Helena Lehtovirran esikoisdekkari Koskaan et voi tietää kääntyy melodraamaksi

Helena Lehtovirta: Koskaan et voi tietää. 320 sivua, CrimeTime 2025.

Eläinlääkäri Johanna Palon ja kustantaja Jaakko Kankareen häät saavat ikävän käänteen. Seuraavana päivänä heidän talostaan löytyy sinne yöpymään jäänyt juristi Ilkka Messilä kuolleena henkirikoksen uhrina. Potentiaalinen syyllinen löytyy häiden jatkoilla olleen neljän avioparin joukosta. Kyseessä on iät ja ajat toisensa tuntenut tiivis ystäväporukka, johon Ilkka Messilä on liittynyt vasta hiljattain.

Helena Lehtovirran esikoisdekkari Koskaan et voi tietää käynnistyy perinteisissä merkeissä. Kuka sen teki pienestä epäiltyjen joukosta, on kysytty noin sadan vuoden ajan. Lehtovirta asettuu pääosin brittiläiseen jatkumoon, jossa ruumis löydetään heti tarinan alussa ja henkilöiden piiri on pieni. Rikoksen tapahtumapaikka ei ole ihan kartano, mutta arvokas vuonna 1928 rakennettu talo Espoossa kumminkin. Sen omistaja on testamentannut eläinlääkäri Johanna Palolle oikeuden asua talossa kissojensa elinajan. Yksityisetsivän sijaan murhaa selvittävät rikoskomisario Tuomas Koski ja rikostutkija Joni Eriksson.

Ilkka Messilä oli riidanhaastaja ja törkimys, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen, että kenelläkään olisi ollut syytä murhata hänet huonon käytöksen takia. Muu ystäväporukka ei oikein ymmärrä, miksi Johanna on halunnut pitää tulokkaan mukana tapaamisissa.

Koskaan et voi tietää etenee tuttuja latuja. Tuomas Koski ja Joni Eriksson kuulustelevat häiden jatkoilla olleita ja tekevät yhteenvetoja keskenään. Heidän sanailunsa on mukavan luontevaa ja letkeää.

Viisikymppinen Koski on pienten lasten huonosti nukkuva isä. Vaimon kanssa on vaikeaa. Hän on ollut nuoremman lapsen syntymän jälkeen jatkuvasti väsynyt ja huonolla tuulella. Koski ei ymmärrä vaimon valitusta kotiäitinä. Eihän siinä ole muuta tekemistä kuin katsella ulos, kun pyykit kuivuvat, hän järkeilee.

Rikoksen selvittely etenee omalla painollaan, mutta Lehtovirta panostaa enemmän sotkuisiin ihmissuhteisiin. Tuoreen avioparin välit ovat oudon kireät. Jaakko haluaisi lapsen, mutta alkoholistiäidin tytär Johanna vastustelee.

Johannan ja Ilkan välit taas olivat hyvin lämpimät. Sen voi varmaan tässä paljastaa, että Ilkka oli Johannan velipuoli, mutta he olivat löytäneet toisensa vasta hiljattain. Suhde oli niin lämmin, että ulkopuolisin ja asiasta tietämättömin silmin siinä näytti olevan enemmän kuin vain veljellistä rakkautta.

Kun tällä rintamalla on päästy alkuun, niin Lehtovirta jatkaa ihmissuhdekarusellia. Yksi on raskaana syrjähypyn seurauksena ystäväpiirin miehelle, ja toinen eri miehen lapsi kuin oli luullut. Koskaan et voi tietää on yhtä paljon melodraama tai saippuaooppera kuin dekkari. Sinällään se on sujuvasti ja loogisesti etenevä, hyvin kirjoitettu ja oikeastaan aika piristäväkin, koska tätä tyylilajia ei juuri tule vastaan nykyisissä suomidekkareissa.

Pääsivujuonessa Jaakko Kankareen Apostrofi-kustantamo on julkaisemassa Venäjä-kriittistä kirjaa. Suomalaiset Venäjän myötäilijät yhtä kansanedustajaa myöten yrittävät estää kirjan julkaisun uhkailemalla kunnianloukkaussyytteellä ja pienkustantamon kaatavilla kustannuksilla. Teema jää vähän ilmaan, mutta kyseisen kirjan ensimmäinen lause on kyllä hyvä: "Tavallisella venäläisellä on maaorjan mentaliteetti."

Sivulauseiksi jäävät myös Johanna Palon mahdolliset yhteydet eläinaktivisteihin. Niistä Tuomas Koskea pitää ajantasalla suojelupoliisi.

Journalismin kehityssuunnasta Lehtovirralla on hyvä huomio. Tuoreen avioparin ystäväpiiriin kuuluva Uutisstudion toimittaja Tomi Laaksonen oli esittänyt yhtiön uudelle omistajalle juttuhanketta Itämerta saastuttavasta venäläistehtaasta. Uusi toimituspäällikkö vaati kuitenkin ihmisten elämyskynnyksen mukaisia juttuja. Itämeri-aiheen sijaan Tomi lähetettiin tekemään juttua naisesta, joka vaatii betoniporsaiden poistamista lähimetsän ulkoilureiteiltä, koska ne häiritsevät lasten pulkkailua.

Ihmettelin, miksi Koskaan et voi tietää määritellään sen kannessa Palo & Koski -dekkariksi. Se selviää vasta lopussa. Nyt alkanut tarina viedään maaliin vain osittain. Komisario Koski ja eläinlääkäri Palo kohtaavat siis ainakin yhdessä jatko-osassa. Ehkä Johannan mahdolliseen eläinaktivismiinkin palataan silloin perusteellisemmin.

Koskaan et voi tietää ei räjäytä tajuntaa, mutta toimii perinteisen ja väkivallattoman arvoitusdekkarin ystäville oikein hyvin. Lisäpisteitä se saa tarinaan liittyvistä kissoista.

Dekkari kohtaa kauhun Yrsa Sigurdardottirin Muistan sinut -jännärissä

Yrsa Sigurdardottir: Muistan sinut (Gaettu dinna handa). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 348 sivua, Otava 2025.

Viisi opiskeluaikaista ystävää matkustaan kuudennen hautajaisiin Vestmannasaarille. Kaikilla on hieman huono omatunto, sillä kukaan ei tullut käyneeksi sairaalassa tapaamassa syöpää sairastavaa Guggaa. Yliopiston asuntolassa toisiinsa tutustunut entinen tiivis joukko aikoo silti ottaa ilon irti jälleennäkemisestä useamman vuoden jälkeen.

Erityisesti viikonloppua odottaa Yhdysvalloissa lääkäriopintojaan jatkava Trausti, sillä hänellä ei ole ollut eikä ole muita hyviä ystäviä kuin Ari, Leifur, Sigga ja Ragga, sekä tietysti joukkoon kuulunut Gugga.

Yrsa Sigurdardottir luo Musta jää -sarjansa toisessa osassa Muistan sinut uhkaavan tunnelman jo lauttamatkan päätteeksi. Auton ikkunaan on jätetty lappu, jossa viisikkoa kehotetaan painumaan kotiin. Siitähän he eivät piittaa, vaan jatkavat matkaa yksinäiseen majapaikkaansa loma-asunnoiksi muutettuun entiseen majakanvartijan taloon.

Lukija tietää melkein heti, että edessä on kauhujen viikonloppu. Muistan sinut -jännärin joka toisessa luvussa hypätään ajassa muutama päivä eteenpäin. Joukko rikostutkijoita on matkustanut Reykjavikista Vestmannasaarille, koska merenrannasta on löytynyt poltettu ruumis ja sen läheltä kalliota vasten istuvassa asunnossa kuollut nuori nainen, jossa ei näy ulkoisia väkivallan merkkejä.

Vastentahtoisesti saarelle palaa heidän joukossaan oikeuslääkäri Idunn. Ei siksi, että hän kavahtaisi poltettua ruumista, vaan siksi, että hän ei haluaisi kohdata menneisyyttään Vestmannasaarilla. Siellä asuvat hänen isänsä, johon Idunnilla ei ole ollut vuosiin mitään yhteyttä sekä sisarpuolensa, joita Idunn ei halua tavata.

Idunn ja juttua tutkiva rikospoliisi Týr ovat tuttuja Sigurdardottirin Mustan jään ensimmäisestä osasta Näen sinut.

Hautajaisissa Trausti kuulee paikalliselta naiselta, ettei mikään Guggan kuolemassa mennyt niin kuin hänen entisille ystävilleen oli kerrottu. Vestmannasaarilla heitä vastassa on mysteeri, joka syvenee, kun Guggan ystävät tutkivat hänen tyhjäksi jäänyttä taloaan. Menneisyys tulee heitä vastaan, ja esittää kysymyksen: mitä todella tapahtui Gudbjörtille, joka kuului ikään kuin ulkojäsenenä kuuden ystävän piiriin ja katosi kesken opintojen?

Muistan sinut on arvoitusdekkari kauhumausteilla. Yrsa Sigurdardottir lisää aavemaista jännitystä monin tehokeinoin. Nuoret aikuiset ovat majoittuneet muusta kaupungista eristyksiin, pelaavat spiritististä pelä ja saavat uhkaussoittoja majatalon lankapuhelimeen. Lisäksi välit kiristyvät, kun osoittautuu, että mukavaksi odotettu viikonloppu on saanut kohtalokkaan käänteen.

Oikeuslääkäri Idunnin näkökulmasta kirjoitetut luvut ennakoivat viikatemiehen vierailua heidän keskuuteensa, mutta kuka tai ketkä kuolevat ja ennen kaikkea miksi?

Sigurdardottir tarjoilee maukkaan murhapalapelin, mutta se hyytäisi vielä enemmän, jos kaikkia paukkuja ei olisi säästetty teoksen loppuun. Nyt Muistan sinut etenee turhan pitkään vähän liian samanlaisena ennen kuin räjähtää.

Opiskelijaporukasta teoksen keskushahmo on Guggan nynnyksi kutsuma Trausti. Koko kirjan päähenkilöksi nousee askeettista elämää viettänyt ja seuraa kaihtava oikeuslääkäri Idunn, joka löytää elämäänsä ilon yllättävältä taholta.

Pohjoismainen rikoskirjallisuus tuottaa jatkuvasti ilon aiheita dekkariharrastajille. Yrsa Sigurdardottir on sen omaperäinen piinaavaan tunnelmaan panostava ääni.

Tiina Raevaaran älykäs isojen kysymysten trilleri Peilityyni ottaa kantaa tieteen etiikkaan ja puistattaa jännityksellään

Tiina Raevaara: Peilityyni. 288 sivua, Like 2025.

Vaikuttavin trilleri syntyy tällä tavalla. Siinä ei ole kansainvälistä politiikkaa, agentteja, ammuskelua, ei juuri väkivaltaakaan perinteisessä mielessä. Tiina Raevaaran uusimmassa Eerika Hämeranta -teoksessa Peilityyni jännitys kasvaa arjesta, josta se nousee olemassaolon isoihin eettisiin kysymyksiin.

Geeniteknologiasta ja bioterrorismista sarjan aiemmissa osissa kirjoittanut Raevaara on ajan hermolla, jopa vähän edellä. Hän ei ole voinut Peilityyntä kirjoittaessaan edes aavistaa, millaiseksi poliittiseksi mahtitekijäksi eksentriset miljardöörit ovat nousseet vuoden 2025 alussa. Ei hän Elon Muskista tai kenestäkään muusta suoraan kirjoita, mutta heidän omituiset haaveensa voi nähdä teoksen taustatekijöinä.

Taustalla vaikuttavat myös maailman todelliset ekologiset ja muut kriisit Venäjän uhkaa unohtamatta, mutta sitä osoittelematta.

Miljardöörien maailman sijaan Peilityyni alkaa toukokuisesta leirikoulusta Paraisilla. Leirikoululla valvojana oleva Eerika Hämeranta näkee alkukesän auringonlaskua ihastellessaan rannikkoa lähestyvän pikaveneen ennen kuin lähtee iltakierrokselle tarkastamaan, että kuudesluokkalaiset ovat mökeissään. Isabella-niminen tyttö on kateissa, "hoitamassa yhtä asiaa", hänen tyttärensä Tuulikin mökistä. Laajoista etsinnöistä huolimatta häntä ei löydetä. Eerika muistaa lähestyvän veneen, mutta sijaintidatan mukaan koko venettä ei ole edes olemassa.

Isabellan katoaminen jää arvoitukseksi. Hänen uskotaan hukkuneen mereen. Tapaus jäytää Eerikaa. Hän on omasta mielestään vastuussa Isabellan katoamisesta.

Pian tapauksen jälkeen koko perhe joutuu vaaraan, ja Tuulikki yritetään vielä siepata.

 Myös Eerikan välit 12-vuotiaaseen Tuulikkiin ovat muuttuneet etäisiksi. Kyse ei ole vain tyttären kasvamisesta kohti teini-ikää. Hän on alkanut liikkua ikäistään vanhempien seurassa, pinnaa koulusta ja välttelee äitiään. Kenelle tahansa vanhemmalle syntyy silloin pelko lapsen ajautumisesta huonoon seuraan ja tekemisiin huumeiden kanssa.

Raevaara luo jo näistä asetelmista arkipäivän hyytävää jännitystä, miltei kauhua. Se on kuitenkin vasta alkua.

Juonta enempää paljastamatta koulutukseltaan perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi Raevaara ottaa Peilityynissä kantasolututkimuksen kautta kantaa köyhien ja rikkaiden väliseen eriarvoisuuteen sekä tieteen etiikkaan. Hyviä huomioita hänellä on myös valvontateknologiasta.

Olennainen kysymys kuuluu, eikö olisi parempi keskittyä tekemään tästä hetkestä parempi kuin se, mitä Isabellan katoamisen ja Tuulikin sieppausyrityksen takana on.

Isoista teemoista huolimatta jännitystä alle 300-sivuisessa Peilityynissä on enemmän kuin monen isomman nimen tuplasti paksummissa teknotrillereissä.

Ei voi kuin ihailla ja hämmästellä Tiina Raevaaran taitoa yhdistää puhuttelevat todellisuudesta ponnistavat teemat ja viihde ainutlaatuisiksi inhimillisiksi jännitysromaaneiksi.

Ylitsepursuavaa, mutta taitavaa - Rebekka Härkosen kolmas dekkari Hyväntekijät jättää tyytyväiselle mielelle

Rebekka Härkönen: Hyväntekijät - Walta 3. 336 sivua, Bazar 2025.

Syöpäpotilaita ja syöpätutkimusta tukevan Becker-säätiön Laulu lapselle -gaalassa tapahtuu eläinaktivistien aiheuttama välikohtaus. Tunnettu räppäri katoaa. Nina-niminen nainen istuu nippusiteillä sidottuna kellarihuoneessa, jossa valvontakamera tallentaa kaiken reaaliaikaisena.

Rikostoimittaja Rebekka Härkösen kolmas Suuna Walta -dekkari pursuaa aiheita. Eikä se edes jää näihin. Becker-säätiö hakkeroidaan, ja lisäksi Iltauutisten rikososaston päällikkö Suuna Walta saa vihjeen Helsingin laittomista peliluolista. Sehän on skuuppihaukalle pakollista tutkittavaa vaikka vinkkimies varoittaa, että niiden tyyppien toimintaan ei kannata sekaantua. Peliluolia pyörittävä kurdimafia ei toimi niin kuin kotimaiset rosvot, jotka tyytyvät pelottelemaan.

Rikostoimittaja Suuna Wallalla pitää kiirettä, sillä vihjeitä tippuu monelta suunnalta ja yhteen ruumiiseen hän kompastuu melkein kotiovellaan. Mitenkähän tapausten paljous liittyy toisiinsa, ja liittyykö ollenkaan?

Hyväntekijöissä on samanlainen kirjoittamisen ilo ja draivi päällä kuin Härkösen esikoisdekkarissa Prinsessamekko. Siinäkin hän kasasi hurjan määrän erilaisia teemoja ja sulautti ne lopussa elegantisti yhteen. Kakkososa Pihtiote ei sen sijaan löytänyt missään vaiheessa ryhtiään ja kärsi liiallisesta epäuskottavuudesta.

Nytkin tuntuu alussa, että vähempi riittäisi. Becker-säätiön kulissien kummallisuuksissa, kadonneessa muusikossa ja vangitussa naisessa tuntuisi olevan jo enemmänkin kuin tarpeeksi yhteen rikosromaaniin. Lopussa tulee selväksi, että Härkönen tiesi mitä teki ja nirppanokkainen kriitikko joutuu myöntämään olleensa väärässä.

Vain alun eläinaktivistien isku hyväntekeväisyysgaalaan jää kokonaan ilmaan. Härkönen on kirjoittanut sen ehkä vain siksi, että näin teokseen on saatu ajankohtaisuutta, koska sen yhteydessä pääsee muistelemaan viime syksyn iskua eduskunnan pylväisiin.

Vauhdikkaan juonen lisäksi Härkönen kiinnittää huomiota säätiöiden kummallisuuksiin. Niissä voisi olla pengottavaa tosielämän tutkiville journalisteille. Miksei myös Petteri Orpon hallitukselle, joka valmistautuu etsimään uusia säästöjä huhtikuun puoliväliriihessä. Verovapaissa säätiöissä pyörivät isot rahat, rahankeräysten valvonta on olematonta ja rahankeräystuotosta saa vähentää "kohtuulliset kulut", mutta laki ei määrää, mikä on kohtuullista.

"Hyväntekeväisyys on uskottava kuori mille tahansa vehkeilylle", Suunan toimittajakollega Raffe valottaa hänelle säätiöiden taustoja.

Hyväntekijöissä on huomattavasti vähemmän sivuja kuin Härkösen edellisissä dekkareissa. Silti se on yhtä ylitsepursuava. Suuna Wallan kaoottisen yksityiselämän kuvaaminen toimii hyvin ja kuuluu asiaan. Muuten rönsyilyä on liikaa. Beckerin säätiötä johtavien Greta ja Henrik Kiven pettämisten ja riitojen sekä heidän todella häiriintyneen aikuisen pojan Paulin rooli ovat sellaisia, että pieni karsiminen olisi tehnyt teokselle hyvää. Teoksen heikoin lenkki on Pauli. Kaikki häneen liittyvä ampuu liian yli.

Hyväntekijät tuntuu sivumääräänsä pidemmältä teokselta. Tämä ei ole moite eikä kehu. Moni lukija varmasti pitää tällaisesta. Itselleni vähän vähempi vuolassanaisuus olisi jättänyt paremman vaikutelman, mutta ei se tätä dekkaria mihinkään kaada. Hyväntekijät on taitava ja jännittävä kokonaisuus, jossa on riittävästi oikeaakin asiaa.

Suuna päänä juttuihin säntäävä Suuna Walta on hieno dekkarihahmo. Toimittajat ovat dekkareissa usein sivuhenkilöitä, päähenkilöpoliisin luotettuja, joiden yhteispeli hyödyttää kumpaakin osapuolta. Rämäpäinen Suuna Walta sen sijaan syöksyy tilanteisiin ja käy rikosylikonstaapeli Jens Jäämeren hermoille.

Aihe vie kirjoittajaa eikä kirjoittaja aihetta Charlotte Al-Khalilin lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä rikosromaanissa Kun kaikki on ohi

Charlotte Al-Khalili: Kun kaikki on ohi (När allt är över). Suomentanut Anu Koivunen. 463 sivua, Docendo 2025.

Lauluja kirjoittaessa miehen pitää viedä riimejä, ettei käy niin, että riimit vievät miestä. Jotenkin näin viihteen monitoimitaituri Jukka Virtanen pohti sanoitustyötä. Hänellä riimit olivat aina kohdillaan.

Virtasen sanat tulivat mieleen Charlotte Al-Khalilin Kun kaikki on ohi -rikosromaania lukiessa. Painava aihe lähisuhdeväkivallasta on vienyt kirjoittajaa niin, että tarinan juoksutus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tulos on staattinen dekkari, jossa sanottavakin hukkuu toisiaan samanlaisina seuraaviin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin. 463-sivuisessa kirjassa pitää odottaa sivulle 450 ennen kuin käänne tulee. Se on kyllä hyvä ja lukijalle tyydytystä antava.

Sääli, että Kun kaikki on ohi on ylipitkä ja tylsähkösti kirjoitettu, sillä paperilla sen ainekset herättävät mielenkiintoa. Teoksen päähenkilö syyttäjän assistentti Olivia Oldenheim istuu pyörätuolissa jalka amputoituna toisen silmänsäkin menettäneenä ja kasvot ruvella oman entisen väkivaltaisen parisuhteensa seurauksena. Se johti auto-onnettomuuteen, jossa Olivia vammautui pysyvästi. Mies sen sijaan selvisi vähillä naarmuilla ja on jo palannut ex-anoppinsa suosioon.

Syyttäjävirastossa Olivia suhtautuu parisuhdeväkivaltajuttuihin intohimoisesti. Kun hänen jo kerran hoitamansa jutun Jennifer Segerhoff katoaa, Olivia tekee kaikkensa, että Jenniferin mies Tom Segerhoff saa tuomion. Edellisellä kerralla hän selvisi vaimonsa pahoinpitelystä ehdollisella. Lisäksi Jennifer vakuutti oikeudessa, että tuli pahoinpidellyksi omaa syytään.

Väkivallan normalisoituminen osaksi suhdetta ja siitä lähtemisen vaikeus tulevat jatkuvasti esiin Olivian hoitamissa jutuissa. Hän painaa päälle, että tutkintaa on jatkettava, vaikka Jenniferin ruumista ei pitkässä tutkinnassa löydy, eikä ole ollenkaan varma, että mitään rikosta on edes tapahtunut. Toisaalta olisiko hän jättänyt pienen tyttärensä, jos olisi kadonnut omasta tahdostaan?

Jenniferin ääntä teoksessa kuullaan vain hänen sisarelleen kirjoittamissa, mutta postittamatta jääneissä kirjeissä. Niissä Jennifer kertoo pelosta ja Tomin muodostamasta uhkasta, jonka takia hänen on tyttärensä kanssa oltava koko ajan valmiina poistumaan salaperäisen Lesken järjestämistä turvataloista.

Jenniferin viimeisestä tunnetusta olinpaikasta löytyy kamppailun jälkiä ja hänen vertaan.

Turvapalveluyrityksen omistava Tom Segerhoff on jo uudessa suhteessa ja kiistää kaiken.

Charlotte Al-Khalilin sinänsä vahvassa tarinassa istutaan kuulusteluhuoneessa ja tutkintaryhmän kokouksissa. Työpaikallaan Olivia kohtaa vammansa takia väheksyntää ja sivuuttamista. Kotonaan hän kiinnittää jalkaproteesin ja vahvistaa itseään juoksumatolla. Uskaltaa jopa ihastua uuteen työtoveriinsa.

Samat kuviot toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tutkintaryhmän turhautuminen kasvaa, koska mitään todisteita rikoksesta ei löydy. Oliviaa arvostellaan suoraan pakkomielteisyydestä juttua kohtaan, mutta tämä ei anna periksi: "Tomin on saatava tuomio".

Tämäkin teos toimisi paremmin, jos sitä olisi viimeisessä vaiheessa lyhennetty reippaasti. Viisikymmentä, jopa sata sivua voisi ottaa helposti pois, jolloin Kun kaikki on ohi olisi jäntevämpi eikä sen onnistuminen jäisi ainoastaan elegantin loppuratkaisun varaan. Tällaisena teos on raskassoutuinen ja uuvuttava.

Sanna Kotajärven upeasti kirjoitettu Valon vapahtajat värisyttää aiheellaan ja kirjoittajan taidokkuudella

Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat - Pimeydenkylväjät 2. 309 sivua, Into 2025.

"Uhri rojahti varpujen sekaan. Tömähdys nostatti ilmaan kevyttä siitepölyä, joka pian laskeutui ruumiin päälle. Sielu sammui. Tuulenvire pyyhkäisi pölyt kasvoilta ja silitti sen jälkeen poskea kuin lohduttaen. Ihon terve punakkuus valui hitaasti elimistöstä samaa tahtia kuin ympärillä olevien mäntyjen varjot liikkuivat metsänpohjaa pitkin. Kostea sammal ja viileä maa-aines karkottivat lämmön ensin raajoista ja lopulta riisuivat sen koko ruumiista."

Sanna Kotajärven toisen dekkarin Valon vapahtajat prologi valpastuttaa. Onko väkivaltaista kuolemaa koskaan ennen kuvattu yhtä ilmaisuvoimaisesti ja samalla näin runollisesti? En ole lukenut Kotajärven Pimeydenkylväjät-sarjan ensimmäistä osaa Pimeän peto, joten odotin takakannen perusteella melko tavanomaista synkkää poliisidekkaria. Kotajärvi ottaa kuitenkin heti alussa luulot pois. Raisiolainen bioanalyytikko ei tyydy helppoihin ratkaisuihin.

Heti kirjan ensiriveillä henkensä menettävä Asko Raitakari on tunnettu riidankylväjä sekä työpaikallaan että päättymässä olevassa avioliitossaan. Perintösotkujen takia Rantakarin melkein ex-vaimo Maarit Santanen on ainoa, joka hyötyy hänen kuolemastaan.

Mutta mitä Rantakari edes teki laitilalaisessa metsässä, jossa käyneet ihmiset ovat kertoneet oudoista aistimuksistaan?

Turun poliisilaitoksen rikostutkija Kasper Rahkolan huomio kiinnittyy surmapaikan lähellä sijaitsevaan eristäytyneeseen uskonnolliseen lahkoon, vaikka päällikkö käskee sen sijaan keskittymään uhrin lähipiiriin. Sieltä ne syylliset yleensä löytyvät.

Se onkin melkoinen lahko. Vanhatestamentillisia uhrimenoja järjestävän Jeesuksen jälkeläisten vapahtajayhteisön pienen piirin jäsenet on saatu uskomaan, että he todella ovat ristiinnaulitun suoria jälkeläisiä, ja Herodeksen jälkeläiset taas vainoavat heidän alle kaksivuotiaita lapsiaan. Yhteisöä johtava Elias sanoo sen oppien perustuvan alkuperäisiin teksteihin, jotka ovat monista syistä jääneet pois Raamatusta.

Kaikki olemassa olevat jälkeläiset on nyt saatu koottua maatilalle, jonka yhteyteen on vuosien myötä rakennettu lisää taloja ja muita rakennuksia odottamaan suurta tehtävää.

Sanna Kotajärvi yhdistelee taitavasti lähes kaikista poliisiromaaneista tuttua rikostutkintaa ja värisyttäviä kohtauksia. Valon vapahtajissa on vahva tunnelma, jota lisää poikkeuksellisen taitava ilmaisu kautta koko teoksen.

"Vaikka ilta hätisteli jo tulollaan ja kertoi pienin vihjein metsälle tuovansa lopulta yön pimeyden, eteni se liian hitaasti Kasperin makuun", alkaa jakso, jossa Kasperi työparinsa Toni Rekolan kanssa valmistautuu vakoiluretkelle yhteisön maille toukokuun valoisassa illassa.

Vihjeet ovat vahvat siihen, mistä suunnasta Asko Raitakarin tappaja löytyy ja ampujankin arvaa jo paljon ennen loppua. Ne eivät kuitenkaan ole olennaisimpia asioita. Kotajärvi on järjestänyt teokseensa huipennuksen, joka todella tuntuu. Ja ikään kuin muistutuksena siitä, että mikään ei ole yliampuvaa Valon vapahtajissa, poliisien jutustelussa muistellaan aiempia Suomessa vaikuttaneita lahkoja, joiden oppeja voi huoletta kutsua pähkähulluiksi.

Sanna Kotajärvellä on varmat otteet, mahtava mielikuvitus ja erityinen kertojan taito. Eihän silloin voi syntyä muuta kuin tavallista parempi dekkari.

Emelie Scheppin Kuolema heinäkuussa yllättää tavanomaisuudellaan, mutta sen kirjoittamiseen oli hyvä syy

Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa (Hundra dagar i juli). Suomentanut Hanna Arvonen. 442 sivua, Otava 2025.

Ruotsissa riittää dekkarikuningattaria. Yksi menestyneimmistä ja lahjakkaimmista on Emelie Schepp, johon kustantajat eivät uskoneet. Niinpä hän julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Märkta för livet (Ikuisesti merkitty) omakustanteena vuonna 2013. Sitä myytiin 40000 kappaletta. Kaikkiaan hänen Jana Berzelius -dekkareitaan on julkaistu yli 30 maassa ja myyty yli kolme miljoonaa.

Scheppin kirjojen menestys on helppo ymmärtää. Syyttäjä Jana Berzelius on teräksenkova hahmo, jolla on poikkeuksellinen ja jatkuvasti eteen tuleva menneisyys rikollisorganisaation eräänlaisena lapsisotilaana. Se on tatuoitu hänen niskaansa, ja sen salaaminen edellyttää joskus lain toiselle puolelle siirtymistä.

Emelie Schepp todella osaa kaikki koukut, joilla lukija pidetään pihdeissä.

Tätä taustaa vastaan hänen uusin teoksensa Kuolema heinäkuussa on yllättävä siirto tavalliseen kuka sen teki -mysteeriin.

Metsästäjätutkintoa suorittamassa ollut Johan Sundin kuulee puhelimessa, että joku uhkaa hänen vaimoaan Amandaa heidän autotallissaan. Puhelu katkeaa, ja Amanda katoaa jäljettömiin. Tasan vuosi myöhemmin Johan löytyy samasta autotallista päähän ammuttuna ja henkitoreissaan.

Ratkaisematon Amandan katoaminen ja Johanin ampuminen odottaa rikostutkija Maia Bohmia tämän ensimmäisenä työpäivänä runsaan 30000 asukkaan Motalan kunnassa. Parikseen hän saa epävarman koulukiusaamisesta kärsineen Greg Wallinin. Pian entiset kiusaajat nousevat keskeiseen osaan jutun epäiltyinä.

Maian 13-vuotias poika Tim on vakavasti sairas. Hän odottaa Motalan sairaalan teho-osastolla sydämensiirtoa. Aikaa on vähän tai hän menehtyy.

Kuolema heinäkuussa etenee Timin sairautta lukuun ottamatta samalla tavalla kuin tuhannet perusdekkarit. Maia ja Greg kuulustelevat ja keräävät todisteita. Tukea tulee rikososaston pomolta Peppe Norlénilta ja tietotekniikasta vastaavalta Noomi Sandströmiltä. Siinä koko Motalan rikososasto.

Maia on joutunut muuttamaan Motalaan äitinsä taloon poikansa sairauden ja edesmenneen miehensä jättämien velkojen takia. Hänelle kaikki on uutta paikkakunnalla, mutta Greg tuntee kaikki paikat ja ihmiset. Heissä on monia jutun kannalta epäilyttäviä tyyppejä. Johanin ja Amandan avioliittokaan ei ollut niin harmoninen kuin miltä näytti ulospäin.

Jos kirjoittaja olisi vähemmän taitava kuin Schepp, Kuolema heinäkuussa olisi tuiki tuttuine kuvioineen jopa tylsä. Nyt ei ole. Emelie Scheppin tavaramerkkeihin kuuluvat kiihkeyden tunnetta ylläpitävät lyhyet kappaleet ja nopeat käänteet. Niiden avulla Kuolema heinäkuussakin säilyttää mielenkiintonsa jo ennen lopun kuumeista kilpajuoksua aikaa vastaan, jossa panoksena on Timin elämä.

Loppuratkaisuissa Schepp yllättää vielä kerran, ja sitten uudelleen. Ei Kuolema heinäkuussa yllä Jana Berzelius -dekkareiden tasolle, mutta tässä tavanomaisempien rikosromaanien sarjassa hän kyllä näyttää taas taitonsa tavallista juonikkaampana tarinankertojana.

Syy Kuolema heinäkuussa -teoksen kirjoittamiselle selviää loppusanoissa. Niistä avautuu, miksi Schepp loi kylmyyttä hohkavien Jana Berzeliusten sijaan tällä kertaa tarinan, jossa on rutkasti inhimillistä lämpöä.

Matti Laineen uuden jännityssarjan alku räjähtää kuin ruutitehdas - Isänsä tytär esittelee kaksi määrätietoista naista

 

Matti Laine: Isänsä tytär. 350 sivua, Bazar 2025.

Monta kertaa on tullut todettua, että uusien suomalaisten ja yleensä pohjoismaisten jännityskirjojen päähenkilö on nainen, joka panee tuulemaan. Kokeneen dekkarikirjailijan ja tv-jännärien käsikirjoittajan Matti Laineen uudessa teoksessa Isänsä tytär heitä on kaksi. Isänsä tytär on ensimmäinen osa Laineen kovaotteista sarjaa, jonka on määrä kasvaa kolmiosaiseksi.

Isänsä tytär on Berliinissä asuva Kata Kovanen, joka työskentelee Armadillo-nimisessä ajatuspajassa. Sen missio on tukea maalituksen kohteeksi joutuneita toimittajia ja tutkijoita monin tavoin ja tarvittaessa turvapaikka järjestämällä. 

Kata on sitä, mitä jännityskirjojen miessankarit ovat olleet vuosikymmenten ajan: hurjastelee moottoripyörällä, rääkkää itseään kuntosalilla, osaa taistelutaitoja, kiskoo sille päälle sattuessaan viinaa kaksin käsin ja on sääntöihin sopeutumaton oman tiensä kulkija. Lisäksi hän soittaa bändissä punkrokkia. Rämäpää, joka on valmis hulluihin tempauksiin saadakseen tahtonsa läpi.

Isä on entinen erikoisryhmän poliisi Rene Kovanen. Hän on mennyt raiteiltaan vaimonsa kuoleman jälkeen ja jättänyt Katan tämän tädin hoiviin Saksaan. Isä ja tytär eivät ole tavanneet toisiaan viiteentoista vuoteen. Rene on eristäytynyt Lappiin.

Tarinan toinen jääräpäinen nainen on Kittilän poliisista KRP:hen kovempien juttujen pariin päässyt kunnianhimoinen rikostutkija Olivia Susi. Hän ei usko, että Lapissa kadonnut helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Harri Jakoila on tehnyt itsemurhan vaikka muiden on helppo niin uskoa, olihan Jakoila masentunut ja alkoholisoitunut poliisi, joka oli siirretty rikosjuttujen tutkinnasta papereita pyörittelemään.

Lukija tietää tässä vaiheessa enemmän: Jakoila on saanut yhteyden Rene Kovaseen ja lähtenyt ajamaan tämän luokse tärkeän asian kanssa. Kovasen matka tapaamispaikkaan katkesi moottorikelkkaonnettomuuteen ja Jakoila on murhattu perille saavuttuaan.

Kolmikon tiet kohtaavat Lapin erämaamökissä, mutta sitä ennen on tapahtunut paljon. Armadillon avun kohteena ollut suomalainen toimittaja Eeli Järvinen on ottanut uudelleen yhteyttä Kataan, koska hän on saanut lisää todisteita sotilaskäyttöön tarkoitetun materiaalin salakuljetuksesta Suomesta Venäjälle. Juonessa on mukana virkavaltaa ja poliittista eliittiä. Järvisen maine mustattiin aiempien samasta aiheesta tehtyjen juttujen takia, mutta nyt pelissä on koko elämä.

Lisäksi Armadillo joutuu laajan verkkohyökkäyksen kohteeksi. Vaarassa ei ole siis vain Järvinen vaan myös hänen tukijoukkonsa.

Vauhtia, tosi pahoja konnia, agenttitoimintaa ja huimia juonenkäänteitä Isänsä tyttäressä riittää alusta loppuun saakka. Kyseessä on valioluokan jännityskirja, jossa sivutaan vakaviakin asioita. Matti Laine saa homman toimimaan kybällä. Tämän seurassa ei taatusti pitkästy.

Miellyttävää on, että vaikka kyseessä on kolmiosaisen sarjan alku, Isänsä tytär on kuitenkin teos, jossa kerrotaan kokonainen tarina. Aineksia jatko-osille jää silti riittämiin. Viimeisellä sivulla pohjustetaan Katan menneisyyteen liittyvä uusi mysteeri. Lisäksi teoksen muissa henkilöissä riittää varmasti vielä paljon pureskeltavaa. Erityisen kiinnostavalta tapaukselta vaikuttaa Armadilloa johtava Rouva Weber, jolla on tausta tiedustelupalvelussa.

Nerokas rikostarina ja kulttuurihistorian runsaudensarvi yhdistyvät Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmannessa osassa Valkoinen susi

Antti Vihinen: Valkoinen susi. 343 sivua, Into 2025.

Sydän pamppailee. Ei niinkään jännityksestä vaan kiihtymyksestä. Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmas osa Valkoinen susi ei päästä otteestaan. Se hakee vertaistaan nerokkaiden dekkareiden luokassa, mutta on vielä enemmän. Monissa kulttuurialan tehtävissä vaikuttanut Vihinen on kehystänyt rikostarinan säveltäjämestari Jean Sibeliuksen Ainolaan liittyvillä todellisilla ja keksityillä anekdooteilla tavalla, joka osoittaa suurta perehtyneisyyttä aiheeseen. Niiden lisäksi Tampereen historiaan liittyvät kiinnostavat yksityiskohdat nostavat Valkoisen suden täysin omalle tasolleen suomalaisten rikosromaanien joukossa.

Vihinen yhdistelee sarjassaan luovasti fiktiota todella tapahtuneisiin asioihin. Sen ensimmäinen osa Punainen prinsessa kasvoi ansiokkaaksi tutkielmaksi Saksan Baader-Meinhoff -terroristien mielenmaisemasta.

Valkoisessa sudessa faktaa on se, että Suomen sotilastiedustelu nauhoitti salaa Mannerheimin ja Hitlerin keskustelun Imatralla 4.6.1942 Hitlerin yllätysvierailulla marskin syntymäpäiville. Kyseinen noin 11-minuuttinen Ylen hallussa oleva nauhoite on tiettävästi ainoa, jossa on kuultavissa Hitlerin puhetta normaalilla äänellään ilman teatraalista pauhetta. Nauhoitteella Hitler puhuu avoimesti Saksan yllättäneistä itärintaman ongelmista.

Fiktiota teoksessa on se, että nauhoitteita onkin kaksi. Kadonnut ja nyt vuosikymmenten jälkeen löytynyt on pidempi. Ainutlaatuisen äänitteen arvo on yhdelle miljoonaluokkaa, toiselle ideologisista syistä korvaamaton. Sen koodinimi on Valkoinen susi.

Murhapoltosta se alkaa. Ylen arkistotyöntekijä löytyy sängystään kuolleena pääsiäisen alla vuonna 2019. Sitten kuolleena löytyy myös saksalaisdiplomaatti. KRP:n tamperelaiskomisariot Berglund ja Ruokosalmi saavat hoidettavakseen jutun, joka pilaa odotetut pääsiäisvapaat.

Vihinen kirjoittaa isoista asioista, mutta letkeästi ja humoristisesti. Eriparinen toisiaan täydentävä poliisikaksikko on mainio luomus. Sorilla Rhytm´n´bluesiksi kutsuttavassa parivaljakossa tiimiä johtava Berglund edustaa harkitsevaa ja rauhallista bluesia, kun taas Ilveksen entinen pakki Ruokosalmi käy juttujen kimppuun samalla vimmaisella rytmillä, jolla jahtasi kiekkoa kaukalossa aktiiviurallaan.

Ennen kuin poliisit alkavat yhtään päästä tapahtumien jäljille, Vihinen vie lukijan kesäkuuhun 1942. Ainolan piika Helmi Soininen herätetään varhain aamulla tekemään kuuluisaa kaalipiirakkaansa arvovieraille. Piirakka valmistuu Presidentinlinnan keittiössä. Sen jälkeen Helmi viedään muun seurueen mukana Imatralle tarjoilemaan sitä. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen hänen piilotettavakseen sujautetaan litteä pahvikotelo, jossa on ääninauha. Kotelo unohtuu vuosikymmeniksi Helmin tavaroiden joukkoon Ainolan ullakolle, koska kukaan ei tule kyselemään sen perään.

Ainola-jaksoissa Vihinen kuvaa julkisuudessa vähemmän muisteltua Sibeliusten sodan aikaista saksalaismielisyyttä, joka Aino-rouvan tapauksessa meni fanaattisuuteen asti.

Unohduksiin painunut äänite löytyy vasta 1990-luvulla, mutta sen Ainolan ullakolta löytänyt dosentti pitää aarteen itsellään. Dosentin jäämistöä purettaessa nauha päätyy Ylen arkistoon Tampereen Mediapolikseen. Sen vähiin käyneet työntekijät ymmärtävät äänitteen arvon - kukin omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Siitä alkaa murhien ketju, joka ei lopu kahteen uhriin.

Tarinaan saumattomasti sopivien kulttuurihistoriallisten katsausten lisäksi Vihinen on luonut dekkariinsa mielenkiintoisen pienoisesseen natsien propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja NSDAP:n pääideologin Alfred Rosenbergin ajattelusta siitä, miten mieliä muokataan.Väkivallan sijaan heidän aseitaan olivat kulttuuri ja taide.

"Ensin vallataan kieli, sitten mieli", Valkoisen suden tamperelainen uusnatsijohtaja Wotan tulkitsee Goebbelsin ja Rosenbergin ajatuksia.

"Pikkuhiljaa natsien viljelemät abstraktit käsitteet ja sanat olivat päätyneet jokapäiväiseen kielenkäyttöön, lehdistöön ja kahvilakeskusteluihin, ja ne oli hyväksytty yleisiksi totuuksiksi", Vihinen kirjoittaa, ja vetää tästä suoran langan nykyisten oikeistopopulistien, myös perussuomalaisten nousuun ja metodeihin.

Antti Vihisen taitoa on, että mikään varsinaisen rikostarinan kuorrutus ei tunnu päälle liimatulta saarnaamiselta tai omalla sivistyneisyydellä briljaukselta. Nerokkaasti kehitelty dekkari, johon liittyy vielä tiedustelumaailman ulottuvuus, pysyy koko ajan raiteillaan ja syvenee kohti loppua. Siinä selviää, miksi muun kuin rahan takia Hitlerin lähes tunnin mittainen yksinpuhelu on niin tärkeä.

Valkoinen susi on järisyttävän taidokas teos jokaisella osa-alueellaan. Vihinen liikkuu suvereenisti genrestä toiseen. Siksi se saa sydämen pamppailemaan. Vaikka hyviä dekkareita ilmestyy paljon, on näin hyvin rakennetun, punnitun, moniulotteisen ja humaanin teoksen lukeminen harvinaista ekstraa. Jotain paljon enemmän. Elämys.

Alavireisessä Islantiin sijoittuvassa dekkarissa Hylkeenmetsästäjä nopealiikkeisiä ovat vain ihmissuhteiden käänteet

 

Seppo Mustaluoto - Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä. 284 sivua, Otava 2025.

Islannin Länsivuonot ovat tulleet suomalaisille tutuiksi neljän viime vuoden aikana Satu Rämön ilmiömäisen suosittujen Hildur-dekkarien kautta. Sarjan neljättä osaa Rakelia myytiin viime vuonna 119000 kappaletta ja kahta aiempaakin osaa yli 60000 kumpaakin.

Osittain samoihin maisemiin sijoittuu Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteinen dekkari Hylkeenmetsästäjä. Mustaluodolla on tausta ammattisotilaana, islantilaisella Einarssonilla poliisina, jolla on kokemusta myös erikoisjoukoista. Kaksikon tausta herättää odotuksia Rämöä rouheammista rikoksista.

Alussa mennäänkin suoraan asiaan. Teoksen ja nyt alkavan sarjan päähenkilö Reykjavikin poliisin rikostutkija Reimar Sigurdsson on ruumiin äärellä Länsivuonojen Strandirin alueella. Pitkään ei tarvitse arvuutella, onko kyseessä tapaturma vai henkirikos. Mies on ammuttu samanlaisella kiväärillä, jolla metsästetään hylkeitä.

Aika nopeasti selviää, että murhattu Olaf Isaksson on saapunut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana Timo Karhun nimellä vuonna 2005. Sitten hän on kadonnut, kunnes ilmaantui uudella nimellä Islantiin. Kyseessä on siis mitä ilmeisemmin Venäjän agentti. Ovatko murhan takana Keflavikissa tukikohtaansa pitävät amerikkalaiset vai venäläiset itse? Kyse voi olla Venäjän eri tiedusteluelinten keskinäisestä kaunastakin.

Mustaluoto ja Einarsson petaavat hyviä asetelmia, mutta suorasukaisesta alusta huolimatta Hylkeenmetsästäjä on kummallisen alavireinen rikosromaani. Alun jälkeen suuri osa tapahtumista on sitä, että ajetaan Reykjavikin poliisilaitokselta uudelleen Strandiriin tutkimaan rikospaikkaa ja sitten takaisin. Kolme tuntia siivu. Tai sitten istutaan Reykjavikin poliisin kahvihuoneessa pitämässä palaveria. Ponnettomaan kerrontaan eloa tuovat ainoastaan Reimarin äkilliset väkivallanpurkaukset.

Tapauksen Suomi-yhteyden takia tutkimuksia tukemaan lennätetään Suojelupoliisin etsivä Antti Korhonen. Antista ja Reimarista tulee tiivis hyvin yhteen puhaltava tiimi. Miesten välille syntyvä ystävyys ja keskinäinen lojaalius pitää sittenkin, kun on tehtävä tapauksen tutkinnassa eteen tulevien asioiden takia luovia ratkaisuja, käytännössä räikeitä virkavirheitä.

Hylkeenmetsästäjä etenee kieltämättä yllättäviin suuntiin, mutta en ole varma, onko se teokselle eduksi. Tasapaksusti etenevässä tarinassa nopealiikkeisiä ovat vain Reimarin ihmissuhteissa tapahtuvat käänteet. Intohimoton avioliitto Unnurin kanssa päättyy muutaman päivän kestävässä tarinassa kuin seinään, mutta uusi heila odottaa jo Länsivuonoilla. Uuden suhteen myötä murhakin näyttäytyy kokonaan uudessa valossa.

Hylkeenmetsästäjässä on muutakin samaa kuin Rämön Hildureissa. Kerrotaan islantilaisista kansantarinoista ja Reimar saa unessa ilmoituksia tulevista asioista. Rinnakkainen maailma on molemmissa totta eikä vain tarua.

Yhteistä on myös suomalaispoliisi. Mutta siinä missä Hildur veti heti mukaansa, Hylkeenmetsästäjästä jäi hämmentynyt jälki. Miksi tällaisten kirjoittajien taustalla tällainen dekkari, joka on enemmän ihmissuhde- kuin rikosromaani? Ja miksi näin vaisusti kirjoitettu? 

Päällimmäiseksi teoksesta jäi tunne, että Islannissa naiset ratkaisevat väkivaltaisten aviomiestensä muodostaman ongelman murhaamalla heidät. Yksi murha teoksessa kerrotaankin, mutta myös Reimarin väkivaltaisen isän poistuminen kuvioista saattoi olla muutakin kuin onnettomuus.

Takakannen mainostekstin kirjoittaja ei ole edes lukenut kirjaa, kun väittää sitä toiminnantäyteiseksi. Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä ei ole ollenkaan. Odottelua, kahvinjuontia, aamiaisen ja päivällisen syöntiä ja autossa istumista sitä vastoin riittää.