torstai 28. marraskuuta 2019

Sissejä vai sotarikollisia?



Mikko Porvali: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. 
Atena 2013. 299 sivua.
Bair Irincheev - Pjotr Repnikov: Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam – Legendaarinen sissi-isku vai sotarikos? Minerva 2013. 233 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 20.12.2013.

Kaukopartiomiehet ovat talvi- ja jatkosodan myyttisimpiä taistelijoita. He suorittivat tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä kymmeniä kilometrejä vihollisen selustassa. Jo pitkät kulkumatkat linjojen takana herättävät kunnioitusta. Päälle tulevat vielä nälkä, vilu tai helle, syöpäläiset sekä tietenkin alituinen kuolemanvaara.

Suomalaisissa sotakirjoissa, joista monien kirjoittajat olivat itse entisiä kaukopartiomiehiä, heidät on erotettu tarkkaan vastapuolen siviilejä murhanneista partisaaneista. Tänä syksynä ilmestyneissä tutkimuksissa osoitetaan, ettei ero ollut aivan niin suuri kuin on kuviteltu.

Uuden polven sotahistorioitsijoiden kärkinimi Mikko Porvali osoittaa kirjassaan Hyökkäyksen edellä todeksi sen, minkä arkijärkikin sanoo: sodan poikkeusolosuhteissa myös suomalaiset surmasivat siviilejä.

Bair Irincheevin ja Pjotr Repnikovin suomalaisiin ja neuvostoliittolaisiin dokumentteihin pohjaavassa kirjassa Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam kysytään, oliko suomalaisten helmikuussa 1942 tekemä legendaariset mittasuhteet saanut isku oikeasti sotarikos, koska se kohdistui kenttäsairaalaan.

”Ruumiit hinasimme metsään”

Mikko Porvalin myös erinomaisesti dokumentoitu kirja kertoo juuri ennen jatkosotaa tapahtuneesta kersantti Ilmari Tolvasen johtamasta partiosta, jonka tarkoituksena oli kerätä tietoa puna-armeijan miehittämältä Kannakselta sekä katkaista rautatie. Kirjan nimen mukaisesti osasto Tolvasen tehtävänä oli selvittää, mikä hyökkäykseen valmistautuvaa Suomen armeijaa odottaa rajan toisella puolella.

Haastattelujen ja arkistotutkimuksen lisäksi Porvalin lähteenä on heti partioretken jälkeen 30.7.1941 Yleisradion tekemä hengissä selvinneiden kaukopartiomiesten propagandahenkinen haastattelu, jonka julkaiseminen kuitenkin kiellettiin. Ne ja Porvalin erinomainen kertojanote luovat realistisen ja seikkailullisista sotakirjoista poikkeavan kuvan miehistä ääriolosuhteissa.

Osasto Tolvanen liikkui heinäkuun 1941 alussa Kivennapa–Viipuri -tiellä. Takana oli 150 kilometriä maastossa, kun syntyi ajatus kaapata auto. Kuorma-auto pysäytettiinkin, mutta sen matkalaiset osoittautuivat siviileiksi.

Sanansaattajiksi ei ryssiä voitu päästää, ja siitä syystä kuului pimeässä muutama laukaus. Ruumiit hinasimme metsään, raportoi kersantti Mauri Kärpänen retken jälkeen.

Väärin vai oikein?

Porvali osoittaa, että sotaväen rikoslain nojalla tapahtunut oli ehdottomasti väärin, mutta toisaalta sodan tragediasta kertoo sotilaiden mahdoton tilanne. Automiesten paetessa koko partio olisi voinut paljastua.

Moraalista punnintaa tehdessään Porvali tuntuu kallistuvan vapauttavalle puolelle jo senkin takia, että osasto Tolvasen kahdeksan miestä liikkuivat kotiseudullaan Neuvostoliiton hyökkäyssodassa valloittamalla alueella.

Muita Porvalin esiin nostamia arkoja asioita ovat retkikunnan epätietoisuus haavoittuneen toverin kohtalosta sekä siviilien omaisuuden varastaminen, mikä oli jyrkästi kiellettyä.

Mikko Porvalin tavaramerkkejä ovat faktojen hallinta ja kirjojen dokumenttipohjaisuudesta huolimatta eläytyvä kirjoitustyyli. Tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta, vaikka kirjoittaja syntyi 40 vuotta kuvaamiensa tapahtumien jälkeen.

Kenttäsairaalaa tuhoamassa

Vielä haastavampia väitteitä esittää venäläinen tutkijakaksikko Petrovski Jam -kirjas-
saan. Se pohjautuu kummankin maan arkistotietoihin ja kertoo kaksi versiota samasta tapahtumasta jättäen johtopäätösten tekemisen lukijalle.

Luutnantti Ilmari Honkasen johtama sadan hengen sissiosasto hyökkäsi 12. helmikuuta 1942 Karjalassa sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltotukikohtaan ja tuhosi sen täysin. Partion oman ilmoituksen mukaan hyökkäyksessä poltettiin 60 rakennusta ja tapettiin 500 vihollista. Omat tappiot olivat vain 11 miestä. Honkasesta tuli Mannerheim-ristin ritari numero 50 vielä samassa kuussa.

Mutta oliko kyseessä suomalaisten kaukopartio-osastojen kaikkein suurin menestys vai sotarikos? Petrovski Jamissa oli nimittäin myös puna-armeijan liikkuva kenttäsairaala, jonka Honkasen johtama iskujoukko tuhosi potilaineen ja henkilökuntineen.

Avainkysymys on se, tiesivätkö suomalaiset kyseessä olevan sairaala vai selvisikö se heille vasta yöllisen hyökkäyksen jälkeen. Yksiselitteistä vastausta ei arkistoista löydy, koska kaukopartiotoiminnan asiakirjat vietiin sodan jälkeen pois Suomesta operaatio Stella Polariksessa.

Toinen tärkeä kysymys on se, peiteltiinkö sairaalan tuhoamista suomalaisessa julkisuudessa. Tähän viittaa se, että ensimmäisessä radiosanomassaan hyökkäyksen jälkeen Honkanen puhuu kenttäsairaalan tuhoamisesta, mutta sen jälkeen suomalaisissa asiakirjoissa ei puhuta sairaalasta, vaan ”kohteesta numero 3”.

Neuvostojulkisuudessa korostettiin hyökkäyksen raakuutta ja nostatettiin vihaa valkosuomalaisia kohtaan. Neuvostoliitossa osasto Honkasen iskusta tehtiin malliesimerkki onnistuneesta sissihyökkäyksestä ja Puna-armeijan partisaanit toistivat sen kaavaa. Haastava kysymys on, aiheuttiko sen esimerkki osaltaan myös partisaanien sotarikokset Suomen puolella.

Vakoojat puurtavat työssään


Jukka Parkkari: Kontrolli parempi. Arktinen Banaani 2013. 286 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.12.2013.

Jännityskirjailijoiden mielikuvituksettomuudesta tai asiantuntemuksen puutteesta kertoo, ettei Helsingin asemaa kylmän sodan vakoilukeskuksena ole osattu hyödyntää. Viikkolehden entinen päätoimittaja Jukka Parkkari on täyttänyt aukkoa nyt jo kolmanteen osaan ehtineellä kirjasarjallaan, mutta sekin sijoittuu kylmän sodan jälkeen 1990-luvulle.

Kontrolli parempi -romaanissa valuutta on vielä markka ja presidentti Ahtisaari. Kansainvälisestä terrorismista ei tiedetä mitään, vaan Yhdysvaltojen CIA ja Venäjän sotilastiedustelu GRU keskittyvät toistensa kampittamiseen. Suomen pääesikunnan tutkintaosasto toimii erotuomarina, että vakoilu pysyy sallituissa rajoissa.

Nyt CIA:n uuden johtajan George J. Tenetin antama tehtävä on saada oma mies Venäjän presidentin Boris Jeltsinin lähipiiriin ja tehdä värväys juuri Helsingissä.

Parkkarin kirjojen tavaramerkki on tiedustelutoiminnan uskottava ja asiantunteva kuvaus. Hänellä on erinomaiset lähteet. Lukija voi vain arvailla, miten lähellä esimerkiksi CIA:n toimintaa Helsingissä johtava Mukava Bill on oikeaa vastinettaan todellisuudessa. Tai ovatko agentit värvänneet toisiaan juuri niin kuin romaanissa kuvataan.

Vakoilu on Parkkarin kuvaamana ulkoisesti epädramaattista toimintaa. Kontakteja pitää syöttää ja juottaa. Vastineeksi saatavat tiedot voivat olla hataria ja tiedustelumies joutuukin värittämään raporttiaan kuin paraskin sensaatiolehden toimittaja.

Vakoilu on myös psyykelle kovaa työtä. Ei riitä, että vastapuolella ovat toisten valtojen vakoojat, sillä kehenkään ei voi luottaa omallakaan puolella. Tästä juontuvat myös Kontrolli parempi - romaanin varsinaiset juonelliset koukut, jotka aukeavat vasta lopussa.

Ihmisluonnon Parkkari hallitsee huonommin kuin vakoilu- ja asetekniikan. Tämä heikensi jo edellistä romaania Vastarannan vakoilija ja sama ongelma on uutuudessakin: ihmiset valmistautuvat äärimmillään pettämään työtoverinsa ja maansa, mutta tästä johtuva paine ei välity lukijalle, vaikka kaksoiselämää olisi vietetty jo vuosia. Eräskin romaanin keskeinen henkilö tekee loikkauspäätöksen kuin päättäisi tilata pizzaa.

Jukka Parkkari kutoo kuitenkin verkkoaan sujuvasti ja lukijan kuin kulissien taakse päästäen. Jännitystä voi luoda ilman pyssyleikkejä ja loppuratkaisut yllättävät aidosti niin kuin pitääkin. Kontrolli parempi on mainiota viihdettä niin kuin Parkkarin edellisetkin kirjat.

Kylmää sotaa shakkilaudalla


Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2013. 295 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.12.2013.

Komisario Erlendur hiipui hiljaa pois Islannin kylmillä nummilla Arnaldur Indriðasonilta viime syksynä suomennetussa romaanissa Menneet ja kadonneet. Samalla päättyi yhdeksänosaiseksi ehtinyt sarja, joka on kovalla pohjoismaisellakin mittapuulla kaikkien aikojen parhaita.

Menneisyys ja nykyaika risteilivät kihelmöivästi Arnaldurin aiemmissa dekkareissa. Nyt ilmestyneessä Mestaruusottelussa ollaan ja pysytään Reykjavikissa kesällä 1972.

Poliisi on valmiiksi ylikuormittunut, sillä alkamassa on vuosisadan shakkiottelu: Boris Spasskin ja Bobby Fisherin maailmanmestaruusottelu on suurvaltapolitiikkaa ja turvatoimet huipussaan. Sitten nuori poika puukotetaan kuoliaaksi elokuvateatterissa ja Marion Briemin johtama poliisi saa lisää ajateltavaa. Pojalla oli tapana nauhoittaa elokuvan äänet C-kasetille. Tarttuiko nauhalle myös jotain muuta?

Päähenkilö on vaihtunut, mutta tietty alakulo on läsnä myös tässä teoksessa. Pohjoinen melankolia myy, sillä Arnaldurin kirjoja on julkaistu 50 maassa. Hänen valttejaan ovat erinomaisen henkilökuvauksen lisäksi tarkkuus ajassa ja miljöössä sekä tietenkin loistavat juonet, joita Arnaldur punoo perinteisessä kuka sen teki -hengessä.

Mestaruusottelussa hän tietenkin käyttää taidolla hyväkseen shakin MM-ottelun luomaa poikkeustunnelmaa Reykjavikissa ja laajentaa perspektiiviä koko kylmän sodan kauteen. Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin, ei silloin, kun suurvallat olivat keskellä Eurooppaa valmiita käymään ydinasein toistensa kimppuun.

Lopuksi mestari hämmentää lukijansa oikein perusteellisesti. Onko tämä dekkari jonkun uuden alku vai vanhan loppu?

Saastainen on maailmakin


Marko Leino: Saasta. Teos, 513 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.12.2013.

Marko Leinon Epäilys ilmestyi 2004, Ansa 2009 ja trilogian täydentävä Saasta tänä syksynä. Harva ilmestymistahti voi tehdä vaikeaksi havaita, että kyseessä on suomalaisen rikoskirjallisuuden poikkeuksellinen huippusaavutus. Rosvot ja poliisit -kilpajuoksun sijaan Leino sukeltaa syvälle ihmisen tajuntaan ja rikollisen elämäntavan kaiken tuhoavaan vaikutukseen.

Ansa oli suuri arvostelumenestys ja se palkittiin ansaitusti vuoden parhaana dekkarina. Saasta sen sijaan on herättänyt jopa inhon tunteita. Pedofiilejä ja lapsikauppaa käsittelevää romaania on syytetty väkivallalla ja lasten raiskauksilla mässäilystä.

On totta, että Saasta on nimensä veroinen. Se on paikoin kuvottavan yksityiskohtainen kuvaus lapsikaupasta Euroopassa ja sen lonkeroista aina Suomeen asti. Leino kuvaa piinallisen tarkasti, miten ja millaisten vaiheiden kautta valkovenäläinen teinityttö Anžalika joutuu ihmiskauppiaiden kynsiin ja suomalaiseen bordelliin, koska näyttää 16 ikävuottaan nuoremmalta.

Inhon keskellä on syytä muistaa, että maailma on täynnä anžalikoja.

Alkuvuonna julkaistun YK-raportin mukaan ihmiskaupan uhreja on ainakin 118 maailman maassa. 58 prosenttia uhreista on kaupattu seksuaalista hyväksikäyttöä varten, naisia ihmiskauppiaiden uhreista on yli puolet ja nimenomaan lapsiuhrien määrä on kasvanut. Lasten osuus kaikista ihmiskaupan uhreista lähentelee kolmasosaa ja lapsiuhreista kaksi kolmasosaa on tyttöjä.

Leinon kirja on saastaa, koska saastaa on. Voi olla, että sen umpityly tyyli karkottaa lukijoita, mutta eikö pehmeämpi kerronta olisi sievistelyä, joka ei tee oikeutta ihmiskaupan uhreille?

Ihmiskauppiaiden armottomuus, pedofiilien sairas mieli, lapsen hätä ja huumeiden turruttama mieli näiden kynsissä. Marko Leinon Saasta voi olla vuoden tärkein kotimainen romaani, jos antaa sille mahdollisuuden.

Budapest syyskuussa 1939


Vilmos Kondor: Budapestin synnit. Suomentanut Tähti Pullinen. Tammi 2013. 457 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.12.2013.

Pitkään näytti siltä, ettei laadukkaille ruotsalaisdekkareille löydy enää mistään maailmalta haastajia. Nyt hieman väsähtäneille komisarioille antavat kovan vastuksen eurooppalaisesta 1930-luvusta kertovat noir-henkiset tarinat yksityisetsivistä ja kyynisistä lehtimiehistä.

Philip Kerrin ja Vilmos Kondorin sarjoista suomeksi ilmestyivät tänä syksynä toiset osat vielä parempina kuin jo sinänsä erinomaiset avaukset.

Philip Kerrin Kalpea rikollinen on jo esitelty Viikkolehdessä, nyt on Kondorin Budapestin syntien vuoro.

Kondorin kirjassa eletään syyskuuta 1939. Saksa hyökkää Puolaan lännestä ja Neuvostoliitto idästä. Pakolaisia tulvii Unkariin kuin meidän päiviemme Syyriasta naapurimaihinsa. Pakolaistulvan keskellä rajan yli tulee myös Punaisen Ristin autoja mukanaan lääkkeiksi tarkoitettuja huumeita. Autot lasteineen katoavat jäljettömiin.

Huumelastia omilla tahoillaan jäljittävät toimittaja Zsigmond Gordon ja eläkkeellä oleva komisario Sándor Nemes vievät lukijan suursodan aattoa elävien Budapestin ja Wienin hurmeiseen tunnelmaan. Huumeet, salaiset peliluolat, äärioikeisto, sensuuri ja poliittinen peli heräävät taitavan Kondorin käsittelyssä eloon.

Samoin sotaa edeltävä Budapest. Kondor hellii sen katuja, kahviloita, äänimaailmaa ja tuoksuja samaan tapaan kuin Kjell Westö Helsinkiä tämän syksyn mestariteoksessaan Kangastus 38.

Tematiikkakin on kirjoissa pitkälti sama: aatteita ja ihmisiä hulluuden kynnyksellä edessä olevaa onnekseen vielä täysin tajuamatta.

Vilmos Kondor on todellinen tyyliniekka, jolla on silmää ja korvaa myös kuvaamansa ajan pukeutumiselle, kohteliaan muodolliselle puhetavalle kuin myös taju ja kyky nostattaa jännitystä ilman turhaa väkivaltaa.

Kalle Päätalo - Kansan sankari


Ritva Ylönen: Tervaksinen toteemi – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus.Tampere University Press 2013. 467 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 8.11.2013.

3,6 miljoonaa myytyä kirjaa, ainutlaatuinen asema lukijoiden vertaistukena ja silti ensimmäinen kunnollinen akateeminen tutkimus vasta 13 vuotta kuoleman jälkeen.

Kai Hirvasnoro

Vähättely ja määrittelyn vaikeus seurasivat Kalle Päätaloa hänen eläessään. Siinä mielessä olematon tutkimuksellinen mielenkiinto painosten kuningasta ja hänen elämäntyötään kohtaan on toki johdonmukaista käytöstä niiltä, jotka luulevat tietävänsä paremmin.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä Tampereen yliopistossa väitelleen Ritva Ylösen tutkimus Tervaksinen toteemi – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus täyttää suuren aukon. Se kertoo, miten vähättelevien kriitikoiden oli laskettava aseensa, kun kansa vastoin heidän neuvojaan ryntäsi ostamaan joka syksy uuden osan vuonna 1971 alkaneesta Iijoki-sarjasta. Nimenomaan lukijoidensa tuella Kalle otti jo 1980-luvulle tultaessa selkävoiton arvostelijoista ja vaikenijoista.

Lääkettä koti-ikävään

Päätalon lukijana Puolangalta lähtenyt helsinkiläinen eläkkeellä oleva myyntipäällikkö Ritva Ylönen on kuin tyyppiesimerkki kuvaamastaan lukijakirjeaineistosta.

– Olen Kainuusta kotoisin ja kokenut tämän suuren muuton. Päätalo on ollut minulle koti-ikävän lääkitsijä, hän kertoi vuosi sitten esitellessään tutkimushankettaan Kansan Uutisten verkkolehdessä ilmestyvälle Päätalon matkassa –blogille. (https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/)

– Kun tulin väsyneenä töistä kotiin ja istuin pöydän ääreen, otin vaan jonkun Päätalon kirjoista ja rupesin lukemaan. Kun se oli niin tuttua, niin tavallaan hermot laukesivat. Se oli lääkettä väsymykseen ja työelämän hermopaineeseen.

Mikä tämä on?

Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä Kalle Päätalo oli 52-vuotias menestyskirjailija. Hän ei itsekään tiennyt, mitä tuleman pitää. Päätalolta oli 1960-luvulla ilmestynyt viisiosainen osin omaelämäkerrallinen Koillismaa-sarja. Uuden sarjan hän ajatteli olevan noin kuusiosainen, mutta valmiissa teoksessa kirjoja on 26, sivuja noin 17 000 ja sen valmistuminen kesti 27 vuotta.

Kriitikkojen tuskailu 1970-luvulla on tätä taustaa vasten ymmärrettävääkin. Avausosasta Huonemiehen poika ei edes voi päätellä, onko kyseessä itsenäinen romaani vai sarjan alku, ja romaani vai muistelmat.

Hitaasti etenevää Kallen ja hänen sukunsa tarinaa oli vaikea hahmottaa, koska kokonaisuus oli hämärän peitossa – kirjoittajalle itselleenkin.

”Harmitonta ajanvietettä”

Tämä ei kuitenkaan ollut syy, miksi Päätalon tuotantoon 1970-luvulla suhtautuminen vaihteli vähättelevästä vihamieliseen.

Ensinnäkin raja taiteen ja viihteen välillä oli jyrkkä ja Päätalo luokiteltiin useimmiten viihteeksi.

”Päätalo tarjoaa valmista luettavaa, valmiiksi pureskeltua, harmitonta, mitään sanomatonta ajanvietettä”, tuomitsi Kansan Uutisten Timo Sandberg sarjan toisen osan Tammettu virta tammikuussa 1972.

Toiseksi poliittisella 1970-luvulla kriitikoita ärsytti Kallen puolueettomuus. Hän kuvasi sarjan kuudessa ensimmäisessä kirjassa Koillismaan 1920- ja 1930 –luvut sellaisena kuin ne itse koki ottamatta kantaa edes lapualaisuuden kaltaisiin ilmiöihin.

Eniten Päätaloa näyttää Ylösen poimimien näytteiden perusteella inhonneen Kulttuurivihkoihin ja Kalevaan kirjoittanut Aku-Kimmo Ripatti:

”Ja kun Päätalo totisesti sekottaa sentimenttaalisuuden ja pornografian ja pontikan maun päähenkilönsä tekemisiin, teksti kyllä liikuttaa. Mutta realismia tämä ei ole, sillä Päätalon ihmisillä on vain surkea nälkä ja kurjuus, ei mitään pääsytietä siitä pois.”

Kolmanneksi kriitikot eivät voineet sulattaa juuri Päätalon toteavaa ja laajempia yhteenvetoja kaihtavaa tyyliä, joka ei käynyt yhteen kaunokirjallisten ihanteiden kanssa. Eivät myöskään kirjojen 500–700 sivun pituutta.

Omakuva löytyi Kallesta

Kalle sai alusta asti paljon kirjeitä lukijoilta. Ne lääkitsivät hänen katkeruuttaan kirjallisen maun portinvartijoita kohtaan. Kirjeistä ilmenee, että lukijat pitivät arvosteluita loukkauksena paitsi suosikkiaan, myös itseään kohtaan.

Kirjeistä nousee esille suoranainen pelko, ettei Kalle vaan ryhdy noudattamaan kriitikkojen neuvoja. Kirjat ovat juuri sellaisia kuin pitääkin ja vaikka ne olisivat kuinka paksuja, ne tuntuvat loppuvan kuitenkin kesken ja ovat täyttä asiaa alusta loppuun.

Teostensa kautta Kalle tuli lukijoilleen niin läheiseksi, että hänelle kirjoitettiin kuin kaverille. Moni myös löysi kirjojen Kallesta itsensä.

”Minä tiedän, mitä on olla nuorukainen sinunlaisella luonteella. Olen itse kokenut sen. Olin äärettömän ujoinen ja hermoherkkä, köyhistä oloista vieläpä sorakielinen… Kömpelö luokan hiljaisin kaveri.”

”Välillä raivostun siitä, millainen ´tonttu` sinä oikein taas olit ja huomaankin, että raivostun itselleni.”

Fanituksen kohde ja kultti

Iijoki-sarjan suosio räjähti 1980-luvulle tultaessa, jolloin myös poliittiset laineet tasoittuivat ja taiteen ja viihteen raja-aita madaltui. Ukkosen ääni vuonna 1979 sai yhteensä 118 500 painoksen ja 128 500 kappaleen ennätykseen ylsi Tammerkosken sillalla vuonna 1982.

Kalle Päätalosta oli tullut ilmiö, jota ei voinut tuhahtaen sivuuttaa. Poliittinen sitoutumattomuuskin alkoi tuntua rikkaudelta:

”Työn ääressä ideologiat jäävät syrjään. Päätalon tekstissä keskeistä on konkreettinen todellisuus. Poliittinen eliitti hoitaa valtion asioita jossakin etäällä. Historian siipien kahinan sijasta kerronnassa kuuluu työmaan ääniä”, kirjoitti Päätalon kirjojen arvostelijaksi Helsingin Sanomissa 1980-luvulla tullut Vesa Karonen.

Hän lienee yksittäisistä kriitikoista se, jolla oli eniten vaikutusta Päätalon arvostuksen nousuun kirjallisissakin piireissä. Toinen Päätalon ymmärtäjä oli häntä ensin Helsingin Sanomiin ja sitten Aamulehteen arvioinut Panu Rajala.

Samaan aikaan lukijoiden piirissä Päätalo-ilmiö oli muuttunut fanitukseksi ja kultti-ilmiöksi. Kirjoja luettiin yhä uudelleen, mutta lisäksi haluttiin nähdä Taivalkoskella aidot tapahtumapaikat. Kesäisistä Päätalo-päivistä tuli vaelluskohde, jossa oli mahdollista kätellä mestaria itseään. Hautausmaalla katsottiin Riitun, Herkon, Ukkelin ja muiden sukulaisia tutummiksi tulleiden henkilöiden haudat.

Kilpaa kuoleman kanssa

Vuosikymmenen kuluessa heräsi huoli Päätalon heikentyneestä terveydestä:
”Jaksa vielä kirjoittaa! Sisulla! Perkele! Olen nuori lukijasi. Olen sinulta saanut paljon elämän opetusta.”

Alettiin kirjoittaa ”kilpaa kuoleman kanssa” kirjoittavasta Kallesta. Nousi pelko, että tarina jää kesken.

Päätalon lukijapalautteessa korostuu samanlainen suuren muuton aiheuttama trauma ja juurettomuus kuin Taivalkoskelta Tampereelle muuttaneella kirjailijalla itsellään. Niin lukijoilla kuin Kallellakin oli aina selittämätön kaipuu kotiin ja sitä lääkettä koti-ikävään hän tarjosi Ylösen lisäksi tuhansille muille.

1990-luvun ensimmäisissä kirjoissa Kalle tekee Laina-vaimonsa kanssa epäonnistuneen paluun Taivalkoskelle kunnan rakennusmestariksi.  Muuttokuorma oli vielä pihalla, kun Kalle tajusi tehneensä massiivisen virheen ja alkoi ikävöidä takaisin Tampereelle. Kirjan Muuttunut selkonen nimikin vahvistaa, ettei kotiseudulta muutenkaan löytynyt sitä, minkä perässä Kalle sinne palasi.

Tämä pantiin merkille myös lukijakirjeissä. Kallen 1950-luvun kokemus jarrutti samaa haikailleita. Ylösen mukaan on vaikea arvioida, montako turhaa paluumuuttoa Kalle esti, mutta hänen mielestään sillä täytyy olla merkitystä niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallekin.

Tällaiselle melko tuoreelle Päätalo-fanille Ritva Ylösen väitöskirja on maaginen lukukokemus. On huimaa huomata, että lukijat kokivat jo 1970-luvulla Kalle Päätalon täsmälleen samoin tuntein kuin olen itse kokenut vuodesta 2010 alkaen, vaikkei minulla ole mitään omakohtaista kosketusta hänen kuvaamaansa maailmaan.

Tieteellisestä kuorrutuksesta huolimatta Tervaksinen toteemi on helppolukuinen kirja ja Päätalon ihailijoille suuri elämys.

Se on myös merkittävä ajankuva viime vuosikymmenten kulttuurikeskusteluista. 1970-luvulla kaunokirjallisuudella oli todella väliä ja kriitikot kiistelivät keskenään. Tätä on vaikea ymmärtää nyt, kun suuri osa kirjallisuuskritiikistä mahtuisi tulitikkuaskin kanteen.


Pahuuden ytimessä


Marko Kilpi: Kuolematon. Gummerus 2013. 303 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 1.11.2013.

Elokuva-alalta Kuopioon poliisiksi kouluttautunut Marko Kilpi nousi salamana suomalaisen dekkarin kärkeen. Esikoisromaani Jäätyneitä ruusuja palkittiin heti vuoden parhaana kotimaisena dekkarina. Lisäksi kolme ensimmäistä kirjaa ovat keränneet muun muassa Savonia-palkinnon sekä Finlandia-ehdokkuuden.

Neljännessä romaanissaan Kuolematon yhteiskunnallisen todellisuuden kartoittamiseen kunnianhimoisesti suhtautuva Kilpi tarttuu taas isoihin aiheisiin – perhesurmiin ja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Heti alussa ollaan toiminnan ytimessä. Kilven päähenkilö Olli Repo työparinsa Elias Kosken kanssa yrittää turhaan estää pikkurikollisen itsemurhaa. Heti perään he saavat tutkittavakseen pienen pojan hyväksikäyttötapauksen ja jollain lailla tapaukset alkavat kietoutua yhteen.

Kilvellä on paljon sanottavaa, mutta toisin kuin hänen aiemmissa romaaneissaan, yritys tunkeutua pahan ytimeen tuo liikaa painolastia kerrontaan.

Romaani maistuu liian teoreettiselta, kun Elias Kaski luennoi OIli Revolle sinänsä painavaa asiaa perhesurmista. Tai siitä, mitä pienen lapsen raiskausta tutkivan poliisin psyykelle tapahtuu, kun hän joutuu arvioimaan todisteena olevia tuhansia lapsipornokuvia ja rikosnimike on laimealta kuulostava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapito.

Vatsaa vääntävät teemat hukkuvat tällä kertaa teoretisoinnin lisäksi liian moniin yllättäviin yhteyksiin eri tapahtumien välillä, kerronnan hirveään kiireeseen sekä lopun pitkään ja tavanomaiseen takaa-ajoon.

Tuntuu kuin Kilpi ei olisi tällä kertaa osannut päättää, kirjoittaako tietokirjan vai poliisiromaanin. Aiemmissa töissään hän on yhdistänyt nämä kaksi puolta paremmin kuin kukaan muu Suomessa.



Tyylikäs dekkari Venäjän lapsiasiamieheltä


Pavel Astahov: Valtaajat. Suomentanut Katja Steinby.CrimeTime 2013. 391 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2013.

Onkohan tässä kirjasyksyn suurin yllätys: Venäjän Suomessa isännän elkein esiintyneellä lapsiasiamies Pavel Astahovilla on toinenkin ura. Hän on kotimaassaan suosittu ja hypertuottelias dekkarikirjailija. Vuodesta 2008 alkaen häneltä on ilmestynyt seitsemän dekkaria, siis useampi kuin yksi vuodessa.

Rikoskirjallisuuteen keskittyvä CrimeTime tuo suomalaisille lukijoille esikoisteoksen Valtaajat, joka todistaa KGB:n korkeakoulusta valmistuneen juristin taidot myös kirjallisuuden saralla.

Valtaajat kertoo Venäjän taloudesta ja lain porsaanrei´istä, jotka mahdollistavat menestyvien yritysten siirtämisen toisiin käsiin. Tarvitaan vain kanteita, kiristämällä hankittuja valtakirjoja ja valtauskohteesta mahdollisimman kaukaisen alueoikeuden päätös.

Astahovin romaanissa valtauskohde on puolustusteollisuutta palveleva tutkimuslaitos, joka on päätynyt nykyisen omistajansa käsiin Neuvostoliiton omaisuutta yksityistettäessä yhtä laillisin, mutta moraalittomin keinoin. Kun vallattu yritys myydään ensin yhdelle ja sitten kolmannelle taholle vain muutamissa päivissä, on sen takaisin saaminen lähes mahdotonta.

Tätä peliä Astahov kuvaa nautittavasti. Valtaajat saavat vastaansa julkkisasianajaja Artjom Pavlovin, jonka olemus tuo monelle taholle kurkottavaan tarinaan vielä veijariromaanin piirteitä. Liittoumat vaihtuvat ja kumppanit petetään sitä mukaillen, kuka milloinkin on vahvoilla intensiivisessä tarinassa.
Astahov piiskaa säälimättä maansa korruptiota ja hyvien veljien verkkoja. Hän esittää, miten suuret omaisuudet kerääntyivät Neuvostoliiton hajottua oligarkkien käsiin ja miten alkuperäisten oligarkkien on pitänyt luovia säilyttääkseen omaisuutensa ja vapautensa.

Oman viehätyksensä antaa vielä Astahovin sivistynyt tyyli. Tällaista dekkaria ei länsimaissa kirjoitettaisi.

Venäläinen yhteiskunta antaa erinomaisen pohjan yhteiskunnallisille rikosromaaneille, mutta kovin vähän niitä suomennetaan. Vain Boris Akuninia ja Alexandra Marininaa on saatu suomeksi järjestelmällisesti.

Mitähän helmiä isosta naapurista löytyisi, jos kustannustalot uskaltaisivat sinne kalastamaan?

Joukkomurhia ja saippuaoopperaa


Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Tunturihauta. Suomentanut Veijo Kiuru. Bazar 2013. 476 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 4.10.2013.

Ruotsin dekkari-ihmeen tuoreimpiin tulokkaisiin kuuluvilla Michael Hjorthilla ja Hans Rosenfeldtillä on vankka tv-tausta. Kumpikin on kirjoittanut Wallander- tv-sarjaa. Rosenfeldt on lisäksi tyrmäävän hyvän Sillan pääkirjoittaja.

Tv-tausta näkyy myös heidän kirjoissaan. Kolmanteen osaan ehtineet Sebastian Bergman -jännärit etenevät lyhyin leikkauksin ja jokainen luku koukuttaa lukijan.

Yksi kirja on ikään kuin tv-sarjan yksi tuotantokausi. Rikosjuoni viedään alusta loppuun, mutta laajempi tarina ihmissuhteiden välisine jännitteineen jatkuu kirjasta toiseen koko ajan tihentyen. Uusinta romaania Tunturihauta onkin vaikea ymmärtää, jos ei ole lukenut kahta edellistä.

Rikospsykologi Sebastian Bergman on vastenmielisin dekkareiden päähenkilö sitten 1990-luvun huippusarjan Fitz ratkaisee. Sebastian käyttää kaikkia hyväkseen omaa etuaan ajaessaan.
Hän on myös murharyhmään kuuluvan Vanjan isä, mitä Vanja itse ei tiedä. Tämä ja monet muut ryhmän sisäiset jännitteet ja valtapelit tuovat Sebastian Bergman -dekkareihin lisäkoukuttavan saippuaoopperoista tutun kierteen.

Tunturihaudassa Pohjois-Ruotsista löytyy joukkohauta. Kaksilapsinen perhe, jolta on hampaatkin kiskottu tunnistamisen vaikeuttamiseksi, ja hollantilainen vaeltajapariskunta, jonka tunnistaminen ei ole rikoksen tekijöille ongelma.

Samaan aikaan Afganistanista pakolaisena Ruotsiin tullut Shibeka tarttuu viimeiseen mahdollisuuteen selvittää, miksi hänen miehensä Hamid katosi jäljettömiin kymmenen vuotta aikaisemmin.
Se mikä alussa tuntuu vain taitavien kirjoittajien laskelmoidulta jännitykseltä jännityksen vuoksi, alkaa edetessään herättää laajempia ajatuksia.

Tunturihaudassa selvitellään vuonna 2003 tapahtuneita rikoksia.  George W. Bushin aloittama niin sanottu sota terrorismia riehui silloin vainoharhaisimmillaan. Terroristiksi leimautui pelkästään sillä, että nykyajan palkkionmetsästäjät antoivat vihjeen läntisille tiedustelupalveluille. Laittomasti vangittuja lennätettiin kidutettavaksi myös Ruotsin ja Suomen kautta.

Käsite likainen sota yhdistetään yleensä Latinalaisen Amerikan entisiin diktatuureihin, mutta yhtä hyvin sitä voisi käyttää myös Bushin aloittamassa sodassa, jonka seurauksena autopommit tappavat ihmisiä uskonryhmien välisessä väkivallassa Irakissa.

Tai aiheuttavat sellaisen täysin kuviteltavissa olevan tilanteen, josta Tunturihauta kertoo.
Osa Chilen ja Argentiinan likaisten sotien uhrien omaisista odottaa edelleen tietoja rakkaidensa kohtaloista. Bushin likaisen sodan uhrien omaiset eivät ehkä ymmärrä koko sotaa käydynkään.
Ei tarvinne sanoa enempää perusteluja sille, että Tunturihauta on loistava dekkari, vaikka se onkin keskivaiheilla kadottaa jännitteensä ihmissuhdekuvioiden liialliseen huomioon.

Usvan ja yön välissä


Kjell Westö: Kangastus 38. Otava, 334 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 6.9.2013.

Alain Resnaisin dokumentissa Yö ja usva keskitysleiri on elokuvan syntyaikana vuonna 1955 turistikohde. Toisessa ajassa se helvetillinen pienoismaailma, jossa ihmisen kyky pahuuteen ylittää kaikki kuviteltavissa olevat mittasuhteet.

Kjell Westön romaanin Kangastus 38 ajallinen alkupiste on suomalaisissa vuoden 1918 keskitysleireissä. Romaanin varsinaisena tapahtuma-aikana 20 vuotta myöhemmin uuden Saksan keskitysleirit ovat jo toiminnassa, mutta Eurooppa pidättelee vielä henkeään. Lopullinen askel on ottamatta, mutta sen lähenemisen tuntevat vääjäämättä romaanin henkilöt.

Kangastus 38 ei ole mikään jatko-osa Westön Finlandia-palkitulle menestysromaanille Missä kuljimme kerran (2006), mutta sukulainen se on. Molemmat romaanit tapahtuvat osittain samana aikana ja kertovat jollain tasolla samoista asioistakin.

Tältä tuoksui Helsinki

Westö myös herättää uudestaan vanhan Helsingin henkiin. Hän kuvaa, minkälaisissa paikoissa suomenruotsalainen yläluokka juhli, minkä tahdissa tanssittiin, millä herkuteltiin, käy myös Pitkänsillan toisella puolella ja saa kaupungin jopa tuoksumaan:

”Näkymätön, sekä herkullinen että kuvottava, savuläskin ja teurastamojätteiden hajuvana levisi etelään ja länteen Sompasaaren makkaratehtailta, Vallilan paahtimoista ja työpajoista kohosi kahvin ja raudan haju, Hietalahden torinvarren paahtimoista matoi Bulevardia pitkin raskas maltaan lemu. Voimallinen jätteen löyhkä asettui kaupungin sadoille takapihoille, mutta se ei tuntunut lainkaan haittaavan tuhansia paljasjalkaisia lapsia, he jatkoivat leikkejään, kuten aina.”

Sota, kosto, trauma

Kangastus 38 on asianajaja Claes Thunen ja hänen uuden konttoristinsa Matilda Wiikin tarina, johon kietoutuu muita henkilöitä ja koko ajan tihenevä tunnelma.

Arvoituksellinen ja hillitty rouva Wiik kantaa salaisuutta 20 vuoden takaa. Hän pystyy pitämään räväkän sivupersoonansa Miljaneidin kurissa siihen asti, kun menneisyys kävelee suoraan Thunen toimistoon, jossa kokoontuu herraseurue Keskiviikkokerho.

Wiik ja Kapteeniksi kutsuttu mies tapasivat toisissa rooleissa ensi kerran vuonna 1918 suomalaisella keskitysleirillä. Kapteeni oli raiskaaja, Wiik moninkertaisesti raiskattu. Kapteeni ei tunnista naista toisessa ajassa, mutta naisen yli menneisyys vyöryy. Hänestä tulee kuin film noir -elokuvien Kohtalo korkokengissä.

Tältä osin Kangastus 38 nousee tavallaan Missä kuljimme kerran -romaanin rinnakkaisteokseksi.
Edellisessä kuvataan suomenruotsalaisia porvareita punaisten vankina, heidän julmaa kostoretkeään läntiselle Uudellemaalle ja siitä seurannutta ylipääsemätöntä sotatraumaa.

Uudessa romaanissa on rajuja vankileirikuvauksia valkoisten kostaessa kokemiaan nöyryytyksiä ja entisen punavangin sotatrauma, jonka yli ei pääse.

Ihminen ei sittenkään muutu

Eurooppalaisena ajankuvana Westö tekee hienoa ja tarkkaa työtä. Asianajaja Claes Thune on liberaaliporvari, jonka vapaamieliset ajatukset suurten voimien kohtalonpyörä jauhaa murskaksi. Thune ei ole miehinen mies, analyysi ja harkinta ovat hänen alaansa, mutta onko niille sijaa vuonna 1938?

Oli jo uskottu, ettei sota ole ratkaisu ja ihminen voi muuttua.

”Mutta nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan.”

”Nyt vaadittiin ehdotonta rakkautta myyttiseen, naisellistettuun synnyinmaahan, yhtä sokeaa ja toivotonta rakkautta kuin kontiaisen rakkaus maakoloonsa.”

Helsinginkin kaduilla näkee natsitervehdyksiä. Thunen Keskiviikkokerho rakoilee poliittisten erimielisyyksien takia. Sen jäseniin kuulunut juutalainen Jogi Jary on jäänyt pois ja mielisairaalassa, koska kuoleman tunne on liian voimakas. Unessa hänet on pakotettu polvilleen hinkkaamaan Heikinkatua hammasharjalla – suora muistuma ajan saksalaisista lehtikuvista.

Thunen yhtiökumppanikseen houkuttelemasta sympaattisesta Rolle Hansellista paljastuu uusi puoli. Saksassa kesällä matkaillut Rolle ymmärtää saksalaisten tarvitsevan elintilaa. Goethen, Schillerin ja Beethovenin kansa on ottanut tehtäväkseen puhdistaa Weimarin tasavallan löyhkän ja nousta etuvartioon marxismin barbariaa vastaan. Rollen mielestä on myös todellisuuspakoa väittää, että kaikki rodut ovat samanlaisia.

Ajankuva 1930-luvun lopusta on hyytävä, mutta Westön tuotannon tietäen ilmeisen tosi. Kangastus 38 on upea kirjallinen aikamatka, joka kannattaa tehdä myös varoituksena siitä, etteivät samanlaiset tuulet ole aivan vieraita myöskään vuonna 2013.

Joukkohysterian anatomia natsi-Saksasta


Philip Kerr: Kalpea rikollinen. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. Atena 2013. 318 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 30.8.2013.

Philip Kerrin ensimmäiset natsi-Saksaan sijoittuvat Berlin Noir -dekkarit ilmestyivät yli 20 vuotta sitten. Jostain syystä nämä kovaksikeitetyn lajityypin kirkkaat helmet saavat suomennoksensa vasta nyt.

Viime vuonna ilmestynyt Liekit Berliinissä vei lukijan painajaisten ja vainoharhan ilmapiiriin olympiavuonna 1936.

Romaanissa Kalpea rikollinen eletään hellekesää 1938. Saksa valmistautuu valtaamaan Tshekkoslovakian sudeettialueet ja Englannin pääministeri Neville Chamberlain tekee itsensä lähinnä naurettavaksi Hitlerin vastustajien silmissä.

Kadonneiden henkilöiden etsimiseen erikoistunut yksityisetsivä Bernie Gunther palaa väliaikaisesti rikospoliisin palvelukseen selvittämään nuoriin arjalaistyttöihin kohdistuvaa murhasarjaa, joka on pidetty tiukasti uutispimennossa. 15–16 -vuotiaiden Hitler-tyttöjen ruumiissa on juuri sellaiset rituaalimurhan merkit, joista antisemitistinen Stürmer-lehti syyttää juutalaisia.

Kerrillä on pistämätön kyky luoda ajan ja paikan illuusio, joka saa lukijan tuntemaan kuin seuraisi natsi-Saksan hulluutta aitiopaikalla reaaliajassa. Romaanin henkilögalleriaan kuuluvat natsijohtajat Heydrichistä Himmleriin keskinäisine valtataisteluineen. Keskeinen ”henkilö” on myös Berliinin kaupunki.

Kerr on päässyt sisään natsien outoon ja kyyniseen maailmaan. Turvallisuuspoliisin päällikkö Heydrich pohtii Guntherille, ettei halua Berliiniin juutalaisvastaisia mellakoita, koska ne loukkaisivat häntä poliisina. ”Kun aikanaan päätämme hankkiutua eroon juutalaisista, se tapahtuu säntillisesti, ei roskaväen voimin.”

Lisäksi rotumellakat ovat ikävä asia liiketoiminnalle, koska juutalaisten omaisuuden ovat vakuuttaneet saksalaiset vakuutusyhtiöt.

Berliinin massiivisia rakennuksia Gunther tarkkailee sillä silmällä, että ne on tehty muistuttamaan valtion tärkeydestä ja yksilön merkityksettömyydestä. Havainto, joka pätee mihin tahansa totalitaariseen valtioon.

Yksityisetsivä Bernie Gunther on teräväkielisenä havainnoitsijana ja vanhanaikaisen kunnian miehenä chandlerilaisempi sankari kuin itse Philip Marlowe.

Ehkä on lopulta parempi, että kirjat suomennetaan vasta nyt. 20 vuotta sitten ne olisivat olleet vain hienoja dekkareita. Nyt kun menneet kauheudet näyttävät unohtuvan, ne ovat tarpeellinen muistutus manipuloinnin mahdista ja mahdollisuuksista suunnata ”kansan oikeutettu raivo” haluttuun kohteeseen, jos tarpeeksi taitava silmänkääntäjä pitelee taikasauvaa käsissään.


Vielä kerran Viktor Kärppä


Matti Rönkä: Levantin kyy. Gummerus 2013. 248 s.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.8.2013.

Tämä ei ole juonipaljastus, koska asia kerrotaan kirjan takakannessakin: Matti Rönkä panee Viktor Kärpän seikkailuille pisteen seitsemän romaanin jälkeen.

Ratkaisu on rohkea ja tyylikäs. Sarja on ollut vientimenestys ja Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon. Sanottava tuntuu kuitenkin olevan lopussa eikä Rönkä venytä sarjaa väkisin.

Tästä on ollut puhetta ennenkin, mutta dekkareiksi nimitetään nykyisin mitä omituisimpia teoksia, koska se on määre, joka myy. Röngän kirjat tappajan näköisestä inkeriläisestä paluumuuttajasta ja asioiden järjestelijästä erkanivat jo vuosia sitten dekkarin kaavoista – jos olivat siellä koskaan olleetkaan. Levantin kyyssä monien edeltäjiensä tapaan kuvaillaan sen sijaan herkullisesti Helsingissä vaikuttavaa epävirallista taloutta sekä palvelusten ja vastapalvelusten kulttuuria.

Levantin kyyssä tavataan elämäänsä kyllästynyt ja sitä viinalla unohduksiin painava Viktor Kärppä. Hän ei enää jaksaisi olla se tappajan näköinen mies, joka järjestää toisten asioita antamalla ymmärtää olevansa myös tappamiseen kykenevä mies. Roolista on kuitenkin vaikea päästä irti. Toisilla ei ole muita, keiden puoleen kääntyä. Monille harmaan talouden yhteistyö on liian tuottoisaa.

Viimeiseksi jäävä romaani käynnistyy verkalleen. Aluksi ajattelin sen olevan Röngän tapa istuttaa lukijaan pala venäläistä sielua, mutta melko päämäärättömäksi ansiokkaan sarjan päätösosa jää. Tunnustellaan vähän bisnestä Venäjän puolella ja tehdään ehkä viimeiset tilit selviksi menneisyyden kanssa.

Asiat jäävät kuitenkin roikkumaan. Esimerkiksi se, ryhtyykö Viktor Kärppä myymään Karjalasta suojelualueen naapurista ikimetsää Ikean tarpeisiin.

Loppuun Rönkä on ladannut dramatiikkaa, mutta kokonaisuus jää löysäksi. Vaikka romaanin teemana onkin miehen vanheneminen, olisi viimeisen osan suonut olla terävämpi.


Poliisi palaa näyttämölle


Jo Nesbø: Poliisi. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga, 517 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 9.8.2013.

Dekkarien lukeminen on maailman turvallisin tapa pelotella itseään. Joutuu kulloinenkin sankari kuinka kiperään paikkaan tahansa, hän selviää vaikka hiuskarvan varassa, koska kirjasarjan täytyy jatkua.

Norjalaisen Jo Nesbøn kohdalla ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Hän jätti vuosi sitten kovia kokeneen Harry Holen maahan makaamaan luoti päässä ja kaksi rinnassa. Nesbø ei dekkareissaan noudata tavanomaisia kaavoja, joten lukija jäi aidosti epätietoiseksi siitä, oliko tämä loistavan kirjasarjan loppu.

No eihän se ollut. Kesällä ilmestynyt Poliisi tosin pitää Harry Holen kohtalon piilossa pitkään, mutta kun Oslossa riehuu taas yksi sarjamurhaaja, on poliisikoulun opettajaksi siirtyneen Harryn aika palata kentälle. Sitä ennen lukija saa pohtia pitkään, kuka on se vaikeasti haavoittunut potilas, jota sairaalan kellarissa pidetään koomassa.

Jo Nesbøn dekkarit ovat osa lajityypin pohjoismaista kansainvälistä menestystä, mutta lajille tyypilliseen yhteiskunnalliseen ja realistiseen koulukuntaan ne eivät lukeudu. Harry Hole on supersankareiden sukua, vaikkakin haavoittuva sellainen.

Nesbø viihdyttää ja kiihdyttää, koska on siinä niin hyvä. Hän on tämän hetken kirjoittajista taitavin johtamaan lukijansa väärille jäljille ja yllättämään loppuratkaisuilla.

Ehkä jo hieman liiankin taitava, sillä lukija tietää, etteivät kirjan alussa ne kaikkein epäilyttävimmät henkilöt ainakaan ole syyllisiä.

Hänen kirjojensa poliisit jakautuvat korruptoituneisiin mätämuniin sekä sympaattisiin ja huipputaitaviin Harryn luotettuihin. Dekkarikaavasta Nesbø poikkeaa siinäkin, että molempia hän päästelee surutta pois päiviltä, kun kirjan juoni sitä vaatii.

Poliisi jatkaa edellisen kirjan Aave tarinaa. Muut Harry Hole -romaanit ovat itsenäisiä kertomuksia, mutta uutuutta on vaikea ymmärtää lukematta edellistä. Kertomus venäläisten pyörittämästä huumebisneksestä saa lopullisen ratkaisunsa vasta nyt, mutta samalla monta muuta tarinalinjaa jää avoimeksi ja uusia aukeaa.

Nyt ei tarvitsekaan arvuutella, jatkuuko sarja. Lopussa Nesbø tavallaan jo aloittaa seuraavan dekkarin.


Koskinen ei petä eikä loista


Seppo Jokinen: Vihan sukua. CrimeTime 2013. 340 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 7.6.2013.

Seppo Jokisen komisario Koskinen on täällä taas, jo 18. kerran. Kahta alkumatkan harharetkeä lukuun ottamatta Jokinen on kuljettanut inhimillistä komisariotaan jutusta toiseen takuuvarmasti. Ei laaksoa, ei kukkulaa, mutta jollain kummallisella tavalla hän onnistuu olemaan aina kiinni ajankohdan puheenaiheissa.

Vihan sukua on kuin kaunokirjallinen kommentti pitkin talvea puhuttaneisiin äärioikeiston ja terrorismin mahdollisuuden teemoihin. Räjähdys Messukylässä syöksee raiteiltaan junan, jossa matkusti viharyhmä Kansan Kunnian silmätikuksi joutunut maahanmuuttajien oikeuksia ajava kansanedustaja.

Terroristien työtä? Siitä on varma kärppänä paikalle ehtivä Supon Tampereen toimiston päällikkö Ilkka Lamberg, joka haluaa heti ison operaation käyntiin. Komisario Koskinen taas ei olisi komisario Koskinen, jos lähtisi hötkyilemään ensivaikutelman perässä. Hänen juttunsa kun ovat aina pienten murheellisten sattumuksien ja ihmiskohtaloiden summaa.

Uudessa Koskisessa ovat kaikki tutut elementit paikallaan Sorin poliisilaitoksen tyypeistä komisariomme intuitiiviseen rikostutkintaan eli omavaltaiseen ajelehtimiseen ajatuksenpoikasen perässä kenellekään kertomatta.

Vihan sukua -romaanissa on hyviä huomioita massahysterian syntymisestä, mutta kliseinen supo-mies pudottaa pisteitä. Seppo Jokisen uutuudessa on vähän väsähtänyt viritys. Tasalaatuisuus alkaa merkitä tasapaksuutta.

Komisario Koskista ei saa viedä Tampereelta Kreikan saaristoon eikä ruotsinlaivalle, mutta jokin uusi koukku Jokisen pitäisi keksiä, kun sarjan 20. osa lähestyy. Tässä ei ollut hänen yksityiselämäänsä ollenkaan mukana. Miten olisi seuraavaksi arkielämään pitäytyvä Koskinen kesälomalla?


Lähiö teini-ikäisten liivijengin vankina


Roslund & Hellström: Kaksi soturia. Suomentanut Sanna Manninen. WSOY, 637 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.5.2013.

Suomen hallitus julkisti huhtikuussa järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen strategian. Sen pohjana olevan poliisin arvion mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 80 järjestäytynyttä rikollisryhmää, joissa on noin 970 jäsentä. Lisäksi noin 200–300 henkilöä pyrkii rikollisryhmän jäseneksi tai toimii yhteistyössä sellaisen kanssa.

Mitä on odotettavissa seuraavaksi? Jos Suomi seuraa tässäkin Ruotsin esimerkkiä, vain vähän yli 10-vuotiaat myyvät kohta huumeita ja piilottavat aseita liivijengien toimesta. He kun eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan ja siten täydellisiä apureita.

Lasten järjestäytynyt rikollisuus ei ole ruotsalaisessa Råbyn lähiössä enää amerikkalaisten elokuvien fantasiamaailmaa, vaan pelottavaa todellisuutta. Näin ainakin Anders Roslundin ja Börge Hellströmin uusimmassa trillerissä Kaksi soturia.

Ikävä kyllä Roslund & Hellströmin tavaramerkkeihin kuuluu vankka todellisuuspohja. Tässä tapauksessa esimerkiksi Ruotsin valtiollinen selonteko vuodelta 2010. Sen mukaan noin 5 000 alle 21-vuotiasta on vaarassa tulla rekrytoiduiksi rikollisiin verkostoihin.

Täysi-ikäisyyden ovat juuri ja juuri saavuttaneet myös alamaailman huipulle pyrkivät Leon ja Gabriel, joilla on myös keinot saavuttaa tavoitteensa. Heidän jenginsä lukuun keikkaa tekee 12-vuotias Eddie päästäkseen kuulumaan johonkin. Rakkaus ja veljeys ovat valheellisia, mutta koukuttavia lupauksia.

Ennen suurta päämäärää Leonin on paettava huipputurvallisesta vankilasta. Roslund & Hellström ovat maailmanmestareita lajityypissä, jossa kello tikittää kohti nollahetkeä. Niin nytkin. Tiheitä leikkauksia. Lyhyitä lauseita. Lakonista puhetta. Sitten räjähtävää, tyrmäävää toimintaa.

Sen jälkeen äkkipysäys. Roslund & Hellström syyllistyvät ruotsalaisdekkarien perisyntiin, ikääntyneeseen omissa traumoissaan rypevään komisarioon. Heidän Ewert Grensinsä on nuorena vahingossa aiheuttanut vaimonsa aivovamman ja surrut tätä vuosikymmenet tanssien työhuoneessaan yksin Siw Malmqwistin musiikin tahdissa. Tämä on jo kuudes romaani samasta asetelmasta.

Ewert Grensin tulo näyttämölle latistaa loistavana alkaneen rikosromaanin eikä se siitä enää uuteen liitoon nouse.

Mikä hukattu mahdollisuus. Ruotsalaisista komisario-ansan on välttänyt vain Jens Lapidus. Hänen Tukholma-trilogiansa säilyttää yhä paikkansa jengirikollisuutta käsittelevien dekkarien kovimpana saavutuksena ainakin Pohjoismaissa.


Oman aikansa radikaali Väinö Linna kyseenalaisti sodan


Julkaistu Kansan Uutisissa 21.12.2007.

Mitä Väinö Linna todella ajatteli sodasta, Tuntemattomasta sotilaasta ja isänmaallisuudesta? Selkeitä mielipiteitä hän kirjoitti lähes neljäkymmentä vuotta esseisiinsä, jotka ilmestyivät syksyllä 2007 uutena painoksena. Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähti-sarjan ohella Linnan esseitä pidetään hänen kolmantena pääteoksenaan.

Linnan ensimmäinen Tuntematonta sotilasta esittelevä ja selittävä kirjoitus ilmestyi kuuman kirjasodan keskellä vuonna 1955. Siinä hän osoitti, ettei sotaromaaninsa ole historiankirjoitusta, vaan nimenomaan romaani.

Linna totesi pitäneensä vaatimuksenaan sitä, että rintamamieskin voisi lukea hänen romaaninsa, sillä suurin osa sotakirjallisuudestamme on senlaatuista, etteivät ainakaan rivimiehet sitä lue. Siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät he näe siellä vaivaansa, hätäänsä, pelkoaan, rohkeuttaan, ja ennen kaikkea suoritustensa painoa.

Sotamies ei innostu sodasta

Väinö Linna esitteli laajasti romaaninsa päähenkilöitä ja palasi lopuksi sodan rivimiehiin:

Mitä sotamiehiin tulee, he eivät todellakaan näytä olevan innostuneita sotaan. Mutta minä en laske tätä heidän viakseen vaan ansiokseen. Lienee tarpeetonta selittää, miksi sotamies ei pidä sodasta. Mutta näyttää tarpeelliselta selittää, miksi suomalainen sotilas siitä huolimatta sotansa kävi. Hän kävi sen siitä syystä, että katsoi välttämättömäksi puolustaa maataan, mutta hän tuomitsi kaiken sen, mikä ei silminnähtävästi palvellut tätä tarkoitusta.

Yksi sotilaiden purnauksen tausta oli Linnan mukaan sodan epävarma ja epäselvä päämäärä.
Tavallisella rivimiehellä oli hyvin vähän tajua Itä-Karjalan kysymyksestä. Missään tapauksessa se ei tuntunut hänestä tarpeeksi arvokkaalta vaihtoesineeltä elämää vastaan.

Tuntematon sotilas on sotilaan kuva

Seuraavana vuonna esseessään Sotaromaanin kirjoittamisesta Linna totesi, ettei hänellä työtä aloittaessaan ollut teesiä eikä aatetta, minulla oli vain tämä ihminen, suomalainen mies ja sotilas, ja hänet minä päätin kuvata. – – Tuntematon sotilas ei ole ohjelmakirjoitus, se on kuva, sodan kuva ja ennen muuta sotilaan kuva.

Paljon myöhemmin, vuonna 1969 kirjoituksessa Miten kirjani ovat syntyneet Linna pohti Tuntemattoman suuren suosion syitä:

Sanoisin että sen mukana tavallinen suomalainen mies puhui ensi kerran julkisuudessa omaa kieltään, omin äänenpainoin ja oman minänsä oikeudella. Siihen saakka kirjailijat olivat puhuneet kansan puolesta, mutta minä yritin parhaani mukaan puhua niin kuin kansa itse.

Kurin pilkkaaminen koettiin uhkaksi

Väinö Linna myös pohti viidentoista vuoden takaista yhteiskunnallista tilannetta, jossa romaani oli saanut niin suuren myrskyn aikaan. Miksi kysymys sotilaskurista kiihdytti niin paljon 1950-luvun puolivälissä?

Linna muistutti, ettei sotilaskuri ole itsenäinen elementti, vaan osa koko yhteiskunnan kuria ja sidonnaisuuksia.

Jo yksin sotamiesten kieli ilmaisee sen, sillä eivät heitä upseerit käskeneet vaan nimenomaan herrat. – – Sotamiesten teeman monet kokivat siten uhkana myös yhteiskunnallista kuria ja arvovaltaa kohtaan.

Miten ”herrat” olisivatkaan kokeneet Tuntemattoman sotilaan, jos siinä olisi julkaistu Väinö Linnan kaikkein kovin analyysi sodan syistä. Mutta tämä alikersantti Lahtisen suuhun pantu purkaus poistettiin kirjasta ja se julkaistiin vasta Sotaromaanissa:

Kunnanpösö tarttee korkeeta viljanhintaa ja mettäherrat näitä Venäjän korpia. Isot herrat tarttee kunniaa ja niitten huorrat jalokiviä ja turkiksia. Sitä varten täällä ihmisiä tapetaan.

Isänmaa usein työväen vastustaja

Vuonna 1977 Väinö Linna kirjoitti tekstin Työväestö ja isänmaa. Siinä hän osoitti vastenmielisyytensä hurraa-isänmaallisuutta kohtaan. Linna pohti isänmaan olleen työväestön menneissä kokemuksissa liian usein sen omien yhteiskunnallisten pyrkimysten vastustaja.

Oman aikansa isänmaan todellisuuden Väinö Linna myönsi paremmaksi, mutta sitä hän piti merkittävältä osaltaan työväenliikkeen ansiona. Mutta edelleen esimerkiksi työttömälle oli hänen mukaansa vaikea mennä todistelemaan isänmaallisuuden merkitystä. Sillä minkälaisella taloustieteellä hänelle saisi todistettua, että hän on aiheuttanut teollisuuden suuret velat ja on siksi velvollinen ne myös maksamaan.

Väinö Linna totesi, että enemmän voi ihmetellä työväestön isänmaallisuuden syvyyttä kuin sen puutetta.
Kai Hirvasnoro


Kummituksia Islannin nummilla


Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2012. 283 
Julkaistu Kansan Uutisissa 30.11.2012.

Ilmassa on yhteenvedon ja tilinpäätöksen makua, kun Arnaldur Indridason, Islannin lahja hyvien dekkarien ystävälle, kertoo yhdeksännen kerran komisario Erlendurista. Kymmeneskin kirja on jo ilmestynyt, joten matkan pää Menneet ja kuolleet ei ole.

Arnaldurin kahdessa edellisessä romaanissa rikoksia Reykjavikissa selvittivät hänen kollegansa Elinborg ja Sigurdur Oli. Erlendur oli kadonnut jonnekin itään.

Nyt saamme tietää, minne ja mitä tekemään. Lumimyrskyyn lapsena kadonneen pikkuveljen kohtalo ei ole jättänyt synkkämielistä Erlenduria rauhaan. Hän on palannut lapsuudenkotiinsa ja elää muistoissaan päivää, jona äkillisesti noussut lumimyrsky nielaisi molemmat veljekset, mutta vain Erlendur selvisi kotiin. Tässä kirjassa myös selviää, miksi hän tuntee syyllisyyttä tapahtumasta, johon ei voinut mitenkään vaikuttaa.

Islannin luonto on raju. Myrskyyn katosi myös nainen vuonna 1942. Erlendur kiinnostuu tapauksesta eikä ole Arnaldurin lukijalle mikään juonipaljastus kertoa, että sen taustalta löytyy synkkiä salaisuuksia. Niitä Erlendur kaivaa pala palalta esiin majaillessaan ränsistyneessä kotitalossaan kylmyyden ja aaveiden keskellä.

Tarina on tuttuakin tutumpaa Arnalduria, mutta niin hän sen jälleen kerran kertoo, että romaani on pakko lukea yhdellä kertaa.

Kaikesta Arnaldurin taidokkuudesta huolimatta tuntuu siltä, että kymmenen dekkarin mestariluokan saavuttaminen riittäisi tätä lajia. Ensimmäisten kirjojen yllätyksellisyyttä hän ei voi enää saavuttaa, edessä olisi väistämätön hiipuminen. Sitä ei alallaan Euroopan parhaisiin kertojiin kuuluvalle Arnaldurille soisi tapahtuvan.

Ruoste ei tartu Neil Youngiin


Neil Young: Muistelmat. Suomentaneet Juha Arola ja Juha Ahokas. Like, 456 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 2.11.2012.

Neil Young kertoo juuri ilmestyneissä Muistelmissaan lopettaneensa pilven polton ja viinan juomisen. Hän on nyt raittiimpi kuin koskaan 18 täytettyään. Pystyykö tässä tekemään biisejä selvin päin, pohtii Young, joka täyttää kymmenen päivän kuluttua 67 vuotta.

Vastaus saatiin viime viikolla. Pystyy ja vieläpä hemmetin hyviä biisejä. Psychedelic Pill -tuplalla Young pistää parastaan tärkeimmän bändinsä Crazy Horsen kanssa vuosikymmeniin. Meno on rouheaa ja todella pitkissä biiseissä ideaa.

Pearl Jamin kanssa 1995 äänitetyllä levyllä Mirror Ball silloin viisikymppinen Young lauloi tekevänsä eri asioita kuin muut ikäisensä. Pitää edelleen paikkansa. Mies vanhenee ja säätää soundiaan aina vain rupisemmaksi. Toista, pehmeämpää akustista puoltaan hän esitteli viimeksi 20 vuotta sitten Harvest Moonilla.

Myös nopeasti suomeksi julkaistut Muistelmat ovat Neil Youngin tapaan yllätykselliset ja kaikkia perinteisiä kaavoja karttavat. Young risteilee ajassa tästä hetkestä menneeseen aina sitä mukaa, mitä mieleen juolahtaa.

Neil Young on monesti saattanut faninsa epätoivoon tekemällä juuri sellaisen levyn, jota on vähiten osattu odottaa. 1980-luvulla levy-yhtiö haastoi hänet oikeuteenkin epäkaupallisista levyistä. Viimeksi fanit joutuivat ihmettelemään keväällä Crazy Horsen odotettua paluulevyä, joka piti sisällään rupisia ja junnaavia versioita amerikkalaisista kansanlauluista.

Onneksi bändi levytti myös Psychedelic Pillin, sillä saa paljon anteeksi.

Mutta epätyypilliset käänteethän ovat elämän merkki. Neil Young on 1960-luvulla aloittaneista megarokkareista ainoa, jonka seuraavaa liikettä kukaan ei voi ennustaa. 50 vuotta täyttävät viralliset Vierivät kivet tönkkösuolautuivat pystyyn jo vuosikymmeniä sitten. Youngin ensilevytyksestä tulee ensi kesäkuussa kuluneeksi myös 50 vuotta. The Squires levytti muun muassa The Sultanin, joka on kuultavissa Archives-kokoelmalla. Youngin tapauksessa puoli vuosisataa ei tunnu missään.

Muistelmien lukijaa alituinen arvaamattomuus kyllä vähän harmittaakin. Perinteisemmät muistelmat olisivat ehkä kertoneet enemmän hänen työtavoistaan ja valinnoistaan.

Monta asiaa kuitenkin selviää. Kuningasbiisi Like a Hurricane levyllä American Stars ’N Bars on harjoitusveto, jossa Young vain näytti bändille, miten biisi menee. Young äänityttää kaiken ja pyrkii tavoittamaan levytyksissään sen hetken, kun biisi soitetaan ensi kerran.

”Biisin säveltäminen alkaa minulla tunteesta”, hän kirjoittaa. Hän kuulee jotain päässään tai sydämessään, tai vain rämpyttelee jotain kitarallaan. Pääasia, ettei ajattele mitään.

Cinnamon Girlin heviriffiä Young havainnollisti bändikavereilleen näin:

”Se kuulostaa siltä kuin egyptiläiset vierittäisivät valtavia kivenjärkäleitä tukkeja pitkin pyramidille. Se on jotain valtavaa, ja se liikkuu. Sitä ei pysäytä mikään. Ajatelkaa egyptiläisiä!”

1980-luvulla vanha hippi hätkähdytti haastattelulla, jossa hän antoi myönteisiä lausuntoja presidentti Ronald Reaganista. Nyt Young kertoo ylimielisistä ja itseään mielistelevistä toimittajista, jotka oikoivat mutkat suoraksi. Yritykset oikoa uutistoimisto ”AP:n idiootteja” eivät onnistuneet. Nyt asiat ovat paremmin, voi jakaa tietoa suoraan ihmisille.

Myönteiset kommentit Reaganista hätkähdyttivät, koska politiikkaan kantaa ottaessaan Neil Young on ollut toisella laidalla 1970-luvun Ohiosta viime vuosikymmenen Living with War -albumiin ja osallistuessaan neljä vuotta sitten kampanjointiin Barack Obaman puolesta George W. Bushin perintöä vastaan.

Uusi levy ja kirja todistavat, että kansaneläkeikäisenäkin Neil Young palaa kirkkaalla liekillä. Ja se onkin parempi kuin ruostua monen ikätoverin lailla.


Yksinäiset sudet kansallissosialistisessa Euroopassa



Vilmos Kondor: Budapestin varjot. Suomentanut Tähti Pullinen. 

Tammi 2012. 296 sivua.
Philip Kerr: Liekit Berliinissä. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. Atena 2012. 304 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 26.10.2012.

Sateesta märät kadut ja yksinäinen susi oikeuden asialla. Kehys on tuttu sadoista A- ja B-luokan dekkareista, mutta tällä kertaa emme ole minkään Yhdysvaltain suurkaupungin varjoisilla kujilla, vaan Budapestissa ja Berliinissä vuonna 1936.

Uutta henkeä noir-henkiseen dekkariin puhaltavat onnistuneesti unkarilainen Vilmos Kondor ja skotlantilainen Philip Kerr. Kondorin teos  Budapestin varjot aloittaa Budapest Noir -sarjan, Kerrin Liekit Berliinissä Berlin Noir -sarjan.

Kumpikin kirja sijoittuu vuoteen 1936. Berliinissä kansallissosialistit ovat jo vallassa, Budapestissäkin melkein.

Historiallisista dekkareista uskaltaa povata seuraavaa isoa trendiä. Kondor aloitti oman sarjansa samoihin aikoihin kun Tapani Bagge Valtiollisen poliisin ylietsivä Mujusesta kertovan omansa. Kesällä ilmestyi myös Jyrki Heinon mainio Kellari, jossa mennään 1700-luvulle asti.

Philip Kerrin yksityisetsivä Bernie Guntherin ensiesiintyminen romaanissa Liekit Berliinissä on vuodelta 1989. Kerr kirjoitti sille nopeasti kaksi jatko-osaa ja palasi sen jälkeen aiheeseen vasta vuonna 2007.

Kondorin Budapest Noir -sarjan avauksessa tutustutaan rikosreportteri Zsigmond Gordoniin. Hänen taustojaan Kondor avaa niukasti, mutta kyseessä on klassinen puhdassydäminen ritari, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä selvitellessään murhatun ilotytön tapausta.

Kondorin tyylikkäästä dekkarista saa vielä enemmän irti, jos tuntee edes ripauksen Unkarin 1930-luvun historiaa. Romaani alkaa lokakuussa 1936 pääministeri Gyula Gömbösin kuolemasta. Äärioikeistojohtaja Gömbösi kannatti jo 1920-luvulla Unkarin siirtymistä yksipuoluejärjestelmään ja hän oli myös natsityylisten juutalais- ja kommunistivainojen takana. Vuonna 1933 hän oli ensimmäinen ulkovaltojen johtaja, joka vieraili tapaamassa juuri valtaan noussutta Adolf Hitleriä.

Gordon ei tätä puolta romaanissaan painota, mutta se selittää paljon dekkarin tunnelmaa. Se myös houkuttelee miettimään, onko Kondorilla ollut nyky-Unkarin oikeistokehitys mielessä romaania kirjoittaessaan.

Zsigmond Gordon on Unkarin vastine Philip Marlowelle ja Gordon on kyllä Chandlerinsa lukenut. Budapestin varjot on perinnetietoinen ja kirjoitustavaltaan mukavan vanhanaikainen teos. Kaikki teitittelevät toisiaan eikä oikeuden asialla olla rahan perässä, vaan siksi, että totuus tulisi ilmi. Rappio löytyy rikkaiden parista.

Nyrkkeily on tarinan eräissä käänteissä keskeinen elementti kuin tehden kunniaa monille film noir -elokuvien nyrkkeilyklassikoille.

Unkarin historian lisäksi Budapestin kaupungin tuntijat saavat romaanista erityisen paljon irti, sillä Gordon suorastaan jumaloi sen katuja, aukioita ja kahviloita.

Vielä enemmän chandlerilainen sankari on kadonneiden ihmisten etsintään erikoistunut Bernie Gunther. Ja heitähän Berliinissä vuonna 1936 riittää.

Liekit Berliinissä alkaa hieman Syvän unen tapaan. Bernie Gunther kutsutaan massiiviseen kartanoon ja toimeksianto vie hänet suoraan rikkaiden ja turmeltuneiden maailmaan. Sanailu on niin terävää, että Marlowe kuuntelisi kollegaansa kateellisena.

Teollisuusjohtajan tyttären kuolema vie Guntherin salaisten paperien jäljityksen kautta keskelle natsijohtajien keskinäistä poliittista peliä.

Eletään kesää 1936. Kerr istuttaa Guntherin Berliinin olympiastadionille katsomaan, miten Jesse Owens voittaa natsien rotuoppeja pilkaten satasen välierät. Myös Dachaun keskitysleiri tulee valitettavan tutuksi.

Kondorin romaanin yksi päähenkilö on Budapestin kaupunki, Kerrillä se on kansallissosialistisen Berliinin vainoharhainen tunnelma. Hän vertaa Berliiniä räyhähenkien täyttämään kummitustaloon, jossa asukkaat yrittävät teeskennellä, ettei mikään ole vialla. Useimmat yrittävät selviytyä ryhtymällä takinkääntäjiksi, mihin romaanin alkuperäinen nimi March Violets viittaa.

Muidenkin on pakko keskitysleirin uhalla mukautua tekemään natsitervehdyksiä sotilasparaatien jylistessä pitkin kaupungin katuja.

Poliittista juonittelua historiallisessa Turussa


Julkaistu Kansan Uutisissa 17.8.2012.


Viime talvena Yle esitti ruotsalaisen dekkarisarjan AD 1790, jossa komisario Johan Gustav Dåådh selvitti murhia vuoden 1790 Tukholmassa ja sen lähistöllä. Sarjasta vaikuttuneille pakollista luettavaa on torstaina ilmestynyt Jyrki Heinon esikoisromaani Kellari. Sillä turkulainen biokemian professori nousee kertaheitolla Suomen kiinnostavimmaksi dekkarinimeksi.

Kellari tapahtuu Turussa kesällä 1796. Luutnantti Carl Wennehielm ja kaupunginviskaali John Appengren saavat selvitettäväkseen epämääräisessä maineessa olleen kapteeni Fågelstiernan kuoleman Hirwisalon saaressa sijaitsevassa kellarissa. Vaikuttaa siltä, että kapteeni on ulkoapäin teljetty kellariin nääntymään hitaaseen kuolemaan.

Murhatutkinnan lomassa Jyrki Heino herättää mielikuvien tasolla henkiin historiallisen Turun, sen miljöön, äänet ja jopa hajut. Unohtaa ei sovi tapa- ja ruokakulttuuriakaan. Turussa nautittiin yli 200 vuotta sitten parhaita viinejä ja eksoottisia ruokia myi Seipellin herkkukauppa niille, joilla oli varaa maksaa ostereista ja kaviaarista. Teos on poikkeuksellisen elävä ja nousee kevyesti yli dekkarin rajojen historialliseksi romaaniksi.

Eikä edes se riitä, vaan Kellari on myös poliittinen jännitysromaani. Tapahtumien taustalla vaikuttavat Ranskan vallankumous ja sen Pohjolaankin heijastamat 1700-luvun lopun aatteet sekä monenlaiset salaseurat ja kultit.

Kellarissa on valtavasti aineksia moneen suuntaan, mutta ihailtavalla tavalla langat pysyvät Heinon hyppysissä. Jännitys vain tiivistyy hänen pidellessään lukijaa epätietoisena loogiseen loppuun asti. Onko murhan ja sitten toisen murhan taustalla kahvikieltolaki, poliittinen vehkeily vai joku muu syy? Kysymys kutkuttaa tarinan edetessä ja Turun valmistautuessa suuriin kesämarkkinoihin.


Komisario Koskisen lumo ei laannu

Seppo jokinen: Hervantalainen. CrimeTime 2012, 331 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 29.6.2012.

Kun suomalaisen dekkarin historiaa joskus kirjoitetaan, havaitaan Seppo Jokisen komisario Koskisesta kertomien tarinoiden olevan kaikkien aikojen paras sarja. Moni hyytyy tavoitellessaan kymmenosaista dekkarisarjaa, mutta Jokinen on jo osassa 17 ja ote sen kun terävöityy.

Jokisen on kylläkin vaikea panna paremmaksi, sillä jo vuonna 1996 ilmestynyt Koskinen ja siimamies oli yhtä tarkasti ajan teemoissa kiinni kuin tämän kevään Hervantalainen.

Dekkareita Jokinen on pukannut maailmalle joka vuosi. Epäonnistumisiksi on laskettavissa vain neljäs ja viides romaani, joissa Koskinen seikkaili vierailla vesillä eikä kirjasarjaan olennaisesti kuuluvaa Sorin poliisilaitoksen työyhteisöä ollut leukailemassa milloin komisariota piristäen, milloin pinnaansa kiristäen.

Hervantalaisessa kesälomaansa lopetteleva Koskinen saa eteensä raakojen pahoinpitelyjen sarjan, joita ei ensi näkemältä mikään yhdistä toisiinsa. Vähitellen poliisille selviää, että joku kostaja on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Mutta kuka vuotaa hänelle tietoja poliisin sisältä?

Seppo Jokisen täytyy lukea uutisensa tarkkaan tai sitten hänellä on sosiaaliviranomaisten joukossa erittäin päteviä syväkurkkuja. Dekkarin valepuvussa hän kirjoittaa ankaraa raporttia hyvinvointi-Suomen kulissien takaisista tapahtumista ja sen vastapainoksi yli-ihmisiksi itsensä kokevista menestyjistä.

Tämän kaiken Jokinen kuitenkin onnistuu jollain ihmeellisellä tavalla tekemään viihdyttävästi. Riittävät pikapistot Koskisen yksityiselämän tuoreimpiin käänteisiin pitävät yllä mielenkiintoa myös komisarion persoonaa kohtaan ja saavat toivomaan hänelle parasta.

Haloo Tohloppi! Komisario Koskisessa on myös kaikki ainekset kunnolliseksi kotimaiseksi tv-dekkariksi.

Harry pala palalta

Jo Nesbø: Aave. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2012. 458 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 8.6.2012.

Kovia kokenut mies palaa kolmen vuoden tauon jälkeen Osloon. Takana on menestyksellinen ura murhatutkijana ja esimiesten piinaajana. Melkein kaikki ihmissuhteet ovat poikki.

Pohjoismaisten dekkarien tämänhetkinen kansainvälinen ykköstykki Jo Nesbø pisti kahdessa edellisessä Harry Hole -jännärissään liikkeelle lajityypin kauhistuttavimmat ja ovelimmat sarjamurhaajat.

Nesbøn ja Harry Holen tyyliin ei sovi kiertää samoja latuja liian monta kertaa. Sarjamurhaajatarinat saavat nyt jäädä. Harry palaa kotiin, koska hänen suuren rakkautensa Rakelin poika Oleg on pidätetty huumekaverinsa murhasta ja kaikki todisteet puhuvat Olegin syyllisyyden puolesta.

Harry Hole ei olisi Harry Hole, jos hän antautuisi noin vain kiistattomien todisteiden edessä.
Harry Hole on kahdeksassa edellisessä romaanissa rähjääntynyt mies, sisäisesti ja ulkoisesti. Edellisestä romaanista Panssarisydän muistoina ovat toisen keskisormen korvaava proteesi ja toisen posken läpäisevä arpi.

Nesbø on tavallaan pilkkonut Harrya pala palalta ja pistää sankarinsa kärsimään vielä lisää tämän etsiessä Oslon huumemarkkinoita hallitsevaa salaperäistä Aavetta, jolle myös Oleg ja tarinan alussa kuolemaa tekevä Gusto tekivät töitä diilereinä.

Ja kyllähän Jo Nesbø tämän osaa paremmin kuin kukaan muu tällä hetkellä. Harry Hole on kuin lännenelokuvien yksinäinen cowboy, joka tulee puhdistamaan kaupunkia. 458 sivun verran tarjolla on pihdeissään pitävää jännitystä, huimia yllätyksiä, riittävästi Harry Holen machoilua ja ylivoimaista päättelykykyä sekä paljon lisää arpia yksinäiseen sankariimme. Sekä jalat alta vievä lopetus.

Tarinan edetessä herää sellainenkin ajatus, että annosteleeko Jo Nesbø Harry Hole -kaavaansa jo liiankin tutuin keinoin. Tyly aloitus. Härkäpää-Harry puskemassa vastuksista välittämättä eteenpäin. Suvantokohtia Rakelin kanssa. Mahdottomia viime hetken pelastuksia. Harry, jolla tässä romaanissa ei ole edes poliisinvaltuuksia, askeleen edellä poliisia ylivoimaisen kontaktiverkkonsa ansiosta. Totaalisesti yliampuva kohtaus. Kaiken vielä kerran päälaelleen kääntävä lopetus.

Voi olla. Mutta toisaalta juuri noiden ainesten tarkan annostelun vuoksi uusi Harry Hole kuuluu aina vuoden odotetuimpiin dekkareihin.


100 vuotta jotka mullistivat naisten elämän

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt – Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Karisto 2012. 240 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 11.5.2012.

Maaseudun naisten elämä mullistui sadassa vuodessa 1860-luvulta 1960-luvulle. Kouluja käymättömistä perinteisiin naisten töihin jumiutuneista uurastajista tuli koulutettuja ja itsenäisiä, joiden oli mahdollista toimia lähes kaikissa ammateissa.

Tohtori Sirkka-Liisa Ranta kuvaa kirjassaan Naisten työt – Pitkiä päiviä, arkisia askareita todellisia moniosaajia kunnioituksella, mutta ei liian vakavasti. Runsaat tekstiotteet takavuosikymmenten julkaisuista ovat elävää ajankuvaa ja kuvitus suorastaan hurmaa.

Naisten ja miesten työt oli tarkkaan jaettu ainakin satojen vuosien ajan. Työnjakoa jo 1500-luvulla kuvaillut Olaus Magnus määritteli naisten töiksi kehruun, kutomisen, leivonnan, oluenpanon, ruuanlaiton, siivouksen sekä lasten ja karjanhoidon.

Eikä tämäkään riittänyt. Miesten ei ollut suotavaa osallistua naisten töihin, mutta naiset olivat oman roolinsa ohella miesten apuna raskaissa ulkotöissä kuten kaskenpoltossa ja jopa ojan kaivussa.

Suomi kuin talibanien maa

Naisen työpanos oli maatalossa korvaamaton, mutta naisen arvostus heikko. Poikalapsia arvostettiin, tyttäriä ei. Tytön kouluttamista pidettiin turhana, koska hänen ainoa tehtävänsä oli varttua vaimoksi.

Suomi oli 1800-luvulla monessa suhteessa samanlainen yhteiskunta kuin talibanien hallitsema Afganistan ja ajat muuttuivat hitaasti. Vuoden 1930 avioliittolakiin asti mies oli vaimonsa holhooja ja edusmies kaikissa mahdollisissa asioissa. Vaimolla ei ollut oikeutta määrätä edes itse kotiin tuomistaan myötäjäisistä. Naimattomat naiset sentään vapautuivat jo vuonna 1864 isänsä tai muun sukulaisen holhouksesta 25 vuotta täytettyään.

Käsityöläiset kuin nyky-Kiinassa

Kouluttamattoman maaseudun naisen mahdollisuudet ansaita rahaa perustuivat lähinnä käsityöhön. Taidot opittiin kotona, mutta vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura perusti jo seuraavan vuosisadan alussa pellavakouluja tytöille. Taidot tulivatkin tarpeeseen, sillä 1860-luvun nälkävuosina kotiteollisuustuotteet olivat tärkeä vientiartikkeli, jonka tuloilla maahan voitiin ostaa ulkomailta viljaa.

Jos naisen asema yleensä oli kuin entisessä Afganistanissa, niin naiskäsityöläiset olivat kuin nyky-Kiinan elektroniikkatyöläisiä. 1937 Rauman ja Orimattilan pitsinnyplääjillä kerrottiin olevan kymmentuntinen työpäivä ja kymmenen markan päiväpalkka ilman muita etuja.

Käsitöitten lisäksi naiset alkoivat 1800-luvun lopulla elättää itseään muun muassa kuppareina, pyykkäreinä, pitokokkeina ja ruumiinpesijöinä.

Teollisuus vapautti naisen kotoaan

Teollisuus alkoi työllistää naisia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1885 viidennes teollisuuden työvoimasta, 7 000, oli naisia. Varsinkin tekstiiliteollisuus oli naisten alaa, mutta naisia oli myös muun muassa rautaruukeissa, konepajoissa ja kivilouhimoissa. Sahojen merkitys alkoi maaseudulla nousta 1870-luvulla ja niissä naisillekin riitti runsaasti monenlaisia töitä lautojen kasauksesta päreiden niputtamiseen.

Teollisuus kasvoi ja naisten osuus siinä niin, että vähän ennen toista maailmansotaa naisten osuus oli jo lähes puolet. Naiset ja miehet tekivät tehtaissa kuitenkin eri töitä ja naisilla oli pienemmät palkat.

Teknologian kehitys toi aivan 1800-luvun lopulla naisille myös aivan uuden ammatin, sillä kun telefooni tuli käyttöön, olivat keskuksenhoitajat, sentraalisantrat, melkein pelkästään naisia.
Hän istui kangaspuiden ääressä, toisella kädellä hän hoiteli puhelinkeskusta, toisella kädellä liekutteli vauvaa ja nousi välillä sekoittamaan pataa liedellä, loppilaisen telefooninhoitajan työtä kuvattiin vuonna 1945.

Kävelevä vesijohto ja viemäri

Maaseudulla navetta oli naisten valtakuntaa. Karjanhoidossa emännällä oli määräys- ja harkintavalta, sillä arvostetuin eläin oli hevonen, ja siitä vastasi isäntä.

Varsinkin karjatalouksissa kului valtavat määrät vettä. Monena muuna ollessaan maatalon nainen oli lisäksi vesijohto ja viemäri. Vesi kulki sisään ja ulos kantamalla. Matka saattoi olla pitkäkin, mutta miehen ja hevosen avusta oli aika lailla turha haaveilla.

Marttayhdistys laski vuonna 1936, että viiden naudan, yhden hevosen, yhden sian ja viiden ihmisen taloudessa kului vettä 300 litraa päivässä.

Ensimmäiset ”vesijohdot” olivat koverrettuja puukouruja, joilla nostovesi valui kaivolta haluttuun paikkaan. Tehdastekoisia pumppuja ja johtoja alkoi saada 1920-luvulla, mutta 1950-luvullakin vain kymmenellä viljelmällä sadasta oli vesijohto kaivolta navettaan. Sitä ennen ainoa merkittävä apuväline olivat ämmänlänget, kantolaite, jolla saattoi kuljettaa kerralla kahta suurta vesiämpäriä.

Leipää, särkiä, makkaraa...

Joka päivä oli myös laitettava ruokaa. Leipä oli ruokapöydän perusta. Kesällä syötiin esimerkiksi viiliä, jonka valmistuminen kesti päiviä.

Kaloja suolattiin ja kuivattiin varastoon. Hämeessä suolattu särki oli tavallinen särvin. Tämän onnistuminen edellytti keväällä aurinkoisia ja tuulisia säitä. Tänä keväänä suolasärki olisi ”mennyt mistaakiin”. Monimutkaisella operaatiolla särkiä suolattiin yhdelle perheelle hyvinkin sata litraa talven varaksi. Sivutuotteena suuri osa väestöstä kantoi suolissaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lapa- ja heisimatoja.

Syysteurastuksen yhteydessä naisten työnä oli valmistaa makkarat. Syksyyn yleensäkin kuului ruoka-aittojen ja kellarien täyttäminen talveksi.

Siivous ja pyykinpesu olivat myös suuritöisiä toimia ja pesuaineet kotitöisiä. Tehdasvalmisteisista pesuaineista ensimmäisenä Mäntysuopa tuli markkinoille 1920-luvulla.

Talvella pyykki pestiin jääkylmässä avannossa. Kun se viimein oli saatu myös kuivatettua, edessä oli liinavaatteiden mankelointi. 1900-luvulla mankeloinnin rinnalle tulivat myös painavat umpirautaiset hiilillä lämmitettävät silitysraudat.

Nainen käveli 10 kilometriä päivässä

Sirkka-Liisa Rannan mukaan maaseudun naisilla ei ollut juuri aikaa istahtaa, ja silti heidän piti muiden töidensä lomassa antaa lapsille hyvä ja siveellinen kasvatus. Vain pyhäpäivisin oli helpompaa. Silloin ei edes saanut tehdä muuta kuin pakolliset askareet.

Vuonna 1931 emännän askeleet jopa laskettiin. Tulos oli, että pienviljelijäemäntä käveli kodissaan kymmenen kilometriä päivässä. Se teki 300 kilometriä kuukaudessa ja 3 650 kilometriä vuodessa.
Hyörinän piti kuitenkin käydä ikään kuin huomaamatta. 1910-luvulla emäntiä opetettiin Emäntälehdessä, ettei järjestyksen pidolla saa ajaa miestä mukavasta asennostaan sohvalla. Omaa tyytymättömyyttä ei sopinut ilmaista, sillä kaiken muun lisäksi emäntä oli vastuussa myös kodissa vallitsevasta hengestä.

1930-luvun puolivälissä emännän työpäivän pituudeksi mitattiin 11–14 tuntia. Tilanne ei pitkään aikaan muuttunut. 1953 tehdyssä tutkimuksessa perheenemännän työn todettiin olevan yhtä raskasta kuin metallimiehen.

Kuhala ja kadonnut tuoreus


Markku Ropponen: Kuhala & yöjuna. Tammi 2012. 377 s.
Julkaistu Kansan Uutisissa 5.4.2012.

Markku Ropposen Kuhala-kirjat ovat olleet 2000-luvun mukavimpia suomalaisdekkareita. Ropponen on letkeän kielen käyttäjänä ylivertainen ja yksityisetsivä Otto Kuhala sopivasti huvittavan keski-ikäisen miehen ja tarkan salapoliisin sekoitus.

Vuonna 2002 alkanutta sarjaa on ilmestynyt kirja vuodessa. Nyt toiselle kymmenelle ehdittyään väistämätön on tapahtunut. Maaliskuussa ilmestynyt Kuhala ja yöjuna on väsähtänyt ja entisiä kuvioita toistava dekkari.

Kuhala-kirjoissa jännitys ja rikoksen selvittäminen ovat kulkeneet käsi kädessä keski-ikäisen miehen hieman koomisen elämänmuodon kuvauksen kanssa. Kuntoilu ja Haddington House -viski sekä koirat Jeri ja Hippu. Niistä on irronnut monta hupaisaa hetkeä.

Jotain vuonna 1955 syntyneen kirjoittajan fantasiaa voi olla mukana Kuhalan lukuisissa naisystävissä. Osa suhteista on päättynyt hyvinkin dramaattisesti, mutta ihania naisia on riittänyt. Uusimmassa kirjassa Kuhala on peräti kahden ihanan naisen loukussa.

Kuhala ja yöjuna -dekkarissa selvitellään murhaa, kuinkas muuten. Kuhalan yöjunassa kohtaama vaunuemäntä murhataan radanpenkalle ja kohta murhan mahdollisia todistajia kävelee joka suunnalta juuri hänen kohdalleen. Eikä yksityisetsivämme selviä itsekään ilman putkareissua tästä jutusta.

Liian monta onnekasta sattumaa vesittää romaanin dekkaripuolta. Miehenä olemisen kipuiluun uutena vaivana tuleva eturauhasongelma taas ei riitä tuomaan tuoreutta sen tragikoomiseen osuuteen.
Kannattaisiko Ropposen pitää pieni paussi tai kenties pistää Kuhala kokonaan päiviltä?




Vastarintamies vihan juurilla

Hans keilson: Vastustajan kuolema. Suomentanut Ilona Nykyri. Like 2012, 318 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.3.2012.

Saksalais-hollantilainen kirjailija Hans Keilson kuoli viime vuonna 101-vuotiaana. Kirjallisen tuotantonsa vuonna 1934 aloittaneelta Keilsonilta ilmestyi vuonna 1959 romaani Vastustajan kuolema, joka kannatti suomentaa yli puolen vuosisadan jälkeen. Se on romaani, joka kertoo oikeastaan reaaliajassa, miltä vihapuheen kohteena oleminen tuntuu.

Berliinissä lääketiedettä opiskellut Keilson ei voinut juutalaisen taustansa takia harjoittaa ammattiaan 1930-luvun Saksassa. Sen sijaan hän toimi liikunnanopettajana juutalaisissa kouluissa vuosikymmenen alkupuolella. Myöhemmin hän pakeni Hollantiin ja toimi vastarintaliikkeessä natsimiehityksen aikana.

Vastustajan kuolemaa Keilson ryhtyi kirjoittamaan jo 1930-luvun puolivälissä. Romaanissa nimetön ja iältään epämääräinen juutalaispoika havainnoi herra B:ksi kutsumansa vihollisen valtaan nousua ja muodostamaa uhkaa omaa ajatteluaan vasten. Kirjan minä pyrkii ymmärtämään B:tä ja rakentaa ajatuksissaan siltaa tähän. Näin vaikka joutuu lapsena B:n muodostaman vielä näkymättömän uhan takia kiusatuksi ja eristetyksi toveripiiristään.

Saksan miehitettyä Hollannin Keilson joutui panemaan käsikirjoituksen syrjään. Hän viimeisteli romaanin vasta 1950-luvulla.

Vastustajan kuolema ei taiteellisuudessaan ole helppoa luettavaa. Epämääräisyys ja vihjailu kuitenkin kääntyvät sen voitoksi kirjan ilmestyessä suomeksi vasta nyt. Kun toisesta maailmansodasta ei ehkä sittenkään opittu riittävästi ja kun sitä edeltäneet asenteet on taas kaivettu historian roskatynnyristä, käyvät Keilsonin sanat opetukseksi ja varoitukseksi siitä, mitä ehkä seuraavaksi on edessä:

”Hän muutti vähä vähältä kaiken, lasten asenteet, heidän kielensä, heidän katseensa, heidän käytöstapansa, samalla tavalla kuin oli muuttanut heidän vanhempansakin.”

Ja:

”Ei tarvitse kuin ottaa pari karkeaa valhetta ja kiinnittää ne jonkun vaatteisiin, ja jo alkaa virrata kannattajia, jotka uskovat niihin, ja niin muodostuu puolueita, ryhmiä, rotuja.”
Eurooppa vuonna 1936 vai 2011?

Romaanin minä pakenee Saksasta, mutta iäkkäät vanhemmat jäävät.

Oikeassa elämässä Keilson vei vanhempansakin Hollantiin, mutta isä kieltäytyi piiloutumasta. Hän uskoi, että ensimmäisessä maailmansodassa ansaittu kunniamerkki suojelee vainolta. Toisin kävi. Hans Keilsonin vanhemmat kuolivat Auschwitzissa.


Taistolaisuus jätti revarinkin sieluun haavan

Pekka laiho: Poika ja kapakkasaatana. WSOY 2012. 269 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.3.2012.

Pekka Laiho kuuluu vuonna 1966 pankin räjäyttäneen Lapualaisoopperan näyttelijäsukupolveen. Muutama vuosi eteenpäin ja suuri osa sen produktion nuorista oli järjestäytynyt SKP:n vähemmistön riveihin vallankumousta tekemään.

Laiho valitsi toisin. Hän oli SKDL:n ja SKP:n jäsen, ja nimenomaan enemmistöläinen. Suurin ihanne oli SKDL:n puheenjohtaja Ele Alenius.

Juuri ilmestyneissä muistelmissaan Poika ja kapakkasaatana Laiho kertoo herenneeksi neuvostovastaiseksi viimeistään elokuussa 1968. Tshekkoslovakian miehitys oli pysäyttävä kokemus. Porvariksi hän ei alkanut, mutta liittyi SKP:n jäseneksi keskusteltuaan Kulttuuritalolla Oiva Björkbackan kanssa. Yhteenkään kokoukseen Laiho ei osallistunut. Ainoana tehtävänään hän piti vastustaa SKP:n kaappaamista ”neuvostomielisen stalinistisakin” käsiin.

Muistelmien perusteella poliittinen 1970-luku jätti enemmistöläisenä kulttuuripiireissä vähemmistöön joutuneeseen Laihoon syvät jäljet. Koko vuosikymmen näyttäytyy nyt vihaan ja katkeruuteen tärveltyneenä aikana. Laiho kertoo vihanneensa sinipaitoja ja katsoo heidän käyttäytyneen kuin natsit jakaessaan kaikkialla ihmisiä niihin, jotka ovat heidän puolellaan ja heitä vastaan.

”... päävihollisikseen he kokivat meidät kerettiläiset vasemmistolaiset ja porvarit tulivat vasta sitten”, Laiho kirjoittaa.

Kovimmat taistelut käytiin ravintola Kosmoksessa. Siellä hän myös repi suurieleisesti jäsenkirjansa vuonna 1983.

Karmeimpana taistolaisuudessa Pekka Laiho pitää nyt sitä, että ”kaikkein julmimmat ja ylimielisimmät tuomiopäivän pasuunat muistelevat tänä päivänä hymyssä suin ja kaipuun kyynel silmäkulmassaan tätä kaikkea ja kutsuvat sitä milloin ajaksi, jolloin he uskoivat voivansa muuttaa maailmaa, milloin ajaksi, jolloin he lauloivat paljon ja olivat niin nuoria ja hehkuvia idealisteja.”

Turkan hurjat harjoitukset

Pekka Laihon muistelmat palauttavat myös mieleen, että nykyisin pelkkään hömppään keskittyvällä MTV3:lla oli nuoruudessaan kunnianhimoinen televisioteatteri. Siellä tehtiin 1960-luvulla esimerkiksi Juhani Peltosen Salomo ja Ursula, ja siellä Kahden maanantain muistossa kuvaruutuun pääsivät nuoret teatterikoululaiset Heikki Kinnunen ja Vesa-Matti Loiri.

Mainos-TV:n teatterissa näyttelijöitä opetettiin tv-tekniikkaan melkein kädestä pitäen. Yhden näytelmän harjoitukset saattoivat kestää kuukausia.

Yhdeksi Laihon uran huippukohdaksi muistelmissa nousee Jouko Turkan aika Helsingin Kaupunginteatterissa. ”Olen tullut tänne tuodakseni ristiriidan, en sovintoa”, Turkka julisti aloittaessaan vuonna 1975. Syntyivät muun muassa Siinä näkijä missä tekijä ja Tuntematon sotilas.

Turkan harjoitukset olisi pitänyt dokumentoida, Laiho toteaa.

”Siinä määrin valtavaa neroutta, arjen ja ihmisen läpivalaisevia assosiaatioketjuja, upeaa, kuoliaaksi naurattavaa tarkkanäköisyyttä ja tilannekomiikkaa niihin sisältyi. Ja hikeä, kyyneleitä, epätoivoa, onnistumisen riemua, raivoa ja hellyyttä. Intohimoista läsnäoloa kokonaisena raadollisena ihmisenä.”

Huippurooleja Laiho sai tehdä Helsingissä, Turussa ja Tampereella vuoteen 2009 asti. Ensin iski leukemia, sitten petti selkä.

Nyt hän on oireeton ja pelkää markkinavoimiksi kutsuttua kasvotonta hirviötä.