty ja joista tuhansien elämä päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti